VAROITUS: Tämä teksti on pitkä, epäjohdonmukainen ja poukkoileva, mutta Infinite Jestistä ei oikein muulla tavalla voi kirjoittaa.
Nyt on sellainen tilanne, etten oikein tiedä mistä aloittaisin.
Harrastan kirjallisuutta puolivakavissani, eli olen lukenut paljon kirjoja ihan siitä lähtien kun opin lukemaan. En ole kuitenkaan kiinnostunut yliopistotason kirjallisuusanalyysistä - kirjallisuuden historiasta kylläkin.
Jos on viimeisen kymmenen vuoden aikana tutustunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen, on varmasti jossain kohti törmännyt mainintaan kirjasta nimeltään Infinite Jest. Sen on kirjoittanut David Foster Wallace, joka asetti itsensä kuolettavasti hirteen vuonna 2008 pitkällisen masennuksen jälkeen.
Infinite Jestiä pidetään ainakin joissain yhteyksissä vaikeana kirjana, mitä se tavallaan onkin. Sitä pidetään myös yhtenä kaikkien aikojen amerikkalaisista romaaneista, joten oli selvää, että minunkin oli siihen tartuttava.
Infinite Jestin aloittamista on viivästyttänyt se, ettei sitä ollut pitkään saatavilla Kindlelle. Sitten SE ilmestyi.
Koska kirja on niin pitkä ja massiivinen, luin sitä viisi kuukautta - tosin niin, että siinä ohessa oli pakko lukea ainakin kuusi muuta kirjaa. Ehdin lukea yleensä vain iltaisin kun muu perhe on mennyt nukkumaan, ja Infinite Jestissä on materiaalia ehkä kymmeneen romaaniin, siksi lukeminen oli välillä hidasta.
En nyt tiedä miksi selittelen tässä alussa niin hirveästi sitä, miksi IJ:n lukemisessa meni niin pitkään. Ehkä haluan luoda jonkinlaisen viitekehyksen tähän. Harvoin enää kaipaan paperikirjaa, mutta tällä kertaa olisi ollut hieno punnita sitä järkälettä käsissään, joka IJ mitä ilmeisimmin painettuna on. Kindle ilmoitti että siinä on 982 sivua, plus muutama sata viitettä jotka löytyvät lopusta järjestyksessä. iPadilta luettuna yksi sivu sisältää PALJON tekstiä (varsinkin kun käytän pientä fonttia), mutta silti pitää lukea 1 1/2 sivua ennen kuin sivunumero vaihtuu. Eli paksu on.
Mutta MILLAINEN kirja se on?
Mietin monta kertaa Infinite Jestiä lukiessa miten moneen romaaniin siinä on aineksia. Wallace ikään kuin tuhlaa ideoita kymmenen sivun ryppäissä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Enfield Tennis Academyn oppilaat pelaavat Eschaton-peliä on kokonaan oman romaaninsa aihe - tai ainakin alku.
Kesti myös aika kauan ennen kuin pääsin täysin sisään sen maailmaan. Jo alusta asti Wallacen kieli imaisee mukaansa, se on kertakaikkisen nerokasta ja niin älykästä että pitää pysähtyä ihastelemaan. Tosin juuri tästä syystä kirjaa ei niin vain AHMITA, kun joka sivulla on niin hienoa lausetta että niiden sulattamiseen menee aikaa.
Esimerkiksi:
‘GI Joe typically being cathected as an image of
the potent but antagonistic father, the “military” man, with “GI”
representing at once the “General Issue” of a “weapon” the Oedipal child
both covets and fears and a well-known medical acronym for the
gastro-intestinal tract, with all the attendant anal anxieties that
require repression in the Oedipal phase’s desire to control the bowels
in order to impress or quote “win” the mother, of whom the Barbie might
be seen as the most obviously reductive and phallocentric reduction of
the mother to an archetype of sexual function and availability, the
Barbie as image of the Oedipal mother as image.’
Tuossa kappaleessa on niin paljon tietoa, että tulee toisaalta hiki, mutta toisaalta voi vain ihailla kirjoittajan kykyä ajatella ja pukea ajatukset sanoiksi ja lauseiksi.
Pitää mainita tässä välissä, että Kindlen "highlight"-toiminto on mahtava. Olen aina haaveillut kasvavani vanhaksi papaksi joka osaa lainata pitkiä pätkiä maailman kirjallisuutta ja runoutta. Kun saan parhaat kohdat helposti "HAILAITATTUA" omalle Amazon-sivulleni (mistä tuonkin lainauksen poimin), opin sen helpommin ulkoa kun palaan siihen aina aika ajoin.
Katsokaas vaan miten pappana lainailen. Sittenpä kalpenette. Mutta on tärkeäksi kokemiensa / osuvasti sanottujen kohtien tallentamisessa ehdottomasti järkeä, siitä ei pääse mihinkään. Kiitos Kindlen, ei olisi tullut mieleenkään käsin kirjoittaa ylös mitään vastaavaa.
IJ on siksi IJ, että Wallacella on friikki tapa käyttää lyhenteitä monista asioista kirjassa. Nimistä, järjestöistä, valtioista, vuosien nimistä ja niin edelleen. Kuvittelisin että lyhenteiden käyttäminen heijastelee kirjan maailmaa, koska se selvästi on tehokeino. Parodinen tulevaisuus. Jonkinlainen televisioviihteen ja lyhyen muodon kritiikki.
Infinite Jest on myös loputtoman hauska. Henkilöhahmoissa ja rehdisti överiksi vedetyissä tapahtumissa on mustaa huumoria ja absurdia komiikkaa. Enfield Tennis Academyn (jonne kirja puoliksi sijoittuu) teini-ikäisten oppilaiden sanailu on vastustamatonta. Samoin Enfield Housen narkkari-turvakodin asukkaiden kertomukset omasta Pohjakosketuksestaan.
Mahtavaa on myös se, että minä, joka jaksan saarnata ironisuutta vastaan joka käänteessä, löydän hengenheimolaiseni tästä post everything -ajan nerosta. Aitoutta ei myöskään kannata pitää ehdottomana vaatimuksena, koska sen pitäisi syntyä tiedostamattomasti. Muuten lopputuloksena voi olla jotain Vain elämää -tyylistä kuonaa. Mitä olisi Wallace mahtanut ajatella Vain elämää -sarjasta, muuten? Esseissään (ja erityisesti yhdessä jonka nimeä en muista) hän suomii televisiota kovin sanoin. Mutta ironiasta ja aitoudesta seuraava lainaus:
The older Mario gets, the more confused he gets
about the fact that everyone at E.T.A. over the age of about Kent Blott
finds stuff that’s really real uncomfortable and they get embarrassed.
It’s like there’s some rule that real stuff can only get mentioned if
everybody rolls their eyes or laughs in a way that isn’t happy. The
worst-feeling thing that happened today was at lunch when Michael
Pemulis told Mario he had an idea for setting up a Dial-a-Prayer
telephone service for atheists in which the atheist dials the number and
the line just rings and rings and no one answers. It was a joke and a
good one, and Mario got it; what was unpleasant was that Mario was the
only one at the big table whose laugh was a happy laugh; everybody else
sort of looked down like they were laughing at somebody with a
disability.
Infinite Jest on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on poikkeus muista suursuosikeistani, sillä se on kirjoitettu mahdollisimman vähän samaistuttavaksi ja - miten se nyt sanotaan - immersioivaksi. Siis että lukija imeytyisi mukaan ja samaistuisi hahmoihin, myötäeläisi ja saisi sitä kautta kokemuksia.
Wallace hyppelee paikkojen ja henkilöiden välillä täysin varoittamatta. Kappaleen vaihtuessa luultavasti paikkakin vaihtuu. Aluksi tämä tietysti ärsytti, mutta koska kirja on niin massiivinen, sen tavoista edetä - ja yleensäkin sen maailmasta - tulee viehättävällä tavalla tuttu. Kielen hienous ja älykkyys aiheutti jopa sen, että kuin luin Jestin ohessa melkeinpä mitä tahansa muuta, se vaikutti tavattoman yksinkertaiselta ja pelkistetyltä.
Olin jestipäissäni. Ja olen vieläkin.
Kirjassa on niin monta asiaa josta innostua. Kielen, valtavan ideoiden määrän, huumorin, lyhenteiden ja ironian vastustamisen lisäksi ainakin anonyymien alkoholistien 12 kohdan ohjelman tarkkanäköinen läpikäynti. Tällä on hauska
paralleeli reaalimaailmaan, sillä tätä lukiessani Jari Sarasvuon mainiossa Yle Puhe -ohjelmassa herra Saravuo piti niin ikään 12 kohdan ohjelmaa nerokkaana ja ainoana pelastuksena riippuvaiselle ihmiselle. Mutta mistä kaikesta voimmekaan olla riippuvaisia? Ja mikä on Pohjakosketus jossain huume- tai alkoholiriippuvuutta abstraktimmassa ongelmassa?
** TÄSTÄ ETEENPÄIN JOITAIN JUONIPALJASTUKSIA vaikka juoni ei tässä kirjassa mitenkään tärkeässä osassa olekaan **
Kirjan nimi tulee Hamletista. Sen luin Wikipediasta. Mutta kirjassa Infinite Jest ("loputon jekutus/jekku" tai jotain sinne päin) on James O. Incandenzan (lastensa kesken Himself) ohjaama elokuva, jonka katsojat joutuvat sitä katsoessaan transsiin ja kuolevat. Se on niin kiehtova elokuva. James O. on kirjan tapahtumien aikaan tehnyt itsemurhan pistämällä päänsä mikroaaltouuniin. Tai välillä tapahtumissa palataan hänen elinvuosiinsa.
James O. oli ohjannut elokuvan saadakseen kontaktin nuorimpaan poikaansa Haliin, joka on kirjan päähenkilö. Hal on superälykäs tennislahjakkuus. Tosiasiassa Hal ei ollut menettänyt kontaktia isäänsä, mutta tämä ei vain viimeisen puolen elinvuotensa aikana kuullut mitä Hal sanoi, se oli hänelle psyykkisesti mahdotonta.
En viitsi yrittää avata juonta tässä, koska on parempi että luet kirjan itse. Mikä tahansa tiivistys vain vääristää. Ajattelin itse asiassa pitkään ettei kirjassa ole juonta - eikä siinä tavallaan olekaan - mutta Wallace olikin yhdistänyt tapahtumalinjoja yllättävän paljon. Minkäänlaista
aristoteelista loppua tarinalle on silti turha odottaa.
Tapahtumat sijoittuvat jollain tavalla parodiseen tulevaisuuteen (tai meidän aikaamme jo menneisyyteen), jossa yritysten on mahdollista ostaa nimensä vuoden nimeksi. Ei siis 2008, vaan Year of the Depend Adult Undergarment. Erilaisia tuotemerkkejä käytetään muutenkin tarkoituksenmukaisen tökerösti. Muita vuosi"lukuja" ovat muun muassa Year of the Perdue Wonderchicken ja Year of Dairy Products from the American Heartland. Yhdysvallat ja osa Kanadasta on yhdistetty Meksikoon, ja tuloksena on valtio nimeltään Organization of North American Nations eli O.N.A.N.
Mukana hyörivät myös quebeciläisseparatistit, O.N.A.N.in salainen palvelu, vedonlyöntimafia ja sen sellaiset tahot.
Wallace ilmeisesti käytti elämänsä aikana huumeita - tai tehnyt todella kattavaa taustatyötä. Sen huomaa tietysti 12 kohdan ohjelman tuntemuksesta, mutta myös kattavasta huumetietoudesta, jota toipuvat narkkarit jakelevat.
Ehkä kirjan hillittömin kohtaus on se, kun Enfield Tennis Academyn pelaaja Ortho "The Darkness" Sticen otsa on jäätynyt ikkunaan kiinni keskellä yötä, ja James O. Incandenzan haamu käy hänen luonaan. Sitten Hal herää kannabisvieroitusoireissaan aamuyöllä ja lähtee kävelemään käytäville ja löytää Sticen.
‘So you’ve just been sitting here listening to
sleep-noises and watching your breath expand and freeze on the window?’ I
said. Imagining it seemed somehow unendurable: me just sitting there,
stuck, well before sunrise, alone, too embarrassed to call out, my own
exhalations fouling the window and denying me even a view to divert
attention from the horror. I stood there horrified, admiring The
Darkness’s ballsy calm.
Hienoa, eikö olekin? Konkreettisen juonen lisäksi Infite Jest kertoo minusta todella hienosti lapsuuden rikkonaisuudesta. Siitä, miten helposti ihminen menee lapsena rikki. Se tarjoaa myös riippuvuuksiin niin hienon tulokulman, etten ole koko asiaa tullut tätä ennen ajatelleeksi noin monesta kulmasta. Incandenzan perhe on ongelmainen, vaikka tarkoitus on ollut hyvä ja rakkautta piisaa. Incandenzan perhe tuli upealla tavalla tutuksi kirjaa lukiessa.
Tämän lisäksi Wallace sivuaa tietysti televisioviihdettä, passiivisuutta, insestiä, hyväksikäyttöä, politiikkaa, radikalismia, suorituspaineita, mielenterveyttä, elokuvataidetta ja musiikkiakin.
Kaikki mitä minä tästä kirjasta sanon tuntuu hutiloidulta ja epätarkalta. Mutta en sano tätä kirjaa yhdeksi parhaista lukemistani vain siksi, että sen lukeminen on jonkinlainen sankarillinen urakka, johon jokainen sunnuntailukija ei välttämättä halua ryhtyä. Ei tällaista kirjallisuutta usko olevan olemassa ennen kuin huomaa olevansa siinä sisällä - mutta ei imeytyneenä tarinaan tai henkilöhahmoihin, vaan upeasti rakennettuihin lauseisiin ja lämpimään huumoriin.
Mistä päästäänkin muuten siihen, että miksi ihmeessä kirjallisuuden pitäisi olla jotenkin HELPPOA? Kyllä lukijankin pitää pystyä näkemään vaivaa sisäistääkseen sen, mitä kirjailija on kirjoittanut. Ei se ole mikään parhauden mittari, että teksti soljuu helposti ohi. Ei kaiken tarvi olla KATSO KUVAT tai nopeasti pureskeltu.
Muuten, jos David Foster Wallacen maailma kiinnostaa, suosittelen Tommi Melenderin
Antiaikalainen-blogia, jota minulle suositeltiin kun röyhentelin Twitterissä aloittaneeni lukemaan tätä kirjaa. Melender vaikuttaa vähintäänkin Suomen kovimmalta Wallace-entusiastilta, ja on eittämättä kirjoittanut tästäkin kirjasta paremmin jäsenneltyjä ja oivaltavampia artikkeleja kuin minä.
