Kun James Blaken eka täyspitkä ilmestyi vähän yli kaksi vuotta sitten, minä olin kärppänä liikkeellä ja arvostelin sen.

Tykkään siitä levystä edelleen. Annoin sille kahdeksan ja puoli tähteä kymmenestä pari vuotta sitten - silloin kun vielä annoin levyille numeraalisia arvosanoja. Siitä käytännöstä olen fiksusti kyllä luopunut jo ajat sitten.

Blake on sitä luokkaa artisti, että jotenkin ajattelin hänen juttunsa jatkuvan toisella levyllä laadukkaana - mutta hieman vaimeampana.

Voi, kuinka väärässä olinkaan. Overgrown on aivan HELVETIN kova levy! Ehkä tässä on aavistuksen takavasemmalta yllättämistä, kun kuulin koko levyn yhden päivän sen jälkeen kun olin ekan kerran kuullut Blaken ja RZA:n yhteisbiisin Take a Fall for Me - joka on siis järjettömän kova, ja joka olisi montaa kuukautta aiemmin ehtinyt nostaa odotukset järjettömiksi.

Mikä on muuttunut ekaan levyyn verrattuna?

Blake ei ole aivan niin minimalistinen. Hän ei siis tehnyt kuten XX, joka vetäytyi kakkoslevyllään vielä syvemmälle kuoreensa, vaan hän on uskaltautunut hieman runsaammaksi. Ehkei hänen tarvitse enää todistella, että uskaltaa tehdä Lindisfarnen kaltaisia röyhkeän vähäeleisiä raitoja. Nyt keskitytään biiseihin.

Kuten jo ensimmäisen levyn kohdalla kirjoitin, minulle James Blaken nerous on erityisesti hänen äänessään. Se on loistava soul-ääni, mutta siinä on parhaan indie-herkistelyn haavoittuvaisuutta. Vähän kuin jos Stevie Wonder ja Thom Yorke sulattaisivat äänihuulensa yhdeksi möykyksi.

Ekalla levyllä onnistumisessa auttoi Feist-cover Limit To Your Love, joka toi levylle kaivattua pop-tarttumapintaa. Nyt Blake on säveltänyt kaiken itse (tai no, Digital Lionissa on auttanut Brian Eno, ja pari muutakin satunnaista apumiestä käy, kuten mainittu nero RZA), ja biisit ovat huomattavasti "popimpia" - selvä pesäero debyyttiä edeltäneisiin dubstep-ep:ihin.

Mä oon ylikasvanut, beibi

"Everything feels like touchdown on a rainy day", laulaa Blake Life Round Herellä, joka on yksi levyn hitikkäimmistä biiseistä. Heti seuraavaksi päästetään ääneen Wu-Tangin tuottajapomo ja kryptisten rap-säkeistöjen kuningas RZA, joka auttaa maailmaa huomaamaan, että Blakelle olisi paljon tilausta myös rap-tuottajana. RZA itse vastaa Blaken härö-lyriikoihin itselleen tyypillisellä "vittu mä oon pihalla, ota näistä kielikuvista selvää" -mahtavuudella. "Sex shapes the body, truth shapes the mind" ja "don't throw my soul over to the poltergeist".

Ja Retrograde! Tämä on taas tällaista miesten itkumusiikkia. Syntikan surutorvet puhaltaa ja minä olen valmista kamaa. Blaken ääntä en voi liiaksi kehua. IHANA ääni. Tulee mieleen se vanha SXSW-pätkä, missä indie-babet kiemurtelee ihastuksesta eturivissä kun Blake vetää puistobileissä Wilhelm Screamin.

Enon kanssa tehty Digital Lion on sekin levyn parhaimmistoa. Muistan toivottavasti ikuisesti Flow-sunnuntain päätöksen, kun Blake höyrysi Nokia-teltassa. Kolmannen päivän utuinen ja kevyt humala ja Blaken ääni pistivät kyynelehtimään. Tällä levyllä, esimerkiksi Voyeur-raidalla, päästäisiin kuitenkin samassa tilassa bailaamaan.

Toivottavasti Blake raahaa bändinsä Suomeen. Tämä on vuoden parhaita levyjä minulle, uskon. Kiitos Blake. Näytteenä RZA ja Jaymz.

Palvon.