Terveisiä Thaimaasta. Lomalla ehtii lukea, ja myös naputella lukemastaan tuoreeltaan fiiliksiä. Myönnän, että kirjoitin otsikkoon "arvio" saadakseni vähän Google-mehua tälle kirjoitukselle. On tietenkin tyhmää kirjoittaa arvostelua 70 vuotta vanhasta kirjasta, mutta sellaisia nämä minun lukuvinkkini ovat.

Tätä ennen olin lukenut Waltarilta kirjat Sinuhe egyptiläinen ja Tanssi yli hautojen. Yleistietona tiedän, että hän opiskeli teologiaa ja historiaa, sai natsikortteja postuumisti naamalleen, oli maanis-depressiivinen (tai jotain tällaista, välillä kaikki luisti ja viina maistui, välillä oltiin huonona) ja on käännetyimpiä suomalaisia kirjailijoita. Sinuhesta pidin, vaikka sen lukemisesta onkin aikaa. Siinä oli uskottavan historiallisen kehyksen lisäksi ajatusta ja pohdittavaa. Tässä 39-vuotias setä kertoo parin Changin kumarassa teille, että ehkä kansainvälisesti tunnetuin suomalaiskirja on oikeasti hyvä. Tätä on blogaaminen, ladies and henkselmen. Oikeastaan Tanssi yli hautojen teki vielä suuremman vaikutuksen, vaikka siinä poliittisen ja historiallisen kontekstin kuvaaminen menikin henkilöhahmojen ja POINTIN yli.

No, Mikael Karvajalka on houkutellut jo pidempään ja rantaloma tarjosi hyvän tekosyyn käydä kiinni. Päällimmäinen tunne 780 sivun jälkeen on kevyt pettymys. Rakensin tämän kirjoituksen niin, että mainitsen tuossa aiemmin pitäneeni Sinuhen TASOISTA – siitä, että se jätti ajateltavaa historiallisen kerroksensa ohessa. Mikael Karvajalka ei ole samanlainen kirja. Se on aikansa viihderomaani, veijarikertomus 1520-luvun Euroopasta. Jokseenkin noilla sanoilla takakansi kirjaa luonnehtiikin, mutten silti uskonut että meno olisi näin kevyttä.

Turussa köyhyyteen ja kurjuuteen syntyneen Mikael Karvajalan ja hänen vahvan ystävänsä Antin seikkailut vievät miehiä ympäri Lutherin uskonpuhdistuksen ja sotien myllertämän Euroopan. Nykyihmiselle 1948 ilmestyneen kirjan voisi esitellä lyhyesti sanomalla, että se on 1520-luvulle sijoittuva Forrest Gump. Antti ja Mikael sattuvat aina paikalle kun tuon ajan historiallisia käänteitä tapahtuu. He tutustuvat merkkihenkilöihin ja selviytyvät tiukoistakin pinteistä. Suurin osa kirjasta menee aika hömppäisissä merkeissä, paitsi kun Mikael asettuu Saksassa aloilleen ja menee naimisiin Barbaran kanssa, jonka pyhä inkvisitio myöhemmin vangitsee ja polttaa noitana. Tämä jakso on vakava ja syvällinen, ja kuva kouriintuntuvasti miten julmaa katolisen kirkon naisvaino keskiajalla on ollut. Intuitiiviset ja pystyvät naiset jotka eivät suostuneet miesten käskettäviksi kidutettiin tunnustamaan noituus ja poltettiin sen jälkeen roviolla. Jopa Mikaelin ja Barbaran pientä koiraa kidutettiin, jotta se tunnustaisi liittonsa saatanan kanssa.

Tämän jakson jälkeen homma palaa taas tuttuihin uomiinsa. Mikael ja Antti törmäilevät ympäri sotaisaa Eurooppaa, saavat kultarahoja jotain kautta ja menettävät ne taas pian. Oikeastaan ainoastaan Mikaelin lapsuus toisen "noidan" hoivissa Turussa tuntui lukiessa joltain, muu oli autenttisesta historiallisesta kontekstista huolimatta enemmän tai vähemmän hömppää.

En missään nimessä jaksa lähteä lukemaan 1940-luvulla kirjoitettuja kirjoja sillä asenteella, että korjaanpa täältä nyt tohkeissani kaiken sovinismin pois, mutta toki Antin suorittama iloinen raiskailu johon hölmistyneet uhrit lopulta suostuvat ilomielin tuntui vähän masentavalta. Käsittääkseni Waltari oli jonkin verran naisasiamies, ja mainitut noita-asiat osoittavat, että hän halusi kertoa myös siitä, mikä renessanssi-ajan alun Euroopassa oli niin pielessä. Kahta noitaa (Mikaelin kasvattiäiti ja vaimo) lukuunottamatta kaikki naishahmot ovat kuitenkin joko huoria, raiskauksen uhreja tai vanhoja eukkoja.

Jos siis kaipaat historiallisesti runsasta viihdekirjallisuutta, Mikael Karvajalka on erittäin suositeltavaa luettavaa. Jos haluat, että kirjallisuus jättää jäljen ja jotain ajateltavaa, niin ehkei tätä sitten kannata lukea. Luulin myös, että paksu romaani riittäisi Mikaelin elämän käsittelyyn, mutta Waltari on jakanut hänen elämänsä kahteen romaaniin, joista jälkimmäistä, Mikael Hakimia tuskin heti rupean lukemaan.

Olen ehtinyt lomalla lukea myös kaksi muuta kirjaa, niistä lisää lähiaikoina.

Musiikkisisällöt olen siirtänyt huomaamattani Access All Areas -podcastiin, suosittelen kuuntelemaan. Kyllä tässäkin blogissa vielä musajuttuja puidaan älkää huoliko.

Pitkästä aikaa sain jotain luettua loppuun asti. Muuten tilanne on ollut se, että monta kirjaa on kesken. Hiljaa hyvä tulee, sano.

Tämä lukuvinkki-kirja-arvio kertoo kolmesta ensimmäisestä Patrick Melrose -romaanista, koska ne oli Amazonin Kindle Storessa niputettu yhdeksi. Printtinä näitä on ilmestynyt sekä viitenä eri niteenä että sekalaisena kokoelmana muita kokoonpanoja. Mutta tässä siis kolme ensimmäistä kirjaa.

Nimi Patrick Melrose on HBO Nordicin käyttäjille tuttu palvelun aloitussivun tärpeistä, sillä kirjoista on tehty samanniminen TV-sarja, jonka pääosaa näyttelee parhaiten Smaugina tunnettu Benedict Cumberbatch.

Kävin ennen tämän arvion kirjoittamista kirjan Wikipedia-sivulla. Siellä minulle selvisi, että tämä on osin omaelämäkerrallinen teos. Aikamoista, jos näin. Liian omaelämäkerrallinen se ei kuitenkaan ole, sillä Patrick Melrose on rakenteeltaan enemmän romaani kuin omaelämäkerta.


Tarina kertoo – yllätys yllätys – Patrick Melrosesta, joka on yläluokkaiseen englantilaisperheen poika. Patrickin isä on rikkinäinen pedofiili ja hänen äitinsä alistettu psykologinen raunio. Ei siis mikään ihme, että pojasta tulee tunteita pakoileva narkkari.

Kuten sanoin, lukemani nide sisältää kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa. En kuitenkaan lukenut niitä kolmena erillisenä kirjana, vaikka ne selvästi sijoittuvat eri aikoihin ja paikkoihin. Kimpassa luettuna kolme irtonaista kohtausta Patrickin elämästä muodostavat hienon kokonaisuuden.

Ensimmäinen jakso sijoittuu lapsuuteen, Melrosejen taloon Ranskassa ja sinne saapuvien päivällisvieraiden elämäntilanteisiin. Toisessa jaksossa Patrick matkustaa isänsä hautajaisiin New Yorkiin ja käyttää kaikkia käsiinsä saamia huumeita epätoivoisessa yrityksessä käsitellä isänsä kuolemaa. Kolmas jakso on omistettu Patrickin varhaisaikuisuudelle. Mies on jättänyt huumeet, ja lähestyy isänsä jättämien traumojen käsittelyä. Tapahtumat sijoittuvat tärkeille yläluokan illallisille, jonka tähtivieras on Prinsessa Margaret – jota ei todellakaan kohdella silkkihansikkain.


St. Aubynin kieli on hienostunutta, huumoriltaan kuivaa ja havainnoiltaan tarkkaa. Brittiläinen yläluokkainen puhetapa on jotenkin niin hirveän viihtyisää. Se on ilkeää, kylmää, mutta sellaisella ystävällisellä tavalla.


Kirja KERTOO kait siitä, miten ihminen pääsee traumoista eteenpäin, tai että vaatiiko se aina anteeksiantoa ja mitä sellainen anteeksianto sitten tarkoittaa. Toisaalta se antaa mielenkiintoisen kurkistusikkunan rikkaiden yläluokkaisten englantilaisten elämään. Se ei todellakaan ihannoi tai nosta jalustalle, vaan pyrkii pidemminkin osoittamaan, miten raha ja asema on korruptoinut nämä ihmiset.


Nyt olisi jäljellä vielä kaksi osaa, mutta en ole varma vaatiiko näin ehjä tarina vielä lisäosia. Ehkä joskus kun on aikaa, nyt on liian paljon kaikkea muuta kesken. Lähden lomalle ja pakkasin mukaan Kindleen Elena Ferranten Loistava ystäväni ja paperiversiona Knausgårdin Taisteluni 6:n (olen sitä vajaa puoliväliin lukenut) sekä Waltarin Mikael Karvajalan. Lukuloma alkakoon.