Joskus pitää lukea klassikkoja uudelleen. Varsinkin jos edellisestä lukukerrasta on yli 20 vuotta. Kurt Vonnegut oli minulle, kuten niin monelle muullekin lukiolaiselle tärkeä kirjailija. Hänen kirjansa tuntuivat myöhäisteini-iässä viisailta, kapinallisilta, hiukan mystisiltä ja oivaltavilta. Juuri siltä, miltä kirjojen siihen aikaan halusi tuntuvan. Tai miksei vieläkin, mutta muutama vuosi sitten lukemani Vonnegutin Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater tuntui jotenkin palikalta, liian yksinkertaiselta riffailuilta Vonnegutin tutuimmilla kikoilla.
Kiinnosti siksi kokea, miltä tämä klassikko tuntuisi näin nelikymppisenä. Oikein lyhyt arvioni on, että tuntui oikein hyvältä.
Pidemmin voisi sanoa, että Vonnegut onnistuu tavoitteessaan avata jotain niin käsittämätöntä kuin toisen maailmansodan loppuhetkiin sijoittuva Dresdenin pommitus oli. Se ei varmasti ollut sodan kammottavin tai järjettömin tapahtuma, mutta Vonnegut koki sen sotavankina omakohtaisesti, joten sisäinen tarve asian selittämiselle on vahva. Siksi kirja alkaakin - minusta nerokkaasti - Vonnegutin autofiktiivisellä jaksolla, jossa hän kertoo siitä, miten vaikeaa oli ryhtyä kirjoittamaan kirjaa tästä aiheesta. Käy selväksi, että tulossa ei ole mitään sotaa glorifioivaa veren ja juoksuhautahien maustamaa sankaritarinaa, vaan yritys ymmärtää miksi ihmiset tekevät mitä tekevät.
Huomasin kirjaa lukiessa nousevani samanlaiseen Vonnegut-huumaan kuin lukioikäisenä. Sarkastinen ja surrealistinen tyyli yhdistettynä hyvin yksinkertaisiin lausuntoihin asioiden luonteesta tarjoavat juuri sopivasti tunnetta siitä, että on ymmärtämässä jotain olennaista elämästä. Tämä tunne on tietysti muutenkin fiktion lukemisen ytimessä, ainakin itselleni.
Haluamatta paljastaa liikaa sisällöstä kerron, että scifiksi äityvässä tarinassa Tralfamadoria-nimisen planeetan asukit paljastavat päähenkilö-antisankari Billy Pilgrimille, että vapaata tahtoa ei ole olemassa, kaikki on jo tapahtunut, tapahtuu nyt tai tulee tapahtumaan. Tai kuten nämä ulkoavaruuden asukkaat metatasoisesti kuvaavat omaa kirjallisuuttaan:
"There is no beginning, no middle, no end, no suspense, no moral, no causes, no effects. What we love in our books are the depths of many marvelous moments seen all at one time.”
Samaan Vonnegut tavallaan pyrkii itsekin. Dresdenin pommituksia tai sodan kauhuja yleensä on tuskallista katsoa kronologisesti asioiden ketjuna, missä yksi asia johtaa toiseen. Ratkaisuna on esittää, ettei vapaata tahtoa ole, vaan kaikki mikä meille ihmisille tapahtuu on jo tapahtunut, eikä meillä ollut asiaan sen suurempaa vaikutusta. Tralfamadorialaiset paljastavat, että universumin loppu johtuu itse asiassa heidän testipilottinsa mokasta uutta asejärjestelmää testatessa. Ihmisten näkökulmasta tapahtuma on tulevaisuudessa, mutta tralfamadorialaiset tietävät, ettei asialle voi enää mitään.
Samoin ajattelee siis Billy Pilgrim istuessaan dresdeniläisen teurastamon kellarissa kun liittoutuneet pommittavat kaupungin maanpäällistä osaa ja sen asukkaita tuhannen piipun päreiksi.
Oletan tietysti, että blogini kultivoituneet lukijat ovat tämän kirjan jo joskus lukeneet, mutta jos ette ole, niin suosittelen näin tekemään. Kaiken muun hyvän lisäksi kirja esittelee ainakin kaksi hahmoa, joihin voi törmätä myös muissa Vonnegutin kirjoissa. Suosikkini näistä on tietysti scifi-kirjailija Kilgore Trout, jonka kirjoissa on upeita juonia, mutta jotka on häiritsevän huonosti kirjoitettu. Olin lukiossa ja hieman lukion jälkeen nu metal -yhtyeessä nimeltä Viha on Kihti, ja meillä oli Kilgore Trout -niminen biisi. Minä vastasin sanoituksista. So it goes.
Laitetaan siis tähän loppuun erään Kilgore Trout -romaanin synopsis, joka liittyy tietenkin vahvasti Slaughterhouse Fiven teemaan:
"This, too, was the title of a book by Trout, The Gutless Wonder. It was about a robot who had bad breath, who became popular after his halitosis was cured. But what made the story remarkable, since it was written in 1932, was that it predicted the widespread use of burning jellied gasoline on human beings. It was dropped on them from airplanes. Robots did the dropping. They had no conscience, and no circuits which would allow them to imagine what was happening to the people on the ground. Trout’s leading robot looked like a human being, and could talk and dance and so on, and go out with girls. And nobody held it against him that he dropped jellied gasoline on people. But they found his halitosis unforgivable. But then he cleared that up, and he was welcomed to the human race."
Napalmia pudottava robotti, jolla on pahanhajuinen hengitys. Ihmisiä ei häiritse muiden ihmisten päälle pudotettava napalmi, vaan se pahanhajuinen hengitys. So it goes.
