Tämä Terhi Kokkosen romaani sai viime vuonna Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Minä olen tuttuun tapaan vähän myöhässä bileistä ja luin kirjan vasta nyt. Kustantajan markkinointilauseessa mainittiin Twin Peaks, joten minulle oli heti selvää että Rajamaa on luettava. Niin helppo minä olen.

Päällimmäinen fiilis lukemisen jälkeen on hallinta. Rajamaa osoittaa erittäin perusteellista tyylin ja muodon hallintaa. Sen luoma tunnelma on vahva, ja paikoin erittäin ahdistava, mikä lienee ollut tarkoituskin. Kieli on lyhyttä ja karua, aivan kuin lappalainen maisema johon kirja sijoittuu. 

Rajamaasta on karsittu kaikki turha, jopa siinä määrin että välillä jää kaipaamaan ympäristön tai sivuhenkilöiden kautta syntyvää runsautta. Nyt sivuhenkilöistä on kerrottu vain kirjan sanomalle tärkeät asiat, muuten he jäävät varjoihin.

Tarina kertoo työelämässä menestyneestä pariskunnasta, jossa mies Risto paljastuu alistavaksi sadistiksi. Hyväksikäyttö, yksinäisyyden pelko ja riippuvuus toisesta ihmisestä nousevatkin kirjan kantaviksi teemoiksi, kun myös lappalaisen paikkakunnan sivuhahmot ovat kiinni epäterveessä suhteessa joko työhönsä, sukuunsa, pomoonsa tai kotipaikkaansa. Pariskunta joutuu kirjan alussa onnettomuuteen, ja myös kirjan loppu paljastetaan heti ensimmäisellä sivulla, varsin tehokkaana tehokeinona ja samalla varmistaen että nyt nautitaan matkasta eikä odotella loppuratkaisua.

Kirjan hyytävyys ja kylmyys on paikoin niin lävitsetunkevaa, että (kehtaanko edes sanoa) kaipasin välillä pieniä kevennyksiä matkan varrelle. Kirja on kenties tästä syystä aika maltillisen mittainen, ja karun tarinan piirtämiseen riittää maltillinen määrä vetoja. Pidempänä piinallisuus olisi saattanut kasvaa liiallisiin mittoihin. Kylmyyden keskellä päähenkilö Karon suhde poikaansa on lämpimämpi liekki lumen keskellä, vaikka Karo pelkääkin jo aikuisikään ehtineen pojan hylkäävän hänet. 

Rajamaa on todella hallitusti rakennettu ja kirjoitettu. Terhi Kokkosen käsikirjoittajakoulutus näkyy eheytenä ja olennaisen valitsemisena. Jotta olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, olisin kuitenkin kaivannut jotain säröä, tai ehkä oma psykologinen silmäni on liian rajoittunut jotta saisin hahmoista paremman otteen. Lopputulos jäi hiukan esitykseksi hienosta romaanista, ei niinkään mieleenjääväksi lukukokemukseksi. 

Koska tunnen kirjallisuuden historiaa valitettavan huonosti, kuulin tästä romaanista vasta Yalen yliopiston Youtubesta löytyvän "The American Novel Since 1945" -luentosarjan kautta. En vielä katsellut romaania koskevaa luentoa, joten kaikki tässä esittämäni luultavasti kumotaan kun ehdin tutustua professori Amy Hungerfordin näkemyksiin. Suosittelen muuten ko. luentoja, löytyvät tuolla hakusanalla YouTubesta. Kiitos vain sinä joka Kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä asiasta vinkkasit. 

Flannery O'Connor ehti lyhyellä urallaan julkaista vain kaksi romaania, sekä kasan novelleja ja puheita. Tämä esikoinen Wise Blood on kuitenkin noussut pikkuklassikon asemaan. Romaani on vaarallisen tuntuinen, synkän humoristinen ja hieman sekava. Tässä lukuharrastukseni vaiheessa nämä kaikki ovat puoleensa vetäviä adjektiiveja. Selkeiden vastausten aika on ohi. Pakotetusti viihdyttävien romaanien aika on ohi. Tarvitaan Wise Blood!

Romaani kertoo Hazel Motesista, joka palaa Toisesta maailmansodasta traumatisoituneena toteamaan, että hänen kotitalonsa on tyhjä, perhettä ei näy missään. Rakastamaani unen logiikkaa seuraten Hazel Motes ei käynnistä mitään suurta etsintäoperaatiota perheensä löytämiseksi, vaan saarnamiehen vaatteissaan suuntaa (ilmeisesti fiktiiviseen) kaupunkiin, jossa itseään inhoten löytää itsensä kurtisaanin sängystä. 

Uskonto lie romaanin suurin teema. Hazel Motes on sodan ja kokemuksiensa takia menettänyt täysin uskonsa Jumalaan. Hän ei missään nimessä halua kuulla pelastuksesta tai Jeesuksesta. Tähän asti melko selkeä homma, mies on traumatisoitunut. Mutta sitten Motes ostaa käytetyn auton, koska näkee sen yhtäkkiä pelastuksena, vastauksena kaikkeen. Sitten tarinaan liittyy yksi kerrallaan mitä huikeampia hahmoja, jotka näyttäytyvät vastuksina Hazelin tiellä kohti "Church Without Christia" – uskontoa jonka hän kadulla saarnaten perustaa. 

On Enoch Emery, nuori eläintarhan työntekijä, joka opettaa Motesille romaanin nimeen viittaavan ajatuksen "viisaasta verestä". Emeryllä on isältä peritty "wise blood", joka neuvoo hänelle suunnan elämän päätöksissä. Tästä syystä Emery ei tarvitse uskontoa.

Sitten on tietysti huijarisaarnaaja Asa Hawks ja hänen tyttärensä Sabbath Lily Hawks. Asa väittää olevansa sokea, koska hieroi silmiinsä kalkkia uskonsa tähden. Hänen nuori tyttärensä taas kehittää epäterveen seksuaalisen pakkomielteen Hazel Motesia kohtaan. 

Lopulta Church Without Christin perustanut Motes ironisesti ryhtyy itse kristukseksi. Lähtölaukauksena tietysti auton tuhoutuminen ja kenties verityö jonka hän joutuu tekemään. Sitä seuraa äärikatolilaistyyppistä itsensä rankaisemista, piikkilankaa, verisiä jalkapohjia ja lopulta tarkoituksen ja elämän ulkopuolelle siirtyminen.

"The idea was that God was to be found in relationships, not in liturgy and ritual, and that the way to worship Him and approach Him was to emulate Christ in his relationships with his disciples, by exercising honesty, confrontation, and unconditional love."

Paljastamatta liikaa tai edes kaikkia hahmoja voin sanoa että pidin valtavasti Wise Bloodin henkimästä vaaran tunteesta jonka jo ehdin mainitakin. Hazel Motesin valinnat nivoutuvat raskaisiin uskonkysymyksiin, mutta niiden humoristisen groteskit ilmenemismuodot luovat romaanin ainutlaatuisen tunnelman. "Southern gothiciksi" tätä on myös kuvailtu. 

Romaani ei kuitenkaan ole millään muotoa vaikea. Se on lyhyt - hiukan yli sata sivua - ja groteskiudessaan hauska. Lukija haluaa ymmärtää Hazel Motesia ja tämän sisäistä kamppailua, mutta samaistumaan kirjailija O'Connor ei meitä pyydä. Lopussa luulen ymmärtäväni jotain, mutten ole sittenkään varma. Tuntuu, että Hazel Motesin tarina yrittää kertoa uskonnon lisäksi vapaasta tahdosta, mutta ehkä vänkyrän etelävaltiolaiskaupungin hahmogalleria on myös arvokas sellaisenaan. 

Joka tapauksessa kun lukijan ajatuksille jätetään tilaa, eikä kaikkea ole pureksittu valmiiksi (tässä tapauksessa suurta osaa materiaalista ei ole pureksien pehmennetty oikeastaan ollenkaan), saa niukoistakin aineksista erittäin maittavan romaanin, joka jää pitkäksi aikaa ajatuksiin pyörimään.