Tämä on varmaankin täysin turha valituksen aihe, mutta joka ikinen päivä otan vähän osumaa siitä, että nopeasti pureskeltava viihdemedia joko a) aliarvioi ihmistä tai b) tyhmentää ihmistä.

Yksi osa-alue viihdemedioiden valmiiksipureksitusta paskasta on kaikenlaisiin tutkimuksiin perustuvat "uutiset". Mitä lähemmin tutkimuksen lopputulos liittyy seksiin tai päihteiden käytöstä aiheutuviin hyötyihin, sen suurempi klikkihitti se on.

Olenkin tässä miettinyt, että mikä helvetin yliopisto tai tutkimuslaitos näitä tutkimuksia takoo? Maksaako Rupert Murdoch tai joku muu mediajätti joillekin tutkimuslaitoksille höpöhöpötutkimuksista? Vai tehdäänkö maailmassa niin paljon erilaisia tutkimuksia, että tällaisia viihdemedioihin sopivia tutkimuksiakin on paljon?

TOKI tutkimuksista syntyy paljon järjellistäkin journalismia, jossa tuloksen mutkia ei oiota suoriksi tai yksinkertaisteta tuloksia liikaa. Mutta niiden oheen tehtaillaan taas satoja "Olut on terveellistä" - "Tässä seksin yllättävä hyöty" - "Tutkimus: Vauvan pierut kehittävät älyä" -lörtsyjä.

Käsittämätöntä joka tapauksessa. Ja masentavaa.

Vai onko se masentavaa? Onko se niin, että meillä on sellainen media kuin olemme ansainneet? Ja miksi minä oireilen tämän asian kanssa niin paljon? Miksi se tuntuu raivostuttavalta, että ihmistä tyhmennetään? Vai tyhmennetäänkö ihmistä edes? Vauhkoanko turhasta?

Esimerkiksi:

Tutkimus: Näin nainen nappaa miehen | Rakkaus ja seksi | Iltalehti.fi

Tutkimus: Facebook lihottaa | Terveys | Iltalehti.fi

Uusi tutkimus väittää: Nainen ei etsikään machomiestä! | Rakkaus ja ..

Pornotutkija yllättyi: Näin moni mies katsoo pornoa | Seksuaalisuus ...

Tutkimus: Tämän värisestä mukista kaakao maistuu parhaalta ...

Tuore tutkimus: liian monta Facebook-kaveria aiheuttaa stressiä ...

Uusi tutkimus: kahvi tekee optimistiksi - Ulkomaan uutiset - Ilta ...

Tutkimus: Tulevaisuudessa sinäkin olet mielestäsi nolo ihminen - Mtv3

Tutkimus: Miehen kannattaa vältellä kotitöitä - MTV3.fi - Uutiset ...

Tutkimus: Tämä lisää viehätystäsi treffimarkkinoilla - MTV3.fi - Matkailu

Tutustuin aikoinaan Biffy Clyroon hiukan ennen Puzzle-albumin ilmestymistä Janne "Weak Man" Heikkosen toimesta. En rakastunut päätä pahkaa, mutta kyllähän skottikolmikon kulmikkaassa altsurockissa on aina ollut mielestäni taikaa.

Only Revolutionsilla Puzzlen ja sitä aiempien levyjen terävämmät kulmat hiottiin tylpemmiksi, jotta päästäisiin helpommin lunastamaan sitä "Brittien Foo Fighters" -lupausta, mikä varmasti ainakin levy-yhtiössä on välkkynyt mielessä. Levy oli onnistunut, sillä pehmeneminen ei ollut falski, vaan päinvastoin korosti biisinkirjoitustaitoa.

Bändi on valmiina siirtymään astetta isompaan kokoluokkaan myös albumien pituuksissa, sillä uutuus Opposites on tuplalevy. Kansista vastaa edellisten levyjen tapaan Pink Floydin kanssa suurimmat työnsä tehneen Storm Thorgesonin Storm Studios. Tuplan puoliskoiden nimet ovat The Sand at the Core of Our Bones ja The Land at the End of Our Toes. Eli HOMMA ISOLLAAN.

En ole musiikkipäällikön ominaisuudessa hirveästi lämmennyt Stingin Bellelle ja Black Chandelierille. Siis hyviä biisejä, mutta ei omaa työtä riitävästi sivuavia. Siksi olikin hieno kokemus kun Opposites kalautti täydellisesti jalat alta heti ensikuuntelulla.

Yhdellä virkkeellä: Tavallaan levy on popimpi ja helpommin lähestyttävä kuin mikään aiempi BF-levy, mutta Only Revolutionsiin verrattuna koukeroisempi ja kunnianhimoisempi.

Tuplalevyjähän ei juuri kenenkään kannattaisi tehdä. Ei Biffy Clyrokaan tästä aivan moitteetta selviä. 20 biisiä ON liikaa, lisäksi biisit ovat dynamiikaltaan sen verran samanlaisia, että jutun puristaminen vaikka 13 biisiin olisi tehnyt ainoastaan hyvää.

Ihan vain esimerkin vuoksi mainitsen harvoja onnistuneita tuplalevyjä, joissa on pointti, ja jotka olisivat lyhyempinä huonompia: Wu-Tang Clan - Wu-Tang Forever, Smashing Pumpkins - Mellon Collie and the Infinite Sadness, Pink Floyd - The Wall.

MUTTA etenkin The Sand at the Core of Our Bonesilta löytyy huikean hienoja kappaleita, eikä Land at the End of our Toeskaan kalpene, vaikka sen ekat kolme biisiä ovatkin heikompia. Different People, Biblical, Opposite, Skylight, Pocket ja Little Hospitals ovat kaikki Biffy Clyron parhaimpien biisien joukossa, eli Opposites on KIRKKAASTI bändin paras levy.

Tavallaan tästä erottuu biisintekomaneereita ja Simonin laulu ja tapa kuljettaa melodiaa ovat myös hyvin tunnistettavia. Tämä levy antaa sellaista hienoa nostatuksen tunnetta elämään, jota jotkut kaunista ja mahtipontista musiikkia tekevät bändit saavat aikaan. Rubikin Solarilla on sama vaikutus.

Kun toinen levy loppuu, jäljelle jää kiitollinen olo. Tiedän, että Foo Fighters -suosio tulee tylpistämään bändin kulmia entisestään, mutta taistelkaa vastaan pojat. Pitänee mennä katsomaan taas livenä. Ja huomasitteko, siinä oli sana TAAS, eli on tullut nähtyä aiemminkin. Sarkasmi on tehokas tyylilaji netissä.

Veikkaanpa, että ensimmäinen omasta ulkomaisten levyjen top kympistäni vuodelta 2013 on tässä.

Minulla on ollut elämässäni muutama kitara, mutta en koskaan ole rakastanut niitä. Vasta 24. joulukuuta 2012 ymmärsin miksi: Ne eivät olleet hyviä kitaroita.

Tämä on tietysti aika julmaa matematiikkaa jos sitä soveltaa koko maailmaan, mutta kitaroiden kanssa se ainakin on näin: Aiemmat Stratocaster-kopiot ja halvat räpsät eivät olleet rakkauteni arvoisia.

Mutta jouluaattona sain ihq-ihanalta naiseltani Martin-merkkisen akustisen kitaran, DX1AE:n jos ollaan tarkkoja. Ensimmäinen reaktioni oli se, etten kertakaikkiaan ansaitse näin hienoa kitaraa. Jo pelkkä kitaran TUNNUSTELU kertoi minulle, että kyseessä on suuremman magian peli. En myöskään VOINUT olla ollut niin kiltti, että minulle pitäisi tuollaista ostaa, mutta ei auta kuin olla kiitollinen.

Ja joo, jos olet kitaranörtti, tuo ei varmasti ole mitenkään ihmeellinen kitara, mutta minulle se edustaa kauneutta ja ihanuutta. Se näyttää valtavan kauniilta, soi vielä kauniimmin ja jopa TUNTUU hyvältä.

Tämä oli valaistumisen hetki. Minusta tuli ainakin pienessä määrin kitaranörtti. Nyt koen ymmärtäväni, että hyvä kitara ON hyvä kitara. En enää kummeksu sitä artistihaastatteluklisettä tärkeästä soittimesta ja JUURI sen tietyn soittimen soundista.

En tietenkään ole mitenkään erityinen soittaja, mutta se ei tässä ole tärkeätä. Sitäpaitsi tuo kitara on tehnyt minusta paremman soittajan. Ja se on tuonut ilon soittamiseen. Teininä soittelin paskaa sähkökitaraani paljonkin, mutta vasta tuon Martinin kanssa soitto tuntuu ytimessä asti. Johtuu tietenkin myös siitä, että teini-iän kitarallani soittelin lähinnä Metallican riffejä, nu-metallia ja Nirvana-covereita.

Joka tapauksessa hienoa että sain elämääni kitarasta innostumisen. Olen kiitollinen. Elämässä ei voi olla liikaa asioita joista innostua - varsinkin kun ne iän myötä vain vähenevät. Olen myös askeleen lähempänä Erika Eiffelin maailmaa.

Viime päivät olen harjoitellut "fingerstyle bluesia". Siihen oivia tabulatuureja löytyy täältä.

Halusin tällä kertaa käyttää paljasta nimiotsikkoa, kun noiden kahden nimen käyttäminen tämän blogin otsikkona on niin mahtavan absurdia. Tyhmempikin tietää, ettei koskaan kannata sanoa ei koskaan, mutta oli tämä silti odottamatonta.

Anssi Kela olisi voinut olla tässä blogissa esillä bloginsa, kirjojensa tai persoonansa ansiosta, mutta hänen musiikistaan en ole koskaan hirveästi pitänyt. Jari Sarasvuota pidän älykkäänä ihmisenä, mutta hänestä bloggaamiseen olisi ollut vaikea keksiä perusteita.

Nyt molemmat miehet ovat tehneet onnistuneen comebackin. Helvetin onnistuneen comebackin. Jari Sarasvuo teki comebackin radioon, Anssi Kela levytysstudioon.

Jari Sarasvuo on hyvin ristiriitainen hahmo, joka viimeisen 10 vuoden ajan on saanut toimittaa virallista "rikas paskanpuhuja" -virkaa, jonka kontolle on nettikeskusteluissa asetettu milloin mitäkin. En pystynyt katsomaan taannoista Ajankohtaisen Kakkosen "syrjäytymisiltaa" kuin pienen pätkän (syynä ko. kanavan teemailloista tuttu keskustelun poissaolo), mutta siinäkin vihaiset vasemmistolaiset syöttivät Sarasvuolle erilaisia rooleja mitenkään perustelematta.

Enkä minä oikeastaan halua Sarasvuota sen kummemmin puolustaakaan, koska ei häntä tarvitse puolustaa. Ensimmäisen Diilin aikaan lähinnä nauratti ukon satuilut, mutta viime viikolla alkaneessa Yle Puheen ohjelmassaan hän on kaukana haihattelijasta.

Ohjelman idea on ainakin Suomen oloissa varsin harvinainen. Sarasvuo puhuu YKSIN TUNNIN PUTKEEN. Hän "ajattelee ääneen". Yrityskonsultti toki voisi puhua vaikka päivän putkeen tavunkaan takeltamatta, mutta kuunneltuani kaksi jaksoa olen tullut siihen tulokseen, että Sarasvuon monologi sisältää enemmän keskustelua kuin Ajankohtaisen kakkosen kaikki teemaillat yhteensä. Kuten hän itsekin toisessa jaksossa toteaa, monologissa voi olla enemmän dialogin aineksia kuin monen mielipiteistään kynsin hampain kiinni pitävän ihmisen vuoropuhelussa.

Jari Sarasvuo -ohjelman pointti ei ole se, onko samaa mieltä hänen puhumistaan asioista. Hänen tunnin monologinsa herättävät oman pään sisällä vähintään yhtä vilkasta sisäistä keskustelua kuin puhujankin. Lisäksi hän on pyytänyt käsittelemiinsä teemoihin kommentteja muilta ihmisiltä, mutta ei ole nauhoittanut haastatteluja vaan lukee kysymykset. Toisen jakson ARMO-teema periaattessa puolustaa uskontojen tarvetta maailmassa, mikä minulle on ajatuksena täysin nurinkurinen.

Välillä Sarasvuota kuunnellessa tuleekin sellainen kiero olo, että omnipotentti Sarasvuo hymisee jostain todellisuuksien raosta, että "son, you got played", puhuin sinut solmuun saatana! Mutta se on yksi syistä, joka tekee tästä ohjelmasta niin mielenkiintoisen.

Kiitos myös Yle Puheelle tästä ohjelmasta, ohjelmapäällikkö on vanha YleX-esimieheni Riku Saaranluoma, hyvää työtä Riku!

Varmasti tämänkin blogin lukijoissa on niitä, joissa Sarasvuon Jarzan nimi herättää inhonväristyksiä. I DARE YOU, lataa ohjelman jaksot vaikka podcastina, lähde ulos pakkaseen kävelemään ja kuuntele samalla Sar-ass-vuota kuulokkeista. Herättää ajatuksia.

Ensimmäisen jakson aihe oli idealismi (se on vaarallista), toisen oli jo mainitsemani armo (se on paras johtamisinnovaatio).

**//**

Toinen comebacker on Anssi Kela. Hänen bloginsa oli aikanaan myös tuossa sivupalkissa, mutta poistin sen kun päivitykset harvenivat. Olen pari kertaa haastatellut Anssi Kelaa ja pidän häntä mielenkiintoisena ja älykkäänä tyyppinä. Hänen kirjojaan en ole lukenut, vaikka varmaankin pitäisi. Kindle aiheuttaa suomalaisten kirjojen vajauksen, vaikka en ole suomalaisen romaanitaiteen suuri ystävä muutenkaan (liikaa rikkinäisiä isäsuhteita, limaa ja pilluja). JOKA TAPAUKSESSA Anssi Kelan uusi kappale Levoton tyttö on suorastaan mahtava laulu.

Kela meni ja kiilasi J. Karjalaisen kantaan, joka innosti ainakin kaikki alan ihmiset mainiolla Mennyt mies -biisillään. Anssi Kelalla ei ollut cooliuden auraa tukenaan, mutta täräytti kuitenkin minun kirjoissani uransa mielenkiintoisimman biisin. Levoton tyttö on kuulemma saanut inspiraationsa Janelle Monaén Tightropesta, ja onhan siinä tuollaista suomirock-versiota Monaén kiihkeästä groovesta. Kun sanoituskin toimii, ei voi muuta kuin nostaa hattua ja kumartaa syvään. Jopa epätodennäköien onnistunut comeback Anssi Kelalta! Huraa! Musiikkivideossa on lisäksi hienoja soittimia ja koira, joten ei tässä voi muuta kuin ihan rehdisti PALVOA.

#tabloidhesari tuli, ja voi pojat se olikin melkoinen mediatapahtuma. Sanomatalon sydämestä toimitetut Nelosen uutiset nostivat tapahtuneen pääuutisekseen. Yhtäkkiä sanat broadsheet ja tabloid näkyivät kaikkialla.

Ja onhan se uusi Hesari hieno. Niin oli vanhakin, mutta epäkäytännöllisen iso. Tarpeellinen siirto siis.

Minä olen lukenut iPad-Hesaria syyskuusta lähtien, ja olen tyytyväinen lehden sisältöön, varsinkin kun tulen päivä päivältä allergisemmaksi tyhjänpäiväisille nettijutuille.

Olen kuitenkin heti tuosta ensimmäisestä iPad-Hesari blogauksestani lähtien toivonut parannuksia päivälehden iPad-versioon. Nyt-liite ja Kuukausiliite ovat loistavasti toteutettuja, mutta perus-Hesarin uudistuneet juttuformaatit kääntyvät todella avuttomasti iPadille.

Olen napsinut muutaman kuukauden ajan kuvankaappauksia havainnollistaakseni tilannetta. Vastaavia epäloogisuuksia on lehdessä päivittäin. Joten nyt kun paperiversio on tabloid-kokoinen, niin toivottavasti Sanomaladossa keskitytään iPad-versioon, varsinkin kun kytkyä niin paljon markkinoidaan.

Kainalojutut ja näyttävät uutiskuvitukset menevät minne sattuu. Olen tabloidiuudistuksen jälkeen huomannut, että isoja graffoja suositaan entistä enemmän, mikä on tietysti hienoa. Valitettavasti vain iPad-versiossa ne ovat lähes lukukelvottomia, vaikka ne saakin avattua koko ruudun kokoiseksi.

Ymmärrän, että nykyisen sovelluksen valtti on selattavuus. Eri osiot on helppo silmäillä läpi, ja rakenne on selkeä. MUTTA kun nykymuotoisen lehden ahtamisesta sopimattomaan julkaisujärjestelmään seuraa yllä nähdyn kaltaista huttua, olisi näköislehti ehkä sittenkin mielekkäämpi vaihtoehto.

Musiikkipainotteista blogia joskus aikoinaan pitänyt blogistinne ohjaa blogiaan jälleen aavistuksen musiikin suuntaan. Nono, en toisaalta puolustele musiikin vähyyttä. Alusta saakka olin päättänyt, että kirjoitan asioista jotka kulloinkin kiinnostavat. Siis vapaa-ajalla. Töissä mietin joka tapauksessa biisejä joka päivä, kotona on virkistävää kirjoittaa jostain muusta.

Gary Clark Jr.:n ensimmäinen täyspitkä levy Blak and Blu julkaistiin Jenkeissä lokakuussa. Minä kuulin artistista varsin perinteistä reittiä, eli levy-yhtiön edustajalta. Kiitos vain, job well done. Aluksi Blak and Blun kuunteleminen hämmentää, sillä blues-artistiksi USA:ssa miellettävän artistin levyltä löytyy peräkkäin sulassa sovussa biisejä, jotka toisaalta voisivat olla vaikka Joe Bonamassan, Lenny Kravitzin, The Rootsin ja Terence Trent D'arbyn levyillä.

Hänen tekemisiään yhdistää intohimoinen virtuositeetti ja sielu. Mustaa musiikkia siis. Ja kaikkihan lähtee bluesista, sanovat jotkut blues-fanit. Blues on yleensä kammottavaa musiikkia. Tämä mielipide saattaa kummuta baarimikon uralla rock-baarissa koetuista kammottavista blues-coverbändien keikoista, mutta aika harvassa ovat mielenkiintoiset blues-levyt. Koko "roots-musiikki" on jotenkin rasittavaa. En YLEENSÄ kestä yhtään.

Eikä Blak and Blu:ta blues-levyksi kehtaa haukkua, vaikka sellaisesta järkyttävän vapaasti virtaavasta kitaroinnista Garyn ilmaisu lähteekin. Mutta heti seitsemän minuutin blues-jamin perään ukko rykäisee The Rootsin levylle sopivan nimibiisin - ja vielä tolkun sanoituksilla ja räpeillä.

Tämä on juuri niitä levyjä, joita ei voi kuunnella läpi vain yhtä kertaa. Jotain tuossa aluksi sekavaksi luulemassani yhdistelmässä mustan musiikin alagenrejä on. Tai siis kyllä minä tiedän mikä yhdistelmästä tekee toimivan: Artisti itse. YouTube-pätkien perusteella miehen olemuksesta paistaa läpi itsevarma osaaminen. Mutta mikä tärkeintä: Se EI pääse livahtamaan pätemisen puolelle. Hän tietää mitä tekee.

Levy ilmestyy piakkoin Suomessakin, ja tullee sitä myöden Spotikkaankin. Alla näyte levyn bluesimmasta päästä. Älkää antako tuon näytteen kertoa vielä mitään. Siellä on mm. Tuomo Prättälän kuuloista auteur-soulia mukana.

JA HUOM! Gary Clark Jr. esiintyy Tavastialla 6.3. Olen todellakin menossa. Alkuvuoden levytapaus. 

Tätä blogia aloittaessani vuonna NAKKI JA MAKKARA (tai vuonna MIEKKA JA KILPI tai vuonna 56kt-MODEEMI ja 386) en arvannut, että tulisin kirjoittamaan juoksuaiheesta niin paljon. Mutta nyt näyttäisi vuoden viidentenä päivänä siltä, että tulen tänä vuonna kirjoittamaan juoksemista enemmän kuin koskaan tämän blogin historiassa.

Asiasanalla URHEILU löytyy tästä blogista seitsemän kirjoitusta, mutta minusta tuntuu että juoksemisesta olen kirjoittanut muutaman kerran sitä enemmän. Muusta urheilusta en kertaakaan, koska en harrasta muuta urheilua kuin liikkumista jalkojen avulla eteenpäin vaihtelevalla tahdilla.

Joka tapauksessa päätös on kypsynyt: Ensi kesäkuussa aion juosta ensimmäisen maratonin. En aio pitää mitään harjoituspäiväkirjaa täällä tai muuallakaan, mutta teenpä nyt aikeeni "julkisesti" tiettäviksi, että perääntyminen muodustuu mahdottomaksi. Tai tottahan minä jätän sen juoksematta jos terveys ei sitä salli, mutta valmistautuminen on joka tapauksessa aloitettu.

Vielä viime vuonna pidin maratonia hyvin kaukaisena asiana, mutta kun kulunut vuosi toi kaksi ensimmäistä mitattua puolimaratonia, ajattelin että kasvavien harjoitusmäärien myötä se 42,2 km on yritettävä taklata, olkoon kuinka "business-ihmisten pakollinen initaatioriitti" tahansa. Minulle se on helvetin pitkä matka, jonka juokseminen on kiehtova fyysinen ja henkinen este, mutta jonka suorituspäivänä tulen tietysti myös pätemään sosiaalisessa mediassa ja täällä. Eli maratonille lähtemiselle on pinnallisia ja syvällisiä syitä.

Juoksu on myös välineurheilua. Kun lähden lenkille talvella, puen ensin merinovillaisen kerraston (täydellinen!), sitten pitkät juoksusukat, topatut juoksutrikoot jotka pitävät tuulta, säärystimet, talviolosuhteisiin tarkoitetun juoksutakin, juoksuhanskat (joissa kosketusnäytön käytön mahdollistavat sormenpäät), juoksupipon ja sykemittarin. Näillä pärjää kovassakin pakkasessa. Aluksi kuuluukin olla vähän kylmä, sillä muistaakseni yli 60% ihmisen juoksuun käyttämästä energiasta kuluu ylimääräisen lämmön ulostamiseen. Teknisiä kankaita ja merinovillaa niin homma sujuu.

Ylivoimaisesti tärkein juoksuvaruste on kuitenkin kenkä. Niiden kanssa minulla on riittänyt murhetta, sekä viime syksynä tapahtunut valaistuminen, jota hiljattain lukemani Syntynyt juoksemaan -kirja vahvisti entisestään. Kaksien kalliiden kenkien jälkeen (joista toisia en pysty käyttämään edes kävellessä ja toisten aiheuttama penikkatauti johti lopulta HCR:ssä sääriluun rasitusmurtumaan joka piti minut 3kk pois lenkkipoluilta) palasin vanhoihin luotto-Nikeihini, jotka ovat halpaa perusmallia (Air Alaris 3), ja joita reippaasti yli 1000 kilometriä ovat kuluttaneet niin, ettei niissä ole juuri mitään tukea jäljellä.

Jos haluatte kalliiden juoksukenkien turhuudesta tietää lisää, lukekaa tuo ylempänä linkkaamani Syntynyt juoksemaan -teksti (tai se koko kirja). Pointti on kuitenkin se, että Asics Gel Kayano -kengät on rakennettu tukemaan jalkaa aivan liikaa. Samoin Niken Lunar Glidet. Ainakin minun näkökulmastani.

Sain armaaltani aikaiseksi joululahjaksi joulukuun alkupuolella Niken Free Run 3 v5.0 -kengät, joiden mallinumero on järjetön (*EDIT* Eiku eihän ookaan, vaan järkevä! Tuo 5.0 ilmaisee sitä miten pehmustettu kenkä on. 10 on normaali juoksukenkä, 0 on paljain jaloin juokseminen. Free-mallien pehmuistetuin on numeroltaan 7.0), mutta jotka ovat karuimpia Free Runeja hieman pehmustetummat. Mutta vain hieman. Niiden käytöstä varoitellaan: Jalka väsyy, älä juokse pitkiä matkoja, penikkatauti iskee jne. - ja varoituksissa on perua, sillä pehmusteisiin tottuneelle jalalle Free Runien ote maahan on shokki - mutta minä uskon siihen, että jalan luontainen iskunvaimennus on paras tapa välttää vammoja. Tai melkein paras, onhan noissa PIENI iskunvaimennus kuitenkin!

Olen juossut noilla kengillä nyt arviolta 15 lenkkiä, pisimmillään 16 kilometriä. Jaloissa ei ole tuntunut minkäänlaisia oireita, ja kengät tuntuvat upeilta jalassa.

Jos siis kärsit penikoista, polvikivuista tai muista vastaavista, ja sinusta tuntuu että ylipehmustettu juoksukenkäsi vääntää jalkaa väärään asentoon, kokeile varovaisella lenkillä Free Runeja (ja tuo uusin 5.0 nimenomaan on sopiva välimalli, koska se pehmustaa vähän, muttei tue).

Itse olen valaistunut. Pidemmille matkoille ostan jotkut halpislenkkarit, mikäli alkaa tuntua ettei Free Runeilla uskalla pitkiä lenkkejä juosta.