Minulla on ollut elämässäni muutama kitara, mutta en koskaan ole rakastanut niitä. Vasta 24. joulukuuta 2012 ymmärsin miksi: Ne eivät olleet hyviä kitaroita.

Tämä on tietysti aika julmaa matematiikkaa jos sitä soveltaa koko maailmaan, mutta kitaroiden kanssa se ainakin on näin: Aiemmat Stratocaster-kopiot ja halvat räpsät eivät olleet rakkauteni arvoisia.

Mutta jouluaattona sain ihq-ihanalta naiseltani Martin-merkkisen akustisen kitaran, DX1AE:n jos ollaan tarkkoja. Ensimmäinen reaktioni oli se, etten kertakaikkiaan ansaitse näin hienoa kitaraa. Jo pelkkä kitaran TUNNUSTELU kertoi minulle, että kyseessä on suuremman magian peli. En myöskään VOINUT olla ollut niin kiltti, että minulle pitäisi tuollaista ostaa, mutta ei auta kuin olla kiitollinen.

Ja joo, jos olet kitaranörtti, tuo ei varmasti ole mitenkään ihmeellinen kitara, mutta minulle se edustaa kauneutta ja ihanuutta. Se näyttää valtavan kauniilta, soi vielä kauniimmin ja jopa TUNTUU hyvältä.

Tämä oli valaistumisen hetki. Minusta tuli ainakin pienessä määrin kitaranörtti. Nyt koen ymmärtäväni, että hyvä kitara ON hyvä kitara. En enää kummeksu sitä artistihaastatteluklisettä tärkeästä soittimesta ja JUURI sen tietyn soittimen soundista.

En tietenkään ole mitenkään erityinen soittaja, mutta se ei tässä ole tärkeätä. Sitäpaitsi tuo kitara on tehnyt minusta paremman soittajan. Ja se on tuonut ilon soittamiseen. Teininä soittelin paskaa sähkökitaraani paljonkin, mutta vasta tuon Martinin kanssa soitto tuntuu ytimessä asti. Johtuu tietenkin myös siitä, että teini-iän kitarallani soittelin lähinnä Metallican riffejä, nu-metallia ja Nirvana-covereita.

Joka tapauksessa hienoa että sain elämääni kitarasta innostumisen. Olen kiitollinen. Elämässä ei voi olla liikaa asioita joista innostua - varsinkin kun ne iän myötä vain vähenevät. Olen myös askeleen lähempänä Erika Eiffelin maailmaa.

Viime päivät olen harjoitellut "fingerstyle bluesia". Siihen oivia tabulatuureja löytyy täältä.