Olen haastatellut kerran Sami Yaffaa, kun tein YleX:n Viikon albumi -sarjaan jutun Michael Monroen (bändi) Sensory Overdrivesta. Tai siis oli siinä Monroekin mukana, mutta joka tapauksessa: Vaikka tiesin Yaffasta sitä ennen lähinnä Hanoin, New York Dollsin ja Mad Juanan, jäi mies mieleeni erittäin sympaattisena ja fiksuna ihmisenä.

Sittemmin hänen persoonansa on toki tullut tutummaksi Sound Tracker -sarjasta ja Anthony Bourdainin mahtavasta Suomi-jaksosta, mutta jäin kuitenkin jo ensi kohtaamisen jälkeen miettimään, että olipa miellyttävä, mutta selvästi paljon kokenut mies.

Se pätemisestä. Olen hengittänyt samaa ilmaa kuin Sami Yaffa aka Sam Yaffa aka Sam Sodomy aka Sami Takamäki.

Ilahduin joka tapauksessa kun sain tiedon (teki mieli kirjoittaa "korvanappiini" mutta en ole juonut tänään mitään) että Yaffa julkaisee omaelämäkerran, ja huusin ääneen kun sain tietää että sen "ylöskirjaa" Tommi Liimatta - Yaffa ei nimittäin Facebook-päivitysten perusteella ole aivan sinut suomen kieliopin kanssa. Liimatta on sitä paitsi loistava sanankäyttäjä, ja vaikka kirja koostuukin minä-muodossa kerrotusta tarinasta, on Liimatalla tietysti osansa tekstin sujuvuudessa ja yleisilmeessä.

Olen jauhanut bändikirjojen keskivertoudesta kyllästymiseen asti, mutta olen huomannut, että kun valitsee vain ennalta kiinnostavimmat niin ei tule pettymyksiä. Viime vuosina olen tainnut lukea vain Bob Dylanista ja Apulannasta kertovat kirjat.

Yaffan tarinassa on kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoisia tapahtumia ja hänen puheessaan tarpeeksi groovea, että kirjasta muodostuu erittäin nautittava, ajatuksia herättävä ja hyvää fiilistä tartuttava kokonaisuus.

Pelle Miljoona Oy:n ja Hanoi Rocksin jälkeen Yaffa jäi asumaan ulkomaille - Tukholmaan, Lontooseen, New Yorkiin, Los Angelesiin, San Diegoon ja Mallorcalle - ja pääsi soittamaan lukuisten nimimuusikoiden kanssa. Kirjan luettuani ymmärrän, että tämä johtui varmasti Yaffan soittotaidon lisäksi siitä, että hän on hyvä tyyppi. Hän peräänkuuluttaa bändeissään ja ihmissuhteissaan tiettyä mutkatonta aitoutta, eikä hän jää pitkäksi aikaa roikkumaan bändiin josta hyvä fiilis ja aitous puuttuvat - vaikka tarjolla olisi mukavasti rahaa.

Kirja etenee pitkälti Yaffan bändiprojektien ja basistipestien kautta. Toki hänen yksityiselämäänsäkin sivutaan, mutta mitään kovin syvällistä kuvaa emme arki-Yaffasta saa. Ehkä tämä on toisaalta myös realistinen kuva tästä sympaattisesta kulkurista: Hänen puolisonsa joutuvat tottumaan siihen, että ukko on aina poissa, eikä hän pysähtyessään oikein tunnu pystyvän rauhoittumaan.

Tie taipuu on muuten täydellinen nimi tälle kirjalle. Yaffan persoona näyttäytyy omalle turvallisuushakuiselle itselleni valtavan rohkeana, ja hänen valintansa rennoilta mutta hurjapäisiltä. Hän ei näytä murehtivan liikaa, mikä on valtavan hieno elämänasenne. Olen tatuoinut käteeni Bill Hicksin lausahduksen "it's just a ride", joka penää samaa rentoutta, mutta täytyy sanoa että Yaffa toteuttaa sen hienommin kuin minä.

Hänellä on murhetta vain silloin, kun huumeet ja liika keikkailu aiheuttivat burnoutin, muuten mies viilettää läpi elämän ilahduttavan murheettomasti.

Hän on myös aito musafani, joka onnistuu puhumaan basismista niin, että minäkin koin sen ymmärtäväni. Siis avata bassonsoittamisen ydintä, mistä siinä oikeastaan on kyse. Ymmärrys kasvaa.

Huomaan tässä nyt hehkuttavani lähinnä Yaffan persoonaa, mutta kirja on myös kirjallisena teoksena onnistunut edellämainituista syistä, vaikka yksityiselämän jääminen kursorisiksi sivuhuomautuksiksi tekeekin kokonaiskuvasta hieman haalean. Ymmärrän toki ettei muusikkoelämäkerrassa kovin mieluusti lähdetä ruotimaan itseä puolisona tai isänä, mutta kun sukeltaa toiseen elämään näin syvälle, rupeaa kaipaamaan lisätietoa jotta kuva täydentyisi.

Yaffa on old school -jäbä, joka inhoaa levybisneksen pinnallisuutta ja posereita. Hän on myös armoitettu tarinankertoja, ja basistinroolistaan (kuka tietää onko se syy vai seuraus) johtuen hyvä tarkkailija, jolla on loistava ihmistuntemus.

Olisikin mielenkiintoista tietää hakeutuuko basisteiksi ja rumpaleiksi muuta perus-rockbändiä vastuullisempaa porukkaa. Ja ovatko basistit nimenomaan tarkkasilmäisimpiä ihmistuntijoita? Ikuisia tarkkailijoita jotka pitävät tuskissaan horjuvat artistit ruodussa jämäkällä soitollaan. Onko sattumaa, että vanhemmalla iällä Yaffasta tuli myös dokumentaristi, tarkkailija ja tallentaja?


Ja niin, mikä tahansa kirja jossa puhutaan 70- ja 80-lukujen New Yorkista on pakko lukea, koska se oli niin dekadenttia ja ainutlaatuista aikaa "Isossa Omenassa".

Kuvaavaa on, etten ole jaksanut lukea Andy McCoysta ja Michael Monroesta kertovia kirjoja. Tämän ahmin. Tarkkailijan silmien läpi tarinat ovat mielenkiintoisempia. Rupesin sitä paitsi kirjan innoittamana kuuntelemaan Mad Juanaa (ja okei, kaikkia muitakin kirjassa mainittuja bändejä, mutta Juanasta diggasin eniten).

Jos meinaat ostaa kirjan Suomalainen.comista, niin ostapa tämän linkin kautta niin yours truly saa pienen komission. Siis tosi pienen. Mut jotain kumminkin.

Olkaa niin hyvät. Musaisia pähkinöitä visaiseksi purtavaksi. En sitä enää ärsyttävämmin osaisi sanoa. Rakkaudella, visailuisäntä.

Love, Actually on yksi parhaista romcomeista ikinä. Tämä kirja ei liity mitenkään tuohon elokuvaan, paitsi huterasti nimensä puolesta.

Johannes Ekholm on entinen mainosorja, slave for the man, graafisen alan ihminen, joka siirtyi kirjalliselle uralle. Hänet tunnetaan parhaiten Graafinen suunnittelu -kirjasta, jossa litteroitiin alan ihmisten haastatteluja, sekä Kaspar Hauser ja WunderKinder -näytelmien käsikirjoituksista.

Tämä kirja on omassa somekuplassani puhutuin kotimainen romaani pitkään aikaan, joten oli selvää että minunkin on se luettava.

Romaanista on ehditty jo sanoa kaikenlaista, mutta minulle jäi päällimmäiseksi mieleen, ettei tätä pitäisi kutsua romaaniksi ollenkaan. Ei se siis ole liian "paska" romaaniksi tai muuta sellaista, vaan sen vahvuudet ovat jossain muualla kuin romaaniudessa.

Selitän: Kirja on kirjoitettu ikään kuin näytelmän käsikirjoituksen muotoon, joka selittyy sillä, että kirja koostuu päähenkilö Joonan iPhonella nauhoittamista keskusteluista, joihin on alkuun kirjoitettu auki kohtauspaikka ja luonnehdittu henkilöiden vaatetusta.

Sinänsä nerokas ratkaisu, että dialogia Ekholm on näytelmiä käsikirjoittaessaan paljon tehnyt ja hionut, eli muoto on hänelle tuttu - ja itse asiassa Graafinen suunnittelu -kirja koostui ilmeisesti osaksi fiktiivisistä mainosalan ihmisten haastatteluista, joten Rakkaus niinku on luontevasti näytelmien ja Graafisen suunnittelun ristisiitos tekniikaltaan. Kirjassa tämä tosiaan selitetään auki muotokokeiluna, mutta minusta jotenkin tuntuu, että se on myös luontevuuskysymys.

Jatkoa edellisille ekholmeille (en ole valitettavasti nähnyt näytelmiään tai lukenut Graafista suunnittelua, mutta lukemani perusteella) tämä on myös sikäli, että Graafinen suunnittelu -kirjan yhteydessä Ekholm myönsi korjailleensa omia kysymyksiään ja kommenttejaan jälkikäteen sujuvammiksi. Näin tekee myös Rakkaus niinku:n päähenkilö Joona ollessaan ainoa joka tiedostaa, että keskustelu nauhoitetaan.

Mutta niin, miksi Rakkaus niinku ei ole niinkään romaani: Koska siinä on hirvittävän vähän aineksia romaaniksi. Pääosin kirja koostuu Joonan keskusteluista joko isänsä, nettirakkautensa Sad9irlin tai jonkun ystävänsä kanssa. Nämä keskustelut ovat pääosin Joonan yhteiskunnallista paatosta uudesta työstä, kapitalismin kiroista, työidentiteetistä, rakenteellisesta seksismistä ja rasismista ja niin edelleen.

Ilmeisesti puoliksi metavitsinä sekä Joonan että ystäviensä repliikit ovat niin paperinmakuisia knoppailuineen ja lauserakenteineen, ettei homma missään vaiheessa tunnu romaanilta, vaan pikemminkin siltä kuin kaksi Voima-lehden kolumnia keskustelisi keskenään.

Jos Joonan (Ekholmin?) poliittisuuden riisuu pois, jäljelle jää ehkä novellillinen materiaalia nuoresta miehestä joka on hukassa itsensä kanssa, mutta etsii syitä isästään, yhteiskunnasta ja ties mistä. Tämä on tarina on sinäsä kantava. Silti Joonakin jää henkilönä aika ohueksi, koska suurin osa romaanin 297 sivun (Elisa Kirjan versiossa ainakin näin) mitasta kuluu sinänsä älykkääseen kopitteluun erilaisilla yhteiskuntateorioilla ja modernien ja klassistenkin ajattelijoiden lainauksilla.

Ekholm on selvästi valtavan lukenut ja älykäs ihminen, mutta jotenkin lukisin häneltä mielummin esseekokoelman kuin tällaisen miljoonan metatason taakse piilotetun romaanin. Hän on ikäänkuin nähnyt Rakkaus niinku:n epäromaaniuden itsekin, ja kirjoittanut Joonan repliikeihin ennaltaselittäviä takaportteja: Joona epäilee, että kirjaa kutsutaan sukupolviromaaniksi. Joona tiedostaa, että hänen repliikkinsä kuulostavat kirjoitetuilta koska hän formuloi ne niin hyvin. Joona analysoi kirjan/kirjailijan rakennekokeilua lukijan puolesta esimerkiksi näin (puhuessaan isänsä "Knausgård-romaanista"):

"Varsinkaan kirjoittamisessa mä en usko että on mitään sellasta kuin "realistinen" ja puhtaasti "deskripitiivinen" kerronta, joka käsittelee "autenttisia" kokemuksia ja "todellisia" tunteita. Se on aina fiktiota. Siinä on aina joku rooli."

Toisaalta on sanottava, että yksityiskohtiin menevä 2016-fiilis on erittäin autenttinen. Paperi T:hen viitataan usein, Kalasatamassa rakennetaan Rediä ja We Love Helsinki -lehdestä mallia saanut Good Times Helsinki työllistää nuoria palkatta, palkkiona "kokemusta ja suhteita" (tjsp.).

Joonan isä ei oikeastaan ole henkilöhahmo, vaan Joonan tai Ekholmin stereotypia siitä, mikä vanhoissa miehissä on vialla. Samoin kaikki "työnantajat" tai "työstään nauttivat ihmiset" ovat lähinnä olkinukkeja Joonan poltettavaksi, eivät niinkään ihmisiä.

Minäkin osaan lainata Paprua. "Voiko taidetta erottaa siitä joka kynää terottaa?". Sitä mietin tätä lukiessani.

En siis puhuisi sukupolviromaanista. Ehkä sukupolviajattelijasta tai -esseististä. Romaanina tämä on hieman ilkeästi sanottuna tympeä, vaikka aidosti mielenkiintoisia teorioita ja kirjoja viliseekin silmissä. Paikoin tämä on kuin Taistolaisten sudenpentujen käsikirja, mutta esitetyistä ajatuksista ja teorioista saa "ruokaa ajatuksilleen" vaikkei jakaisi kirjoittajan poliittista maailmankuvaa.

Jos haluat tukea blogistia meta- ja taloudellisella tasolla (koska mä en niinku osaa erottaa vapaa-aikaa ja työtä toisistaan), niin tilaa Rakkaus niinku Suomalaisesta kirjakaupasta tämän linkin kautta niin pistävät minulle pikku komission tulemaan. Kirja silti normaalihintainen, eli se on heidän katteesta pois.

Pitkästä aikaa asiaa mobiilipeleistä! iPad-peleistä olen joskus kirjaillut hieman suosikkeja, joista Carcassonne pitää yhä. Mutta nyt puhutaan iPhonesta. Vaikka saa Big Bang Racingin varmaan iPadillekin ladattua. Mutta minä en ole niin tehnyt.

Vituiksi meni intro taas. Mutta ei se mitään.

Myönnän heti aluksi, etten olisi ladannut Big Bang Racingia, jos ystäväni Jari ei olisi töissä pelin kehittäneessä Traplightissa, joka ymmärtääkseni toimii kokonaisuudessaan Tampereella.

Onneksi latasin, sillä "jeesataan kaveria" -fiilis vaihtui aika nopeasti totaaliseksi ihastukseksi. Big Bang Racingissa on kaikkea onnistuneeseen ajopeliin vaativaa, sekä tietysti in app purchases -mahdollisuuksia runsaasti.

Pelin suurin juju on älyttömän kätevä kenttäeditori. Kun jokaista rataa myös arvostellaan jokaisen pelikerran jälkeen, ja "yläpeukusta" saa 2 kultarahaa, on luotu riittävän vahva insentiivi pelaajille yrittää luoda mahtavia kenttiä - jos vaikka 10 000 pelaajaa yhtäkkiä tykkäisi omasta kentästä.

Kenttien luominen on niin hauskaa, että 8-vuotias tyttäreni haluaisi tehdä sitä jatkuvasti. Kenttien ajaminen ei häntä niinkään kiinnosta.

Ajaminen jakautuu kahteen erilaiseen lajiin: On muiden pelaajien haamusuorituksia vastaan ajettavia kisoja, joista saa onnistuessa pokaaleja ja epäonnistuessa niitä menettää (viisi yritystä per rata) ja toisaalta "kerää 3 kartanpalaa" -tehtäviä, jotka perustuvat enemmän ongelmanratkaisuun kuin nopeuteen.

Minulle nopeuskisat ovat pelin suola. Radalta kerätyillä kolikoilla ja arkuista saaduilla timanteilla voi ostaa lisää kuutioita mönkijään ja mopoon, ja tämä luku näkyy heti pelaajaprofiilin alla kilpakenttiä ajettaessa. Äärettömän koukuttava systeemi, varsinkin kun sopivalla ajolla voi voittaa tehokkaamman ajoneuvon. Ajamisen mallinnus on ei ole suoranaisesti realistinen, mutta sillä miten laskeudut hypystä tai missä kulmassa ylität mäennyppylän on nopeuden kannalta merkitystä, mikä palkitsee lyhyitä ratoja ajessa.

On kehuttava myös pelin kieltä, joka ei ole yleistä käännöshuttua, vaan suoraan suomeksi tehtyä humoristista rempseyttä.

Pelissä on tietysti myös joukkueita, joissa saa olla maksimissaan 50 jäsentä. Joukkueet kisaavat keskenään, ja parhaat joukkueet saavat joka viikon päättyessä timantteja, jotka jaetaan joukkueen sisällä pelaajien paremmuuden mukaan. Perustin oman joukkueen - Stranger Things - joka tarttuvan nimen takia täyttyi heti. Valitettavasti pistin minirajaksi vain 500 pokaalia - olisi pitänyt laittaa enemmän, nyt joukkueeni ei pärjää niin hyvin kuin pitäisi. Onneksi tällä viikolla on tulossa päivä, jolloin saan potkia pois inaktiivisia 500 pokaalin juntteja.

Minun pelaajanimeni on AMK:n lani-illoissa keksitty Blitzkrieg Bob, etsikää ja seuratkaa, käyn pelaamassa teidän kentät myös. Minulla omia kenttiä tällä hetkellä viisi.

No, parhaan käsityksen saa pelaamalla itse. Androidille ja iOSille löytyy tämä. Alla joku traileri. Tukekaa manselaista laatutyötä.

Koska en seuraa kuin muutamia suomalaisia kirjablogeja ja Amazonin Kindle-kaupan käsin- ja algoritmisesti valittuja kirjasuosituksia, en aina tiedä mikä on "kuuminta kuumaa". Tämän kirjan kuumuus on kuitenkin tullut näiden filttereideni läpi selväksi, joten päätin Kindle Storen ankaran tyrkyttämisen jälkeen lukea All the Light We Cannot Seen, joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Kaikki se valo jota emme näe.

Sitä voisi luulla, että Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu tarpeeksi kirjoja ja tehty elokuvia, mutta ilmeisesti ei ole. Aiheena tuo läntisen lähihistorian suurin tragedia on tietysti alati mehukas, vaikka siitä on jo vuosikymmeniä sitten kirjoitettu myös satiiria (esim. Josep Hellerin Catch-22 jonka luin hiljattain).

Doerrin kirja lähestyy aihetta melko siirappisesta kulmasta, mistä johtuen en kirjaan aiemmin tarttunut. Tarinassa saksalaisen Hitlerin eliittikouluun ja sitä kautta rintamalle päätyvän orpopojan ja sokean pariisilaistytön kohtalot nivoutuvat yhteen, ja kuten saatatte arvata, ei kyyneleiltäkään vältytä. 

No, kirja kykenee ohittamaan ilmeisimmän imelyyden helposti. Itse asiassa heti alkusivut paljastavat ettei imelyydestä tarvitse olla huolissaan: Doerrin kirjoitustyyli ei ole paisutteleva, vaan viehättävän tarkka ja vähäeleinen, vaikkakin yksityiskohdissa huolellinen. Tekstistä tulee erittäin hiottu fiilis, se yksinkertaisesti kulkee, on vaivatonta, nautittavaa.

Tässä saattaa vähän tarina spoilaantua, mutta pointtini kirkastamiseksi kerron vähän mistä tässä on kyse.

Matemaattisesti nero orpo Werner Pfennig korjaa natsipomon radion ja lähetetään Hitlerin eliittikouluun. Hän ja siskonsa Jutta kuuntelevat orpokodissa salaa radiosta ranskalaisen vanhuksen viehättäviä tarinoita tieteestä. Tämä tapahtuu siis ajallisesti ennen eliittikouluun lähettämistä mutta en nyt jaksa siirtää näitä lauseita toisinpäin.

Pariisissa 6-vuotiaana sokeutunut Marie-Laure elää sympaattista elämää isänsä kanssa, joka on kansallismuseossa vahtimestarina ja lukkoeksperttinä. Isä on ns. KÄTEVÄ KÄSISTÄÄN, ja rakentaa latinalaiskortteleista pienoismallin, jotta Marie-Laure voi opetalla liikkumaan.

Syttyy sota (Ootteko kuulleet? Hitukka ottaa ensin Sudeettialueet, sitten Puolan ja marssii sen jälkeen Ranskan paska-armeijan yli), ja Marie-Laure ja faijansa joutuvat pakenemaan Bretagneen isän enon luo vanhaan rannikkokaupunkiin, Saint-Maloon.

Isän hoteisiin annetaan mittaamattoman arvokas jalokivi. Ja enempää en sitten viitsikään spoilata.

Mietin tätä lukiessani liikaa epäolennaisuuksia, mistä tiedän ettei tämä nouse suosikkikirjojeni joukkoon. Kaikesta taitavuudesta huolimatta lopputulos oli jotenkin vääjäämätön, ja ankarasta symboliikasta/metaforallisuudesta huolimatta kirjan subteksti oli yllättävän ohut. Tai sitten vaan odotin liikaa.

Mietin myös sitä, oliko käsikirjoitus Doerrinkin mielestä jossain vaiheessa liian suoraviivainen, kun hän lisäsi siihen aikahyppelyä. Nykyään aikahyppelyä esiintyy kirjoissa liikaa. Olemmeko oppineet lukemaan tarinoita vain, jos saamme mielessämme tyydytystä langanpäiden yhdistelystä? Eikö tarinalla tai MERKITYKSELLÄ ole enää mitään väliä?

Metaforista. Radioaallot ja niiden diskriminoiva kaiken läpäisevyys tarkoittaa jotain. Ne ovat kaikille samat. Wernerin on helpompi laskea radiolähettimen sijainteja, kun hän ei tiedä mitä puhutaan. Venäjänkielistä sissilähetystä kuunnellessaan hän arvelee miesten luettelevan "nimiä tai paikkoja", edes lauserakenteet eivät erotu. Mutta Marie-Lauren viesteissä on niin paljon syvyyttä ja aitoutta, että Werner löytää sodan melskeeseen ja natsismin puristukseen joutuneen ihmisyyteensä.

Sokeus ja valo. Minun pitäisi kirjoittaa tämä arvio vasta kun kirjakerhomme Karl-Ove-kerho on kokoontunut, sillä tätä kirjaa käsitellään siellä, ja olen melko varma että oivallan jutellessa tuosta lisää, mutta ehkä kirjan nimi viittaa siihen, että Marie-Laure "näki" Wernerissä hyvää, vaikka tämä olikin natsi (joka tunkeutui hänen taloonsa). Kyllä hän tiesi Wernerin olevan saksalainen, joten siitä ei ole kyse että univormun näkemättömyys olisi ohjannut toimintaa, vaan tässä puhutaan nyt henkisestä näkemisestä.

Lukot. Marie-Lauren isä on taitava lukkoineen, ja kuolemattomuuden takaava timantti (niin sanotaan) on piilotettu monien lukkojen taa, aina vaan pieneviin oviin perustuvaan lipastoon. En sitten uskalla arvata symboivatko kerrokselliset lukot sodan aiheuttamien traumojen syvyyttä vai kerroksellisuutta? Joka tapauksessa metaforana lukko on tietysti aika MEH.

Puutteistaan huolimatta kirja oli - kuten mainittua - erittäin nautittava lukea, koska Doerrilla lause kulkee kuin tyhjää vaan, eikä kirjasta oltu yritetty kuitenkaan tehdä LIIAN juonellista, mikä olisi ihmisen sisäisiin asioihin keskittyvässä teoksessa joka tapauksessa virhe.

En ymmärrä miten tästä Pulitzerin sai, vai oliko tämä vaan ehdolla? Hyvä, muttei missään nimessä loistava nykyromaani.

Jos haluat lukea tämän kirjan, tilaa se tästä linkistä Suomalainen.comin kautta suomenkielisenä versiona (pokkari 12,95€), niin minä saan pienen komission, vaikka hinta on sama kuin muutenkin. Ki-tois.

Nyt kun kaikki tämän ovat jo nähneet ja makusteluesseet on luettu voin minäkin viimein sarjasta kirjoittaa, ettei vain synny ajankohtaisuuden tuntua tähän blogiin.

Älkää antako sen luisua oman tekstinsä kommentointiin ennen kuin on edes päästy alkuun. Mitä me puhuttiin näistä metaosioista?

Asiaan. Stranger Things. Puhkihypetetty kuin Jay-Z:n Blueprint, mutta silti molemmat pitävät mikä on luvattu, ja enemmänkin.

Varoitus: Sisältää lieviä spoilereita.

Stranger Things - kuten väsymykseen asti on toisteltu - on kunnianosoitus lähinnä 1980-luvun Spielberg-leffoille, mutta yleisemmin koko vuosikymmenen lämpimän pelottavalle elokuvaviihteelle. En ole sitä sorttia kompletisti/kasarin popkulttuurituntija että jaksaisin tai osaisin tässä luetella kaikki leffat joihin viitataan, mutta se ei oikeastaan ole Stranger Thingsin kohdalla tärkeintä.

Enemmän sarja lainaa kasariviihteen tunnelmasta. Ja vielä tarkemmin pelottavien kasarileffojen tunnelmasta kun ne nähdään lapsen silmin. Sarja ei siis oikeasti ole pelottava tai outo, se on turvallinen syli, jonka turvallisuutta mukavasti pelottavat asiat lisäävät. Se ei siis ole vaikkapa Twin Peaksin surrealistista ja selittämätöntä epätoivoa, vaan enemmänkin Neverending Storya tai Labyrinttia vähemmillä fantasiaelementeillä.

On pakko ihailla käsikirjoittajien ja ohjaajan kykyä luoda turvallinen ympäristö kokea jännitystä heti alusta lähtien. Ehkä se liittyy jotenkin lähiössä paikasta toiseen pyöräileviin lapsiin - selkeä kasarileffojen elementti jota Stranger Thingsissä nähdään paljon. Nähdään yhtä pitävä kaveripiiri, tiputellaan aikakausitärppejä (Dungeons & Dragons, BMX-pyörät, vanhat kodinkoneet) ja ollaan heti varmoja että hyvin näille lapsille käy, mutta katsotaan nyt ensin millaiseen pinteeseen he itsensä järjestävät.

Pastissinomainen on myös kömpelö teiniromanssi, joka tosin jätetään katsantokannasta riippuen viehättävästi tai ärsyttävästi väärään tilanteeseen. Se köyhä, hyvästä musasta diggaava ja karskin näköinen "erilainen kundi" ei sittenkään ollut parempi vaihtoehto high schoolin kauniille ylisuorittajamimmille, vaan järkeväksi ja sydämelliseksi paljastuva viisas kundi vei voiton.

AINAKIN KUNNES TOINEN KAUSI KOITTAA.

Pakollinen toisen kauden petaus pilasi tämänkin kokonaistaideteoksen loppua melko lailla. Olisi hienoa jos tällainen superyhtenäinen kahdeksan jakson pitkä elokuva maltettaisiin pitää loppuun asti yhtenäisenä, mutta jossain vaiheessa Netflixin on pakko varmistaa, että tilausta jatketaan toista kautta odotellessa. Niinpä ehjä tarina avataan melko irrallisiksi langanpätkiksi. No, ei tämä mihinkään älyttömään cliffhangeriin todellakaan jää, sentään, ja draamallinen jännite saadaan laukaistua, mutta olisi kai sen toisen kauden voinut aloittaa vähän puhtaammalta pöydältä.

Käsikirjoituksessa on kaikki elementit joita sopii odottaa. Tarkoitan siis, että kun 1980-luvulla tehtiin isoja koko perheen tuotantoja, mukaan ympättiin pehmyttä romanssia, menneisyyden traumaa, ystävyyden symboliikkaa ja pelottavia enteitä. Poliisipäällikön kuolleen tyttären trauma on esimerkki käsikirjoituksellisesta "vaunusta", jonka takapyörät ovat lukossa, mutta joka silti raahautuu eteenpäin hiekkatiellä - jos sallitte kömpelön vertauksen. Muuten homma toimii hyvin öljyttynä.

Juonen pelottavat mystilliset elementit pysyvät kasassa juuri ja juuri. Tämä sarja on kuin äidin halaus kummitusjunassa, joten olisi ollut liikaa pyydetty jättää jotain selittämättömäksi. Ja kun yliluonnollisia asioita ryhdytään selittämään, käy usein aavistuksellinen lössähdys. Mutta se ei tosiaan ollut tämän sarjan tärkein anti muutenkaan, vaan se mahtava pikkukaupungin me-henki ja sopivan pieni mutta tunnistettava jännityksen tunne mahassa.

Jotkut asiat ovat Stranger Thingsinkin maailmassa muuttuneet oikeasta 1980-luvusta: Aikakauden elokuviin verrattuna naiset ovat itsenäisiä ja ajattelevia olentoja, eivät huokailevia voileipientekijöitä. Toisen päähenkilöperheen äiti on toki tyypilliseen jenkkityyliin kotiäiti, mutta hän on selkeä perheen pää mutisevan isän lähinnä odotellessa käskyjä. Winona Ryder taas luotsaa toista päähenkilöperhettä yksinhuoltajana, ajoittain hysteerisesti tai ylinäytellen, mutta kuitenkin päättäväisesti.

Pidän sarjasta valtavasti, vaikka äsken kirjoittamani sisältääkin paljon kritiikkiä. Kirkastaakseni pointtia sanon, että halusin alleviivata sarjan luonnetta. Se ei ole Lost tai Twin Peaks, vaan E.T. tai Stand By Me. Lämmintä perheviihdettä rakkaudella tehtynä.

Lyhyemmin: Minulla oli valtavan hyvä fiilis tämän sarjan katsomisen jälkeen.