Idols-Lassi. No ei ole, hän on Lassi vaan, Idolsista ponnisti musiikin maailmaan, mutta mitä sitten. Hä?

Lassi Valtosen debyyttialbumi on hieno levy. Olen kuunnellut sitä hävyttömän paljon, ja siitä on löytynyt monta suursuosikkia.

Ehdin Facebookissa julistaa sen parhaaksi suomalaiseksi Idols-levyksi koskaan, vaikka Anna Puun eka levy on kyllä myös tosi onnistunut. Toisaalta täytyy miettiä, että onko tämä ns. "Idols-levy" ensinkään. Ensinnäkin Kukin tyylillään on saanut kauttaaltaan hämmentävän hyviä arvioita, ja kaikkihan me tiedetään miten hyvät arviot ja levymyynti kompensoivat - yleensä käänteisesti.

Lassi Valtonen on joka tapauksessa LAULAJA isolla L:llä (ja näköjään kokonaan isoilla kirjaimilla). Haastattelin kerran ihanaa Katie Meluaa tilataksissa (paikka on sivuasia, mut halusin vaan päteä). Keskustelimme hänen kanssaan tästä musiikkimedian ikitotuudesta, jonka mukaan levyttävän artistin on syytä todistella että osallistuu edes JOTENKIN biisien tekemiseen. Muistan aina miten Katie sanoi näin: "You know, why is singing so underrated?".

NIINPÄ, Lassin levyllä se tosiaan kuuluu, että laulamisessa ja LAULAMISESSA on eroa. Ehkä tätä säveltäjänäkökulmaa korostetaan siksi, että yleensä suomalaisten rockbändien laulajat ovat välttävän ja hyvän väliltä - harvemmin loistavia. Mutta Lassi tosiaan tulkitsee.

Toki sekin auttaa, että Matti Mikkola on tuottanut levyn äärimmäisen tyylikkäästi, ja kasa säveltäjiä Mikkolasta DJ Peppupanoon, Matti Johannes Koivuun ja Topi Sahaan ovat duunanneet hienoja biisejä Lassin tulkittaviksi.

Ehkä tuo Matti Johannes Koivu -osasto töksähtää lopulta itselleni eniten. Tai arvostan kyllä MJK:ta, mutta jotenkin hänen biisinsä kuulostavat LIIKAA häneltä itseltään. Onneksi levyltä löytyy myös sähäkämpää tavaraa, kuten hauska Suonsilmä tai sinkku Tuhkaa ja hiekkaa. Yllättävintä on kuitenkin miten mahtavalta Pelle Miljoonan Nuoriso sairastaa syöpää kuulostaa Lassin laulamana. Paras biisi on Pispala, eikä vähiten Asan sanoituksesta johtuen. Yleensä en jaksa mitään bluesahtavaa/rootsahtavaa, mutta Panttilainaamo TOIMII.

Nostalgisuuden haku on ehkä huonointa tässä levyssä, vaikka Lassi selvästi onkin wanhanaikainen kaveri. Tulee kuitenkin snadisti sellainen fiilis, että levyä tehdessä ja markkinoitaessa tätä on ylikorostettu. Esimerkiksi levyn kannessa Lassille on puettu "vanha" villapaita, joka on kuitenkin niin vasta pakasta vedetty, että hihassa näkyy vielä laskos.... katsokaa vaikka itse tuosta kuvasta.

Oli miten oli, kannattaa tutustua tähän levyyn, ainakin minä rakastan sitä.

Viime aikoina on kohistu Lou Reedin ja Metallican yhteistyön rujosta lopputuloksesta, eli Lulu-albumista. Vaikka itse levy on ehkä nolostuttavinta kuraa koskaan ja härski mahalasku, on koko jutussa silti ainakin yksi äärimmäisen hyvä puoli.

Musiikkikriitikot ovat olleet suorastaan LIEKEISSÄ tämän levyn äärellä. Toki kohdekin on helppo. Arvostettu taidemuusikko ja maailman suurin yhtye syyhyttävät sormia siinä määrin, että kolmen tähden levyistä tylsiä lätinöitä kirjoittava arvioitsija nousee Lulun riffiripulia revitellessään aivan uudelle tasolle.

Chuck Klosterman ei kuulu näihin keskivertoarvostelijoihin, mutta jopa hän nostaa tasoaan Lulua arvioidessaan.

If we still lived in the radio prison of 1992, do you think Metallica would purposefully release an album that no one wants? No way. Cliff Burnstein from Q Prime Management would listen to their various ideas, stroke his white beard, and deliver the following 45-second pep talk: "OK, great. Love these concepts. Your allusion to Basquiat's middle period was very apt, Lars. Incisive! But here's our situation. If you guys spend two months writing superfast Diamond Head songs about nuclear winter and shape-shifting, we can earn $752 million in 18 months, plus merchandizing. That's option A. The alternative is that you can make a ponderous, quasi-ironic art record about 'the lexicon of hate' that will outrage the Village Voice and mildly impress Laurie Anderson. Your call."

 Näin se pitää tehdä!

Sputnikmusikin kaveri pääsee hänkin varsin hersyviin korkeuksiin Lulusta kirjoittaessaan.

The music itself is just a complete and utter mess, not that any band could realistically make gold out of a senile man singing from a perspective of a female prostitute. Lou Reed sounds like a hobo that James and Lars handpicked from the dumpster behind their studio. His lyrics make absolutely no sense, and they actually border on being painful to listen to. “Waggle my ass like a dark prostitute coagulating heart-pumping blood” has to be the worst line ever conceived by man, and gems like “To be dry and spermless like a girl” and “I swallow your sharpest curdle like a coloured man’s dick” are nothing short of vomit inducing.

Thrashits.com jatkaa samalla linjalla.

Experiencing the record in its rawest form becomes an exercise in wishful finger-crossing, with each slow-moving, turgid minute compounding the sense of failure you ever had for hoping that if you listen to just one more song, Hell, even one more minute, that somehow Metallica and Lou Reed might find some way to turn this record around.

 NME pääsi kuuntelemaan levyä ensimmäisten joukossa. Kaunista jälkeä.

There’s a time in every person’s life when they have to listen to a 69-year-old man pretending to be a submissive girl begging to be beaten, and I suppose for me it’s right now.

Kahdesta ensimmäisestä arviosta kiitos niiden linkkaajille, eli Alle Viillolle ja Kumuli Snaatille.

En nyt mainitse nimiä, mutta olen kuullut Universal Musicin edustajiltakin varsin pilkallisia kommentteja tästä levystä. Ja ei, kahdenkeskisissä keskusteluissa he eivät 100% kehu edustamansa firman tuotteita - mutta eivät yleensä myöskään avoimesti niitä hauku.

Pointti tuli siis kuitenkin todistettua. Lulussa ON jotain hyvää. Itse yritin kuunnella sitä kokonaan, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut. Haluan kuitenkin nähdä rupuisimmassakin paskassa mahdollisuuksia, ja olen tyytyväinen että tajusin Lulun merkityksen kriitikoiden itsetunnolle.

Linkatkaa omat suosikkilyttäyksenne kommenttikenttään.

Viikonloppu se meni sitten niin siinä että tuota vähän väsyttää juu.

Mutta näin keikkoja! Ajattelin käsitellä tapahtumat huomioiden kautta.

-  Jos Notkea Rotta saa ensi vuoden alussa ilmestyvälle levylleen edes jonkinlaisen radiohitin, saattaa bändistä tulla ensi kesän festareiden hitti, musiikillisesti parempi versio Petri Nygårdista

- Rane Raitsikan vahvistimen päällä oleva raitiovaunuvaroitusliikennemerkki (wow!) on ääricool

- Chisun karisma alkaa olla sitä luokkaa että HUH. Loistava keikka

- Disco Ensemblen eka keikka Suomessa hetkeen ja vittu millanen NÄLKÄ! Ilo katsoa, tuleva levy odotuksessa

- Regina on saanut uuden levynsä biisit mahtavaan livekuntoon

- Reginan jäsenistö ja teknikosto kuuntelevat huolestuttavan paljon Mariah Careytä

- Freemanin bändi on upea

- For the Imperiumin pitäisi keikkailla lisää jotta ihmiset tajuaisivat heidän loistavuutensa

- Huoratronin suosio on outoa

- Alkoholi on melkoinen aine

- Ystäväni Juho sai Komisario Jyrkältä sakot Notkiksen keikalla

- Oli hieno käydä pitkästä aikaa Tampereella

- Pakkahuone on akustiikkansa puolesta huono keikkapaikka

- Fullsteamin jatkot on parhaita

Tässä nyt on ollut kaikenlaista (työpaikka vaihtuu parin päivän päästä, normaalia paljon enemmän päätyön ulkopuolisia kirjoitusjuttuja), mutta päivitänpä nopeasti pari ässäbiisiä tässä Diili-vieraita odotellessa.

Sauruksen Keskipiste on helvetin hieno biisi. Saurukselta on tottunut odottamaan kovuutta, ja tuleva levy kiinnostaa valtavasti. Tällä biisillä mukana MattiP, Samae Koskinen (kertsilaulu!) ja Heikki Kuula. Voi pojat että toimii.



IAMDYNAMITEn Stereo on sen sijaan vastustamattomin remuraita aikoihin.


Noniin, Diili-vieraat tuli, pitää mennä!

Aloitin David Vannini hänen toisesta romaanistaan Caribou Island, jota kehun täällä melko vuolaasti. Tuolloin kirjoitin, että tarkoituksena olisi lukea myös hänen kehuttu novellikokoelmansa Legend of a Suicide.

Onneksi ystäväni oli ostanut tämän kirjan tietämättä että minä olin ostanut Vannin uudemman, joten saatiin kätevästi vaihdettua päittäin.

En enää muista mistä sain päähäni että tämä Legend of a Suicide on novellikokoelma, koska se ei sitä ole. Se on TAVALLAAN tarinakokoelma, mutta tarinoita on vain kaksi (tai kolme), enkä viitsi paljastaa enempää, jotta yllätys säilyy myös lukijalla.

Ai niin, Wikipediassahan se luki. No joo, tuo on kyllä aika harhaanjohtavasti kirjoitettu, koska kyllä tässä enemmänkin yhdestä teoksesta on kyse kuin kokoelmasta.

Kirjailijoiden olen lukenut sanovan, että ensimmäinen (tai ensimmäiset) kirja(t) tehdään suoraan omasta elämästä. Näin myös Vannin kohdalla. Isä teki itsemurhan kun poika oli 13-vuotias, eikä siitä ilman (kenties kirjailijanuran käynnistänyttä) traumaa selvitty.

Legend of a Suicide on jopa syyttävä. Tulee sellainen kuva, että Vann ei todellakaan ole antanut anteeksi isälleen. Mutta tunteen kiivaus synnyttää huikeatunnelmaista proosaa, joka ei leikittele kielellä, mutta on silti tyyliltään tunnistettavaa.

Vann pyörittelee pitkälti samoja teemoja myös Caribou Islandissa, tosin paremmin. On Alaska, itsemurha, kalastusta, hammaslääkäri, epäonnistuneita miehiä ja vielä kerran Alaska. No, kahden kirjan verran voi hyvin pyöritellä noita samoja palikoita, niistä kirjoittaja on saanut aikaan hienolla tavalla omanlaistaan tunnelmaa ja sisältöä.


Suositeltavia kirjoja siis molemmat, vaikka Caribou Island tosiaan onkin ehjempi ja muutenkin vahvempi. Tästä tyypistä on selvästi tulossa suuri.

Heti perään rupesin lukemaan Jonathan Franzenin Freedomia. Olin toki kuullut kirjailijasta ja nimenomaisesta kirjasta, mutta vaadittiin Hesarin kulttuurisivujen artikkeli teoksen suomennoksesta, että tajusin tämän olevan JUURI minun kirjani.

Olen aika tylsä kirjamakuni suhteen. Don DeLillo, Paul Auster, Philip Roth ja sitä rataa. Valkoisia miehiä joilla piikikkäitä huomioita yhteiskunnasta tai rakkaudesta.

Mutta tämä Franzenin kirja sopii TÄYDELLISESTI tähän jatkumoon. Olen naatiskellut suuresti heti ensisivuista lähtien. Taas kerran saa todeta että onneksi on Kindle. Rupesin lukemaan kirjaa muutaman minuutin kuluttua siitä kun olin Hesarin arvion lukenut.

Tästä lisää myöhemmin.

Musiikkipuolelta olen diggaillut ISOSTI Jamie N Commonsin kappaletta Preacher, joka on hänen debyytti-ep:nsä ylivoimaisesti paras biisi.

Can you dig?

Ahhhhhhhhhh.

Olen tarkastellut itseäni, ja miettinyt miksi pidän James Morrisonista. Hänen musiikissaan on kieltämättä paljon sellaista, joka väärällä tavalla yhdistyessään saattaisi tehdä ukosta liian imelän tai vesittyneen.

Mutta sitten kun kuuntelen The Awakening -albumia, sulan. Eikä kyseessä ole edes pianon takana voihkiva nainen, joita en yleensä voi vastustaa (tai Joanna Newsomin tapauksessa harpun takana). James Morrisonin musiikissa yhdistyy pehmyt soul ja brittiläinen aikuispop.

Kuulostaa kirjoitettuna aika pahalta, mutta hänen sävellyksensä ja etenkin laulunsa tavoittavat sen, mikä soul-musiikin pitääkin tavoittaa, eli sielukkuuden. Johtuen ehkä vuodenajastakin koen tämän musiikin jotenkin hirveän vahvasti.

Semmonen mussukka.

Albumin on tuottanut ex-Suede-ukko Bernard Butler. Ehkä hänestä johtuen Morrisonin aiempia levyjä vaivannut lällyys on kadonnut ja tilalla on juuri sopivasti särmää. Mutta ei todellakaan liikaa. Tulee mieleen Terence Trent D'arby, mutta vähemmän mustana.

Huomaan, että minun on tavallisen levyarvion tapaan vaikea pilkkoa tätä albumia jotenkin älyllisin metodein. Tullaan siis jälleen siihen ikiaikaiseen totuuteen, että ainakin minulle musiikissa on tärkeintä tunne. Keskitytään siis kuuntelemaan.

Levyn parhaat biisit ovat Person I Should Have Been, The Awakening, I Won't Let You Go ja In My Dreams. Keskivertoja tai jopa mitättömiä biisejäkin on muutama, joten aivan läpikotaisin Morrison ei onnistu.

Ehdottomasti suositeltavaa tavaraa syysiltoihin. Löytyy Spotifystä.

Tänään ostin Pink Floydin 16 cd:n Discovery-boksin, joka sisältää kaikki yhtyeen albumit, sekä bändin hovitaiteilija Storm Thorgesonin koostaman ja ennenjulkaisematonta PF-taidetta sisältävän 60-sivuisen kirjan.

Voi jumalauta että tuntui mahtavalta läväyttää laatikko Levykauppa Äxän tiskiin ja pistää 212 euroa taivaan tuuliin! Materia humahti mielihyväkeskuksesta suoraan verenkiertoon. Teki mieli jäädä esittelemään ostosta siihen kaupan ovelle.

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että saan yleensä pyytämättä suuren osan mielenkiintoisista julkaisuista, ja loput kuuntelen Spotifystä. Ei siis tule enää kovin usein käytyä levykaupoilla, kun cd:n ostamisessa ei ole mitään järkeä.

Mitä järkeä 16 cd:n ostamisessa sitten on, kysytte? No eihän vanhentuville miehille tarkoitettujen levyboksien ostamisessa OLEKAAN mitään järkeä, ja se tuosta tunteesta niin kauniin tekikin. Pink Floydin levyjä minulla ei ole ennestään hyllyssä kuin muutama, olen tosin kuunnellut bändin parhaita levyjä paljon. En ole piratisoinut, ehkä vähän digitoinut muiden levyjä...

Oli miten oli, Pink Floyd on sellainen bändi, jonka musiikkiin ei käytännössä voi kyllästyä, ja siinä sitäpaitsi riittää kuunneltavaa. Oikeastaan se kuulostaa paremmalta mitä vanhemmaksi tulen, vaikka joskus 19-vuotiaana noita levyjä kuunneltiinkin mökkireissuilla köh köh. Siksi tuollaisen ihana kauniin laatikon omistaminen on järkevää.

Mitä minä nyt taas puhun järjestä. Eihän tässä OLE mitään järkeä, mutta huh miten hienolta kuulostaa Saucerful of Secrets juuri nyt. Enhän minä OIKEASTI erota uuden remasteroinnin eroa vanhaan, mutta hirveän kirkkaana ja mahtavana olen tämän kuulevinani.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että maksukykyisen ikäpolven vanhetessa erilaiset mega special -boksit vain yleistyvät. Pink Floydia on paketoitu ennenkin, ja paljon, mutta tämä on minun ensimmäinen Pink Floyd -laatikkoni. Ystävälläni on 250 PF-äänitettä kokoelmassaan.

Nyt kun tuli puheeksi, niin onhan minun pakko ostaa tällä uudella Wall-kiertueella taltioitu DVD jahka se tulee. Tämän vuoden paras keikka kuitenkin.

Tämä PF-uudelleenjulkaisusarja on tietenkin markkinoitu mahtavasti. Animalsin kannesta tuttu possu nousi taas Battersea Power Stationin ylle, eikä tuo uudelleenjulkaisurumba suinkaan tähän lopu. Samaan aikaan julkaistiin kolme eri megaversiota Dark Side of the Moonista, myöhemmin niitä tulee vielä Wish You Were Herestä ja Wallista.

Jimmy Fallonin talk show'ssa on vietetty PF-viikkoa. Siellä Roger Waters ja Foo Fighters vetivät In the Fleshin, MGMT Lucifer Samin ja Pearl Jam Motherin.

Mikä muuten on paras PF-levy? Helvetin vaikea sanoa... mutta Wish You Were Here. Ainakin tänään.

Onko teillä boksimania?



PIGS CAN FLY from HEYLUKE on Vimeo.

Havahduin yhtäkkisesti siihen, että jo pidemmän aikaa YouTuben musiikkivideotarjonnassa ovat korostuneet niinsanotut "lyric video" -pläjäykset. Hommahan on tietenkin ollut alun perin fanilähtöistä, rassukat ovat jollain Windows Movie Makerilla kirjanneet Bieberin tekstiä Comic Sansilla videon päälle, ja hitti on syntynyt.

Mutta nyttemmin - voisi ehkä sanoa kuluneen vuoden aikana - myös levy-yhtiöt ovat ryhtyneet yhä ahkerammin työstämään "virallisia" lyric videoita, jotka usein ilmestyvät ennen "virallista" musiikkivideota. Tähän videogenreen kuuluvat näyttävästi animoidut ja tarkasti "taimatut" tekstit, joita katsellessa sanoitus istahtaa nopeasti tajuntaan.



No, teksti-ihmisen kannaltahan tämä kehitys on äärimmäisen positiivista. Sanoituksilla on taas merkitystä! Siis muussakin musiikissa kuin aiemmin kehumieni mestarisanoittajien bändeissä. Lyric video -trendillä on toki sekin ilmeinen seuraus, että hittibiisien tyhjänpäiväisyys sanoituspuolella lyödään päin naamaa. Esimerkiksi David Guetta on lukumäärällisesti ansioitunut lyric videoiden parissa, vaikka hänen sanoituksensa eivät mitään varsinaista runoutta olekaan. (Paitsi tietenkin Sexy Bitch).




Koulukuntaero on myös se, kuuluuko biisin sanoitusta kuunnella tekstin avustuksella. Esimerkiksi Pulpin levynkansissa muistetaan aina kertoa, että sanoituksia ei tulisi lukea samalla kun kuuntelee levyä, vaikka minusta se on paras tapa tutustua uuteen levyyn. Siksi pidän lyric videoita positiivisena kehityksenä.



Tekstin seassa esimerkkejä, YouTubesta noita löytyy helvetisti lisää.

Mitä mieltä sinä olet, onko lyric videoilla vaikutusta siihen, miten ihmiset kuuntelevat biisien sanoja? Tarvitseeko sanoitusmaailma pelastusta?

Lopuksi tämän viikon suosikkiuutuusbiisini lyric video -muodossa.