Tämä levy lähti mahtavan varkain toimimaan. Ihan puskista.

Kuulin Take Me To Church -single joitain kuukausia sitten, ja pidin siitä kyllä, mutta kuuntelin sitä lähinnä työkorvilla ja jätin sen jonnekin taustalle hautumaan.

Sitten kuulin From Eden -biisin Spotifystä, ja pikku hiljaa mieleen hiipi tunne, että minä taidan pitää Hozierista.

Sitten unohdin koko levyn.

Kunnes eräs toinen musiikkipäällikkö hehkutti Take Me To Churchia somessa. Ja päätin kuunnella levyn uudestaan.

Siis miten noloa! Että musapäällikkö ottaa toiselta m-päälliköltä kuunteluvinkkejä! Mutta näin kävi. En nyt paljasta hänen henkilöllisyyttään, vaan kutsumme häntä koodinimellä Birch Onion.

Olen minä ehkä joskus ottanut kuunteluvinkkejä myös Sami "Urinaali" Virtaselta, jonka kanssa jaan työhuoneen ja joka on myös m-päällikkö. Että mitäs me m-päälliköt. Ihan vain reiluuden nimissä mainittava.

Mutta Hozieriin. En oikeastaan ole ottanut tyypistä kummemmin selvää, paitsi että googlasin tätä arviota varten, että hän on irlantilainen yksi nuori kundi. Jotenkin olin luullut, että tämä olisi joku indiebändi, mutta koko levyn kuunteleminen paljastaa hyvin selvästi, että tässä ollaan singer-songwriterismin kanssa tekemisissä.

Huomasin Wikipediasta myös, että tämä levy on käynyt Jenkeissä albumilistan kakkosena, UK:ssa vitosena ja miehen kotimaassa Irlannissa ykkösenä. Huojentavaa, että hyvät albumit menestyvät edelleen. Pitää välillä ottaa sellainen reality check.

Hozier (oikeasti Andrew Hozier-Byrne) on 24-vuotias, mutta hän taitaa olla sellainen vanha sielu. Tai sitten genrevalinnat tekevät hänestä ikivanhan kuuloisen. Hozier laulaa soulia, gospelia ja bluesia niin että sielua läikkyy paidanrinnuksille.

Uskoisin, että gospelin tarkoituksena on päästä lähemmäs Jumalaa. Hozier aivan varmasti tavoittaa korkeuksia laulusuorituksillaan, mutten ole varma onko hän sinut Jumalansa tai itsensä kanssa. Sopivan tuskainen hahmo, että koskettavien laulujen narkkari voi nauttia.

Tässä levyssä on tenhoa, jota joskus löydän singer-songwriter-musiikista. Kun taiteilija on kerta kaikkiaan onnistunut vangitsemaan jotain. Tai ainakin saavuttamaan tunnelman. Sellaisiiin levyihin jää ikään kuin vangiksi, ja niitä huomaa kuluttavansa liiankin kanssa. Viimeksi Blood on the Tracksin kanssa kävi näin.

Kaiken tämän henkisen saavutettavuuden lisäksi tässä on tietysti ihan oikeasti hienoa musiikkia. Hozier on onnistunut yhdistämään indie rockin äkkivääryyttä ja kunnianhimoa roots-musan ja gospelin (nyt minun teki mieli kirjoittaa "ikuiseen virtaan" mutten kerta kaikkiaan voi) isojen tunteiden siirtelyyn.

Take Me To Church on ilmeinen single ja hitti, mutta levyltä löytyy myös Jackie and Wilsonin jackwhitehtavaa rhytm & bluesia, tai From Edenin rakkaus-soulia.

SOUL. Se taitaa olla se ydinsana tässä. Syvällä mustassa musiikissa, valkoisessa kaavussa jokeen, kasteen jälkeen katse kohti taivasta ja kaikkivoipaisen oloisena suu auki ja tuska pihalle. Siinä se on.

Juuh. KIELTÄYDYN enää analysoimasta tätä levyä enempää - kirjoitan siitä vain. Tilasin sen tänään Levykauppa Äxästä myös vinyyliversiona. Tämä on pakko saada hyllyyn. Levy on vieläpä 13 biisillään aika pitkä, mutta silti se on pakko kuunnella heti perään uudestaan. Eikä se ole muutaman kohokohdan varassa, vaan vaikkapa juuri nyt soiva Work Song on kertakaikkisen upea.

Irlantilainen tuulenpieksämä tuska yhdistyy Mississippin suiston kiitoslauluihin. Irlantilaista bluesia. En minä tiedä.

Oikeastaan olen pisteessä, jossa suurin osa biiseistä tuntuu kerta kaikkiaan ylittämättömältä. Tämä on juuri se aiemmin mainitsemani piste, jossa levystä tulee pakkomielle, ja siinä haluaa kerta kaikkiaan kieriskellä.

Ja miten erilainen tämä lopulta on kuin kansikuva ja Take Me To Church antoivat olettaa! Ei tässä ole mitään kikkoja tai laskelmoitua a&r-ohjausta, tämä on vain helvetin lahjakas kaveri, jolla on lauluja, ja joka on saanut lahjakkaan porukan mahdollistamaan näyn toteuttamista.

Hypätkää kyytiin. Minä luulen, että tämä kapuaa myöhäisenä entrynä vuoden parhaiden levyjen joukkoon.

Tämä on aavistuksen irrallinen ajatus, joka tuli mieleeni katsellessani tätä mainiota dokumenttia (Huone 237) Stanley Kubrickin Hohto-elokuvasta.

Ajatus sisältää myös hieman oletuksia ja yleistyksiä, mutta hei, tämä ei ole pro gradu, vaan blogikirjoitus.

Kun ihminen lausuu tuon otsikon lauseen, homma voi lähteä kahteen suuntaan.

Olen monesti kuullut, kun joku on sanonut itseään tyhmentävästi ja elokuvan huonouteen viitaten, ettei ymmärtänyt elokuvaa. Se ikään kuin siirretään johonkin halveksuttavaan "taide"-lokeroon, jossa kiusataan ihmisiä apurahalla maksetulla paskalla.

Nyt nostan itseni jalustalle. Minusta se, etten ymmärrä elokuvaa heti, on kiehtova tunne. Kuten usein käy Stanley Kubrickin elokuvien jälkeen.

Kaikki elokuvat joita ei heti ymmärrä eivät tietysti ole hyviä, mutta eikö elokuvaa katsoessa tärkeintä ole se, mitä tapahtuu lopputekstien jälkeen. Sille parhaimmillaan päihtyneelle tilalle on varmaan joku nimikin, mutta seuraava euforia syntyy, kun elokuvan merkitys alkaa hahmottua aivoissa.

Tää nyt on tällänen.

Mutta antakaa elokuvien (ja kirjojen, tai minkä tahansa kulttuurituotteen) viedä teidät jonnekin. Älkää pelätkö hämmennystä, sillä se on osa nautintoa.

Sen sijaan, että katsoin kehuttua Sturm und Drang -dokkaria, kuuntelin David Guettan uuden levyn muutaman kerran läpi.

Kuten blogini lukijat ja kenties kaikki muutkin maapallomme asukkaat tietävät, David Guettan levyt eivät ole sellaisella "albumi on taideteos" -tavalla hyviä, vaan enemmänkin puhtaasti osiensa summia.

Aiemmin tänä vuonna kirjoitin siitä, miten David Guetta (tai hänen levy-yhtiönsä markkinointityypit) maksimoi Lovers on the Sun -ep:nsä huomion Spotifyssä. Nyt, kun Listen vihdoin ilmestyi, huomaan ettei kaikki EP:n biisejä ole huolittu levylle mukaan. Kyydistä on tiputettu Bad ja Shot Me Down, jotka mukana ollessaan olisivat levyn EDM:immät biisit. Deluxe-versiolta (Spotifyn ollessa kyseessä "deluxe"-sana on lähinnä koriste) nämä biisit sentään löytyvät.

Ensimmäinen huomio Listeniä kuunnellessa liittyy Badin ja Shot Me Downin poissaoloon: Yleisilme ei ole kovin EDM. Titaniumiin tai She Wolfiin verrattavaa paukutusta ei löydy ollenkaan, vaan tuotantojälkeä on pehmennetty melko lailla.

Bang My Head tai Sun Goes Down on maustettu perinteisellä Guetta-synalla, mutta toisaalta levyltä löytyy paljon kakkossinkku Dangerousin kaltaisia hiphopilla ja reggaella flirttaavia pop-biisejä. Tai sitten vain pop-biisejä.

Haisteleeko Guetta samaa kuin ruotsalaiskollega Avicii, jonka tuleva albumi on ennakkohuhujen ja The Days -sinkun perusteella huomattavasti Levelsiä pehmoisempi? Onko tunnusomainen EDM-soundi menossa ohi, ja genren suurimmat tekijät siirtyvät eteenpäin genrevapaammiksi DJ-tuottajiksi?

Calvin Harris julkaisi myös albumin pari viikkoa sitten, ja se on kyllä huomattavasti paljon calvinharrisimpi ja EDM:mpi kuin tämä Guettan hittikokoelma. Se on myös Calvin Harrisin vahvuus, mutta musiikin megatrendien liikkeet näyttävät, tuleeko hänestä EDM-reliikki Guettan ja Aviciin edelleen porskuttaessa uusiutuneina pop-tuottajina eteenpäin.

Suuri kysymys Listeniä kuunnellessa on, mikä tästä tekee David Guettan levyn. En nyt ota kantaa väitteisiin, ettei mies ole aikoihin/koskaan tehnyt omalla nimellään julkaistua musiikkia. Mutta jokaisella biisillä on mittava säveltäjäporukka, jonka osaksi Guetta on myös merkitty. Hän on myös tuottanut aisaparinsa Giorgio Tuinfortin kanssa kaikki biisit - saaden monessa kohdassa apuja muilta konemusatuottajilta.

Eniten nämä biisit kuulostavat säveltäjiltään ja vierailevilta tuottajiltaan. Esimerkiksi Lovers on the Sun ja Yesterday ovat ihan Aviciita, kun taas Sian upea The Whisperer voisi pianototeutuksineen löytyä Sian omalta 1000 Forms of Fearilta. Tuskin Guetta näitä pianoja on soittanut? Ryan Tedderin laulama ja säveltämä S.T.O.P. on syntsaversio OneRepublicista, muun muassa Alicia Keysin säveltämä ja Emeli Sandén laulama What I Did for Love (upea biisi, muuten) sopisi mutkattomasti Sandén levylle. Ms. Dynamiten ja Elliphantin laulama No Money No Love taas on dancehall-2step-taustoineen aivan kuin Ms. Dynamiten omalta levyltä.

Ja lista jatkuu.

David Guetta on siis ollut mukana levyllä, joka on julkaistu hänen nimellään, ja jonka ainut punainen lanka on hänen nimensä, joka kuitenkin on vain sitä - nimi. Ehkä Guetta olisikin syytä mieltää enemmän DJ:ksi, joka kokoaa suhteillaan yhteen vaikuttavan kasan uusia pop-biisejä maailman huipputekijöiltä. Ei tätä oikein yhden tuottaja-DJ:n albumiksi osaa mieltää.

Upeita biisejä tällä kokoelmalevyllä kuitenkin on. Sanotaanpa vaikka, että olisin bikineihin pukeutuneen #naiseni kanssa helteisessä Ruisrockissa, kun Guetta painaisi playta läppäriltään, ja John Legendin laulama nimibiisi lähtisi soimaan. KREBAISIN. Tai kun Birdyn laulama ja muun muassa meidän oman Teemu Brunilan säveltämä I'll Keep Loving You lähtisi soimaan. KREBAISIN.  Nicki Minajin ja Afrojackin esittämä Hey Mama. KREBAISIN. Jo mainittu Emeli Sandén What I Did for Love. KREBAISIN. Ms. Dynamiten ja Elliphantin No Money No Love. KREBAISIN.

Nyt keksin mikä tässä on Guettaa! Tai en tiedä onko se enemmän Aviciita... joka tapauksessa tämänkin levyn parhaissa biiseissä on kaihoisa mollimelodia. Vähän kuin Titaniumissa. Tai Lovers on the Sun. Nyt joku musiikin teoriaa edes alkeistasolla tunteva korjaa, että itse asiassa nuo biisit menevät duurissa, ja minä korjaan että HYVÄ ON, surumielinen melodia sitten. Ei mitään "let's party and take polaroid picture", vaan rakkauden menetystä ja kaipuuta.

Tätä taustaa vasten katsokaapa tuota levyn kansikuvaa. Isonenäinen miljonääri erosi vaimostaan. Sydämeen sattuu. Hän kuratoi sydänsurulevyn, ja tuijottelee nyt meitä melankolisena hittikokoelmansa kannesta, häpeämättä yhtään sitä, ettei hän ole itse TEHNYT näistä biiseistä yhtään.

Kerrankin olen MELKEIN ajan hermolla lukuhommissa. Tämä Luminaries (suomennettu nimellä Valontuojat) nimittäin ilmestyi viime vuonna.

Oikeastaan ilmestymisestä lähtien Amazonin Kindle Storen suosittelualgoritmi on tyrkyttänyt sitä minulle, mutta vasta pari kuukautta sitten ryhdyin toimeen, kun tarpeeksi moni kirjaa suositteli.

Nyt kun muistelen, niin tällaisista "tapausromaaneista" luin ilmestymispäivän tienoilla viimeksi Donna Tarttin Goldfinchin, joka oli todella hieno.

Luminariesin on kirjoittanut vuonna 1985 syntynyt Eleanor Catton. Tulee niin mitätön olo, kun nuoriso kirjoittaa isoja kirjoja.

Olin lukenut Luminariesin tiiserikuvauksen Kindle Storesta monta kertaa, mutta jotenkaan se ei tuntunut houkuttelevalta. Sitten monen vertaissuosittelun jälkeen Hesarin kriitikkokin kiitteli kirjan perusteltua pituutta, vaikka tiesi itsekin, että lyhyessä muodossa on taikaa.

Siksi olinkin yllättynyt, kun Luminariesin pituus (834 sivua) EI tuntunut minusta perustellulta. Ja minä yleensä rakastan pitkiä romaaneja! Kirjassa on rakenne, jonka selittäminen menee sen verran vaikeaksi, että lukekaa se mielummin niin tiedätte mistä on kyse. Luminaries ei ole "vaikea" tai hitaasti luettava kirja, mutta pituus on jotenkin perusteltu ympyrää kulkevalla rakenteella.

Kirja sijoittuu Uuteen-Seelantiin 1800-luvun lopulle kultaryntäyksen aikoihin. Suurimman osan ajasta ollaan Hokitika-nimisessä taajamassa ja sen ympäristössä. Kirja alkaa, kun Walter Moody -niminen mies saapuu kaupunkiin. Hän pakenee menneisyyttään ja yrittää samalla löytää sen, ja sattuu vahingossa mukaan 12 miehen neuvonpitoon, jossa pyritään selvittämään paikkakunnalla sattuneita rikoksia.

** Tästä eteenpäin puhun kirjan rakenteesta, joka saattaa tuntua spoilerilta, vaikken juonenkäänteitä paljastakaan **

Kirja sai Booker-palkinnon varmaankin paljolti siksi, että sen rakenne NIVOUTUU horoskooppimerkkien ja taivaankappaleiden ympärille. Kaikkien alun neuvostossa olleiden miesten horoskooppimerkkien mukaan on nimetty omat luvut, minkä jälkeen Catton pyörittää eri taivaankappaleita ja niihin sopivia ihmisiä.

Jokaisen luvun alussa on pätkä tekstiä kursiivilla, jossa kerrotaan luvun sisältö. Kirjan alkupuolella nämä kuvaukset ovat lyhyitä, lauseen tai parin mittaisia tiivistelmiä, mutta lopussa ne muuttuvat pidemmiksi kuin itse luvun sisältö.

Koen, että Catton on myös halunnut kokeilla "wheel of fortunen" (ennustaja Lydia Wells pyörittää sitä) lailla pyörivää rakennetta, jossa tapahtumiin palataan toistuvissa katkelmissa, ja vasta lopussa päästään loppuun, joka on tietysti tavallaan alku, ainakin valaistuneille.

Tavallaan tämä toimii, mutta kieli ei ole mitenkään kummoista, korkeintaan riittävää. Pitkistä pohjustuksista huolimatta tarinakaan ei riitä kantamaan kokeilevan rakenteen koettelemuksia. Tuntuu pikemminkin siltä, että lukijan pitäisi jotenkin janota puuttuvia tarinanpätkiä, joita onnenpyörä pala palalta paljastaa, mutta itse ainakin rupesin 500 sivun jälkeen odottelemaan loppua - en varsinaisesti jännittämään mitä tässä vielä tapahtuu. Inhoan loppunostatuksiin perustuvia kirjoja.

Loppusivuilla Catton pääsee vauhtiin, ja lausekin lentää (vaikka kirja oli pitkä, Kindlen lainauspankkiin ei kertynyt kuin muutama pätkä), mutta jos kirja olisi ollut tiivis 200 sivua, olisi lopun lento innostanut enemmän.

Kirjan maailma on imevä, ja tutustuin siihen mielellään. Ei pääse lempikirjojeni joukkoon kuitenkaan.

Jäiköhän minulta tästä jotain tajuamatta? Staines ja Wetherell olivat ne Luminariesit, eikö niin (he ovat aurinko ja kuu noiden lukujen mukaan, tai molemmat ovat molempia)? Mutta mitä sitten? En pelkää sitä, etten tajunnut.

Voihan Robotti Ruttu!

Luulin jo hetken, että tämä levy on menetetty tapaus. Ennakkoon kuuntelemani Now We Die ja Killers & Kings kuulostivat erillisinä biiseinä ihan ok:lta, ei sen enemmältä, ja kun ekan kerran pyöräytin koko levyn läpi, se oli jotenkin muodoton möhkäle.

Möhkäle se kyllä on, sillä 12 massiivista thrash metal -eeposta uuvuttaa aluksi uutterankin kuuntelijan, mutta onneksi Soundista lukemani viiden tähden arvostelu rohkaisi takaisin levyn pariin. Kirjoitin muuten hetki sitten Machine Headin Robb Flynnin ajatuksia Facebook-faneista.

Machine Headin Burn My Eyes ja More Things Change olivat minulle lukiossa valtavan tärkeitä levyjä, ja Burning Red on myös kova. Sitten pidinkin MH-paastoa aina edellislevy Unto the Locustiin asti. Unto Heinäsirkka.

Machine Head on laulaja-kitaristi-biisintekijä Robb Flynniä vaihtanut miehistönsä täysin verrattuna siihen bändiin josta lukiossa diggasin. Musiikkityyli on muuttunut myös, lyhyemmästä ja aggressiivisemmasta muodosta massiivisiin thrash-eepoksiin. Niin paljoa tyyli ei kuitenkaan ole muuttunut, etteikö olisi selvää, että Machine Head on nimenomaan Robb Flynnin bändi.

En ole seurannut kirjoittelua bändistä, joten en tiedä miksi basisti Adam Duce lähti, mutta olin jotenkin ajatellut että hän olisi Flynnin aisaparin katkeraan loppuun asti. Luultavasti Robbin kanssa ei ole kovin helppo olla samassa bändissä. (No nyt luin Wikipediaa, Duce sai potkut viime vuonna, Flynnin kanssa erimielisyyksiä, perusti kuitenkin bändin tämän kanssa vuonna 1991, haastanut Flynnin myöhemmin oikeuteen Machine Head -nimen käytöstä).

ENIHUU.

Alkukankeuksien ja starttivaikeuksien jälkeen Bloodstone & Diamonds on osoittautunut todella hyväksi levyksi. Se yhdistää Unto the Locustilla nähdyn korniuden rajalla tarkasti tasapainoilevan mahtipontisuuden alkuaikojen tarttuvaan runttaukseen - JOS nyt näin ylimalkaista kuvausta kaipaatte.

Oikeasti merkitystä on sillä, että biisit ovat hemmetin hyviä, ja että bändi paiskoo ne menemään kovalla intensiteetillä. Jotenkin Flynn on opettanut uusitun yhtyeensä (tai soittoniekat ovat opetelleet) soittamaan machineheadisti, sillä kyllä tästä tekijänsä tunnistaa.

Biiseihin.

Oikeastaan koko levy lähti purkautumaan Game Over -biisin kautta. Se voisi löytyä Burning Rediltä, mutta siinä on Blackeningin raskautta ja Burn My Eyesin iskevyyttä. Ja miksi vitussa minä koko ajan vertailen näitä biisejä bändin muiden levyjen biiseihin?

No ihan sama, Game Over erottaa Machine Headin muista rässibändeistä. Flynnin sanoitus ja sen syljentä on henkilökohtaista ja tunnustuksellista. Päiväkirjamaista tilitystä, ennemmin singer-songwriter-piireistä tuttua. Mutta hän on sovittanut kiukunpurkauksensa jumalaisella riffilä varustetuksi tarttuvaksi metallibiisiksi.

Kun jatkaa kuuntelua, huippuja tulee paljon lisää. Take Me Through the Fire, Beneath the Silt ja Night of Long Knives ovat tyypillisempää 2010-luvun Machine Headia - moniosaisia rakenteita, hyviä riffejä ja yleistä massiivisuutta.

Imaginal Cells, On Comes the Flood ja Eyes of the Dead tomivat myös lujaa, kuten pienen ujostelun jälkeen singlebiisi Killers & Kingskin.

Ghosts Will Haunt My Bones ja Now We Die jäävät levyn huonoimmistoksi, mutta tärkeintä tässä levyssä on se, että Flynn on edelleen ilmaisuvoimainen ja sävellyskykyinen. Ei tietoakaan väsymyksestä.

Paras mittari onnistumiselle on se, että minun tekee mieli tätä kuunnellessani liikuttaa nyrkkiäni musiikin tahdissa, tai vaihtoehtoisesti ilmakitaroida jotain riffiä. Ja huutaa mukana, tietysti. Mukanalaulettava metalli on parasta.

Olen törmännyt tähän kysymykseen kolmesti kuluneen viikon aikana, joten päätin minäkin hämmentää omalta osaltani soppaa. "Spotify":n tilalla voi käyttää myös sanaa "suoratoisto".

Pakko käväistä aluksi sen verran metatasolla, että kerron missä tätä blogia kirjoitan. Aiemmin kotisohvasta poikkeavia kirjoituslokaatioita ovat olleet muun muassa hotellihuone, lentokone, lentokenttä ja juna, mutta tämä Tapiolan uimahallin katsomo taitaa olla eksentrisin paikka tähän mennessä.

Jukka Nousiaisen Huonoa seuraa tulee juhlimaan tänä vuonna monen kriitikkolistan kärjessä. Omallakin listallani se on kymmenen parhaan kotimaisen levyn joukossa tänä vuonna, muttei kuitenkaan mitalisijoilla.

Jukka Nousiainen tunnetaan tätä ennen lähinnä Räjäyttäjät-yhtyeestä, joka on julkaissut monta levyä joista en ole pitänyt. Kaikki sanovat, että Räjäyttäjät pitäisi nähdä livenä, mutta en ole vielä päässyt heidän keikoilleen. Levyltä Räjäyttäjät on minusta tyhjänä kalisevaa Hurriganes-ränttätänttää, jota en jaksa sitten yhtään. En näet pidä Hurriganesista.

Siksi en pitänyt kiirettä tämän levyn kanssa. Ajattelin, että se oli enemmän tai vähemmän samaa kamaa kuin "pääbändi". Minua kuitenkin huvitti suuresti taustatarina, jossa Nousiainen pyysi Kanarian saarilta käsin rahaa paluulippuun, ja lupasi tehdä levyn jos pääsee takaisin Suomeen. Hän teki tämän levyn.

Huonoa seuraa -levyssä parasta on se, miten Nousiainen on saanut sen kuulostamaan itseltään. Tai en minä tiedä onko tämän levyn ytimessä Jukka Nousiainen, mutta jotain tunnistettavaa ja kiteytettyä siellä on.

Levy on äänitetty ilmeisesti tahallaan suttuisesti, mikä vituttaa paikoin, mutta suurimmassa osassa biisejä toimii loistavan perusteltuna ratkaisuna. Siistin kuuloisena ja Happoradio-kompressoituna Nousiaisen sielu olisi luultavasti jäänyt levylle tallentumatta. Minä muuten pidän Happoradiosta, mutta kaikkeen musiikkiin heidän tuotantotapansa ei sovi.

Parhaimmillaan Nousiainen on silloin, kun hän ei "rokkaa". Meneehän se elämä tässäkin -biisin levyn B-puolelta löytyvä Dylan-versio on suosikkibiisini, loistavia ovat myös nimibiisi sekä Tulin tänne mut en aio jäädä olemaan ja vinksahtanutta Dylania edustava Eksistentialismia halvalta huvilalta.

Tylsintä laitaa ovat huonosti soitetulta Tehosekoittimelta kuulostavat Viisi vuotta sitten tänään ja Jytäkesä-76, joista ensin mainitun melodia on tosin kultaa.

Mahtavaa Nousiaisen ilmaisussa on myös se, miten suttuisen kuoren alta paikoin huomaa, miten hieno tapa hänellä on soittaa kitaraa ja kuljettaa melodioita. Lead-kitara vaeltelee oudonkauniilla reiteillä, ja soinnut rämisevät kauniisti. Tällaisessa ympäristössä ne nerokkaan melodian pilkahdukset palkitsevat.

Itseni toistamisen uhallakin pitää sanoa, että Nousiaisen hahmo on hieno. Luultavasti sitä ei ole alkuunkaan mietitty tai pohdittu, se vain on, ja siihen pystyy jopa samaistumaan. Samalla se on kuitenkin mystinen tavalla jota some-ajan suomirokkarit harvoin pystyvät tai haluavat olla.

Ehkä sekin, että työkseni kuuntelin viimeisen päälle kompressoitua musaa ja valikoin biisejä joita parhaassa tapauksessa soitetaan tuhat kertaa radiossa, edesauttaa tästä levystä pitämistä. A- ja B-puolien lopusta löytyvät höpinät, viehättävä välinpitämättömyys virheistä ja sinne päin suditut levykannet ovat kaikki tärkeä osa levyn onnistumista.

Luulen, että minun kirjoissani Nousiainen tekisi mestariteoksen sitten, kun hän unohtaisi JYTÄÄMISEN Räjäyttäjien levyille, ja keskittyisi sielunsa pulinaan ja friikkifolk-sovituksiin. Tällaisenäänkin Huonoa seuraa on vuoden parhaita debyyttejä, ja levyn nukkavierua maailmaa huomaa parin päivän kuuntelutauon jälkeen jo kaipaavansa.

Vajaa viikko iPhone 6:n kanssa takana, ja ajattelin kirjata hieman käyttökokemuksia ylös.

Jos löysit tänne Googlen kautta ja mietit iPhone 6:n ostamista, varoitan, että tämä arvio ei ole mikään Tekniikan Maailma -tyyppinen kaikenkattava möhkö, vaan enemmän fiilispohjainen raportti.

Oikeastaan olen sydämeltäni enemmän Android-ihminen, ja muutaman vuoden takainen aika (myöhemmin rikki menneen) HTC Desire HD:n kanssa on edelleen lämpimänä mielessäni. Raudassa oli toivomisen varaa, mutta käyttis oli kultaa.

Päätin kuitenkin jatkaa iPhone-käyttäjänä, kun kulunut vuosi iPhone 4S:n kanssa oli niin ihanan stressivapaa. Käytin sitä ennen vuoden verran työsuhdepuhelimena saatuja Lumioita kun mainittu HTC meni rikki. Lumialla jokainen päivä oli täynnä raivoa puhelimen paskuudesta ja varsinkin käyttiksen epäkäytännöllisyydestä, mutta 4S-vuosi toi rauhan sieluuni.

Siksi - iOS:n palikkamaisuuden ja ylisimppeliyden hyväksyen - päätin lähteä iPhone 6:n matkaan. Puhelin on Saunalahden kytkyluuri, taustaväriltään "avaruusharmaa" ja kovalevyltään 64 gigan mallia.

Otin läppärille täyden backupin 4S:stäni ja palautin sen sitten uuteen kutoseen. Näin puhelimen käyttöönotto oli itselleni kaikkien aikojen helpoin. Jopa äskettäin soitetut puhelut päivittyivät mukana.

En ollut asentanut 4S:ni uutta iOSin versiota, joten sen uudet ominaisuudet eivät olleet ennalta tuttuja. Päivitys ei ollut suuren suuri (tallennustilan suhteen kylläkin, vanhaan 8 gigan 4S:n ei päivitystä kannattanut tehdä kun ei olisi enää jäänyt tilaa juuri muulle), mutta hidastettua videota kuvaava kamera ja hallintanapin tuplaklikkausen takana olevan käynnissä olevat ohjelmat -listauksen ylälaitaan ilmestyneet äskettäin käytetyt kontaktit ovat hienoja uutuuksia.

Ylivoimaisesti parasta uudessa iPhone 6:ssa on akku, joka on juuri niin kestävä kuin on uumoiltu. Olen töissä musiikkipäällikköyden lisäksi yhteisömanageri, mikä tarkoittaa jatkuvaa puhelimen räpläämistä. Silti kutosen akku kestää komeasti läpi työpäivän, esimerkiksi tätä kirjoittaessani kello 18:21 puhelimessa on akkua jäljellä vielä 49% akkua vaikka otin puhelimen irti laturista klo 6:20 ja olen käyttänyt sitä aktiivisesti koko päivän.

Mahtava fiilis kun akku kestää.

Olen tosin kytkenyt taustadatan ja paikannuksen suurimmasta osasta ohjelmia pois ja minimoinut muutenkin taustakäyttöä, mutta se on järkevää vaikkei akunkestoa haluaisikaan optimoida.

4G-verkko ei ole kaikilla toiminut toiveiden mukaan, mutta itselläni signaali on pysynyt hyvänä kaikkialla missä liikun - eli lähinnä Itä-Espoossa, Ruoholahdessa ja Helsingin keskustassa.

Puhelin on melko leveä, mitä korostaa entisestään se, että ostin idioottimaisen mallisen leventävän kuoren, joka minun täytyy vaihtaa. Minulla on isot kädet, ja silti puhelimen käytettävyys yhdellä kädellä on melko vaikeaa. Selkeä miinus, jota tosin kuorten vaihtaminen ohuempiin ja vähemmän luistaviin tulee petraamaan.

Touch ID eli sormenjälkitunnistin on myös mahtava ominaisuus - joka tosin löytyy myös uudemmista vitosista. Olen ohjelmoinut molempien käsien peukalon ja etusormen avaamaan puhelimen (sekä tytärpuoleni etusormen), ja homma toimii todella hienosti.

Alumiininen (tai mitä lie metalliseosta) kuori tuntuu tukevalta ja näyttää tyylikkäältä. Napit naksuvat hieman 4S:ää enemmän, mikä saa epäilemään niiden kestävyyttä, mutta tässä vaiheessa on tietysti liian aikaista sanoa miten hyvin ne kestävät. Nappien tuntuma on joka tapauksessa hyvä.

Kuulokeliitäntä on siirretty jostain syystä alas, mikä on minusta hieman epäkäytännöllistä. Ruudunsammutusnappi on siirrety ylhäältä oikealle sivulle ilmeisesti puhelimen kasvaneen koon takia. Sen paikan opin nopeasti.

Olen myös lukenut kritiikkiä hieman rungosta ulos puskevasta kamerasta, mutta kun joka tapauksessa haluan käyttää puhelimessani kuoria (liian monen hajonneen luurin jälkeen) ei objektiivin pienellä ulostulolla ole mitään väliä.

Kaiken kaikkiaan olen siis erittäin tyytyväinen tähän työvälineeseeni. Harkitsen Swypen tai jonkun muun pyyhkäisynäppiksen asentamista, sillä typot kirjoittaessa ovat edelleen suurin ärsytyksen kohteeni iOS:ssä, mutta se nyt on pientä. Tuntuu sitä paitsi - ja ehkä tämä on plaseboa - että uuden puhelimen näppis on isoille sormilleni armollisempi. Ikävä joka tapauksessa vanhan klassisen Noksu N900:n fyysistä näppistä, joka oli paras. (Ja jossa oli myös mahtava käyttöjärjestelmä, harmi että se hylättiin).

Muita kokemuksia?

Minä olen siinä mielessä ennalta-arvatta ja tylsä musadiggari, että minusta Foo Fightersin kaksi parasta levyä ovat heidän kaksi ensimmäistä levyään. Ensimmäinen demo oli paras.  Pitäisikin oikeastaan kirjoittaa debyytistä Levyhyllyn aarteita -sarjaani. 

Näiden kahden levyn lisäksi Foo Fighters on julkaissut hyviä, mukiinmeneviä, tylsiä ja liikaa yrittäviä levyjä.

Heidän edellinen levynsä Wasting Light yritti liikaa. Maailman suurimpien rockbändien liigaan kuuluva bändi yritti yhtä rockin suurista tarinoista - paluu juurille. Levy äänitettiin jossain autotallissa pelkillä analogilaitteilla, ja sävy oli Echoes, Silence, Patience & Grace ja In Your Honor -levyjen pöhöttyneen rockin jälkeen ripeämpää ja raskaampaa.

Mutta mailaa puristettiin liikaa, ja lopputuloksena oli bändin heikoin albumi.

Sonic Highways on parempi levy kuin Wasting Light, muttei silti kovin hyvä. Vähän hyvä. Osin hyvä.

Ensinnäkin bändi on irtonaisempi kuin aikoihin. 2000-luvulla omaksuttu mammuttitauti ja turvallisuudenkaipuinen stadionrock on saanut väistyä irtonaisemman ilmaisun tieltä, mikä kuuluu parhaimmillaan Colour and the Shapen mieleen tuovissa powerpop-sävyissä (What Did I Do/God As My Witness).

Tässä arvostelussa ei ole tarvis kiinnittää huomiota parin jakson perusteella mainioon Sonic Highways -tv-sarjaan, sillä levyn biisit eivät kuulosta leimallisesti alkuunkaan niiltä kaupungeilta jossa ne on nauhoitettu. Esimerkiksi eilen nähdyssä Austin-jaksossa esiintyneen Gary Clark Jr:n kitarointi on mainitulla What Did I Do/God As My Witnessillä onnistuttu piilottamaan täysin Foon turvarockin alle. Voi siis sanoa, että tv-sarja on mielenkiintoista musiikkihistoriaa ja tehokasta promoa tälle levylle, muuta yhteyttä levyyn ei ole.

Levyä kuunnellessa on pakko hyväksyä, että Foo Fightersien rehevin luomiskausi on ohitse. On hienoa, että bändi saa aikaan edelleen kelpoja levyjä, mutta ensimmäisen neljän levyn luomisvoima on muisto vain.

Pahiten tämä korostuu rankemmissa biiseissä. Dave Grohl huutaa kuin syötävä, mutta mitään raivon tapaistakaan ei menosta välity.

Olisihan se tavallaan epärealistista ajatella, että hänessä raivoa vielä olisi. Hänen uransa on jo nyt uskomaton: Aikansa vaikutusvaltaisimman bändin rumpali perustaa oman bändin, jonka ensimmäisellä levyllä soittaa kaiken. Sitten Grohlista tuli jo toistamiseen maailman isoimman rockbändin jäsen. Uskomaton ura.

Mutta nyt se ura on vaiheessa, jossa voi nautiskella menneistä onnistumisista. Katalogi riittää mittaviin kiertueisiin, ja muutama uusi biisikin on mukava vetää. Vaikka Feast or Famine.

Ehkä harmittavinta Foo Fightersin nykytilanteessa on, että he ajattelevat edelleen kuuluvansa uutta luovien ja elinvoimaisten rock-bändien joukkoon. Vaikkapa Sunrise Avenuen tarina on siksi uskottavampi, että he keskittyvät tekemään tarttuvia biisejä Bon Jovia ihaillen, kuin että he otsa hiessä yrittäisivät luoda jotain merkittävää levyä vielä siinä vaiheessa, kun heidän bändinsä musiikki on espoolaisissa autoissa (Taas espoolaiset ja autot -vertaus. Koittakaa kestää.) siirtynyt samaan levypinoon Iron Maidenin, Metallican ja Volbeatin kaltaisten turvarock-yhtyeiden kanssa.

No recess.

Yritin kovasti löytää jotain nasevaa Nirvana-lainausta, ja tuo oli parasta mihin pystyin.

Sonic Highways on armollisen pituinen. Kahdeksan biisin joukossa on kuitenkin kolme tylsää ja mitäänsanomatonta biisiä (Outside, In the Clear ja Subterranean) ja yksi ärsyttävä biisi (Congregation), sekä tietysti tyhjänhuutamiseksi lopulta menevä Something From Nothing (hyvä melodia) joten osumaprosentti ei ole riittävä.

Paras biisi on jo monesti mainittu What Did I Do/God As My Witness -tupla, Feast and the Famine rivakka ja hyvin päähän jäävä ja I Am a River alkukankeudesta huolimatta lentoon lähtevä lopputunnelmointi.

Haastattelujen perusteella haluaisin olla Dave Grohlin ystävä ja hengata bändin kanssa, mutta tämä levy ei silti jää historiaan.

Olen katsonut tänä syksynä yhtä vaille (Samulin jakso jäi välistä, olin jossain) kaikki Vain elämää -jaksot. Olen toki kelannut päiväaktiviteettien ohi, enkä lähellekään kaikista musiikkiesityksistäkään ole nauttinut, MUTTA hyvää ja nautittavaa musiikkiviihdettä ohjelma on joka tapauksessa tarjonnut.

Harvinaista. Ei camp-kulmaa (kts. We Want More tai UMK), ei paskuudelle naureskelua (kts. Voice of Finlandin ekat jaksot tai koko Idols), vaan aidosti mielenkiintoista musiikkiviihdettä televisiossa.

En aio tässä tehdä mitään yhteenvetoa kaudesta. Aion kirjoittaa oodin, ylistyslaulun, tajuatteko-miten-upea-artisti-muistutuksen Paula Vesalasta.

Vaikka Toni Wirtanen ja osin Jenni ja Elakin lämmittivät sydäntäni Vain elämää -ohjelmassa, Paula Vesala aiheutti sellaista outoa tarvetta palvoa ihmistä, joka ei ole minulle aivan jokapäiväistä. Kyllähän minä fanitan ja innostun musiikista jatkuvasti, kuten tämän blogin lukijat ovat ehkä huomanneetkin, mutta Paulan (tai ohjelman koodikielessä Paula Veen) edesottamukset televisiossa aiheuttivat tarvetta kertoa kaikille miten hienoa hänen esityksiään oli katsella.

Olen toki kova PMMP-fani, ei siinä mitään. Toisaalta Paula Vesalan mieltää varmasti vielä pitkään sen mahtavan bändin osana, mutta silti tuntuu, että hän on tosi-tv-ohjelman kautta päässyt todella loistamaan. Loogista se kai on, sooloartistina kaikki huomio kiinnittyy häneen.

Ujostelenko nyt vähän asiaan menemistä?

Minä siis PALVON aivan HELVETISTI niitä Paulan vetoja Vain elämää -ohjelmassa. NIIN kuulas ääni, ja äänessä sellaista ikivanhaa viisautta. "Vanha sielu", joku sanoisi. Ja se maailmantuska joka häntä painaa. Tai ehkä suru vetää häntä puoleensa. Ja miten hän hämmentyy kun muut kommentoivat hänen tekstiensä surua. Mutta jos osaa tulkita surua noin hyvin, sitä ei pidä hävetä.

Eikä edes mennä musikaalisuuteen. Tai siis mennään. Kaikista lauluista hän oli ottanut duunikseen etsiä jotain uutta. Ja vähän kuin vahingossa tuli räpänneeksi Sorilla paremmin kuin kukaan suomalainen nainen tätä ennen. Ihan tuosta noin vaan. Apulantaan Nine Inch Nails -sovitus, ilman Leri Leskisen taitavaa mutta siitä syystä aavistuksen liian särmätöntä bändiä.

Nyt jännittää se tuleva soololevy. Odotukset ovat tällä hetkellä niin kammottavan korkealla, että pitäisi päästä kuulemaan edes joku näyte, että tietäisi mihin suuntaan hän on lähtenyt.

Toivon sellaista puolimallin ratkaisua, jossa ei oltaisi menty liian artsuun suuntaan (ei mitään kansanmusiikkisoittimia, korkeintaan viulu), muttei toisaalta tehty liian varman päälle pelattua "hittilevyä" - siis sellaista joka vaikuttaa neukkarissa hitiltä, mutta musiikkina tylsältä. No, DJPP:n levymerkillä on varmasti tarjolla sitä kuuluisaa taiteellista vapautta, joten liialliseen varman päälle pelaamiseen tuskin sorrutaan.

En osaa tarkalleen arvioida paljonko palvontaani vaikuttaa taiteilija Vesalan ulkonäkö, joka sekin on ns. kondiksessa. Mutta lähinnä kuitenkin tuo ääni. Hän on kuin minulle räätälöity artisti. Kuulaasti surullisista asioista laulava nainen! Tämä on "my alley"! Huh.

Niin, se oodi. Wikipedian mukaan oodi on "lyyrinen runo", joten tässä tulee.

Perjantai-iltaisin keskustelet töllössä, et ole liian suulas/
mut kun lavalle nouset, ajan pysäyttää ääni jumalainen ja kuulas
Parhaillaan levyä pykäät, malta se käsistäs päästää/
ryhdyn nimittäin deluxe-vinyyliä varten nyt jo massia säästään

Taylor Swift on ihq, siitä ei pääse mihinkään. Nuori, lahjakas säveltäjä, upporikas, fiksu ja hyvin tietoinen musiikkimaailman rakenteista.

Minä ihastuin Tayloriin vasta edellislevyllä Red, ja vielä tarkemmin sillä hetkellä kun kuulin levyn ensisinglen We Are Never Ever Getting Back Together. Red-levy on kelpo, mutta ei se ole houkuttanut kuuntelemaan enää aikoihin.

Tyypillinen pop-levy siis: Muutama loistobiisi, mutta kokonaisuutena joko tylsä, hajanainen tai biisimateriaalin puolesta hieman ontuva. Redin tapauksessa hajanaisuus on ehkä paras termi, sillä sävellyksiä Taylorin levyiltä kyllä löytyy. Aina.

Tämä on Swiftin ensimmäinen puhdasverinen pop-levy - tai niin hän ainakin itse esittänyt. Minusta kantria löytyi Rediltäkin enää mausteena. Mutta jos popin ymmärtää kevyenä konesoundina, on 1989 totisesti juuri sitä.

Nimensä levy on saanut Swiftin syntymävuodelta (kelatkaa...), mutta sillä viitataan myös kasarin loppupuolen musiikkiin, josta Taylor kertoo saaneensa innoitusta. Levyn yhtenäisyyttä lisää myös Taylorin tunnustuksellinen esipuhe, jossa hän kertoo siitä, että ihmiset muuttuvat; hänkin on muuttunut muun muassa muuttamalla New Yorkiin (jonka ei koskaan uskonut tapahtuvan), rakastumalla ja pettymällä sekä tekemällä ei-kantria sisältävän levyn, joka on myös hyvin henkilökohtainen. "These songs were once about my life. They are now about yours" on hyvä kiteytys siitä, mitä biiseille tapahtuu kun ne vapautuvat ihmisten kuunneltaviksi.

1989 alkaa New Yorkiin muuttamisesta. Welcome To New York on vilpittömän oloinen tarina nuoren naisen sukelluksesta maailman hienoimman kaupungin sykkeeseen. Parasta antia levyllä ovat kuitenkin rakkaudesta ja sen menettämisestä kertovat laulut. Ikuisia totuuksia pop-musassa, mutta näin se on. Taylorilla oli sutinaa ainakin Ed Sheeranin kanssa, mutta ei niillä henkilöillä tai tarinoiden todenperäisyyksillä oikeastaan ole väliä: Minut tämän levyn parissa pitävät Out of the Woods, All You Had To Do Was Stay (levyn paras biisi), This Love ja Clean.

Sitten on tietysti Shake It Offin, Blank Spacen tai Bad Bloodin tyylisiä tyylipuhtaita pop-hittejä.

Ehkä siksi, kun kuuntelen ja teen työkseni hittiradiota, en jaksa levyiltä kuunnella pop-hittejä. Tai ainakaan niitä singlemäisimpiä vetoja. Ne ovat aina niin turboahdettuja ja jokaiselta sekunniltaan mietittyjä. Ja niin niiden pitääkin olla, että niitä kestää soittaa 1000 kertaa radiossa. Mutta levyltä haluan mielummin vaikka Imogen Heapin ja Taylorin yhdessä säveltämän Cleanin.

Säveltäjälista on melkoinen dream team. Max Martin on Taylorin kanssa tuottanut levyn, ja Martinilla on myös sävellyskrediittejä useammassa biisissä. Taylor on osallistunut jokaisen biisin säveltämiseen, kumppaneinaan Imogen Heapin lisäksi Fun.:in kultakynä Jack Antonoff, OneRepublicin Ryan Tedder ja Shellback.

Lopulta minun korvaani tämän levyn suurin vika on amerikkalaisten jättituotantojen helmasynti, eli rosottomuus. Sävellykset ovat upeita, Taylor vuodattaa meille sieluaan ja vankistaa asemaansa symppiksimpänä ja mahtavimpana tyyppinä poppareiden kipuilevassa ja kriiseilevässä joukossa, mutta SILTI jään toivomaan vielä jotain. Jotain virhettä. Se inhimillistäisi nuoren naisen sinänsä onnistuneesti vangittua kamppailua elämän pyörteissä. Olisiko se kuva liian täydellinen? Jopa käsikirjoitusmainen? Siitä puuttuu joku ruma yksityiskohta, tai joku hävettävä asia itsessä jota ei halua kaikille näyttää.

Toisaalta olisi hölmöä toivoa tältä levyltä virhettä. Taylor on tiennyt mitä tekee jo 14-vuotiaasta alkaen. Tätä levyä myytiin Jenkeissä 1,23 miljoonaa kappaletta EKALLA VIIKOLLA. Tänä vuonna kukaan muu ei ole käsittääkseni (ja nyt Markus Hildén korjaa) myynyt Jenkeissä edes platinaa (eli milliä), ja nyt Taylor veti tuollaiset luvut tiskiin.

Levy ei ole #muuten saatavilla streaming-palveluissa, liekö siinä syy kovaan levymyyntiin, vai olisiko sitä myyty vielä enemmän jos Spotify-kuuntelukin olisi sallittu.

Lopputulos: LIIAN hyvin tehty levy. Liian virheetön. Ekoja levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, joten Rediin verrattuna tämä on kyllä heittämällä parempi. Naapurintyttö-fiilis on vaikeata säilyttää luontevasti kun on USA:n suosituimpia (ellei suosituin) naisartisteja.

Olen pitänyt Bob Dylanista jollain tasolla aina. Tai siis "aina". Mutta esimerkiksi Times They Are A-Changing tuntui jo lukioaikana tärkeältä biisiltä sanoituksensa myötä. Ja ukon käninässä on myös ollut aina jotain minua viehättävää.

Neljän-viiden viime vuoden aikana - ja konkreettisemmin tänä vuonna - Bob Dylanista on tullut entistä tärkeämpi minulle. Tämän vuoden aikana olen kuunnellut hänen musiikkiaan ajoittain jopa pakkomielteisen paljon.

Spotifystä tulee kuunneltua enemmän best of -tyyppisiä biisilistoja, mutta vinyylit ovat palauttaneet minut ruotuun myös kokonaisten levyjen suhteen. Blood on the Tracks on sen verran helposti ymmärrettävä kokonaisuus, että olen kuunnellut sitä paljon PALJON kokonaan myös Spotikasta, mutta viime viikon Lontoon-reissulta hankin itselleni vihdoin myös fyysisen kopion tästä levystä.

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä on minun suosikkini kaikista Dylanin levyistä. Se ei sisällä niin vaikuttavaa musisointia tai sukella niin syviin sfääreihin kuin Blonde on Blonde, eikä se ole niin pelkistetyn nerokasta lauluntekijyyttä kuin Freewheelin', mutta Blood on the Tracks on kokonainen ja sen tuska tarttuu.

Levyä pidetään yleisesti erolevynä - tai oikeastaan erolevyjen kuninkaana - joka käsittelee vereslihaisesti Dylanin tuolloin karilla ollutta avioliittoa Sara Dylanin kanssa. Maestro itse on tietysti kieltänyt moisen mahdollisuuden. Wikipedian mukaan Dylan väittää, että levy perustuu Tsehovin novelleihin - että hän ei missään nimessä tekisi omakohtaista levyä. Just joo. Erolevy tämä on, ja täydellinen sellainen.

Bob Dylan on maaginen sanoittaja, ja tällä levyllä suora kerronta kohtaa tajunnanvirran hienolla tavalla. Shelter from the Storm on jo pitkään ollut lempibiisini Dylanin tuotannosta, ja tuon laulun sanoja tekisi mieli lainata loputtomiin ja tatuoida korneiksi värssyiksi lapaluihin.

Well, the deputy walks on hard nails and the preacher rides a mount
But nothing really matters much, it’s doom alone that counts
And the one-eyed undertaker, he blows a futile horn
“Come in,” she said, “I’ll give you shelter from the storm”

I’ve heard newborn babies wailin’ like a mournin’ dove
And old men with broken teeth stranded without love
Do I understand your question, man, is it hopeless and forlorn?
“Come in,” she said, “I’ll give you shelter from the storm”

Ehkä tuo kaikki tarkoittaa jotain, mutta luultavasti ei. Tuntuu, että varsinkin tällä levyllä Dylanilla on ollut sanottavaa, mutta hän on myös uskaltanut antaa intuitiolle ja tajunnanvirralle valtaa tekstejä tehdessään.

Toisaalta levyllä on myös klassisempia tarinabiisejä, kuten Idiot Wind tai Lily, Rosemary and the Jack of Hearts, mutta kyllä nuo henkilökohtaisemmat (tai henkilökohtaisemman tuntuiset) tunnelmapalat tekevät tämän levyn. You're Gonna Make Me Lonesome When You Go! Tai mikä parasta: Buckets of Rain! Täydellinen päätös levylle. Sattuu, sattuu, sattuu! Bobdylan.comin mukaan tuo biisi on muuten soitettu livenä vain kerran. What a waste!

Life is sad
Life is a bust
All ya can do is do what you must
You do what you must do and ya do it well
I’ll do it for you, honey baby
Can’t you tell?

Äh, nyt olen ehkä yrittänyt tehdä tästä jotain Suomen Mojon syväluotausta. Minulla ei ole siihen tarpeeksi taustatyötä tehtynä, ja muutenkin halusin vain sanoa, että Dylanissa kokonaisuutena on jotain samaa kuin vaikka oluessa jos ei ole koskaan maistanut sitä: Ensisuullinen on varmasti karvas, outo ja ehkä jopa vastenmielinen, mutta se vie helposti mennessään.

Blood on the Tracks. Dylanin on selvästi pakko tehdä lauluja, sillä tämä oli ilmestyessään 1975 hänen 15. levynsä. Hän ei ole lahjakkain muusikko, mutta hän on usein saanut haalittua sopivan ryhmän kuvittamaan laulujaan. Slow Train Comingissa on esimerkiksi kyse musiikista (ja Jeesuksesta), mutta tässä on vain tunnelmaa ja noita sanoja.

Ja sanokaa nyt, että mistä Tsehovin novellista vaikkapa tämän Meet Me in the Morningin sanat voivat olla peräisin? Vai oliko se Tsehov-höpötys Dylanin omituista huumoria? Että TIETYSTI tämä on erolevy, ettekö nyt sitä tajua?

Well, I struggled through barbed wire, felt the hail fall from above
Well, I struggled through barbed wire, felt the hail fall from above
Well, you know I even outran the hound dogs
Honey, you know I’ve earned your love
Look at the sun sinkin’ like a ship
Look at the sun sinkin’ like a ship
Ain’t that just like my heart, babe
When you kissed my lips?

Matkaraporttia, matkaraporttia.

Brittimimmi Charli XCX esiintyi taannoin fiaskoksi muodostuneessa MTV Push Helsinki -tapahtumassa. En käynyt katsomassa XCX:ää siellä, koska on paljon mukavampi nähdä artisti kotikentällään Lontoossa. Levy-yhtiön kautta tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan keikkaa, joten mikäpä siinä.

Lähinnä kuitenkin haluaisin fiilistellä jälleen hieman Lontoota. Viimeksi olin kaupungissa huhtikuussa. Silloin Suomessa oli helvetin kylmä, ja Lontoossa T-paitakeli. Nyt olin paikalla viimeinen päivä lokakuuta. Jälleen Suomessa oli helvetin kylmä, ja Lontoossa T-paitakeli.

En ole edelleenkään käynyt kaupungissa kuin työmatkoilla. Vaikka tälläkään reissulla ei ollut kovin tiukkaa agendaa, mikään turistimatka ei silti ollut kyseessä. Olen ollut Lontoossa ehkä 10-15 kertaa, mutta turistinähtävyyksiä en ole ehtinyt kunnolla kiertää - nytkään. Ehdin kuitenkin vierailla muutamassa pubissa ja levykaupassa - Sohon suunnalla tällä kertaa.

Tuntuu, että olen pikku hiljaa ruvennut lämpeämään Lontoolle. Siinä on jotain charmikasta. Samaan aikaan vanhanaikaista British Empiren jäännettä ja modernia "kansojen sulatusuunia" ja yllättävänkin rentoa asennetta.

A photo posted by The Voice (@thevoicesuomi) on Oct 10, 2014 at 2:39am PDT

Charli XCX esiintyi homoklubi Heavenin livepuolella, joka ei sitten ollutkaan mikään homoklubi, vaan ihan tavallinen keikkapaikka - jos ikivanhan kivirakennuksen kellarikerrokseen louhittu tila nyt on "ihan tavallinen".

Charlilla oli tukenaan pelkistä mimmeistä koostuva cool taustabändi, joka kuulosti listapop-versiolta Sonic Youthista silloin kun sai soittaa. Iso osa biiseistä kuultiin nimittäin taustanauhalta, vain osasta oli tehty livesovitus. Kieltämättä esimerkiksi uuden mahtavan Break the Rules -singlen taustat eivät olisi luultavasti kuulostaneet kovin tehokkailta kitaralla, bassolla ja rummuilla soitettuna, joten sikäli ratkaisu lienee perusteltu. Bändin soittaessa Charlikin kuulosti enemmän punkkarilta kuin listapopparilta. Hyvin laulavalta punkkarilta, tosin.

Tuo olikin toinen juttu mitä jälleen mietin. Englannissa ja USA:ssa hyvä laulutaito on ensimmäinen vaatimus, sen jälkeen ruvetaan katsomaan olisiko artistilla muita avuja jotka edesauttaisivat menestynyttä uraa. Mutta laulutaidosta ei tingitä. Ehkä kilpailun kovuus varmistaa tämän myös (varsinkin kun yökerhon portsarikin rupesi esittämään kökköä r&b:tä kuullessaa että musa-alan ihmisiä on liikkeellä, eikä päästänyt sisään koska lenkkarit). Charli oli siis myös loistava laulaja.

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Oct 10, 2014 at 6:51am PDT

Oli myös pakko ottaa kuva (What's The Story) Morning Gloryn kansikuvapaikalta Berwick Streetiltä Sohosta. Kuvauspaikalla on melkein vastakkain kaksi levykauppaa: Sister Ray ja Reckless Records. Ostin jälkimmäisestä Bob Dylanin Blood on the Tracksin, joka on itkettävän hieno levy.

Matkaraporttini päättyy täältä tähän. Seuraava duunimatka suuntautuu Berliiniin kuukauden päästä.