Tämän kirjoituksen aiheena on Jim Carreysta ja Andy Kaufmanista kertova dokumentti Jim & Andy, jonka koko nimi on Jim & Andy: The Great Beyond - Featuring a Very Special, Contractually Obligated Mention of Tony Clifton. Dokumentin on ohjannut Chris Smith.

Ensin kuitenkin tärkein: Edellisessä kirjoituksessani järjestin kilpailun, jonka voittaja saa Kone-Suomi-kirjan. Vaikka kirjoituksen on lukenut muutama sata ihmistä, osallistujia tuli vaivaiset kolme. Näistä arvoin voittajaksi Marjon, jolle lähetin viestin palkinnon saamiseksi perille.

Oikeita vastauksia kysymykseen ei tullut yhtään. Oikea vastaus on Henry Saari ja Bello Romano. Näin.

Mutta asiaan: Lyhyesti sanottuna ja pintapuolisesti Jim & Andy -dokumentti kertoo Man on the Moon -elokuvan tekemisestä, ja siitä miten Jim Carrey oli rooleissaan Andy Kaufmanina ja Tony Cliftonina niin tiiviisti, että mm. elokuvan ohjaaja Milos Forman oli hermoromahduksen partaalla.

Koska kyseessä on Jim Carrey, jonka elämä on jo pidempään ollut kokonaistaideteos, eikä niinkään ura tai "yksityishenkilö vs. julkisuuden henkilö" -paketti, välillä epäilin dokumentissa kaikkea. Ensin sitä, onko leffan tehnyt Universal tosiaan pidättänyt behind the scenes -matskun 20 vuodeksi, ettei Carrey näyttäisi mulkulta (joka tietenkin haittaisi leffan suosiota), ja myöhemmin sitä, tekikö Carrey kuitenkin enemmän fiktioelokuvaa itsestään, kuin Chris Smith haastatteludokumenttia.

Tämä ei ole kuitenkaan elokuvan hedelmällisin, eikä todellakaan järkevin pohdinta. Olisi hirvittävän yksitasoista mitata tämän elokuvan teho sillä, onko joku sen pääelementeistä "epäaitoa". Kuvattu materiaali on varmasti Man on the Moonin kuvauksista, mutta sillä ei ole väliä pidättikö tuotantoyhtiö materiaalin tosiaan 20 vuodeksi.

Eikä silläkään ole väliä kokeeko Jim Carrey tosiaan elokuvan lopussa valaistumisen, vai käsikirjoitettiinko hänen valaistumisensa. Teksti, jota hän suoltaa on joka tapauksessa vahvaa. Jo Man on the Moonin ilmestymisen aikaan Kaufmanin ja Carreyn hahmojen samankaltaisuus hätkähdytti, mutta taidemaalarinakin viime aikoina kunnostautunut  Carrey löytää itsestään vielä uuden, syvemmän yhteyden Kaufmaniin.

Nyt en tiedä mitä on suomeksi "revelatory", mutta revelatoorisessa loppukohtauksessa Carrey peilaa itseään Kaufmaniin nimenomaan sitä kautta, että he molemmat ovat haastaneet ELÄMÄN PELIN (kyllä, Carrey sanoo jotenkin noin, en tunne sitä reality-tv-meemiä kunnolla mutta yhtäläisyys hymyilyttää), päättäneet puskea mukavuudenhaluista viihdettä epämukavalle alueelle. Sitten Carrey (mukamas tai oikeasti) vaan päättää, ettei halua sanoa aiheesta enää mitään ja ottaa mikrofonin pois. Alun perin kommentaarinen ääni- ja kuvaraita muuttuukin elokuvan rajojen ulkopuolelle sukeltavaksi, ja päätarinana liikkunut Man on the Moon -materiaali vain kuvitukseksi. Hienosti rakennettu kokonaisuus.

Voisin tietysti katsoa sen lopun uudestaan, ja saisitte sanatarkkoja lainauksia, mutta katsokaa itse. Olkoon Carrey tosissaan tai ei, hänen tarkat havaintonsa omasta persoonastaan jättävät hämmentyneen ja syvällisen fiiliksen, sekä herättävät paljon ajatuksia. Eikä filosofiaa ole typistetty tasolle "julkkiksen elämä on niin erilaista", vaikka Truman Show'n ja Carreyn elämän välisiä yhtäläisyyksiä kerrataan myös.

Itse rakastan taiteessa ja populaarikulttuurissa kaikkea arkista surrealismia. Ettei oikein tiedä missä on, eikä tiedä millaisia konventioita sen kokemiseen voisi soveltaa. Tämä pätee ehkä omalla kohdallani eniten kirjoihin ja audivisuaalisiin tuotteisiin (leffat, tv-sarjat), mutta kyllä musiikissakin yllättävällä elementillä on paikkansa.

Joka tapauksessa tämä elokuva liikkui jatkuvasti sillä maagisella rajalla, että se saattoi keskittyä asioihin joista se kertoo, ja silti viedä katsoja todellisuuteen joka on paljon jännittävämpi kuin joku tarkasti kuvailtu fantasiatodellisuus á la vaikka Game of Thrones.

Enpä "spoilaa" enempää. Sanoisin, että tämä ei jätä kylmäksi, joten katsokaa.

Tällainen tuli. Luin melkein heti, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa. Nyt korjaan tämän puutteen.

Kone-Suomi ei ole jatkoa Koneen Ruhtinaalle, eikä myöskään liity jokin aika sitten menehtyneeseen Niklas Herliniin (levätköön rauhassa, ymmärtääkseni hieno mies oli), tai Herlinin sukuun muutenkaan.

Tämän täysin tarpeettoman tarkennuksen kautta pääsemme kiinni kirjan aiheeseen, joka on konemusiikin historia Suomessa.

Kirja ei ole kuitenkaan perinteinen musahistoriikki, joka kronologisesti etenee haastattelujen kautta aamuhämäristä nykytilanteeseen, ja joko onnistuu tai ei onnistu kertomaan aiheestaan jotain olennaista. Kone-Suomi on kyllä kronologinen, mutta se on Kalle Kinnusen toimittama (häneltä taitaa olla myös eniten tekstejä mukana) kokoelma kirjoituksia suomalaisesta konemusiikista, ei mikään yhtenäisyyteen tai yhteen ääneen pyrkivä historiikki.

Tyylivalinta sopii minusta mainiosti aiheeseen, sillä konemusiikki on leimallisesti määritelmiä pakenevaa ja mieluusti kaiken määrittelyn ulkopuolelle pakenevaa kulttuuria. Skeneä maalaillaan eri näkökulmista, veteraaneja kunnioittaen ja popularisoinnin aallonharjalla ratsastaville naureskellen. Myös tekstien tyyli vaihtelee enemmän kirjan osaksi solahtavasta katsauksesta Imagen pääjuttuja muistuttaviin reportaaseihin. Mutta kuten todettua, tämä osoittautuu konemusiikin tapauksessa erittäin onnistuneeksi ratkaisuksi.

Teemoja etsiessä huomaa, että hyvin suuri osa konemusiikin historiasta Suomessa (tai ainakin tästä kirjasta) liittyy tapahtumiin. Klubeihin, festivaaleihin, irrallisiin DJ-keikkoihin. Niiden kautta syntyy konemusiikkikulttuurille tyypillistä yhtenäisyyttä ja toisaalta anonyymiyttä. DJ:t ovat kyllä arvostettuja tähtiä, mutta pääosassa on kunkin tapahtuman vuoksi paikalle tulleet ihmiset ja musiikki, mutta ei yksittäisinä biiseinä, vaan genreinä, tyyleinä ja nousujen ja suvantokohtien rytmittäjänä.

Itse en ole koskaan ollut sisällä konemusiikkiskenessä. Ainoat laittomat reivini kävin joskus 1990-luvun alussa kun tulimme Helsinkiin kadunvaltaustapahtumaan ystävien kanssa, ja lähdimme koko yöksi herttoniemeläiseen squash-halliin jatkobileisiin. Kofeiinitablettien ja energiajuomien voimalla ihmeteltiin meininkiä ja paikalla käyneitä julkkiksia.

Näytin varmasti maalaiselta. Mutta ei se mitään. Näyttäisin varmasti vieläkin, jos menisin Kaapelitehtaalle johonkin Unity of the Nations Sunsrise Sunset -bileisiin.

Pakko mainita erikseen artikkeli metsätrance-skenestä. Äärimmäisen sympaattinen ja mielenkiintoinen skene, ja hyin valaiseva katsaus aiheeseen. Sinänsä ko. kulttuuri eroaa kirjan tapahtumiin keskittyvästä luonteesta, sillä siinä myös musiikki näytteli melko isoa roolia, vaikka toisaalta koko skenen nimi tulee tapahtumien pitopaikasta eli metsästä.

Perttu Häkkisen Jaakko Parkkari -artikkeli taas oli perttuhäkkismäisyydessään viehättävä, eikä kyseistä artikkelia varmaan kukaan muu pystyisi kirjoittamaankaan, totta kai söpön gonzosti itseään mukaan tuoden. Viihdyin, ja muutenkin tärkeä tarina kerrottavaksi.

Parkkariin liittyen täytyy mainita, että Kupittaan Puiston Koneisto olivat upeita tapahtumia. Eikö niitä ollut kaksi? Olen jopa "esiintynyt" siellä, ystäväni Kimmon improvisaatiokokoonpanossa jossain hallissa. Olin unohtanut kyseisen episodin, mutta tämä kirja palautti sen mieleeni. Koska tämä on blogi, voin myös häpeilemättä nostaa nämä henkilökohtaiset muistoni kirjan arvion yhteyteen.

Voin suositella tätä kirjaa. Se on kulttuurihistoriallisesti tärkeä, eikä siitä nauttiakseen ole tarvinnut käydä Soodassa tai Kermassa.

On vielä erikseen mainittava, että Kindle-ihmiselle oli pitkästä aikaa hienoa lukea paperinen kirja, joka tosiaan käytti formaatin mahdollisuuksia hyödykseen. Taitto on kauttaaltaan todella tyylikästä, ja kirja esineenä näyttää täsmälleen aiheeltaan.

Koska haluan pistää hyvän kiertämään, järjestän KILPAILUN. Kommentoi alle, kenet kaksi julkkista näin Herttoniemen squash-hallin reiveissä 1990-luvun lopussa. Kaikkien vastanneiden kesken arvon sunnuntaina 26.11. Kone-Suomi kirjan, ja lähetän sen voittajalle.