Ensikosketukseni Emily St. John Mandeliin oli viime vuonna luettu Glass Hotel, jota pidin juonellisesti liian näppäränä, mutta joka kuitenkin herätti ajatuksia. Sitten minulle suositeltiin Rauha Kyyrön 40-vuotissynttäreillä TV-sarjaa nimeltä Station Eleven, johon rakastuin päätäpahkaa. Vasta sarjan loputtua minulle selvisi, että se perustui St. John Mandelin romaaniin, joka oli ollut Booker-ehdokkaanakin. Välittömästi ajatukseni Glass Hotelista muuttuivat, siinä oli pakko olla jotain mitä en vain tajunnut! Kun kerran sama kirjailija on kynäillyt Stationin! Tosin kuulin myös, että sarja saattaa (kerrankin) olla parempi kuin kirja.

"Sometimes you don’t know you’re going to throw a grenade until you’ve already pulled the pin."

Joka tapauksessa kun St. John Mandelin uusi romaani ilmestyi, tiesin heti että minun on luettava se. Ja sanon jo tässä vaiheessa, että onneksi luin myös Glass Hotelin, koska kirjojen tapahtumat linkittyvät osin toisiinsa, vaikkei Glass Hotelin lukeminen Sea of Tranquilitya ymmärtääkseen olekaan välttämätöntä. Kuitenkin Glass Hotelin päähenkilö Vincent on osaltaan tärkeässä roolissa myös tässä uudessa kirjassa, vaikkei hän sivumäärällisesti kovin usein esiinnykään.

Lähtökohtaisesti Sea of Tranquility edustaa nykykirjallisuuden lajia josta en hirveästi välitä: Ajassa ja paikassa hyppivää monsteria jonka langat jossain kohtaa yhdistyvät. David Mitchellin Cloud Atlas on tästä ehkä rasittavin esimerkki. Jo Glass Hotelin kohdalla valittelin aikahyppyjä, vaikka ne tehtiin vain muutaman vuoden spektrillä. Nyt mennään reippaasti 1900-luvun alusta 2100-luvulle. Mutta onneksi eri aikakausia yhdistävät säikeet eivät ole romaanin pääpointti.

Lähinnä tämä taitaa olla kirja pandemiasta, tai siitä miten eri tahtiin aika kulkee erilaisissa olosuhteissa – kuten nyt sitten vaikka pandemian aikana. Toinen iso teema on teknologia ja sen orjuuttava vaikutus. Kolmas teema voisi olla vaikka siirtolaisuus, vieraus uudessa paikassa, sopeutuminen uusiin olosuhteisiin. 

Sea of Tranquility koostuu neljästä erilaisesta aikatasosta, joita kaikkia yhdistää näiden välille avautuva silta, jonka muun muassa Glass Hotelin Vincent on lapsena videokamerallaan tallentanut. Ensin käydään jokaisen tason tapahtumat läpi kronologisesti. 1900-luvun alun Kanadassa seikkaileva brittiläinen aatelisperheen outcast-poika on kiehtova hahmo. Sitten vieraillaan Glass Hotelin nykyajassa 2010-luvulla, sitten 2000-sataluvun loppupuolella kuussa asuvan kirjailijan kirjakiertueella joka keskeytyy vakavan pandemian takia. Lopuksi päästään 2100-luvulle, kuusta käsin operoivaan aikajanoja valvovaan virastoon, joka on kuin The Office -versio Marvelin Loki-sarjassa nähdystä vastaavasta virastosta (tai hiukan samantyyppinen kuin Umbrella Academy -sarjan aikajanavirasto, kyseinen toimielin on suosittu aihe populaarikulttuurissa). 

"(We were still thinking in terms of getting work done. The most shocking thing in retrospect was the degree to which all of us completely missed the point.)"

St. John Mandel ei kuitenkaan tyydy vain setvimään sotkuisia aikajanoja suoriksi ja avaamaan näitä yhdistäviä tapahtumia. Juonirakennelman tuttuus saa päinvastoin epäilemään onko tuttuudessa joku pointti. Mandeli pelaa meitä! Tai minua ainakin. Kun mietin Station Eleveniä niin yhtäläistä tämän romaanin kanssa on tietysti apokalyptinen kulkutauti, mutta myös elämä eristyksissä muusta maailmasta, yksinäisyyden lohdullisuus. Hänen hahmonsa ovat usein yksineläjiä joita olosuhteiden aiheuttama eristäytyminen ei haittaa, tosin laitteiden ja teknologian armoille heittäytyminen aiheuttaa yksinäisyyttä myös. Tietynlainen vierauden kokemus vaikuttaa olevan myös St. John Mandelin lempiteemoja.

"I think, as a species, we have a desire to believe that we’re living at the climax of the story. It’s a kind of narcissism. We want to believe that we’re uniquely important, that we’re living at the end of history, that now, after all these millennia of false alarms, now is finally the worst that it’s ever been, that finally we have reached the end of the world.”

Laitteista ja teknologiasta St John Mandel ei saarnaa, mutta osuvalla tavalla kuun asuinyhteisön päivänvaloa säätelevän koneiston rikkoutuminen ja korjaamisen kalleus aiheuttavat sen, että kyseisessä kuplassa taivas on aina musta. Paikkaa aletaan kutsua Night Cityksi. 

Välttelen juonipaljastuksia joten tyydyn sanomaan että myös romaanin lopussa päähenkilö löytää rauhan, oman hiljaisuuden merensä, vaikkei kuusta kylläkään. Tämän sanottuani ymmärrän, että romaanissa on kyse myös ennalta määrättyjen tehtävien ja odotusten paineesta. Aatelispojasta ei ollut jatkamaan kolonialistista perheperinnettä, aikaviraston työntekijä ei kykene vastaamaan odotuksiin, romaanikirjailija (tässä taidetaan olla lähimpänä Emily St. John Mandelia) ei viihdy kirjakiertueilla puhumassa kirjastaan muille. 

Myöskin päätös käsitellä pandemiaa sata vuotta tulevaisuudessa toimii varmasti paremmin kuin koronan käsittely pandemian vielä jyllätessä. Koronafiktiota on varmasti luvassa aivan liikaa, mutta tämä koronafiktio palkitsi ja vankisti orastavaa St. John Mandel -fanitustani. Suosittelen siis erittäin lämpimästi, mutta kannattaa kuitenkin lukea Glass Hotel ensin.

Tästä Tikkasen osoitetrilogian kahden jälkimmäisen osan lukemisesta on jo aikaa mutta jäänyt kirjaamatta ajatukset muistiin. Kirjaamisinnon vähyys johtuu siitä, etten jaksanut hirveästi innostua näistä kirjoista, ainakaan niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta jonka ajankuvaus ja lapsen ja vanhemman välien käsittely olivat hyvinkin herkullista luettavaa.

Majavatiellä Tikkanen itsenäistyy kompastellen ja löytää itselleen vaimon johon on melko tyytymätön. Kahta jälkimmäistä osaa määrittävä teema on Tikkasen halu harrastaa seksiä, jonka ylittää ainoastaan hänen halunsa juoda viinaa. Ymmärrän että kyse on satiirista, mutta oli silti jokseenkin väsyttävä lukea pitkäksi venyviä kuvauksia seksihimoista, joita ennen ja joiden jälkeen kirjailija juo viinaa. Kun tähän yhdistetään paikalliselle autofiktiolle tyypillinen sisäpiirimäisyys, ei voida enää puhua lukunautinnosta. Sisäpiirimäisyydellä tarkoitan lähinnä kirjailijan tapaa kuittailla olemassaoleville henkilöille, lähinnä suomenruotsalaisten kulttuuripiirien hahmoille. Voi vain kuvitella miten kirjan ilmestymisen jälkeen asialle on röhötelty jollain sikariklubilla. 

Ehkei Tikkasen tarkoitus ole ollutkaan luoda lukunautintoa. Jos hän on armoton ja ilkeä naisilleen, on hän sitä myös itselleen, ainakin romaaniensa sivuilla. Ja kun Mariankadulla lähestytään kirjoittamisen nykyhetkeä, käy homma vain kosteammaksi. Varsin ohut kirja typistää 20 vuotta Tikkasten elämästä sarjaksi pettymyksiä, ulkomaanmatkoja ja kuvailuja Tikkasen peniksen toiminnasta. Tikkasen vaimo Märta Tikkanen kirjoitti samasta aikakaudesta klassikkonsa Vuosisadan rakkaustarina, joka on huomattavasti ymmärtäväisempi ja anteeksiantavampi kuin miehensä proosa. 

Surullisinta varsinkin Mariankatu 26:ssa on se, että Tikkanen ymmärtää toistavansa isänsä käyttäytymismalleja ja ongelmia, mutta on kykenemätön tekemään asialle mitään. Jälleen kerran satiirisen tyylin läpi on vaikea nähdä yrittääkö hän edes. Hänellä on kyky nähdä ja analysoida asioiden tila, muttei kykyä nousta asian yläpuolelle. 

Myöhemmin Tikkanen kirjoitti kaksi osoitekirjaa lisää, mutta ne taidan jättää lukematta. Tästä trilogiasta otan matkaan terävän tyylin ja ensimmäisen osan kirkkaat huomiot, jotka kulunut aika kirjailijalle soi. Eläessään vanhemmaksi hän olisi saattanut löytää vuosistaan Märtan kanssa muutakin sanottavaa kuin nussimisen ja viinan himoa. 

Tämä kirja oli ollut henkisellä lukulistalla jo pitkään, mutta kohtalo johdatti sen eteeni vasta kesäkuussa 2022. Olimme nimittäin perheen kanssa Mallorcalla lomalla ja mukaan ottamani kirja (Elena Ferranten Napoli-sarjan 2. osa) oli luettu jo pari päivää saapumisen jälkeen. Onneksi retki Palmaan mahdollisti vierailun Fine Books -kauppaan vanhassa keskustassa. Sieltä löysin euron pokkarihyllystä tämän Disgracen sekä Robert Heinleinin Moon Is a Harsh Mistressin. 

Tiesin, että kirja ei ole mikään kevyt lukaistava, mutta toisaalta rantahiekalla varjossa makoilu pehmensi mukavasti Disgracen armottomuutta ja antoi toisaalta rauhaa tutkia kirjan nerokkuutta ilman kurjuuden maksimointia. 

Lyhyesti Disgrace kertoo etelä-afrikkalaisesta kirjallisuuden professorista, joka hetken mielijohteesta puoliksi pakottaa opiskelijansa irtosuhteeseen kanssaan. Suhde paljastuu ja professori joutuu eroamaan, koska ei suostu pyytämään julkisesti anteeksi ja katumaan tekoaan. Professorin mielestä hän ei ole toiminut väärin. Työttömänä hän muuttaa maaseudulle aikuisen tyttärensä luo, joka pyörittää hippiaatteen värittämää maatilaa vihamielisissä olosuhteissa. Tämän enempää en viitsi spoilaamatta kertoa. 

Taustalla on tietysti Etelä-Afrikan apartheid, jota Coetzee taitavasti alleviivaamatta yhtenä teemana käsittelee. Valkoisia maanviljelijöitä ei pidetty kovin suuressa arvossa apartheidin aikaisen politiikan johdosta, ja kirjan kirjoittamisen aikaan (1999) apartheidin lopettamisesta oli ehtinyt kulua alle kymmenen vuotta. 

Coetzeen tyyli kirjoittaa on ankarasta ja vakavasta aiheesta huolimatta herkullinen. Hän kerrostelee teemoja, välttää kirjoittamasta yksikerroksista moraalisatua ja antaa lukijan tulkita henkilöhahmojen motiiveja ilman liiallista selittelyä. Lyhyesti juuri sellainen romaani josta pidän. Sellainen, joka lukemisen jälkeen jää mieleen pyörimään – pieninä kiusaavina ajatuksina, teemoina, oivalluksina. Älykästä kirjallisuutta, mutta ei älykkyydellä briljeeraavaa. 

Rotusorron lisäksi kirjan tärkeäksi teemaksi voi hyvin nostaa itsemääräämisoikeudet, armon ja etuoikeudet joista vaikkapa professori Lurien on niin hankala luopua. En tiedä oliko se Coetzeen tarkoitus, mutta Lurien projekti jossa hän kuilun pohjalle pudottuaan ryhtyy säveltämään oopperaa tutkimansa runoilija Byronin elämästä vaikuttaa itseironiselta ja ehkä myös rehelliseltä viittaukselta miesneron katseeseen. Runoilija tai kirjailija tutkii romantiikan aikakaudella suuria kysymyksiä, mutta omaa asemaa ei kyetä pohtimaan ollenkaan. 

Kirja tihkuu symboliikkaa, enkä suoraan sanottuna ole varma ymmärsinkö jokaisen symbolin oikein, mutta tällainen kirja on tehty uudelleen luettavaksi. Disgrace ei todellakaan ole ns. "vaikea kirja", mutta se on syvä ja erittäin palkitseva. Suosittelen lämpimästi.