Olin kirjoittamassa tähän bändikirjojen ajoittaisesta turhuudesta, mutta onneksi muistin että olen kirjoittanut asiasta pari vuotta sitten kattavan ja hienon tekstin.

Asia tuli taas mieleeni, kun luin R. Kellyn elämäkertakirjaa Soulacoaster, jota lukihäiriöinen pop-nero ei tietenkään ole kirjoittanut itse, vaan häntä on haamukirjoittanut kaveri nimeltään David Ritz.

R. Kellystä on viime vuosina tullut hyväksytty hipsteripiireissä, mikä on sinänsä oikeellinen arvonnousu, että R. Kelly on säveltänyt paljon jumalaista musiikkia. Hänen elämäntarinansa on sekin oikein mielenkiintoinen, ja lisäksi Kelly on haamukirjoittajansa kautta kanavoinut tuon tarinan hyvin itselleen tyypillisesti - eli sellaisella michaeljacksonmaisella suuruudenhullulla naivismilla - joten kirja on mitä viihdyttävin katsaus ukon elämään.

Kelly kirjoittaa itsestään melko rehellisesti, mutta enemmän tämä on silti tahattoman humoristista luettavaa. Seksin ylipappi kirjoittaa miten usko jumalaan ja valtava panemisen himo yhdistyvät hänessä ja hänen levyillään. Onhan sille pakko nauraa!

Ja kun se vaimokin on niin rakas, mutta hitto kun kiertueella ne naiset himoitsee niin paljon ja liha on heikko ja hallelujaaaaah!

Kun kirjaan suhtautuu tahattoman humoristisena, hiukan yksinkertaisen mutta musiikillisesti superlahjakkaan miehen elämäkertana, se antaa paljon. Aiemmin mainitsemaani artistielämäkertojen ongelmaa sivutaan siinä, että Kelly tietysti selittää kaiken itselleen parhain päin. Tämä on tietysti luonnollista, mutta kirjan perusteella henkilöstä Robert Kelly ei saa mitään oikeaa kuvaa.

Kuten todettua, oikein viihdyttävä kirja Soulacoaster silti on. Ei kai R. Kellyn elämäkerralta mitään filosofista syvyyttä sovi odottaakaan. Ja hei, oikeus totesi hänet syyttömäksi seksiin alaikäisen kanssa. Outoa silti, ettei Kelly sanallakaan mainitse Aaliyahia, jolle hän tytön ollessa alaikäinen tuotti levyn jonka nimi on Age Ain't Nothing But a Number. Ei sanaakaan koko jutusta. Things that make you go "hmmm". Ehkä Kellyn asianajajat olivat sitä mieltä, ettei kannata puhua siitä jutusta yhtään mitään.




PS. Foster Wallacen Infinite Jest edistyy! Oli tosin pakko ottaa sivuprojektiksi Jeffrey Eugenidesin Middlesex kun se oli vihdoin saatavilla Kindleen. Infinite Jest on maineensa veroinen. Joka sivulla hengästyttää Wallacen upea kieli, mutta on se myös todella haastava kirja - niin sen tosin pitää ollakin! Olen Tommi Melenderin kanssa samoilla linjoilla siitä, että hyvän kirjallisuuden ei tarvitse olla helposti lähestyttävää.

Paljon on bittejä virrannut sadan megan Sonera Koti-TV -nettiliittymässäni (joka tosin testien mukaan on oikeasti vähän yli 30 megan) sen jälkeen kun bloggasin HBO Nordicin ja Netflixin suomeentulosta.

Tuolloin en vielä tiennyt sitä, että Netflix onnistuisi avaamaan palvelunsa Pohjoismaissa noin 2 kuukautta ennen HBO Nordicia - joka tosin on sikäli ymmärrettävää, että Pohjoismaat ovat HBO:lle ensimmäinen paikka - pilottihanke - jossa nettipalvelu avataan. Ilmeisesti käynnistysvaikeuksia ilmeni melko tavalla, sillä firman viestintäkin lupaili Nordicin avautuvan jo paljon aiemmin.

Onneksi sentään jouluksi.

Olen ollut tyytyväinen Netflixin käyttäjä sen "launtsaamisesta" lähtien. Spotifyn Premium-käyttäjänä sain alkuun 3 kuukauden ilmaisen testijakson, joka loppuu tammikuun alussa. Olin jo valmistautunut maksajaksi siirtymistä, mutta satuin saamaan duuniin yhteistyökumppanilta korruptiojoululahjana vuoden Netflix-tilauksen ilmaiseksi. Not half bad! Tämä on ainoa syy siihen, että nyt edes harkitsen HBO:n kelkkaan lähtemistä, sen verran uudet tiedot palvelusta ovat intoa latistaneet.

Ensinnäkin Samsungin sopimusasiakkaita lukuunottamatta peruspalvelua tarjotaan vain 12 kuukauden määräaikaisella sopimuksella. Eli Nordicin kelkkaan pitäisi lähteä vähintään vuodeksi. Soneran Koti-TV:n asiakkaita (eli mm. minua) hellitään tässä sikäli, että meidän on mahdollista tilata HBO Nordic myös kuukaudeksi kerrallaan - tuolloin hinta on tosin 15 euroa kuukaudessa. Tosin nyt kun Netflixistä ei tarvitse maksaa mitään, saatan hyvinkin tämän uhrauksen tehdä.

HBO:sta ei ole Netflixin korvaajaksi, varsinkin kun olen nyt jo yli kuukauden käyttänyt Firefoxissa Media Hint -addonia, joka on helppo tapa saada itselleen jenkkiläinen ip-osoite ja sitä kautta jenkkilän Netflixin valikoima. En harrasta piratismia periaatteesta, mutta tämän olen itselleni antanut anteeksi, kun en pidä sitä varsinaisesti laittomuutena. Suomen valikoimaan verrattuna leffoja ja sarjoja on tarjolla muhkeasti. Tosin välillä on kätevä laittaa addon pois päältä ja tarkasta mitä Suomi-valikomassa tapahtuu - julkaisuoikeuksien viidakossa kun jotkut elokuvat ovat tarjolla Suomessa, mutta eivät USA:ssa (kuten esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -leffat ja Purppuravirrat).

Päällimmäisenä tästä hässäkästä jäi mieleen HBO Nordicin epäonnistunut viestintä - tällä hetkellä heidän Facebook-seinänsä on täynnä uhoa - liittyen lähinnä määräaikaiseen soppariin. Sarjavalikoimasta puuttuvat ainakin Deadwood ja Curb Your Enthusiasm, vaikka mainonta lupasi KAIKKIA HBO-sarjoja (tai näin minä ainakin mainonnan kärjen muistan). Kun äläkkä nousi, C-More Total pisti heti mainoskampanjan pystyyn, jossa luvattiin Boardwalk Empiren uudet jaksot samana päivänä kuin Jenkeissä - kuukauden irtisanomisajalla.

C-More Total ei ole on-demand-palvelu, joten minulle se ei siis tarkoita mitään. Tästä lähin TV-sarjat ja elokuvat katsotaan joko jättimäisestä digiboksin varastosta tai on-demandina, niin se vain on.

Tammikuussa luultavasti lähden HBO Nordicin kelkkaan, joten raporttia tulossa myöhemmin lisää. Tällä hetkellä olen oikein tyytyväinen Netflixin käyttäjä.

Ensin pari alkuhuomautusta:

1. En ole varma mikä Asan tarkoittama artistinimi tässä on, mutta kaikesta päätellen Asa Foetida, erotuksena viimevuotisen Jou jou -levyn rap-alias Asa Masasta. Aiemmin hän on julkaissut kaksi Foetida - Pro Promo -mixtapea, mutta tämä levy on muutenkin hämmentävästi nimetty, joten kunhan kaikki nyt ymmärtävät että tässä on kyse Matti Salon aka Avaimen aka Asan albumista.

2. Jos olisin tiennyt että tämä levy ilmestyy, en olisi tehnyt vielä vuoden parhaiden levyjen listausta.


Tämä oli siitä mahtava levy, että se tuli sanonnan mukaisesti "pyytämättä ja yllättäen". En ole ehtinyt aikoihin seurata Basson keskustelufoorumia, ja Asa ei näistä juuri etukäteen tiedottele - kyseessä kun on hänen (ja käsittääkseni äitinsä) hoitama levy-yhtiö Roihis Musica, joka julkaisee Asan omien levyjen lisäksi vain Jätkäjätkien levyt.

Kuulin alkuvuodesta, että Asa olisi tekemässä pitkään suunnittelemaansa Love Recordsin materiaalia sämpläävää levyä yhteistyössä Universal Musicin kanssa (joka siis nykyään omistaa Loven katalogin). Ilmeisesti Asan Avain-aikaiset major label -traumat ovat vielä niin haavaisia, ettei mies halunnut lopulta lähteä projektiin - tai sitten syy on joku muu, tämä kaikki on omaa spekulaatiotani.

Tämä on kuitenkin ilmeisesti saman idean päälle rakennettu levy - sillä erotuksella, että Loven levyiltä sämpläämisen sijasta Suomen kovimmista muusikoista koottu kopla on soittanut progehtavat taustat.

En ollut aivan niin ihastunut mainittuun Jou jou -levyyn kuin olisin toivonut. Ymmärsin toki Asan konseptin jutustelevana sananikkarina, mutta miehen runolliset ulostulot ovat olleet suorastaan profeetallisia, joten odotukset olivat seuraavassa runolevyssä (edellisen ollessa Terveisiä kaaoksesta - joka on sivumennen sanoen käsittämättömän hieno levy).

Vaikka Use Your Illusion III on järjettömän taitavasti soitettu ja sävelletty levy, Asan sanataide on kuitenkin sen ylivoimaisesti tärkein anti. On toisaalta sääli, että Polarsoulin ja Arwi Lindin tuottama upea musisointi jää taustalle, mutta ei voi mitään.

Jos luet tästä arvostelusta vain yhden virkkeen, lue tämä: Use Your Illusion III ei ole räppiä, vaan runoutta. Heti YouTube-näytteet pistivät polvilleen. Tai ehkä "näytteet" on harhaanjohtavasti sanottu, sillä joku on tunkenut kaikki levyn biisit YouTubeen. Asa ei siitä huolimatta halua laittaa levyjään Spotikkaan, vaikka YouTube-katsomiskertojen perusteella kannattaisi. NO, Spotifyttömyydestä johtuen tämä oli ensimmäinen levy jonka ostin tänä vuonna. Joo, ammatin suomia etuja, saan paljon levyjä. Mutta hyvä että ostin.

Minä olen NIIN valtavan tyytyväinen, että Asa on uskaltautunut vielä kauemmas hiphopin konventioista. Kuten todettua, tässä on kyse runoudesta. Kaikesta kuulee, että sanoitusten kirjoittamiseen on käytetty aikaa ja harkintaa, eikä miehen kynän tarkkuutta voi kuin ihailla - polvillaan, nöyränä.

Oikeastaan levyn "hiphopimmat" biisit ovat sen heikoimpia kohtia. Mitä sfäärimpää, sen parempaa. Terveisiä kaaoksesta -levylläkin eniten mieltä kiehtoi Yksinäisyyden ja yhtenäisyyden vuori. Nyt päästään heti aluksi kolmannen silmän avaamiseen - johon toki vaaditaan asianmukaisia päihteitä, mutta näillä mainituilla päihteillä ei mässäillä, kuten räpissä yleensä.

Olemme kuulleet tarpeeksi "rennosti arkisista aiheista räppääviä nuorukaisia", on aika antaa tilaa runoudelle. Tulee mieleen stand up -koomikko Marc Maronin mahtava WTF-podcast, jonka eräässä tuoreessa jaksossa hän kertoo Bob Dylanin Blonde on Blonde -levyn kuuntelemisesta, ja vielä tarkemmin Dylanin sanoituksista, joiden Maron kuvailee olevan "halun ilmentymiä", koska ne "kertovat maailmasta, jonka juuri ja juuri tajuaa, mutta sitten se katoaa". Siis että "the definition of desire" on juuri se todellisen runouden koskettama tila, joka lähestyy lopullista totuutta. Tai ainakin kuulijalle/lukijalle tulee oivallus, että ratkaisu on ihan lähellä.

En lähde vielä tässä merkinnässä analysoimaan Asan runoja syvemmälle, vaikkeivät ne mitään "vaikeita" runoja olekaan. Oikeastaan ainoa kauneusvirhe on Julma-Henrin vierailu, sillä en ole koskaan ymmärtänyt ko. räppärin arvostusta. Luulen, että vain syrjäytyneet saavat edes jonkinlaisen samaistumiskokemuksen Henrin räpeistä.

Tämä levy nostattaa mieltä. Se on jälleen yksi osoitus siitä, että Asa on suomalaisten "riimittelijöiden" (jotenkin aliarvioiva termi...) joukossa täysin omassa liigassaan. En osaa vielä päättää onko tämä Asan paras levy, mutta helvetin hieno levy kyllä, ja pakollinen hankinta kaikille.

Tämän leffan kanssa kävi silläsorttia hassusti, etten edes oikeastaan odottanut sen tulemista mitenkään suurella innolla. Sitten koitti ensi-iltakeskiviikkoa seuraava päivä, eli tomaatti-torstai, ja huomasin yhtäkkiä olevani rakkaassa lähileffateatterissani Sello Rexissä ostamassa lippuja Hobitin supertarkkaan 3D-versioon. Siis tämä kolmikirjaiminen lyhenne jota en suostu googlaamaan. 48 freimiä sekunnissa.

Yritin lukea Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -kirjat ensimmäisen kerran jo ala-asteella, mutta ne menivät yli hilseen. Luin ne sitten loppuun seiskalla, minkä jälkeen vielä kerran lukiossa ja sen jälkeen kerran englanniksi. TAVALLAAN voitaisiin siis puhua nörtistä. Tai lukumiehestä. Maailmankirjallisuuden klassikkoja ehdottomasti. Hobitin olen lukenut vain kerran, mikä on erhe jonka haluan ehdottomasti korjata - nyt kun leffatrilogian eka osa on nähty.

Aikamoinen pohjustus. LOTR-leffoista olen digannut paljon - tietysti, mutta suoraan sanottuna Hobitin venyttäminen kolmeksi elokuvaksi tuntui etukäteen vain Hollywoodille rähmällään ololta. Peter Jackson on ainakin nörttien mytologiassa omapäinen tekijä, joten siksi ratkaisu ihmetytti kaupallisuudessan.

Ensinnäkin Jacksonille pitää nosta hattua siitä, että hän on malttanut edes jotenkin viedä kirjan lapsellista tunnelmaa elokuvaan asti, vaikka suuri yleisö varmasti odottaa "lisää sitä samaa". Hobitin lukemisesta on aikaa enkä muista kirjaa aivan tarkasti, mutta taisteluita Jackson on tietysti hieman ylikorostanut, ja lisännyt takaa-ajoa.

Taru Sormusten Herrasta on valtavan pitkä kirja, ja elokuvaversiossa piti hieman oikoa mutkia suoriksi. Hobitissa ollaan päinvastaisen ongelman edessä. Kirja on hiukan yli 300-sivuinen, mutta leffaversio ylittää 8 tuntia kun koko trilogia on valmis. Oli hieno huomata, että Hobitin tapa on kiitollisempi elokuvalle. Mukaan on voitu lisätä historiapätkiä Tolkienin valtavasta taustatyöstä ja ohjaajalla on ollut varaa jopa verkkaiseen etenemiseen.

En saanut Hobitista samanlaisia kiksejä kuin LOTRista aikanaan, mutta pidin elokuvasta silti paljon. Yksinkertainen syy on se, että kirja ei ole niin hyvä. Huomaakin, että käsikirjoittajatiimi on lähtenyt taustoittamaan LOTR-leffoja, tarjoten kirjaa lukemattomille ahaa-elämyksiä.

Se 48 freimiä sekunnissa 3D -kuva on muuten aivan HELVETIN hienoa. Kuvalla myös leikitellään (ehkä jopa ärsyttävästi) niin, että välillä tuntuu kuin olisi vuoristoradassa. Ensimmäistä kertaa 3D-leffassa tuntuu oikeasti siltä, että on mukana tapahtumissa. Visuaalisesti siis vielä hienompi kuin edeltäjänsä.

Yle Teemalla oli muuten tällä viikolla mahtava elokuvafestivaali. Boksilla on pirusti hyvää katsottavaa, ja eilen näin ekaa kertaa Charlie Kaufmanin Synecdoche, New Yorkin. LOISTAVA elokuva. Rakastan surrealistisia mutta huumorintajuisia käsikirjoituksia. Leffa on hieman sukua Coen-veljesten Barton Finkille, joka on suosikkielokuviani.  Suosittelen.

The Four Horsemen on Metallican top 5 -biiseissä, joten luultavasti jossain on neljäskin merkki maailman loppumisesta 21. joulukuuta. Mayojen (vai inkojen?) ennustus on tietenkin ihan höpöä, mutta pakko tässä kyynikonkin on varautua pahimpaan.

Ennusmerkit:

1. Jimi "Dööddi Cindörela" Constantine on päästetty studioon alkoholisminsa viimeisellä taipaleella keikkuvan Nipa Neumannin kanssa ja lopputuloksena on "Dingon" uusi single Facebookissa. Toki ymmärrän, että Sääpallo ja Maki ovat tehneet biisin Nipa sätkynukkenaan siksi, että ihmiset puhuisivat siitä sosiaalisessa mediassa toivoen, että se joskus realisoituisi €-muodossa. MUTTA silti. Biisissä on jotain saatanallista. Tulee mieleen Jeff Longin mainio romaani Helvetin piirit, jossa arkeologit löytävät helvetin Himalajalta. Siellä soi Facebookissa, ja Jimi Constantine nyplää taustalla kielellään huulikoruaan.

2. Tänään, 12/12/12, USA:n aikaa illalla, soitetaan Sandy-hurrikaanin tukikonsertti Sandy Relief. Konsertissa esiintyy (päivitän tähän huomenna videon) monien muiden supertähtien ohella itse MACCA, eli Sir Paul McCartney. Hän ei kuitenkaan tyydy vetämään pianolla Hey Judea, vaan hän....
....
..... ........ ..... wait for it ..... . .. ...
. ... .

....... ESIINTYY KURT COBAININ TILALLA NIRVANAN PALUUKEIKALLA!1!!!!!

Mitä helvettiä -mittarini viittasi The Sunin uutisen nähdessäni toki ensin Onion-tyyppiseen nettisatiiriin. Mutta ei saatana. Totta tämä (kai) on. Jos en huomenna ole tullut päivittämään tähän videota tapauksesta tämä menee paskasensaatiouutisten piikkiin, mutta aika monessa paikassa tästä on jo kohuttu.

Parasta kaikessa on, että Macca VÄITTÄÄ, ettei hän aluksi edes tiennyt, että Novoselic, Grohl ja Pat Smear ovat Nirvanan jäseniä. Ilmeisesti Grohl oli pyytänyt Maccaa jammailemaan ja soittamaan jotain muistokonserttiin, ja hänelle oli vasta jälkikäteen selvinnyt, että tässä on Nirvanan jäsenistö. Että oli tuntenut aikaisemmin vain Foo Fightersin Grohlin... Ja nyt hän sitten Paul McKurtney.

Uskoisko tota? TOISAALTA jos olisin irtaantunut todellisuudesta 60-luvun alkupuolella ja polttanut tonneittain kannabista, voisin hyvinkin olla yhtä pihalla.

3. Viime viikon torstaina METALLICA tuli Spotifyyn. En ole oikein perillä miten heidän levy-yhtiökuvionsa oikein menee, mutta he ovat ilmeisesti jo 90-luvulla tehneet sopimuksen levy-yhtiönsä kanssa, että ostavat omat masterinsa, ja nyt he sitten perustivat oman levy-yhtiönsä ja näinollen hallinnoivat omaa katalogiaan täysin.

Tämä on maailmanlopun enne siksi, että Lars Ulrich on saarnannut kuolemaa piraateilla Napster-keissistä lähtien, eikä bändi ole todellakaan suhtautunut suopeasti mihinkään subscribe-mallin palveluihin. Viime torstaina Ulrich ja Napsterin toinen perustaja Sean Parker (myös Facebookin pomoja, Spotifyn hallituksen jäsen jne.) kättelivät pressitilaisuudessa kaverillisesti. Times they are a-changing. Maailma SAATTAA loppua.

Metallica on oma levy-yhtiönsä, ja levy-yhtiöt käsittääkseni neuvottelevat erikseen Spotifyn kanssa ehdoistaan, joten ehkä Spotikka tekee King Tallicalle merkittävämpiä tulonsiirtoja kuin.... sanotaanko vaikka Megadethille joka on isolla levy-yhtiöllä.

Joka tapauksessa tuntuu planeetan tulevaisuuden kannalta vaaralliselta, että voin upottaa Metallican koko katalogin (miinus Lulu, josta vaietaan kuin yhteisellä päätöksellä koko maailman taholta) laillisesti tähän blogiini, josta kuka tahansa (spotifyllinen) ihminen voi sitä kuunnella.

Vietä siis levollinen viikko rakkaidesi kanssa. Ennusmerkit ovat läsnä. Tähänkö tämä loppuu?

Maalaus: Viktor Vasnetsnov, 1887

....aaaaand here we go! Tätä vuoden parhaat levyt -postausta on itse asiassa jo kyseltykin, sosiaalisessa mediassa JA niin sanotussa oikeassa elämässä, joten uutterasti ylläpitämäni illuusio siitä, että ihmisiä kiinnostaa jonkun toisen ihmisen suosikkilevyt EI OLEKAAN ILLUUSIO.

Tänä vuonna Vuoden parhaat ilmestyy kahtena postauksena. Ensin kymmenen parasta ulkomaista levyä ja ensi viikolla kymmenen parasta kotimaista. Kuten aina, lista olisi joka päivä hieman erilainen - ei tämä mitään tiedettä ole. Biisejä en lähde erikseen tänä vuonna listaamaan, se tuntuisi jo liikaa työltä kun vuosi meni musiikkipäälliköidessä.

Pistetääs tähän alkuun Spotify-playeri, josta voit kuunnella Vuoden ulkomaisia levyjä. Mukana 9 levyä kymmenestä. Anathema ei ole streamausriemuun lähtenyt, joten se pitää hakea kaupasta (juu, olet varmaan jo hakemassa).




Huomaan, että metallilevyjä on tullut tänä vuonna kuunneltua paljon. Kokonaisuutena en pidä tätä minään loistavana levyvuotena, ainakaan itselleni. Olen kuunnellut paljon enemmän vanhoja kuin uusia levyjä tänä vuonna, musiikillista pappailua siis.

Parhaiden levyjen listalle oli kuitenkin tunkua, vaikken uskokaan näiden jäävän klassikkotasolle, kahden kärkeä lukuunottamatta.

1. Deftones – Koi No Yokan
 

(Pitkä kirjoitus: Jos haluat lyhyen pointin, lue vain boldattu osuus.)

Minä rakastan musiikista puhumista, musiikista puhumisen kuuntelua ja musiikista lukemista - joskus jopa enemmän kuin musiikin kuuntelua, mikä varmaan selittää osaksi tätä blogia ja kirjoittamista musiikkilehtiin ja niitä satoja haastatteluja Voice TV:lle tai YleX:lle.

Olen kuitenkin tänä vuonna tajunnut, että artistihaastattelut eivät enää kiinnosta minua. Niiden tekeminen on ihan mukavaa, koska artistit ovat keskimääräistä mielenkiintoisempia ihmisiä, mutta niiden lukeminen, kuunteleminen tai katseleminen ei kerta kaikkiaan enää palkitse millään tavalla.

Olen siis luultavasti kyllästynyt, koska artistihaastattelut eivät vanhojen aikojen nostalgisoinnista huolimatta ole muuttuneet mihinkään - hyvässä tai pahassa.

Minun mielestäni nykyään parasta musiikki"journalismia" on kenen tahansa ihmisen oma mielipide tai näkökulma musiikista. Siis esimerkiksi levyarvostelut tai musiikkiblogit, jotka nekin ovat liian usein vain biisien luettelointia tiedotemaisilla saatesanoilla. 

Tämä mielipide EI ole kypsynyt Kuka mitä häh -Facebook-ryhmän (jossa musiikkialan ammattilaiset ja "ammattilaiset" jauhavat toista vuotta samoja piratismi-levyarvostelu-musiikkijournalismintila-isotpahatlevy-yhtiöt-kliseitä ja loukkaantuvat toistensa kirjoituksista) taannoisesta purkauksesta, jossa musiikkijournalismia arvosteltiin hampaattomaksi. Artistihaastattelut joissa kiltisti mainostetaan uutta levyä ovat mielestäni yhtä tylsiä kuin "skandaalijutut", joissa artistin tekemisistä yritetään repiä lööppi/Seiska/Hymy-tasoista paskaa. 

Ai miksi tässä on Henkka Rollins? Se selviää kirjoituksen lopussa.

Tämä kirjoitus ei myöskään käsittele mediaa tai median kuluttajia laajemmin. Vain minua. MINÄ olen kyllästynyt artistihaastatteluihin, enkä aio niihin enää käyttää aikaani. En ole kyllästynyt artisteihin, heidän kanssaan on virkistävää vaihtaa mielipiteitä (tosin musiikkitoimittajien väkinäinen kaveeraaminen artistien kanssa on edelleenkin ällöttävintä mitä tiedän), mutta haastattelu missä tahansa on tylsää.

Siis jos artistien kanssa pääsee keskustelemaan musiikista, se on toden totta mahtavaa, mutta jos ollaan tekemässä JUTTUA johonkin, muuttuu homma tylsäksi.

Eikä sekään pelasta, jos puhutaan MUUSTA kuin musiikista. Sehän on usein ei-musamedioiden mantra. Minusta haastatteluja pitäisi tehdä asia edellä. Jos siis puhutaan artistin kanssa joulusuunnitelmista, se on myöskin aivan turhaa.

Minusta artistien pitäisi antaa tehdä musiikkia, eikä yrittää tehdä heistä promootiokoneita tai juorulehtien paskasankoja. Minä ja muut mielipuolet voimme sitten ruotia heidän hengentuotteitaan, ja parhaimmillaan tuottaa näin viihdyttävää sisältöä kansalle.

Itse asiassa haaveilin siitä, että käynnistäisin taas "Mäntysaaren videoblogin", jota tein ihanan nallekarhun Jani Nivalan kanssa. Se oli joskus Voicen sivuilla, mutta nyt ajattelin ihan omaksi huvikseni, en mihinkään PORTAALIIN. Ja onhan minulla tämä blogi, jossa toteutan ihan sellaista musajournalismia kuin haluan. Tai journalismi on väärä sana. Tarvitaan MUSAFIILISTELYÄ ja -KESKUSTELUA.

Kaverit Nuorgamissa tekevät tietysti hyvää duunia. Heillä ei juurikaan haastatteluja ole, vaan ilman haastatteluja toteutettuja supermielenkiintoisia juttuja. Ne revolverihaastattelut ovat sivuston tylsintä kamaa. Eli älkää kutkaan tehkö tästä kirjoituksesta päätelmää, että musajournalismi sinänsä olisi minun mielestäni tiensä päässä.

En enää Rumbastakaan oikeastaan jaksa lukea haastatteluja. Enkä myöskään tehdä niitä. Mutta onneksi Rumbassakin on paljon ei-haastatteluja ja kolumneja, ja tietysti levyarvioita, jotka ovat edelleen suosikkejani.

Ehkä tämä on vain joku väliaikainen leipääntyminen. Ehkä joskus vielä teen itsekin artistihaastatteluja, tai nautin niiden lukemisesta, kuuntelemisesta, ja katselemisesta. En kyllä usko. Muusikot tehkööt musiikkiaan, minä pohdin musiikkia ja keskustelen siitä.

Jos kävisi niin etten enää tekisi artistihaastatteluja, julistettakoon tässä että mielenkiintoisin tekemäni haastattelu oli 45 minuutin puhelinkeskustelu Henry Rollinsin kanssa. Kysyin yhden kysymyksen, sitten Henkka puhui. Ihana mies.