Jos olisin kirjastossa töissä, niin minun pitäisi hetken pohtia mille osastolle tämä kirja kuuluu. Tiedän, että kustantaja hoitaa luokittelun, mutta joka tapauksessa: Iisa Pajulan Itke kirjoita laula:ssa on elämäkerrallisia elementtejä, toisaalta se on opas lyriikan kirjoittamiseen, mutta myös omakohtainen tietokirja tunneherkkyydestä.

Tunnen kirjoittajan, jos tällainen disclaimer kiinnostaa. Tämän blogin arviot eivät muutenkaan ole kovin virallisia mutta lisätiedoksi kuitenkin. Olen päässyt seuraamaan Iisan muusikkouraa ihan alusta eli Reginan ensidemosta lähtien, mikä teki kirjan lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa. 

Kirjan kolmijakoinen luonne on sen heikkous ja vahvuus. Materiaalia olisi varmasti riittänyt ihan pelkästään sanoituksiin keskittyvän oppaan tekoon, jolloin Iisalla olisi eri kirjassa ollut mahdollisuus keskittyä pelkästään sanoitustensa ja elämänsä risteyskohtiin. Toisaalta tunneherkkyyttä ja erityisherkkyyttä kuvaavat jaksot ovat nekin itsessään niin mielenkiintoisia, että niistä olisi lukenut mielellään lisää, varsinkin sitä taustaa vasten että kirjoittaja on opiskellut myös ratkaisukeskeistä terapiaa. Jos ajatellaan että Pajulan toinen kirja olisi ollut tämä sanoituksia seuraava omaelämäkerta ja ensimmäinen se "pelkkä" sanoitusopas niin kolmantena voisi hyvinkin kuvitella lukevansa ratkaisukeskeisiä periaatteita seuraavan tunne itsesi -oppaan, ja tämän sanon ihan ilman kynsiä ja hampaita vaikken mikään self help -kirjojen ystävä olekaan. Itke kirjoita laula toimii kokonaisuutena näinkin, vaikka ajoittain tuntuukin vähän hajanaiselta. 

Koska Iisan elämänvaiheet ovat jossain määrin tuttuja, oli mielenkiintoisinta lukea hänen kamppailuistaan omien tunteidensa kanssa. Tai jos ei kamppailusta niin opettelusta jäsentelemään niitä ja elämään niiden kanssa. Nautin kun ihminen on tehnyt riittävän määrän ajatustyötä tunteidensa kanssa ja kykenee verbalisoimaan niitä niin että muutkin ymmärtävät. Työtä se on varmasti vaatinut kuten Iisa kirjassaan todistaa, mutta työ on kantanut selkeästi myös hedelmää. Moisesta tarkkanäköisyydestä on taatusti hyötyä myös kirjoitustyössä. 

Sanoittamisen anatomia oli sekin mielenkiintoista luettavaa. Tunnistan omassa ajattelussani samanlaista tarvetta tutustua kirjoittamisen oppaisiin, mutta toimia sen jälkeen tietoisesti niin kuin itselleni parhaiten sopii. Vaikka Iisa antaa paljon konkreettisia vinkkejä ja tehtäviä kaikille sanoittamista harjoitteleville, kirjan omaelämäkerrallinen luonne antaa hänelle myös mahdollisuuden kertoa oman polkunsa kirjoittajana, joka ei seurannut sanoitusoppaita vaan intuitiota. 

Minun mielestäni intuitio on laulujen teksteissä todella tärkeä asia. Laululyriikka ei ole sama asia kuin runo, mutta niitä yhdistää tarve tavoittaa jotain muuta kuin rivinsä sanat. Runot eivät noudata kertomuksen lauserakenteita, joten ne voivat toimiessaan nyrjäyttää aivot ajattelemaan jotain asiaa aivan uudella tavalla. Tai ainakin ne onnistuessaan saavat aivoissa aikaan tunteen jonkin suuremman ymmärtämisestä, koska tieto ei kulkenut perille juuri nyt lukeminasi suurin piirtein suomen kielioppia noudattavina asiatekstin virkkeinä. 

Myös Iisa (huomasin että käytin hänestä kerran sukunimimuotoa "Pajula" mutta se tuntuu jotenkin väärältä, eikä tämä johdu sukupuolesta (toivottavasti), vaan ehkä siitä että hän on artistinakin Iisa, joten Iisa on vain Iisa ja jätän sen yhden Pajulan tuonne hämmentämään lukijaa) todistaa tästä intuition voimasta. Hän on saanut alitajunnaltaan lahjaksi siemenen sanoitukseen, jonka vasta myöhemmin ymmärsi käsittelemättömäksi ongelmakseen. Samalla tavoin sanoitukset ja runot voivat avata myös vastaanottajapäässä asioita joita ei selkokielisinä lauseina ole ääneen sanottu. 

Toisaalta musiikkipäällikkönä uskon, että keskivertokuulijalla, joka ei kuuntele musiikkia analyyttisesti tuhannen euron kuulokkeista nahkanojatuolissa, vaan Toyota Yariksen kaiuttimista matkalla hakemaan lapsia päiväkodista, on sanoituksiin paljon sattumanvaraisempi suhde. Uskon, että ihmiset etsivät pop-lauluista säeparia tai oivallusta, johon he voivat heijastaa omat tunteensa. Biisi voi kokonaisena tekstinä kertoa jostain ihan muusta, mutta ajatuksia liikuttavasti laitettu säepari on monelle kuulijalle se ratkaiseva ankkuri. Uskon tähän teoriaani varmaankin siksi, että huomaan välillä itse kuuntelevani pop-musiikkia näin, vaikka sitten toistuvilla kuunteluilla pyrinkin saamaan kiinni kokonaisuudesta. Toisaalta ihailen myös vaikkapa Kurt Cobainin sanoitustyyliä, joka oli lähes yksinomaan anekdootteihin ja tajunnanvirtaan perustuva. Sellainen tyyli on lähempänä sellaista runoutta josta itse pidän. 

Tämä ei varsinaisesti liittynyt Itke kirjoita laula -kirjaan, mutta sanoitukset kiinnostavat minua yleisesti joten tuli sellainen olo että pitää jakaa. Itse kirjaa suosittelen kaikille sanoittamisesta ja Iisasta kiinnostuneille. Jos minun pitäisi valita suosikkisanoitus Iisan tekemistä, niin hänen itsensä laulama Kukaan ei oo kenenkään taitaisi voittaa. Myös Mitran Kukka kaipaa valoa on kärkikahinoissa. 

Harvemmin kirjoitan tässä blogissa elokuvista (vaikka ehkä pitäisi), ja Quentin Tarantinon parin vuoden takainen Once Upon a Time in Hollywood innosti minua siinä määrin, että harmittaa näin jälkikäteen etten kirjoittanut elokuvasta ajatuksiani ylös. Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee lähinnä samannimistä romaania, joka julkaistiin pari kuukautta sitten. 

Elokuva saattaa olla jopa Tarantinon paras - vaikea arvottaa Reservoir Dogsia ja Pulp Fictionia kun ne ovat istahtaneet niin tiiviiksi osaksi populaarikulttuuria. Niitä ei voi enää "vain" katsoa. Joka tapauksessa OUaTiH:n tasot ja jännitteet viehättivät minua todella paljon. Ei ole toki uutta, että Tarantino tekee elokuvia elokuvista, tarinoita omasta fanituksestaan, mutta OUaTiH:n itseironinen "vanhan liiton" Hollywoodin arvostus ja toisaalta unelmakaupungin onnellisten loppujen mania yhdistettynä Leo DiCaprion, Brad Pittin ja Margot Robbien (muiden muassa) loistaviin näyttelijäsuorituksiin jätti ajatuksiin muhenneltavaa pitkäksi aikaa. 

Kuulin etukäteen, että tämä romaani ei kerro samaa tarinaa, vaan laajentaa tai muuttaa sitä. Törmäsin Twitterissä jonkun jenkkisanomalehden kirja-arvioon, jossa mainittiin Tarantinon kirjoittaneen "fanifiktiota omasta elokuvastaan", ja se on erittäin tyhjentävästi sanottu. Romaani paljastaa, että käsikirjoittaja-Tarantino osaa kirjoittaa sujuvaa dialogia, mutta romaanin keinoja hänen sujuva mutta hyvin pelkistetty tyylinsä ei hyödynnä alkuunkaan. Lopputuloksena on osin tuttuja, osin uusia tuokiokuvia elokuvan luomasta maailmasta joita Tarantino ei tekstimuodossa saa herätettyä henkiin alkuunkaan niin tenhoavasti kuin valkokankaalla. 

Mielenkiintoisinta romaanissa oli DiCaprion elokuvassa esittämän Rick Daltonin TV-pilotin tarinan avaaminen kokonaan omana novellina romaanin sisässä. Kuvauspäivän lomaan ripoteltu länkkäritarina lähti imemään hienosti, mutta Tarantino palasi kiltisti takaisin leffan maailmaan, esitellen Brad Pittin esittämän Cliff Boothin retken Mansonin perheen ranchille, mutta tappaen kohtauksesta lähes kaiken jännitteen. Onneksi TV-pilotin maailmaan palataan lopussa, sillä Rick Daltonin ja lapsinäyttelijä Trudi Frazerin dialogi oli myös elokuvaversion huippukohtia. 

Vaikka tarina on eri, ja se sisältää muutakin uutta tietoa muun muassa Cliff Boothin taustasta ja motiiveista, romaania ei voi suositella oikein muuna kuin leffan fanikirjana. Ilman elokuvaa se on vain aavistuksen köpöisesti kirjoitettu mutta silti kelvollisen viihdyttävä romaani elokuvamaailmasta 1960-luvun lopussa. 

Tämä oli väkevä lukukokemus. Vihan hedelmät on maailmankirjallisuuden klassikko joten en nyt yritä esitellä sitä uutena löytönäni, mutta tulinpa kuitenkin todistamaan ettei tämäkään kirja ole klassikko turhaan. 

Kirja sijoittuu Yhdysvaltoihin Suuren laman aikoihin 1930-luvun lopulla. "Dust Bowl" -ilmiö (maata kuivattava ja eroosiota edistävä maanviljelys johti valtaviin hiekkamyrskyihin) yhdistyi surkeaan taloudelliseen tilanteeseen ja ajoi suuren määrän ihmisiä Keskilännestä kohti Kaliforniaa työn toivossa. Tähän suureen liikkeeseen joutuu myös Joadin perhe. En ollut jaksanut googlata mistä Bruce Springsteen on ottanut nimen The Ghost of Tom Joad -biisiinsä, mutta täältähän se tietysti tulee. Umpimielinen työläisten sankari Tom Joad on Vihan hedelmien päähenkilö, joka kirjan alussa pääsee vankilasta ehdonalaiseen ja löytää perheensä viime hetkellä ennen kuin nämä suuntaavat vastaostetulla autolla kohti Kaliforniaa, vähät säästöt ja välttämättömimmät tavarat pakattuna parhaat päivänsä nähneeseen kuormuriin.

John Steinbeck kuvaa kirjassa luontoa ja ihmistä karuimmillaan. Suuri lama näyttäytyy kaukaisina, näkymättöminä voimina, jonka Joadit aivan oikein tulkitsevat ihmisen ahneudeksi (vai jokaisen kamppailuksi oman selviytymisensä puolesta, vai köyhyyden vaikutukseksi aivoihin?). Ihmisen henki tai ihmisarvo ei ole minkään arvoinen kun pääoma etsii parasta mahdollista tuottoa, keinoja kaihtamatta. Nykyinen keskusteluilmapiiri Yhdysvalloissa tuntuu olevan niin miinoitettu pelottelulla "sosialismista", että Vihan hedelmien sosialismin nousu ja alleviivaus siitä, että työläisten järjestäytyminen on välttämätöntä tuntuu nykysilmin hämmentävän rohkealta, vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa se onkin varsin laajalti hyväksytty ideaali.

Mutta toisaalta, kun siirtää kelloa parikymmentä vuotta Vihan hedelmien tapahtumista taaksepäin ollaankin Suomen itsenäistymisen ajassa ja sisällissodassa, jota Väinö Linna käsitteli Täällä Pohjantähden alla -jättiläisessään. Suomessa hankaus ei ollut samalla tavalla pääoman ja työläisten välinen, vaan maatyöläisten ja maanomistajien, eikä muuttoliikettä tullut ennen Karjalan evakoita 20 vuotta myöhemmin, mutta samat mullistukset näissä molemmissa vaikuttavat taustalla. 

Siksi en voinut olla löytämättä Tom Joadista hiukan Akseli Koskelaa, tai miksei poikaansa Vilho Koskelaa eli tuntemattomaksi Vänrikki Koskelaa. Enemmän kuitenkin Akselia. Ei lähde hakemaan ongelmia mutta ei pysty olemaan hiljaa kun vääryyttä tapahtuu. Menee sitten vaikka saatana vankilaan, ei taivu herrojen edessä. Tom Joad kärsi vankilatuomion, koska tulistuessaan tappoi henkeään uhanneen öykkärin. Kun Joadit entouragensa kanssa kohtaavat Kaliforniassa paikallisen viranomaisen kovan kouran, ei Tom kykene nöyristelemään vaan tönii takaisin, vaikka se sitten tarkoittaisi... no, en lähde spoilaamaan jos joku ei ole vielä tätä herkkua lukenut.

Luin kirjan englanniksi ja Oklahomasta kotoisin olevien Joadien puhekielisesti kirjoitettu teksti oli välillä melko haastavaa lukea, mutta toisaalta pääsipä ainakin fiilikseen. Ylipäätään ryhdyin lukemaan kirjaa kun törmäsin virttyneeseen pokkarikopioon kirpputorilla. En nyt toista tässä "fyysinen esine" -mantraa kirjoihin liittyen mutta välillä paperiset kirjat ovat kyllä täysin vastustamattomia, kuten tuollainen elämää nähnyt pokkariversio klassikosta. 

“Why, Tom - us people will go on livin' when all them people is gone. Why, Tom, we're the people that live. They ain't gonna wipe us out. Why, we're the people - we go on.'

'We take a beatin' all the time.'

'I know.' Ma chuckled. 'Maybe that makes us tough. Rich fellas come up an' they die, an' their kids ain't no good, an' they die out. But, Tom, we keep a-comin'. Don' you fret none, Tom. A different time's comin'."

Mistä The Grapes of Wrath sitten kertoo? Paitsi siitä mistä se ihan kirjaimellisesti kertoo, amerikkalaisista Suuren laman aikaan. Se kertoo yhteiskuntajärjestyksen muutoksesta. Työväenluokan synnystä. Maanviljelijöistä tulee palkkatyöläisiä. Se kertoo pakolaisuudesta. Muutaman tuhannen mailin takaa tulleet samaa kieltä puhuvat ihmiset ovat paikallisille outoja ja pelottavia, koska kaikilla on huoli elannostaan. Vanhat asukkaat eivät halua luopua saavutetuista eduista, ja uudet tulokkaat haluavat vain elää - peloissaan ja epävarmoina vanhan elintapansa lennettyä pölynä preerialle. 

Kirjassa on myös paljon raamatullista kuvastoa. Luonnon vitsaukset, ensinnäkin. Mainitut hiekkamyrskyt, ja myöhemmin tulva. Valitun kansan koettelemuksia. Tom Joadista ja saarnamies Casysta on väännetty Kristus-hahmoja, toinen heistä päätyy jopa marttyyriksi. Synti vaivaa Uncle Johnia niin, että hänen täytyy ajoittain kitata itsensä viinalla tajuttomaksi. Tomin sisko Rosasharn (tai Rose of Sharon) pelkää syntymättömän lapsensa kuolevan Joadien syntien takia. Isätön lapsi, jonka äiti vaeltaa kaukana kotoa, synnyttää alkeellisessa majapaikassa. 

Mielenkiintoinen oli myös matriarkaalinen ote, jota perheen äiti (eli "Ma") käytti matkan varrella tiukkojen päätösten kohdalla. Jopa johtajaksi nostettu Tom Joad totteli häntä, ja perheen isä (eli "Pa") valitteli monta kertaa että pieksää naisensa jahka he pääsevät asettumaan eikä ole niin kovia päätöksiä tehtävänä. 

Päällimmäinen fiilis kirjasta on sen otteen kovuus ja armottomuus. Steinbeck heittää tapahtumat kuin hiekkapuhaltimella lukijan naamaan, eikä hyvyydellä ole sijaa muualla kuin pakolaisten teoissa toisiaan kohtaan. En spoilaa loppua, mutta sanon että se oli kaikessa symboliikassaan erikoinen, ja erikoisen mielenkiintoinen. Lämpö löytyy lopulta Joadien uskosta toisiinsa, vaikka sitä kovalla kädellä koetellaankin. 

Suosittelen erittäin lämpimästi.