Harvemmin kirjoitan tässä blogissa elokuvista (vaikka ehkä pitäisi), ja Quentin Tarantinon parin vuoden takainen Once Upon a Time in Hollywood innosti minua siinä määrin, että harmittaa näin jälkikäteen etten kirjoittanut elokuvasta ajatuksiani ylös. Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee lähinnä samannimistä romaania, joka julkaistiin pari kuukautta sitten. 

Elokuva saattaa olla jopa Tarantinon paras - vaikea arvottaa Reservoir Dogsia ja Pulp Fictionia kun ne ovat istahtaneet niin tiiviiksi osaksi populaarikulttuuria. Niitä ei voi enää "vain" katsoa. Joka tapauksessa OUaTiH:n tasot ja jännitteet viehättivät minua todella paljon. Ei ole toki uutta, että Tarantino tekee elokuvia elokuvista, tarinoita omasta fanituksestaan, mutta OUaTiH:n itseironinen "vanhan liiton" Hollywoodin arvostus ja toisaalta unelmakaupungin onnellisten loppujen mania yhdistettynä Leo DiCaprion, Brad Pittin ja Margot Robbien (muiden muassa) loistaviin näyttelijäsuorituksiin jätti ajatuksiin muhenneltavaa pitkäksi aikaa. 

Kuulin etukäteen, että tämä romaani ei kerro samaa tarinaa, vaan laajentaa tai muuttaa sitä. Törmäsin Twitterissä jonkun jenkkisanomalehden kirja-arvioon, jossa mainittiin Tarantinon kirjoittaneen "fanifiktiota omasta elokuvastaan", ja se on erittäin tyhjentävästi sanottu. Romaani paljastaa, että käsikirjoittaja-Tarantino osaa kirjoittaa sujuvaa dialogia, mutta romaanin keinoja hänen sujuva mutta hyvin pelkistetty tyylinsä ei hyödynnä alkuunkaan. Lopputuloksena on osin tuttuja, osin uusia tuokiokuvia elokuvan luomasta maailmasta joita Tarantino ei tekstimuodossa saa herätettyä henkiin alkuunkaan niin tenhoavasti kuin valkokankaalla. 

Mielenkiintoisinta romaanissa oli DiCaprion elokuvassa esittämän Rick Daltonin TV-pilotin tarinan avaaminen kokonaan omana novellina romaanin sisässä. Kuvauspäivän lomaan ripoteltu länkkäritarina lähti imemään hienosti, mutta Tarantino palasi kiltisti takaisin leffan maailmaan, esitellen Brad Pittin esittämän Cliff Boothin retken Mansonin perheen ranchille, mutta tappaen kohtauksesta lähes kaiken jännitteen. Onneksi TV-pilotin maailmaan palataan lopussa, sillä Rick Daltonin ja lapsinäyttelijä Trudi Frazerin dialogi oli myös elokuvaversion huippukohtia. 

Vaikka tarina on eri, ja se sisältää muutakin uutta tietoa muun muassa Cliff Boothin taustasta ja motiiveista, romaania ei voi suositella oikein muuna kuin leffan fanikirjana. Ilman elokuvaa se on vain aavistuksen köpöisesti kirjoitettu mutta silti kelvollisen viihdyttävä romaani elokuvamaailmasta 1960-luvun lopussa.