Täytty sen verran sanno et Kenttii ennookka sitte hetkeen nähnyt. Tarpeeton ja mihinkään liittymätön Turun murteen yritys jäi siihen.

Mutta eilen näkyi Kent, tai ainakin heidän tyylikkäät silhuettinsa Live Nationin Garden Party -konseptikeikalla Hietsun uimarannan viereisellä nurmikentällä. Kyseessä oli minifestari, joiden muista esiintyjistä näin Pariisin Kevään keikasta puolet - kovassa livekunnossa edelleen. Mutta Kentin takiahan porukka sinne oli tullut, joten Garden Party -nimi ei sinänsä hämännyt ketään. Suomi rakastaa Eskilstunan gangtereita edelleen.

Olen yrittänyt kuunnella Kentin uutta Jag är inte rädd för mörkretiä, mutta ei se ole paria biisiä lukuunottamatta (999, Petroleum) oikein lähtenyt. Vaikka aluksi vierastin Kentin konesuuntausta, tulee uutuutta kuunnellessa ikävä tyylikästä konemaailmaa. Tosin keikalla uudellakin levyllä taustalla kuultavat syntetisoinnit oli nostettu melko pintaan, sellaiseksi Depeche Mode -henkiseksi taustajuntaksi.

Tämä yhdistettynä HELVETIN tyylikkääseen valoshow'hum olisi voinut luoda illasta maagisen, mutta kun niitä uuden levyn biisejä tuli liikaa, ei katharsis päässyt syntymään. Lempilevyni Du & jag dödenin mahtava avausraita 400 Slag toimi syntetisoituna jyräversiona mahtavasti, ja senhenkistä tavaraa olisi kaivannut enemmänkin.

Kent oli päättänyt muovautua kasvottomaksi Bändiksi, ei niinkään yksilöiden summaksi. Tätä korosti valaistus, joka ei välispiikkejä lukuunottamatta päästänyt ollenkaan valoa musikanttien kasvoihin. Jocke Bergin vakuuttavasti elehtivä silhuetti ja Sami Sirviön rock-töyhtö-varjokuva toimivat. Yritin ottaa tyylikkäistä valoista Lumiallani valokuvankin. Ohessa tulos.

Kuva: Jussi Mäntysaaren ei-keikkakuvaukseen tarkoitettu kännykkä

Tämän takia me tarvitsemme Tomi Palsaa edelleen. Ei näistä kännykkä-keikkaräpsyistä ole paskankaan vertaa iloa. Mutta valaistus oli siis oikeasti hieno.

Keikka jätti kokonaisuutena hiukan valjun kuvan, kun - jälleen kerran - ne uuden levyn biisit eivät herättäneet kovin vahvaa tunnereaktiota, vaikka tunnelma ja yleisjyräävä soundi toimikin hienosti. Kokemus jäi "kannatti mennä, mutta en tästä tule lapsilleni kertomaan" -osastolle.

Kokosin iloksenne keikalta TOP 3 TAPAHTUMAT -LISTAN, koska kaikki tietävät, että listausjutut toimivat netissä kuin häkä!

1. 400 Slag ja keikan visuaalinen ihanuus - plus se jyräsoundi

2. Keikan sponsori Tuborg oli päättänyt myydä tapahtumassa vain uutta brändioluttaan, jonka nimi on Copenhagen. Minä olen Jenkeissä lomalla erikoistunut mitä vetisimpiin lagereihin (Coors Light, Miller Lite, Bud Light ja monet muut), mutta tämä Copenhagen veti kyllä pohjat. Kylmänä ja lievässä nousuhumalassakin nautittuna erikoisen vetinen herkku.  NOH, tämä brändiolut sitten loppui, koko tapahtumasta, ja kun muuta bisseä ei ollut tarjolla, SUOMALAISESSA KESÄTAPAHTUMASSA oltiin ilman bisseä niin kauan, että joku sai haettua Karhua kaupasta.

3. Ajatus siitä, miten paljon mahtavampaa oluen (jotain muuta kuin Copenhagenia, kiitos) siemailu Garden Party -ympäristössä olisi ollut jos sää olisi ollut niin kesäinen kuin Garden Partyn suunnittelupalaverissa järjestävän tahon neuvotteluhuoneessa esitetyissä visioissa.


Jälkikirjoitus:
Kentin jälkeen suunnistimme Michael Monroen ilmaiskeikalle EM-kisojen tapahtumatorille. Koko bändi on niin mahtavan kulahtaneita rokkareita pullollaan, että meinaa käydä sääliksi, kunnes huomaa että porukka aina antaa sen kliseisen 110%, ja herra Monroe vielä sitäkin enemmän. Sydämellinen kokemus, onneks rokuille löytyy duunia ja yleisöä! Jos haluat hyvän mielen, käy katsomassa Michael Monroen keikka.

Koska on juhannus, voi tähän alkuun viritellä aasinsiltaa tai metaforaa käsillä olevaan juhlapyhään. "Onpas muuten todella juhannukseen sopivaa musiikkia tämä ranskalainen tekninen death metal". "Mikäs sen parempi laiturin nokassa kuin tuplabassarin nakutus".

Gojira on siis ranskalainen Meshuggah kohtaa Mastodonin -yhtye. Aiempia levyjään olen kuunnellut melko paljon, mutta mielestäni ensimmäinen täysosuma tulee vasta nyt, viidennellä albumilla.

Täysosuman syntyyn vaikuttaa se, että L'enfant Sauvage (Villi lapsi tai jotain sinnepäin, näin googlaamatta) on tehty crossover-potentiaali silmissä siintäen. Vaikkei suoria musiikillisia yhtymäkohtia olekaan, levyn tunnelmasta tulee monessa kohdin mieleen Mastodonin mestariteos Blood Mountain, jossa on sellaista "en tykkää metallista mutta tämä toimii" -taikaa.

Ei L'enfant Sauvage silti mitään suuren yleisön kosiskelua sisällä, vaikka jäykin poukkoileva progressiivisuus onkin siivottu pois. Biiseissä on kuitenkin mahtavia melodioita, joiden ainakin luulisin vetoavan yleensä metallia pelkäävään kansaan. Taloudessani asuva henkilö ei kuitenkaan tälle(kään) metallilevylle lämmennyt, joten ehkä tästä ei ole porttilevyksi.

Erityisesti L'enfant Sauvage toimii siksi, että se tavoittaa parhaan metallimusiikin tavoin elämisen ja olemisen riemun. Kun Liquid Fire -biisiä kuuntelee riittävän lujaa, tulee vahva tunne elämän mielekkyydestä ja onnesta. Kiitos Joseph Duplantier ja yhtyeesi tästä.

Kannessa on tarra, jossa kerrotaan että Pitchfork kehuu levyä. Siitä heräsi vähän epäilyksiä ennen kuin ryhdyin kuuntelemaan levyä, mutta ei tässä mielestäni mitään hipster-yleisöä kosiskella.

Levy ei ole vielä ilmestynyt virallisesti, mutta Spin.comissa voi kuunnella.

Sain naiselta liput, joten lähdin spontaanisti työkaverin kanssa katsomaan Stingiä ja Rumeria. Helsinki Classic -tapahtuma ei etukäteen ollut tämän kesän keikkakalenterissani, mutta loman alkamiseen osunut mahdollisuus nauttia laadukkaasta musiikista aikuiseen makuun oli vastustamaton.

Hector ja Latebirds All Stars jäivät väliin, aikataulullisista ja kiinnostamisteknisistä syistä. Rumer aloitti siis iltamme. Ensimmäiset huomiot kohdistuivat yleisöön. Tapahtuma-aluetta oli rajattu sen verran, että yleisö täytti alueen. Liikkuminen ja bissenhaku sujuivat silti helposti, mikä oli miellyttävää normi-festarimenoon tottuneelle.

Rumerin uusi levy ei ole vakuuttanut yhtä paljon kuin Seasons of My Soul -debyytti, jota olen kuunnellut todella paljon. Se sisältää covereita, joita brittimisu esitti myös eilen Helsingissä. Villapaidat olkapäillä henganneeseen toimitusjohtajaväkeen Rumer vaikutti varsin hillitysti, mutta hänen kaunista ääntään lukuunottamatta kaikki hänen esityksessäänkin oli hillittyä. Erilainen keikkakokemus, toden totta.

Pidän paljon Policesta, mutta Stingin soolomatsku on vähän  liian Bang & Olufseneihin tehtyä (eli siis musiikkia juppiunelman taustalle). Gordon Sumnerin tantraseksiä ja joogaharrastusta varmaankin liioitellaan, mutta täytyy sanoa että ukko oli todella elinvoimaisen, onnellisen ja hyväkuntoisen oloinen. Ja se tarttui.

Joillain keikoilla muusikkouden esitteleminen ja taidoilla briljeeraus kuulostavat hirvittävältä, mutta TOTTA KAI Stingin kohdalla taustabändissä täytyy olla jumalattoman kova rumpali, nuori viuluvirtuoosi, taitava ja cool kitaristi ja E Street Bandin vanha kosketinsoittaja. Sitten kun Sting itse soittaa bassokuvionsa todella vaivattomasti otelautaan vilkuilematta, on lopputulos - varsinkin neljän bissen jälkeen - helvetin nautittavaa kuultavaa.

Olen 32-vuotias, eli aikuinen. Tämän tapahtuman tarkoituksena oli tarjota vaivatonta viihdettä aikuisille, ja siinä se onnistui loistavasi. Ei mikään sykähdyttävä ja maailmaa muuttava kokemus, mutta hieno keikka, jossa ei tarvinnut pelata ulkomusiikillisilla seikoilla (taustalla oli vain mustakangas, Stingiin osoitti yksi spottivalo, se siitä).

Ihanaa. Tai kuten takanani seissyt parikymppinen kundi huusi encoren huippukohdan alkaessa: "King of Pain saatana, vittu mikä biisi!"

Oli aika, jolloin rock-musiikki oli vaarallista. Kiss ja Wasp houkuttelivat nuoria saatanan helmoihin, Sex Pistolsia ei haluttu esiintymään Suomeen - tai vielä aiemmin kun Elvis Presley likasi valkoiset nuoret saastaisella mustalla musiikilla.

1990-luvullakin rock oli vielä vaarallista. Black metallia pelättiin ja metallia yleensä pidetään korrelaation ja kausaation sekoittamisesta johtuen syypäänä epäsosiaaliseen käytökseen ja koulumurhiin.

Nykyään on kuitenkin vaikeata shokeerata musiikilla. Marilyn Mansonin lausunnot eivät pelota ketään - kukaan ei jaksa tuohtua hänen imagostaan tai lavashow'staan, Turmion Kätilötkin saavat rauhassa vetää härskejä keikkojaan.

Mutta on vieläkin olemassa vaarallista musiikkia. Yhtä bändiä pelätään niin paljon, että sen keikkoja yritetään estää ja sitä haukutaan kuin yhteisestä päätöksestä. Tämä bändi on kanadalainen Nickelback.

Minua on jo pidempään huvittanut tämän bändin kohtalo. Suurin osa ei edes oikeastaan tiedä, miksi vihaa ja pelkää Nickelbackia, se nyt vaan on niin. Pari viikkoa sitten netissä kiersi feikattu Dave Grohlin tweettaus, jossa hän sanalisi Nickelbackista seuraavasti:

Foo Fightersin musiikista pitävät ihmiset jakoivat tätä feikkistatusta rinta rottingilla. Huvittavaa tässä on se, että Foo Fighters on jo monen levyn ajan ollut aivan yhtä turvallinen ja yhdentekevä yhtye kuin Nickelbackin, musiikkikin on ollut melko samankaltaista. Molemmat soittavat kivoja radioralleja jättiyleisöille, EIKÄ SIINÄ OLE MITÄÄN VÄÄRÄÄ, mutta jostain syystä juuri Nickelbackia vihataan siksi, että he tekevät tarttuvia rock-hittejä, kun samasta syystä Foo Fightersia palvotaan.

Tänään Facebookissa on kiertänyt jenkkilehdestä leikattu keikkavinkki, jossa musiikkitoimittaja nostaa itsensä Nickelbackin yläpuolelle lyttäämällä heidät perusteettomasti. Tosi rajua hei. Mutta MIKSI Nickelbackia pelätään niin paljon?


Ehkä he ovat sitten liian suosittuja. Suomessakin Nisukat myivät Hartwall Areenan täyteen. En ole itse menossa keikalle, koska en luultavasti pitäisi siitä, mutta minun mielestäni Nickelback osaa tehdä nasevia ja tappavan tarttuvia radiohittejä, mutta joka albumimitassa on yksinkertaisesti tylsä yhtye.

Kuulutko anti-Nickelback-Facebook-ryhmään? Uskotko "pelastavasi musiikin" vastustamalla kanadalaista rock-yhtyettä? Jos olet vaikkapa Foo Fightersin, Musen tai Hurtsin fani, millä tavalla luulet Nickelbackin olevan vaarallisempi?

Vai oletko ostanut uskottavuutta vihaamalla kanadalaista, nasevia radiohittejä tekevää rock-yhtyettä?

Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että selluloosasta ja kuka ties mistä valmistetuille liuskoille jollain kemikaalilla painettu väriaine on muodostanut sanoja, joissa mainitaan tämä kyseinen blogi, jota juuri luet. Eli siis: Vanhan maailman media on ojentanut kätensä BLOGOSFÄÄRIN suuntaan ja antanut minulle glooriaa MAININNAN muodossa!

Kyseessä on Sue-lehti, ja maininnan arvoinen kirjoitus taannoinen mielipahanilmaukseni siitä, että tamperelainen Seremonia-yhtye operoi minun näkökulmastani kaiken latistavan ironiasuojauksen takaa. Kolumnisti on tosin joko jättänyt lukematta kirjoitukseni kokonaan tai vain ymmärtänyt väärin, sillä hän puhuu huumorin oikeutuksesta musiikista (ja siitä että hänen mielestään Seremonia on hyvä ja Jess and the Ancient Ones huono), vaikka kyse oli (erästä well versed -kommentoijaani lainaten) siitä, että:

Ironia on ok silloin kun ironia kohdistuu itseen, silloin kun on yhtäaikaa tosissaan ja omat tosissaan olot nauraen hyväksyvä. Itseasiassa, tämän biisiparin piirissä jos pysytään, monet parhaat metallibändit ovat juuri sitä. Niin vitun tosissaan, että itselleen on pakko nauraakin. Hankalammaksi se ironia muuttuu kun se kohdistetaan itsen ulkopuolelle, silloin kyse tosiaan on usein omien hauskuuttamisesta niitä toisia naurunalaistamalla, itseä ylentämällä, koskaan alttiiksi laittamatta.

Tämä on silti sivuasia, sillä tärkeämpää on miettiä, mitä voin vielä saavuttaa. Kenties jonkinlaisia blogikunniamerkkejä, joita olen jossain muotiblogeissa nähnyt?

Tämän vuoden kuudetta Sue-lehteä pääsee lukemaan myös digitaalisessa muodossa. Also Sprach Jussia sivuava kolumni löytyy sivulta 11. Ehkä pitäisl lukea Suea (Sueta?) useammin, tästä vinkkasi tarkkasilmäinen lukija.

Eilen näin ensimmäistä kertaa Metallican. Koko juttu tuntuu ihan naurettavalta, sillä olen palvonut Metallicaa koko teini-iän, ja rakastan vilpitttömästi oikeastaan kaikkia levyjä Reloadiin asti (se mukaanluettuna). En ole vaan koskaan tullut menneeksi/saanut hankittua lippuja/muita esteitä.

Mutta eilen "se" sitten tapahtui. Pappaliigaan pikku hiljaa liukuva fanituskohde ja Black-albumin käänteinen läpisoitto. Tuntuisiko se missään? Yleisöä on helvetisti, oma katsomiskulma pressialueen sinänsä hyvä näköala, mutta kyyninen ympäristö.

Lyhyt vastaus on, että kyllä se todellakin toimi. Keikkaa ei startattukaan Blackilla, vaan Ecstasy of Gold -intron (joka jo itsessään veti kylmät väreet käsivarsille) jälkeen lähdettiin Hit the Lightsiin. Aaaaaaaaaaaaa!!!! Jessus että se kuulosti hyvältä. Bändi NAUTTI, vaikka varmaan Larsin rumpalointi metronomien mielestä karmeaa kuultavaa onkin. Mutta hän paiskoi menemään ihastuttavalla intensiteetillä.

No, ennen Blackin loppupuolta (jolla albumin läpikäynti siis aloitettiin) kuultiin vielä kunnon lämmittelynä For Whom the Bell Tollsia ja Master of Puppetsia, minkä jälkeen olin valmis julistamaan keikan ties mille listalle. Blackin ajoittainen monotonisuus kuitenkin rankaisi hiukan nautintoa, vaikka lopun ihanuudet tietysit korvasivatkin paljon.

Ehkä tämän kirjoituksen tärkein pointti on kuitenkin se, että yli 20 vuotta odotettu keikka VOI sittenkin kuulostaa hyvältä, eikä sitä oikeastaan osaa edes harmitella ettei nähnyt bändiä aiemmin, VAIKKA "perussetti" ilman pakollista Blackia varmasti paremmalta kuulostaakin. On niissä hahmoissa jotain taikaa, Kirkin tiluttelu resonoi sieluun ja Jamesin tavis-äijä-charmi hurmasi kaukaakin. Jopa missi/yleisjulkkis Satu Tuomisto intoutui Ilta-jommassakummassa analysoimaan, että on suuri Metallican ystävä, Black on suosikkilevy, yhtään biisiä ei osaa nimetä, mutta balladit toimii.

Ohjeena itselleni ja muille: Menkää katsomaan suosikkinne myöhemmän kauden esiintymisiä, älkää odottako kukkeimmillaan olevan yhtyeen show'ta, niin kaikki on hyvin.

Alla oma Metallica-suosikki (tietysti ekalta levyltä... olenhan musiikkitoimittaja, tai oikeastaan musiikkipäällikkö).