Meikäläinen pakenee ulkomaille, joten blogi palaa elokuussa taas henkiin.

Ilosaari oli työntäyteinen, eli bändejä ei juuri tullut nähtyä, mutta huh huh miten hyvältä Kvelertakin veto kuulostaa Ylen tallentamana. Tein tuohon aikaan teltan vieressä duunia, joten aika hyvin pystyin sivusta seuraamaan tuon.

Sielun Veljiä en jaksanut katsoa... tajusin siinä, ettei se bändi merkitse minulle mitään, eikä varsinkaan sen comebackin näkeminen. Semmottis.

Bändien osalta en viitsi luetella niitä vähiä joita ehdin katsoa, suomalaisia lähinnä, ja Ojos de Brujon joka kuulosti ihan ok:lta, mutta ei niin raivokkaalta kuin olin ajatellut.

Onhan tuolla Ilosaaressa se oma tunnelmansa kyllä. Tänä vuonna tulikin käytyä kaikki kolme isoa festivaalia läpi, ja täytyy kiitellä 'Saaren järjestelyjä ja tunnelmaa taas. Flow vielä odottaa, ja siellä onkin sitten parhaat bändit - ja aikomus myös katsoa bändejä.

Perjantaina Sulo-klubin lavalla osallistuin ennen Kotiteollisuuden keikkaa nähtyyn lavajuontaja-Venlan taustakuoroon... muisto sekin.

Mutta nyt siis blogi hiljenee heinäkuun loppupäiviksi!

Jep, onpas mahtava ja rohkeasti väittävä otsikko. Ennen kuin avaatte kommenttilootan ja kerrotte miljoona poikkeusta tähän "sääntöön", lukekaa loppuun - ei tässä olla luomassa mitään vedenpitävää totuutta, kunhan fiilistelen.

Otsikko tarkoittaa siis sitä, että usein muusikot luovat hienoimmat albuminsa uran alkuvaiheessa (ts. nuorina), kun taas kirjailijat tarvitsevat muutamia romaaneja taakseen ennen kuin sanat alkavat tosissaan tippua hienoon järjestykseen.

Kirjallisuus on siis enemmän taitolaji ja muusikkous jotain sielunliikkeiden siirtämistä sooniseen muotoon, jonka liika ikääntyminen ja kaavoihin kangistuminen vain pilaa?

Ehkä.

Tämä tuli joka tapauksessa mieleeni kun luin Bret Easton Ellisin ensimmäisen romaanin Less Than Zero. Muistelen että olen aloittanut sen lukiossa, mutta tuolloin englanniksi lukeminen ei vielä luonnistunut niin hyvin, joten se taisi jäädä kesken.

Se oli pettymys kirjaksi. Easton Ellis ei lukeudu ihan lempikirjailijoideni joukkoon, mutta sekä American Psycho että Lunar Park ovat suorastaan loistavia kirjoja. Less Than Zerolla Ellis väläyttelee samoja teemoja, mutta homma jää aika vaisuksi ja tarkoituksenmukaiseksi shokeeraamiseksi, varsinkin jos on lukenut miehen muut kirjat.

Lunar Park on tietynlainen jatko-osa Less Than Zerolle, ja American Psycho taas saman teeman käsittely aikuisten maailmassa ja New Yorkissa (vrt. Less Than Zeron teinimaailma ja Los Angeles). Ihminen ei koe mitään, pelkää katoavansa, haluaa kadota, ei tiedä mitä tehdä. "Disappear here" on lause jonka päähenkilö Clay näkee tienvarsimainoksessa LA:ssa, ja jonka Bloc Party myöhemmin lainasi biisinsä nimeen.

Mutta Less Than Zero ei osaa mennä niin pitkälle ja äärimmäisyyksiin kuin American Psychossa, eikä se myöskään ole samalla tavalla älykäs kuin Lunar Park (jossa hiukan austermaisesti todellisuus hämärtyy, eikä lukija tiedä luottaako kertojaan).

On selvää, että Less Than Zero piti kirjoittaa Ellisin kehityksen kannalta, mutta jos miettii Bloc Partya - joka siis lainasi Ellisiltä aiheen kakkosalbuminsa biisiin - tuli se paras levy tehtyä ensimmäisenä.

Terkut Ruissalosta. Sunnuntai jäi meikäläisen osalta Ruisrockissa väliin, ei vaan jaksanut enää vääntäytyä sinne alueelle kun kahden päivän krebaus tuntui liikaa kropassa. Erityisesti Fleet Foxesin missaus harmittaa, mutta kun pääsi kotisohvalle hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä, tiesi tehneensä oikean ratkaisun.

Tämä oli muutenkin ainut festari jossa blogin kirjaajalla ei ollut mitään työtehtäviä, joten otin äärimmäisen rennosti ja keskityin hauskanpitoon.

Musiikillinen huippukohta oli helposti Nationalin perjantainen setti. Matt Berninger oli Kultsan keikkaan verrattuna hämmentävän selvin päin, mutta bändin veto oli silti loistavan pöhnäisen viihdyttävää setäindietä. Elbow'n keikka eilen menikin vaiheillessa, enkä lopulta nähnyt heitä sekuntiakaan...

Bob Hund ei kuulu suosikkiyhtyeisiin, mutta keikan viimeiset kolme biisiä nähneenä täytyy nostaa hattua bändin hulluudelle. Hurts oli teatraalinen ja hittibiisit soivat hienosti, mutta hiukan se jätti kylmäksi. Paramorea näin vain hieman, mutta se tuntui kutistuneen Hayley Williams -show'ksi.

Anna Calvi oli suorastaan mahtava! Käsittämättömän hieno ääni, seksikästä kitarointia ja kaunis nainen noin muutenkin. Teki vielä suuremman vaikutuksen kuin levyllä.

Suomalaisista katsoin JVG:n teinihurmosta, Apulannan hittiputkea, Stam1nan parhautta ja PMMP:n täydellistä säväyttävyyttä suviyössä.

Lopulta Ruisrockista muistaa jälkeenpäin aina vain jonottamisen. Kaikkea pitää jonottaa pidemmin kuin muilla festareilla - tai sellainen tunne festarin jälkeen aina on. Ikävää rockin kannalta, mutta vaivalloisesta matkustamisesta taitaa tälläkin Ruis-reissulla tulla se juttu jota jälkeenpäin muistelen, eikä esimerkiksi Calvin keikasta tai hauskoista hetkistä ystävien kanssa.

Edelleen siis Ilosaari ja Provinssi ovat omissa kirjoissani edellä, vaikka Ruissiin olikin tänä vuonna buukattu paljon paremmat bändit kuin kahteen ensinmainittuun. Tunnelma on kuitenkin festivaaleilla lopulta tärkein tekijä. Ruissista tulee upeasta ympäristöstä huolimatta enemmän mieleen joku Rantarock kuin rakkauden juhla, joka taas kuvaa kahta muuta isoa festivaalia paremmin.

Menen myös Ilosaareen, mutta töihin, joten en voi senkään jälkeen kovin reilusti verrata tämänvuotisia tapahtumia keskenään. Ehkä kuitenkin teen sen. Provinssi kuitenkin johtaa tällä hetkellä. Jääkiekkoilijoita ei siellä näy niin paljoa kuin Ruississa.

Ruisrockin järjestäjät tosin tekevät hyvää työtä, busseja lisättiin vesibussien tilalle jne, joten en missään nimessä kritisoi sitä puolta.

Hauska viikonloppu. Neljä päivää töitä ja pe-aamuna kohti Joensuuta. Kyllä tämä tästä.

Aion nyt tehdä härskin erottelun artistien välille jotka sanoituksissaan glorifioivat tavallisuutta ja jotka glorifioivat erityislaatuisuutta. Eli siis laulavat joko arkipäiväisistä asioista tai mahdollisimman kaukana arjesta olevista asioista.

Perinteisesti rock-musiikissa on kait yritetty paeta arkea. Joko keskitytään juhlahetkien kuvauksiin tai sitten ammatinvalinnan seurauksena eletään jatkuvaa juhlaa. Toisaalta rockissa on toki pitkään laulettu myös mielikuvituksellisista maailmoista, olivat ne sitten päänsisäisiä tai J. R. R. Tolkienin keksimiä (vai mitä Led Zeppelin...).

Toisaalta tavallisuudestakin voi laulaa niin monella tavalla. Jarvis Cocker laulaa tiskaamisesta tai nirppanokkaisesta kreikkalaisesta taideopiskelijasta, mutta osuvasti, eikä tavallisuutta glorifioiden.

Mutta mistä artistien pitäisi laulaa? Joskus kontaktin menettäminen tavallisen ihmisen elämään tekee artistista tylsemmän, kuten The Streetsin tapauksessa. Original Pirate Material edusti lad-elämää aidosti ja elämänmakuisesti (aargh, inhoan tuota sanaa, mutta se kuvaa parhaiten niitä tekstejä). Ensin oli Geezers Need Excitement, mutta kun Mike Skinneristä tuli julkkis, oli osuvin kommentti hänen elämästään When You Wasn't Famous.

Kirjoitan asiasta siksi, että viime vuosina suomalaiset miespuoliset laulaja-lauluntekijät ovat kunnostautuneet tavallisuudesta laulamisessa niin, että sen vetelämmäksi ja harmaammaksi ei lyriikka voi enää mennä. Jotenkin täällä ollaan onnistuttu latistamaan arki laulussa niin hirvittäväksi loskamössöksi, että Mikko Rimmisen Nenäpäiväkin tuntuu joltain värikkäältä fantasiaklassikolta siihen verrattuna.

Anssi Kela on Mikan faijan BMW -kaudellaan osittain vastuussa tästä, mutta hän on kuitenkin tehnyt sittemmin (ja myös Nummela-levylle) paljon oivaltavampiakin sanoituksia. Samoin Samuli Putroa usein syytetään tästä, mutta vaikkapa Elämä on juhla -levyn isoista sanoista on arjen ankeuden maksimointi kaukana.

Puhun teistä, Teleks ja Arttu Wiskari. Erityisesti teidän laulunne saavat minut miettimään, miten joku voi nähdä maailman noin onnettoman harmaana. Ettekö NÄE elämää arkisuudelta? Arki on asennoitumiskysymys, kyllä perheenisät kartanovolvoissaan varmasti TIETÄVÄT olevansa marketin kassajonossa ilman että joku kertoo sen heille.

Toki Wiskarin ja kumppaneiden suosio osoittaa, että tällaiselle tekstittämiselle on tilausta. Mutta. MUTTA. Juuri kun luulitte, että Mökkitie tai Tuntematon potilas vetäisivät banaliteettipohjat, astuu areenalle kappale nimeltä JARIN MUMMO. KUinka ollakaan, Jari on juonut itsensä hengiltä, Jarin mummon mies ampui itsensä hirvimetsällä, mutta JARIN MUMMOLLA ON NIIN HELVETIN ELÄMÄNMAKUISIA NEUVOJA JA HÄN ON HYVÄ IHMINEN.

Pitäisikö rock-musiikin palata takaisin Mötley Crüe -sanoittamiseen? Mielummin KUITENKIN kuuntelen korneja tarinoita nussimisesta lentokoneessa kuin tällaisesta kahvinkeittimen pohjaan juuttuneesta sakasta. Tulee muuten mieleeni, että ainakin iloluontoinen rock-yhtye Monday Box kunnostautuu anti-Wiskariudessa, Radical-biisissä kun lauletaan mm. että "making love on a desert road, so radical".

Pakko hehkuttaa ihan yksittäistä biisiä vaihteeksi. Vaikka kyllä tätä voi oikeastaan pitää ihan kokonaisen levynkin hehkutuksena.

Kuten otsikko vihjaa, tämä kirjoitus käsittelee Kakka-hätä 77:n (tai Kakkahätä-77:n tai Kakka-hätä-77:n) kappaletta Tuttipullonimijä, joka löytyy yhtyeen tuoreelta Huoltoasemalle unohdettu mies -albumilta.

Kuten Kakkiksen ep-kokoelma Totaalinen kakkahätä, myös tämä albumi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Olin jo melkeinpä ajatellut, että "punk is dead", siis sellainen "seiskaseiskapunkki", että kaikki siitä on vain tylsää retroilua ja nostalgisointia.

Mutta onneksi meillä on suomipunkin renessanssinero Teemu Bergman. Hän ja muut Kakkikset nimittäin OSAAVAT. Radiotoimittajakollega Perttu Häkkinen oli sanonut, että uusi Kakkis kuulostaa ihan "vanhalta Klamydialta", mitä pidän tietenkin kehuna, koska Klamydia teki alkuaikoinaan hienoa musiikkia.

Tarina on tässä kuitenkin tärkeintä. Tuttipullonimijä kertoo ihmisistä, jollaisia ainakin itse tunnen muutaman. "Vuodet ohi vierii vaan mä en mitään aikaan saa/ tuttipulloani imen sekä venaan kuolemaa". Ruskea tuttipullo ja sellainen maailmantuska. Bergman on kirjoittanut tunteensa auki niin hienosti ja tullut samalla antaneeksi nimen tälle ihmisryhmälle. Kalliosta varmasti löytyy, mutta kyllä muualtakin Suomesta.

Jos bändi haluaisi, heistä voisi tulla paljon isompia. On nimittäin melodiat ja kaikki muukin sillä tasolla kohdallaan et Suomen kansa osaisi arvostaa. Mutta Bergman & co pelkää ja vierastaa huomiota, joten Kakkis jäänee suurelta kansalta piiloon. Toki bändin ja biisien nimet vieraannuttavat myös. Itse asiassa kun soitin Tuttipullonimijän radiossa, sain palautetta, etten saisi enää sanoa bändin nimeä ääneen kun se on niin inhottava....

Biisin muuten laulaa rumpali Mirko, koska Bergman oli kuulemma tullut säveltäneeksi biisin epähuomiossa liian korkealta laulettavaksi...

Ostakaa siis Huoltoasemalle unohdettu mies. Aion nyt olla moraaliton ja linkata tähän YouTubesta kyseisen kappaleen. Kakkis pitää kuitenkin ostaa levynä koska Spotikasta jne. sitä ei löydy.

Uuden Soundin Slipknot-muistelojutusta muuten löytyy lause "YouTubet ja muut ilonpilaajat siintävät vasta tulevaisuudessa...". Kenen ilon se YouTube pilasi? Musiikinkuuntelijoiden vai niiden tahojen jotka maksavat Soundin mainokset? </sivuasia>