Eilen tuli televisiosta Tuuri-ohjelman ensimmäinen jakso. Ohjelmassa seurataan Vesa Keskisen Tuurin kyläkaupan elämää. Ohjelma oli erittäin viihdyttävä, koska kaikki ohjelmassa esiintyneet ihmiset olivat mielestäni itseäni tyhmempiä ja juntimpia.

Siinä se tulikin sanottua, tämän blogimerkinnän pointti. En ole mikään suuri reality-fani, mutta kyllä se on tässä myönnettävä: Omasta mielestäni tyhmemmille ihmisille nauraminen viihdyttää - tietyn ajan. Big Brotherin kohdalla se ei oikein toimi, koska nämä ihmiset kirkuen rynnivät sinne näyttelemään ruumiinosiaan, se ei siis kiinnosta, mutta esimerkiksi Tuuri ja Matkaoppaat menevät tähän kategoriaan.

Olihan se aika uskomatonta katsella, kun myllyverkkareihin verhoutuneet tiäksää-ihmiset hakevat Kiinassa tehtyjä työkalupakkeja asuntovaunuillaan. Ylemmyydentunto, ihmisluonnon perustunne, jota ei myönnetä tuntevansa. Paitsi kotisohvalla.

Sama Matkaoppaissa. Puuhelmipellet tulevat bambukalustettuihin diskoihin juomaan valkovenäläisiä, ja punakat perheenisät ruikuttavat vieraan kulttuurin kummallisuutta. Onneksi on Kippis-baari.

Ja näiden ohjelmien tekijäthän tasan tietävät, että Kehä III:n sisäpuolella ohjelmista ollaan juuri tasan tätä mieltä. Mutta koska niitä ei ole tehty ilkeillen, ohjelmista voi nauttia kuka vain.

Itselleni realityn kuningas on Diili, koska siihen tulevat ihmiset, jotka ainakin luulevat olevansa dynaamisia ja nerokkaita. Alkujaksojen aikana paljastuvat herkkupalat, joita viime kaudella olivat muun muassa "Lukuja" Hilokoski ja Sääntömies, ja tällä kaudella "Panofinder"-Sampo ja Uni-Jukka.

Lopulta ohjelmasta löytyy - ainakin toivottavasti - älykkäitä ja osaavia työntekijöitä Hjalliksen projekteihin, kuten viime vuonna Antti Seppinen, jonka positiivinen esimerkki on sympaattisinta Suomi-realitya koskaan.

Kannattaa siis myöntää itselleen miksi pitää realitysta. Haluat nähdä jonkun, joka on vielä sinuakin tyhmempi! Sillä jo noiden ohjelmien katsominen on lopulta aikamoista idioottimaisuutta.

Mitäköhän helvettiä tässäkin taas tapahtui. Siis hyviä asioita, toki. Mutta: Löysin itseni tykkäämästä rakastamasta Fatboyn Overdrive-levyä.

Eihän siinä mitään, uuden musiikin löytäminen ja rakastaminen on parasta. Outoa vain, että tällä kertaa uusi musiikki oli ruotsalaista roots-musiikkia - rock and rollia kai lähinnä.

En ole hirveän innoissani americanasta - ja jotta en eksyisi määritelmäviidakkon, katsokaa Wikipediasta. Sen sijaan Roots-musiikista olen innoissani, eh eh eh.

No, joka tapauksessa kun arvostamani kriitikko Otto Talvio arvosteli Fatboyn levyn Nytissä, ja kun Otto ja eräs Helvi puhuivat levystä Facebookissa, päätin kokeilla. Yllätyksekseni ns. "ränttätänttä", joka normaalisti ohjaa minut nopeasti kuuntelemaan jotain muuta, paljastuikin Fatboyn kohdalla mahtavan paksuksi grooveksi.

Toinen puoli Overdrivestä on Chris Isaak - Elvis -henkistä balladeilua. Juustoa ei ole kuitenkaan liikaa, vaan laulaja Thomas Paregis pistää tulkintaan sopivasti sielua ja pilkettä silmäkulmaan.

Soundit ovat toki läpeensä tyylikkäitä, mutta lopulta biisit viehättävät eniten. Nimibiisi on jopa pornoa, ihan panomusiikkia. Vaikea uskoa, että pönäköistä ruotsalaisukoista olisi Princelle kilpailijaksi, mutta näin se on. Siis pornomusiikin tekijöinä. Levyn top kolmoseen mahtuvat myös Whole Damn Cow ja Time's Running Out.

On siis tunnustettava, että hyvin tehty ja ajaton americana toimii minuun, vaikka yleensä kierrän kaikki tuon termin sisältämät alalajit kaukaa. Edellinen vastaava tapaus taisi olla Robert Plantin ja Alison Kraussin Raising Sand, joka on  tietty hengästyttävän loistava.

Fatboyta on kuitenkin tullut tässä viikon aikana kuunneltua niin paljon, että uskallan antaa sille yhdeksän jackrussellinterrierin kuvaa arvosanana. Harmi että missasin keikan perjantaina, oli kuulemma huikea meno!

Tutustukaa te pelokkaat. Fatboy pelastaa.

Silloin kun minä olin teini-ikäinen (varhaisteini-ikäinen ehkä), Huittisissa oli oma paikallis-tv. En enää muista oliko sillä tv-kanavalla muuta nimeä kuin paikallis-tv, mutta jos oli, sen nimessä oli varmasti Lautta-sana.

Oli miten oli, Huittisten paikallis-tv:n materiaali oli sanalla sanoen JUMAL-tasoista. Idea koko blogimerkintään tuli siitä, kun eilen koirien kanssa lenkillä ollessani muistin, että Huittisissa oli joskus kauan aikaa sitten Haarikka-niminen baari. Kun tämä räkälä sitten päätettiin jostain syystä lopettaa, paikallis-tv lähetti sieltä suorana lähetyksenä ohjelman nimeltä... *rumpujen pärinää* ... . . Haarikan hautajaiset!

Voi pojat mikä ohjelma se olikaan. Nyt mennään huterien muistikuvien pohjalta, mutta muistan että kanavan (ainoa) toimittaja, mursuviiksinen harmaatukkainen mies kiersi Haarikassa pöydästä pöytään ja keräsi humalaisilta kantiksilta kyyneleisiä kommentteja rakkaan juottolan valitettavasta sulkemisesta.

Sitten oli minun ja kavereiden suosikkiohjelma LEVYRAATI. Ohjelma oli toteutettu hyvin esikuvalleen uskollisesti. Oli juontaja (jo mainittu mursuviiksinen pappa) ja kolmihenkinen raati. Tämä raati koostui vaihtuvista huittislaisista merkkihenkilöistä. Kyllä, paikallisia suuruuksia.

Jukka Virtasen versioon verrattuna huittis-raadissa oli yksi ylivertainen parannus. Siinä otettiin huomioon myös yleisön mielipide. Siksi toimittaja-juontajan pöydällä olikin puhelin, johon otettiin mitenkään ennakkoon sensuroimatta suorassa lähetyksessä puheluita. Voitte kuvitella, miten laadukkaita pilapuheluita 14-vuotiaat pojat siihen puhelimeen soittivat. Mutta oli meillä hauskaa.

Muistelen, että osaan biiseistä tehtiin vieläpä musavideot ihan in-house-tuotantona. Tämä oli YouTube ennen YouTubea, tämä oli neroutta! Antaisin mitä vain täydellisestä dvd-kokoelmasta Huittisten paikallis-tv:n levyraatia. Kaverit tänne ja bisset kouraan. A VOT.

Tämän lisäksi nähtiin satunnaisia raportteja ties mistä. Muistan ainakin kesäteatteria, jonkun rakennuksen purkamista, jäiden lähdön liveselostamista ERITTÄIN pitkäpiimäiseen tyyliin. Pulssi oikein nousee tästä kaipauksesta. Iso sydän näille tekijöille, tuskin siitä liksaa saatiin <3

Nykyään tällainen toiminta on tietenkin siirtynyt internetiin. Mutta jo paikallis-tv-aikoina viehätyksen syy oli sama. Vilpitön, rehdin amatöörimäisesti tehty purkaus voittaa milloin tahansa muualta ostetut tositelkku-formaatit, jotka yrittävät näyttää kalliilta, mutta kumisevat lopulta tyhjyyttään.

Paras esimerkki nykymenosta ja demokraattisesta tiedonvälityksestä on ehkä Jurvan videopiiri, ja 84 lv +300 stamina +400 dexterity -tasoinen imitaattori Tenho Tuisku, jonka tyyliä voitte ihailla alta. Harmi - ISO HARMI - että Huittisten paikallis-tv:n tuotantoa ei ole YouTubeen asti säilynyt. Jos teillä on ko. materiaali jossain, YouTuubatkaa se, pyydän. Sitä ennen, nauttikaamme Tenhosta.

Kyllä meitä suomalaisia nyt hellitään. Jo hehkutettujen Magenta Skycoden, Ultramariinin ja Bubble Scumin lisäksi kovaa tavaraa tipahtelee muualtakin. Hyviä levyjä ovat jo julkaisseet Minä ja Ville Ahonen, Delay Trees (joka jää jotenkin Magentan varjoon, mutta onko mikään ihme ottaen huomioon Reliefin absoluuttisen kovuuden) ja Scarlet Youth. French Filmsin ja Shine 2009:n biisit sosiaalisessa mediassa ovat nautittavia.

Mutta...

...kovin kaikista loppuvuoden yksittäisistä biiseistä on kuitenkin Uuden Fantasian ja Freemanin Liian myöhään.

Flow'ssa helvetin kovan keikan vetänyt Uusi Fantasia tulee ryminällä takaisin, ja aika paljon kansan menevämmällä otteella kuin viimeksi. Vaikka olihan Top Tenilläkin Suad Khalifan laulama Faija, johon törmää monessa yhteydessä. En siis tosiaan tiedä Heimo-levystä kokonaisuutena kun en ole vielä kuullut, mutta Top Tenin loistavuus perustuu mielestäni siihen, että loistavaa biittiä ja Tixan huuruilua on sopivassa suhteessa sekaisin.

Muistan Flow'ssa kuulleeni Liian myöhään -biisissä jopa interpoliaanisia sävyjä. Kukaan muu paikalla ollut ei tosin tunnu allekirjoittavan tätä, mutta jotenkin se liveveto oli hienosti postpunkkaava. Ja tietenkin itse Freeman oli laulamassa liveversiollakin. Muutenkin Heimo-matsku tuntui liveorkesterin vetämänä mahtavalta. Myöhemmin Punajuuri Block Partyssä Freemanin osuudet tuli nauhalta (vai lauloiko ne joku, en muista, olin humalassa), ja meno oli muutenkin elektronisempaa. Mahtava keikka sekin.

Toinen Myspacessa oleva biisi Barefoot Not Naked on sekin mahtava, mutta ei niin bissenjuontiin houkuttavalla tavalla kuin Liian Myöhään. Kuuntelumateriaalia.

Onko siis niin, että Uusi Fantasia tulee takavasemmalta ja lataa vuoden top kolmoseen yltävän levyn? Ainakin biisi on vuoden parhaita, heittämällä. Tässä on jopa sellaista crossover-potentiaalia, että toivon kaupallisten hittiradioidenkin ottavan tämän soittoon. Video on ironinen, mikä saattaa vieraannuttaa kansan syviä rivejä, mutta jos kuulevat vain biisin, niin ovat luultavasti mielissään.

Minun mielestäni video on tietenkin mahtava. Pablo Filmsin tekoset toivottavasti huomioidaan alan gaaloissakin, SMC Hoodratsit ja tämä ansaitsevat glooriaa!

Siispä, palvokaa Uutta Fantasiaa. Heimon arvostelu blogissa jahka saan levyn käsiini.

Olen kyllä pitänyt Ultriksen edellisistä albumeista, mutta eivät ne mitään hirvittävän tärkeitä levyjä ole minulle olleet. Parasta bändissä on sen erottuvuus muista suomalaisbändeistä, ja sellainen hempeä rauhallisuus. Voisi jopa puhua hippeilystä, jos haluaisi oikein ilkeillä.

Ydin kuulostaa heti siltä, että siitä pitää. Tarkemmin perille päästääkseen täytyy kuitenkin tutkiskella ja pyöritellä musiikkia mielessään - ja tietenkin kuunnella levyä monta kertaa. Ehkä tästä syystä Ultris ei suosikkiyhtyeeni, vaikka tiedän että sellainen vaivihkainen aukeaminen on joillekin jopa tärkein asia musiikissa.

Myönnetään, muutaman kerran Ydintä kelaillessa keskittyminen herpaantuu joka kerta. Ei välttämättä samojen biisien kohdalla, mutta kuitenkin Matti Johannes Koivun hailakka laulutapa ja toistoon perustuvat kitaroinnit ovat joskus keskittymiselle liikaa.

Kirjoittaessa kierrään tätä asiaa ympäri. Onko se hyvä vai huono asia, jos kuunteluun uppoaa. Ei Ydin välttämättä ole vuoden koukukkain levy, mutta ainakin sitä kuunnellessa on hyvässä paikassa.

Sitäpaitsi Sydämet, Hän haluaa heijastuksen ja Kultakausi ovat kaikki hitikkäämpiä kuin Elohopeaa tai Suudelma.

On jotenkin hemmoteltu olo, kun tulee niin paljon hyvää suomalaista musiikkia. Toisaalta muiden on epäreilu julkaista levyjä, kun Magenta Skycode julkaisi Reliefinsä vertailukohdaksi. Ei tämä siis niin hyvä ole, mutta viiden vuoden tauolta Ultramariini on palannut itsevarmempana ja jotenkin irrallaan maailmasta.

Mukana on räväkämpiä sävyjä ja huomiota herättävämpää synailua, mutta kyllä ne parhaat biisit ovat edelleen niitä kitaran hel-hel-heleyttä ja leijuviin lauluihin perustuvia kaunokkeja.

Jos tämä on hämeenlinnalaisuuden ydin, pitäisi kai käydä siellä joskus.

"Maan alle piiloon, pois keskuksista. Kauas pinnoista heijastavista."

Suorituksestaan Ultramariini saa kahdeksan jackrussellinterrierin kuvaa. Tällä kertaa nukkuvan jackrussellinterrierin, koska meno on niin lunkia.


Näytebiisinä Spotifystä löytää Hän haluaa heijastuksen -singlen. Mutta käykää ostamassa levy kaupasta, siellä niitä on!

Tarkkaavaisimmat (teitä on noin 70 päivittäistä kävijää, pakko siellä joku tarkkaavainenkin on olla) muistanevat, että lupasin viimeksi, että tämä merkintä käsittelee Ultramariinin mainiota Ydin-levyä. Näin ei ole, koska en ole vielä saanut kuunneltua sitä tarpeeksi.

Syynä on se, että olen neljän päivän ajan kokeillut Nokian N8-puhelinta, johon ei voi Applen tietokoneelta piuhan kautta siirtää levyä, joka minulla on siis kovalevyllä. Olisin toki voinut kuunnella levyä cd-soittimen tai tietokoneen kautta, mutta parhaat kuunteluminuutit itselläni ovat työmatkalla, jolloin kuuntelen musiikkia kännykän kautta.

Seliseli, tänään hylkään testipuhelimeni ja siirryn takaisin rakkaaseen N900-malliin, joten arvio tulossa huomenna. Nyt tämän blogimerkinnän asiaan:

Lepsua journalistitermiä käyttääkseni Ylen Ajankohtaisen kakkosen "Homoillan" jälkeen uskontokeskustelu on vellonut ympäri medioita ja keskustelupalstoja. Itse olen uskonnoton, en usko jumalaan, en kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18), kun ihminen kuolee kaikki loppuu jne.

Hämmentävän suuri määrä musiikista on kuitenkin tehty jeesuksen vaikutuksen alaisena. Osa (suuri?) tästä on toki kulttuurista vaikutusta, eli että Jeesusta kuuluu kiittää kansiteksteissä (tai "hihanuoteissa", niinkuin joku taukki suomensi sleevenoten ysärillä ilmestyneessä Kurt Cobain -kirjassa), mutta kyllä niitä tunnustuksellisia kristittyjä (ja muslimeja) on minunkin suosikkiartisteissani.

Yleismaailmallisesti se on tietenkin aivan se ja sama onko artisti uskovainen vai ei, mutta kirjoitankin tässä omasta kokemusmaailmastani. On nimittäin niin, että olen melko suvaitsevainen uskonnoille niin kauan kuin uskovaiset antavat uskonsa vaikuttaa vain omiin toimiinsa. Milloin jeesuksesta laulaminen on ok? Milloin jumalasta laulaminen on ok? Milloin saatanasta laulaminen on ok? Milloin allahista laulaminen on ok?

Jedi Mind Tricks on yksi lempi-hiphop-yhtyeistäni. Bändin räppäri Vinnie Paz on muslimi, joka räppää lähinnä tappamisesta, kadotuksesta, homoista erittäin negatiivisessa valossa, palavista asioista ja väkivallasta yleensä. Olen miettinyt, että jos Vinnie olisikin kristitty, ja räppäisi vastaavista asioista, vihaisinko vai rakastaisinko häntä?

Pidän JMT:n musiikista, koska Stoupe the Enemy of Mankindin taustat ovat niin jumalaisia (pun intended), ja Vinnien ja vierailijoiden ahdasmieliset räpit niin kiukkuisesti syljettyjä. Parhaat levynsä bändi teki uransa alussa (Violent By Design ja Visions of Gandhi), mutta se olkoon tässä sivuasia.

Vinnie on räpännyt esimerkiksi, että:

Fuck ya crucifix, your religion and its uselessness
Your propaganda is more wickeder than luciphers
Islamic scientists predicted the computer chips
I spit a rap at you to rock you like Medusa's lips

Aika viha- ja ahdasmielistä, puhumattakaan viittauksista "fucking faggotseihin" tms. Koko hommassa on kuitenkin minun korvaani aika parodinen maku, varsinkin kun näkemissäni haastatteluissa Vinnie on osoittautunut aika fiksuksi kaveriksi. Useat miehen räpit ovat niin näppärästi sanailtuja, ettei niitä idiootti saisikaan aikaan.

Vinnie ei kuitenkaan saarnaa, joten häntä kestää kuunnella. Sama pätee moniin muihin räppäreihin, jotka ovat joko muslimeja tai kristittyjä. Kanyellakin on mahtava Jesus Walks -biisi, Mos Defillä taas lempeämpää islamilaisuutta edustavia teoksia.

Monet rock-muusikot tunnustavat myös kristinuskoa. Yleensä jotkut viittaukset rukoukseen tai avunpyynnöt jeesukselta tai jumalalta eivät häiritse, enkä oikein osaa sanoa miksi, koska kyllä mun on tosi vaikea suhtautua ihmiseen, joka normaalimaailmassa pyytää apua henkiolennoilta. Biisissä se on eri asia.

Jotta saisin tästä nyt jonkinlaista yhteenvetoa aikaiseksi, on sanottava, että uskon - edes ahdasmielisen uskon - tunnustaminen ei minua musiikissa häiritse. Sananlevittämistarkoituksessa tehty musiikki on kuitenkin kauheata - siis oikeastaan kaikenlainen gospel. Niin kauan kun ei saarnata, kaikki on hyvin.

Sama pätee muuten saatanasta laulamiseen. Samasta uskomusjärjestelmästä sekin on peräisin - Valhallat sun muut black metal -miesten jutut vähän vanhemmasta. Yritän koko ajan selittää itselleni, miksi vaikka juuri JMT:n lyriikat eivät häiritse, mutta se taitaa mielessäni tuntua samalta kuin black metal. Kaikki saatanat ja muut pirut ovat vain tunteen välittämisen projisoimista.

Ja kuten olen aiemminkin pari kertaa todennut: musiikissa tärkeintä on se, että tunne välittyy.

Mua ärsyttää, että julkisuudessa ateistit leimataan rakkaudettomiksi harmaiksi kaikeinkieltäjiksi. Siksi en olekaan ateisti, en vain usko jumalaan. Suurin osa musiikista kertoo tunteista, ei tunteista selitettynä keksittyjen henkiolentojen kautta.

Jotta homma saadaan kunnialla loppuun, on aika kuunnella paras biisi, jonka nimessä mainitaan Jeesus. Ja ihan turhaan rutisette proge-Genesiksen nimeen vannovat, AOR-Genesis on paras!

Aion kirjoittaa huomenna tähän blogiin arvion Ultramariinin Ydin-levystä. Siitä tuli mieleeni käsitellä musiikkitoimittajan tai -kriitikon jääviyskysymystä. Ultramariinin kitaristi Ville on nimittäin Rumban avustaja kuten minäkin, ja olen tavannut hänet monta kertaa. Ei voi sanoa, että olisimme ystäviä, mutta tunnemme kuitenkin toisemme. Minä voin arvostella tässä blogissa vaikka isäni tekemän levyn, mutta johonkin lehteen tai muuhun mediaan se voisi olla ongelmallisempaa.

Väitän, että osaan tehdä levyarvion rehellisesti, vaikka tuntisinkin sen tehneet muusikot. En kuitenkaan koskaan tee levyarvioita Rumbaan tai Rytmiin, jos olen vasta haastatellut bändiä. Tämä johtuu siitä, että haastattelun kautta ja taustatyötä tehdessäni uppoudun aina artistiin niin paljon, että sen jälkeen levyn arvioiminen ei onnistu objektiivisesti.

Tässä blogissa olleiden levyarvioiden kohteita tunnen vähän. Bubble Scumin Heba on vaimoni kanssa samassa työpaikassa ja olen tavannut hänet pari kertaa. En todellakaan arvostellut heidän levyään kehuvasti siitä syystä - päin vastoin, jos artisti on edes etäisesti tuttu kynnys kehuihin kasvaa.

Olen päättänyt, etten hauku tässä blogissa levyjä. Tai siis: Haukun muun asian seassa, mutta en kirjoita haukkuvia arvosteluja. Paskoja levyjä on maailmassa niin paljon, että nostettakoon täällä esiin vain niitä harvoja hyviä.

Ei saa kuitenkaan pelätä haukkujen kirjoittamista, kunhan sen pystyy perustelemaan. Jos oikein kehuisi kaikkia suomalaisia levyjä, voisi varmasti taputella artistia selkään levyjulkkareissa, mutta se edustaa juuri sellaista käytöstä jota inhoan. En nyt sano, että Suomessa olisi paljon sellaisia musiikkikirjoittajia, mutta ainakin jonkun verran, jotka tuntuvat tekevän hommaa lähinnä ystävystyäkseen muusikoiden kanssa.

Olen itsekin muutaman muusikon ystävä, mutta ystävien hankkiminen muusikoiden joukosta ei ole itse tarkoitus. Moni muusikko on toki sillä lailla puolituttu, että vaikka baarissa tavatessa voi vaihtaa muutaman sanan, mutta olen tosi tarkka siitä, että en yritä uida kenenkään suosioon vain siksi, että on "siistiä tuntea julkkiksia" tms. Jos on rehellisesti oma itsensä, voi myös tarvittaessa kertoa julkisesti negatiivisen mielipiteensä artistin levystä tai keikasta tai kirjasta tai mistä ikinä kulttuurituotteesta.

Joskus on tullut kirjoitettua aika lennokkaastikin (eli haukuttu melko ilkein sanankääntein), mikä on johtanut muun muassa siihen, että eräs artisti kirjoitti minusta englanninkieliseen Wikipediaan melko törkyisiä valheita. Itseäni se lähinnä naurattaa, mutta osoittaa myös, että artistit tosiaan välittävät siitä mitä heistä kirjoitetaan, mistä syystä heitä täytyy kunnioittaa ainakin sen verran, että kirjoittaa rehellisesti ja ilman taka-ajatuksia.

Olen kuullut, että eräs musiikkitoimittaja ei halua kirjoittaa levyarvioita, koska ei halua sanoa negatiivista mielipidettä suomalaisbändeistä. Haluaa siis mielummin kaveerata. Helkkarin hienoa. En siis tiedä onko tämä totta, kyseessä on toisen käden tieto.

Niin, Ultramariinin levyn siis arvioin, koska pidän siitä - vaikka tunnenkin Ville Aallon eli Alle Viillon.

Voisi olla mielenkiintoista, jos Rumba, Soundi, Rytmi ja Sue paljastaisivat yhdessä numerossaan kaikkien levyarvioiden taustoilta vastaavat yhteydet. Onko artistin kanssa kilistelty kaljatuoppeja? Onko hän levy-yhtiöllä johon toimittajalla on jotain yhteyksiä?

Muista tässä blogissa julkaistuista levyarvioista: Jori Sjöroosia (Magenta Skycode) olen haastatellut kerran, en tunne, eikä hän tunne minua. Interpolin jätkien kanssa ollaan parhaita kavereita. No ei olla. Paul Banksin ystävä haluaisin olla, mutta se onkin taas toinen, ja paljon vainoharhaisempi tarina.

Kuulin tänään amerikkalaisen metalliyhtye Disturbedin version U2:n kappaleesta I Still Haven't Found What I'm Looking For.

Jos olet joskus kuullut Disturbedia ja tuon kyseisen U2-biisin, arvaat varmaan jo tässä vaiheessa, että lopputulos riitelee kaikkea oikeutta ja kohtuutta vastaan.

Disturbed on hirvittävä bändi, mutta se heille sallittakoon. Disturbedin laulaja määkii ihmeellisellä kurkkuäänellä huonoa elämäänsä, sukii värjättyä partaansa (tämä perustuu mielikuviin) ja ottaa uusia tribaalitatuointeja kaljuunsa. Taustalla hengettömäksi tuotettu riffikone sylkee Panteran ylijäämäriffejä Linkin Parkin otteella.

Kun tällainen yhtye ottaa käsittelyyn U2:n valitusvirren, syntyy niin käsittämättömän kammottavaa kuuloelimissä havaittavaa värähtelyä, että tekee mieli heittää cd:t parvekkeelta, deletoida Spotify ja kieltää, että mitään musiikki-nimistä ilmiötä koskaan maailmanhistoriassa olikaan.

Kuunnelkaa itse.


Tuntuuko tämän jälkeen kohtuuttomalta, että esimerkiksi Disturbedilta voitaisiin vain ottaa coverointioikeudet pois? Varsinkin kun sama yhtye on jo aiemmin ryystänyt kasaan sellaisen version Genesiksen Land of Confusionista, että Phil Collins on saattanut jopa suuttua.

Kuunnellaanpa nyt sekin. No joo joo, tiedän ettei kukaan tämän blogin lukija pysty niitä molempia kuuntelemaan.


Coverit ovat kliseisesti sanottuna KAKSPIIPPUNEN JUTTU. Esimerkiksi Nirvanan coverit on tehty tyylillä, ja ne antavat usein paljonkin lisää alkuperäisversioon verrattuna. Man Who Sold the World, Meatpuppetsin biisit, Vaselinesin biisit, Shocking Bluen Love Buzz, jne.

No, tämä nyt on ilmiselvä kanta. Mutta mihin biiseihin ei kannattaisi koskea?

Ei ainakaan Leonard Cohenin Hallelujahiin, se on selvä. Anna Puulla on sympaattisia biisejä, mutta se Hallelujah meni just niin pieleen kuin kaikkien muidenkin, paitsi tietty Jeff Buckleyn. U2:n One on tietty myös paha. Sanokaa te, mitä on versioitu liikaa?

Toisaalta rakastan karaokea. Ihan totta! En juuri osaa laulaa, mutta se demokraattisuus ja vahva humalan taso tekevät siitä mahtavan ilmiön. Covereitahan nekin on, ja rakastan versioita biiseistä, mutta joku raja siihenkin on vedettävä.

Jose Gonzalezin  Heartbeats-versio on muuten paska. Tämä provona, mutta en oikein tajua Gonzalezia.

Oikeastaan, ennen kuin kirjoitatte kommentteihin mistä biiseistä ei pitäisi tehdä covereja (koska hyvän tekeminen on mahdotonta tai niitä on tehty liikaa), puhdistakaa korvanne Knifen Heartbeatsilla.

Spotifyn ja mp3-soittimien aikana tuntuu, että levyjen kannet ovat menettäneet merkityksensä. Tai näkyväthän ne minikoossa puhelimen näytöllä, mutta ei niihin kiinnitä sen kummempaa huomiota.

Eilen kiinnitin.

Näin mielipuolisen kannen takana täytyy olla artisti itse. Graafikko olisi päätynyt tylsempään. Edustaako vahanukke levyn kuulijaa, joka kauhistuu ymmärtäessään Stalinin ja Hakulisen yhteyden?  Mikä yhteys suomirokkarilla ja diktaattorilla on?

Onko molemilla shokeerausvoimaa? Siksikö he ovat samassa taidenäyttelyssä esillä? Ainakaan Stalinin ei ole tarvinnut ottaa niin pelottaava ilmettä kuin Hakulisen. Toisaalta Hakulinen ei ole tiettävästi tappanut miljoonia ihmisiä.

Ovatko kuvat pään sisällä? Hakulisen pään? Kuulijan? Onko kyse nostalgiasta? Taistolaismuistoja? 

Tällaisia kansien pitäisikin olla. Kiinnostuin Hakulisen soolourasta kannesta johtuen. Selvisi, että levyn debyyttisingle Motti kertoo sodasta. Kakkossinglellä laulaa Eleanoora Rosenholmin Noora Tommila (yhtye on muuten yliarvostettu), ei mikään perusvalinta suomirokkarin levylle. Hakulinen vaikuttaa ennakkoluulottomalta ihmiseltä.

Ottakaa siis mallia tyylikkäiden mustavalkokuvien tai abstraktien kuvioiden suosijat. Ja puhun nyt teistä Kiki Pau, se White Mountainin kansi on tylsä! Vaikka muuten  olette kyllä mahtavia. Puolen tunnin ja kolmen biisin keikka berliiniläisessä vesitornissa kuukausi sitten oli parhautta.

Jotta ei menisi ihan il negativoksi tämä, niin postaan lopuksi kaksi videota. En uskalla Hakulisen musiikkiin vielä paneutua (siis olen mä niitä vanhempia kuullut, Tähtipölyäkin varmasti jahka se ilmestyy), mutta sen sijaan tarjoan muuta hyvää.

SMC Lähiörotat eli SMC Hoodrats on skeittileffan introksi syntynyt ryhmä, joka ei ole teknisesti taitavin, mutta se osaa luoda lähiöelämään tarvittavan humoristista glamouria. Tämä toinen musiikkivideo oli hetken YouTuben katsojatilaston kärjessä. Parissa päivässä 160 000 katsomiskertaa. Tehkää perässä Suomen vientitoivot.



Kaija Koo sen sijaan on noin 160-senttinen jumalatar, jonka ääni saa lähiöiden ja pikkukaupunkien nuoret miehet itkemään. Apiksen talliin siirryttyään Kaijan videokin on tajuttu tehdä ilmeinen kohderyhmä mielessä. Tai tokihan iskelmäkansakin tästä tykkää, mutta niin tykkää nuorisokin. On sanomattakin selvää, että odotan Kaija Koon levyä valtavasti. Kuulinkin pari vastamasteroitua biisiä tuossa, lupaavia olivat!


Tätä kyseistä Vapaa-biisiä on muuten kahtena YouTubeen lisättynä laittomana versiona kuunneltu 750 000 kertaa.

Hyvää yötä, toivottavasit Hakulisen kansi ei tule uniin!

Kuten olette saattaneet lukea, tänä vuonna briteissä yritetään kampanjoida John Cagen teosta 4'33'' joulun listaykköseksi. Viime vuonnahan X Factorin paskaykkösiin kyllästyneet netinkäyttäjät ostivat Rage Against the Machinen Killing in the Namen kärkeen, ja Joe McElderryn Miley Cyrus -cover The Climb jäi kakkoseksi.

Tänä vuonna sama kampanja on siis astetta kunnianhimoisempi, kun ykköseksi hamutaan John Cagen 4'33' -teosta, jonka levytetty versio käsittää 4 minuuttia 33 sekuntia hiljaisuutta. Live-esityksissä teoksen sisältö muodostuu Cagen mukaan yleisön ja ympäristön äänistä.

En tiedä teistä, mutta minä aion osallistua tuohon kampanjaan. Se kun ainakin viime vuonna tehtiin jonkun ip-kikkailun kautta mahdolliseksi myös muualta kuin UK:sta käsin.

Miksikö? Onko sillä oikeasti mitään väliä tai merkitystä ostaako valveutunut nettikansa hiljaisuutta enemmän kuin teinit jotain cover-huttua? X Factor -pomo Simon Cowell varmaankin nauraa räkäisesti koko matkan nettipankkiinsa (hällä on luultavasti iso kämppä, ja jos läppäri on itäsiivessä, niin se saa nauraa aika pitkään kävellessään keittiöstä sinne), koska kampanjan ansiosta X Factor -voittajan fanit ostavat sinkkua vielä kiivaammin.

Viime vuonna McElderryä myytiin 450 000 kappaletta ja Rage Against the Machinea 502 000 kappaletta, eli kivasti siitä tuli taskurahaa molemmille tahoille. Koska RATMit ovat laupiaita ja kuuluvat lukuisiin eri sissijärjestöihin (vitsi), he taisivat tosin lahjoittaa kaiken hyväntekeväisyyteen. Ehkä osan olisi voinut lohkaista Tom Morellon laulutunteihin, jos mielii jatkaa folk-urallaan (taas vitsi).

Eniveis, itse aion osallistua siksi, että nautin perverssillä tavalla siitä, miten internet näyttää voimiaan. Toki voisi aiheellisesti kysyä, enkö voisi osallistua johonkin sellaiseen hankkeeseen, jossa internet käyttäisi voimiaan jonkin oikeasti merkityksellisen asian puolesta? No en, tämä kiinnostaa minua.

Sitä paitsi onhan se mahtava ajatus, että BBC:n listaohjelmassa soitetaan joulun nurkilla neljä ja puoli minuuttia hiljaisuutta. Koska listaykkönen on soitettava! Alun perin Cage halusi tiedustella teoksellaan, mikä on musiikkia ja mikä ei, ja listaykköseksi noustessaan 4'33'' kysyisi mainiosti tuon kysymyksen uudestaan:

Onko televisiossa monta kuukautta aggressiivisesti markkinoitu, punnankuvat silmissä valittu, keskiviivan absoluuttiseen keskikohtaan tuotettu, miljoonaan kertaan kuultu coverbiisi jonkun siloposken esittämänä musiikkia, vai onko sitä radionkuulijoiden taajuusnapin räpläily Cagen hiljaisuuden aikana?

Cagen kampanjalla on myös Facebook-ryhmä, liity mukaan jos kiinnostaa.

 4'33''  löytyy YouTubesta! Ilmeisesti YouTuben biisintunnistus-algoritmi ei ole bongannut sitä =D. Muutenhan sen YouTubettaminen ilman lupaa olisi tekijänoikeusrikkomus.

Tämä liittyy aiemmin postaamaani "uskottavien bändien" ongelmaan. Kirjoitin siis, että kyllä aikuisena pitää jo pystyä kertomaan rehellisesti jos tykkää Happoradion Puolimieli-biisistä (hyvä biisi!).

Asialla on myös toinen puoli. Musadiggariuteen ja musiikkikriitikkouteen kuuluu tiettyjä pakollisia bändejä. Niitä on arvostettava, muuta vaihtoehtoa ei ole. Musafoorumien vakioaihe, mutta kirjoitanpa silti.

Siksi käymmekin klassikoiden väheksyntään.

Esimerkiksi Rolling Stones. Ihan paska bändi. Meinasin tukehtua aamukahviini kun Exile on Main Streetin uusintaversio ilmestyi pari kuukautta sitten. Kaikki Pitchforkia myöten kusivat hunajaa. Mikä mestariteos! Mikä raaka energia! Mikä pitelemätön yhtye!

No, uusintajulkaisusta johtuen levy ilmestyi myös Spotifyyn. Kuuntelin sen duunissa pariin kertaan läpi. Kysynkin nyt, että mitä vittua? Tästäkö blueskaavan ränttän tänttän tänttäämisestä piti olla innoissaan? Joo, kyllä siitä kuulee että pojat ovat herskoissaan olleet, mutta en minä ymmärrä missä se hienous on?

Oma Rollari-tietous on sellasella best of -tasolla. Se riittää hyvin. Onhan heillä 4-5 mahtavaa biisiä ja jonkin verran kivoja biisejä. Jos joku firma maksais vip-tilaan juomineen katsomaan, niin olishan se varmasti ihan kiva nähdä stadionilla. Intoilla siitä, pysyykö Keith Richards pystyssä. Huutaa "sädisfäksö" muiden firmarokkareiden mukana.

Sitten Television. Tavallaan ymmärrän, miksi tästä pitäisi olla innoissaan, mutta onhan ne biisit aika runkkailua.  Ihan näppärää sinänsä tehdä yksinkertaisista aineksista näinkin monitahoista musaa, mutta tässä on se jammailuelementti, joka saa vitutuskäyrän nousemaan. Bluesjamit, kuten olen ennenkin kirjoittanut, ovat hirvein musiikin muoto.

Kun nyt kerran päästiin tähän bluesiin, myönnetään samalla, että 22-Pistepirkkoa en ole koskaan ymmärtänyt. Siinäkin on taustalla se sama garagepaska mitä Exile on Main Street edelsi. Muutamia hyviä biisejä, mut ei tässä mistään suuresta suomalaisesta voi puhua.

Entäs sitten varsinkin muusikoiden suosiossa oleva Velvet Underground? Estetiikka on kunnossa ja heroiini on helluva drug. Nää on just sellaisia levyjä, joista lukee koko nuoruutensa musalehdistä, ja sit kun kuulee sitä levyä, niin olo on vähän kuin astuis Mallorcan lentokentälle vaikka luuli olevansa menossa Los Angelesiin.

Telkusta alkaa Mentalist joten on pakko mennä. Sen verran täytyy vielä sanoa, että 2000-luvun Radiohead-levyt ovat paskoja. Sisäänpäinkääntynyt vaikeilija ruikuttaa ja yrittää kaikin voimin pitää bändinsä mahdollisimman harmistuneen kuuloisena. Latasin punnalla sen uusimman levyn, joka on näistä paras, mutta sekin niin tärkeyteensä kietoutunut, ettei siitä voi nauttia.

Kommenttiloota on avoinna. Näitä riittäisi vielä mutta Mentalist on tärkeämpi.

Nykymaailmassa bändin tai artistin ei tarvitse olla kovinkaan iso (tai edes vanha), että kustantaja innostuu kirjan tekemisestä. Vastaavasti muusikon ei tarvitse osoittaa kovinkaan suurta innostusta esimerkiksi nettipäiväkirjan tekemiseen, että joku ehdottaa sen julkaisua.

Tämä tuli mieleen, kun luin eilen Elonkerjuu-kitaristi Simo Rallin kirjan alkusanoja. Siinä kansanmies Ralli päivitteli juuri sitä, miten hänen vaatimattomia kirjoituksiaan halutaan julkaista, vaikka jokaiselta perusduunarilta irtoaisi yhtä mielenkiintoisia tarinoita. Tuskin, mutta onhan hänellä pointti.

Rallin kirja on ihan sympaattinen tapaus. Se sisältää Elonkerjuun kotisivuilla julkaistuja keikkapäiväkirjoja ja parissa sanomalehdessä julkaistuja kolumneja. Harmi vaan, että kirja on kirjoitettu "pohojammaaksi" - eli murteella jota en kerta kaikkiaan pysty lukemaan. Vihaan tosin muutenkin murrekirjoja, mutta se on tässä sivuasia.

Mutta asiaan: Aika paljon "musiikkikirjoja" (joilla tarkoitetaan tässä muusikon kirjoittamia tai muusikosta/musiikkialan ilmiöstä kirjoitettuja) on tullut luettua. Suurempi osa on valitettavasti aika huonoja. Olen tästä purnannut aiemminkin, mutta sääliksi käy niitä vanhempia, jotka on lapsen toimesta pakotettu käyttämään rahaa jonkun pari vuotta alalla olleen Idols-kilpailijan "elämäkertaan". Yleensä nämä projektit ovat vielä sen verran "kunnianhimoisia", että ne ovat enemmänkin kömpelön pitkiä bändihaastatteluita kuin kirjoja. En ole hirveän tarkasti tätä skeneä jaksanut seurata, mutta ettei vain olisi Pete Parkkosestakin tehty joku fanikirja? On hyvä ja tärkeää että lapset lukevat, mutta ostakaa niille Viisikkoja, ettei tarvitse rahoittaa tuollaista paskaa.

Mistä päästäänkin yhteen hyvän kirjan kriteeriin. Tylsintähän on, jos muusikko tai hänen edustajansa ovat itse päättäneet, että kirja tehdään. Sitten sinne laitetaan muutamia valittuja paljastuksia, mutta kokonaiskuvasta tulee artistille edullinen. Totuus, kuten tiedetään, on suhteellinen käsite, mutta markkinointimielessä tehty ylistys venyttää totuutta jo aika muodottomaksi. Johnny Cashin elämäkerta ja Mötley Crüen jengin huumepäiväkirjat ovat positiivisia poikkeuksia näistä. Cashilla ei tainnut olla enää mitään hävittävää, eikä mies muutenkaan yrittänyt miellyttää ketään valheellisilla mielikuvilla.

Toisaalta myös "unauthorised"-elämäkerrat ovat pahimmillaan vitunmoisia rahastuksia, joista tulee lähinnä kiukkuiseksi. Esimerkkinä Wikipedia-tasoinen Pink Floyd -kirja jonka arvostelin viime vuonna Rumbaan. Mutta asiallisissa käsissä ilman artistin kanssa tehtyä yhteistyötä kirjoitetut kirjat ovat niitä parhaita. Olen itse asiassa huomannut, että jos on oikein kiinnostunut artistista, kannattaa lukea kaksi tai useampia kirjoja.

Nirvanasta olen lukenut vissiin kuusi kirjaa. Christopher Sandfordin ja Everett Truen versiot ovat parhaat. Ensimmäinen on kattava ja virallisehko, Truen taas super-subjektiivinen ja mahtavan heittäytyvä. Itse asiassa Truen kirja on paras bändikirja jonka olen lukenut. Hän "toi grungen" Brittien musalehdistöön kirjoittamalla siitä kiivaasti Melody Makeriin. Hän myös työnsi Cobainin Readingin lavalle pyörätuolissa vuonna 1992.

Usein toivon, että muusikkoelämäkertojen lapsuusvaiheet jätettäisiin lyhyemmiksi. Kronologiassa etenevien kirjojen mielenkiintoisimmat kohdathan ovat vauhdikas nousu suosioon ja (usein huumeista tai alkoholista johtuva) romahdusvaihe, josta liu'utaan seesteiseen loppuun.

Raa'asti luokiteltuna jakaisin musiikkikirjat seuraaviin:

1. Tyhjänpäiväiset fanikirjat
2. Artistin ja kirjailijan yhteistyöt - kun artistin urassa jo oikeasti kerrottavaa
3. Rahastusmielessä tehdyt "unauthorised" -elämäkerrat, nopeasti ja hutaisten
4. Genrekirjat - näistä paras on Albert Mondrianin Choosing Death, tai The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock
5. "Unauthorised" -kirjat, joissa epävirallisuus tarkoittaa lahjomatonta kulmaa ja peittelemätöntä kerrontaa
6. Artistien kirjoituksista kootut kokoelmat. Kuten nyt tämä herra Rallin teos. Niissä kolumneissa on kyllä järkeä, tervettä keltaisen lehdistön analyysiä.

Tällä hetkellä luen Pop Babylon -nimistä kirjaa, joka kertoo brittiläisen levybisneksen kulisseista. Huumeita ja seksiä siis. Aika tylsä kirja, siinä kun ei tunnu olevan minkäänlaista punaista lankaa tai pointtia.

Jotta saisin kirjoitukselle edes jokseenkin summaavan lopetuksen, teen listan!

Eli Also Sprach Jussi -blogin kaikkien aikojen 5 parasta musiikkikirjaa

1. Everett True - Nirvana 
Kuten todettua, pääsee lähemmäksi Nirvanaa kuin kukaan. Esittää mielipiteitä ja on subjektiivinen. Mahtava matka.

2. Stephen Davis - Hammer of the Gods
Musta tuntuu, että Zeppelinin maailmassa Nikki Sixx vaikuttaisi räkänokalta. Oikeasti aika mielipuolista meininkiä. Musiikkikin on kuvailtu viihdyttävästi.

3. Luke Haines - Bad Vibes
Auteurs-yhtyeen vittumaisen pääjehun muistelmateos, jonka alaotsikko summaa sisällön hyvin: "Britpop and my part in it's downfall". Viihdyttävää ja nerokasta.

4. Peter Guralnick - Elvis 
Kaksi tiiliskiveä Kunkusta. Huolellista tutkimustyötä ja hyvin objektiiviseen pyrkivä näkökulma.

5. Neil Strauss - Long Hard Road Out of Hell 
Strauss on tehnyt myös Dirtin, mutta tässä on paljon enemmän sisältöä. Marilyn Mansonista kertova kirja johon Marilyn Manson on sanellut sisällön, mutta tarina on mielenkiintoinen ja syvällinen.

Paras suomalainen musiikkikirja taitaa olla Sleepy Sleepersien Jytinää Eestissä.  Tai ei ainakaan tule muita hyviä mieleen.

”Moottoripyörät ja tatuoinnit ja rockmusiikki ja elokuva ja sarjakuvat ja väkivalta ja stripparit ja Clint Eastwood ja sähkökitara ja purkansyönti jotenkin kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa”, on Rumban mukaan sanonut Harri "Jones" Laitinen, joka tunnetaan muun muassa ELMUn Roskilde-matkojen isäntänä.

Saattaapa ollakin. Tai ainakin nämä kolme elämässäni tapahtunutta asiaa liittyvät.

1. Tajusin sadannetta kertaa tänä vuonna, että Stone Rosesin Stone Roses on mahtava, suorastaan jumalainen albumi.

2. Vaimo osti minulle parka-takin, jonka talvimalli on klassinen britpop-varuste.

3. Sähköpostiini kilahti Bubble Scumin debyyttilevy Body2Body.

Kahden ensimmäisen asian suhde on selvä, mutta Bubble Scuminkin osan kuviosta ymmärrätte, kun kuulette levyä.

Olin aiemmin saanut 3 biisin ep:n Bubble Scumin materiaalia, mutta taisin kuunnella sen kerran ja unohtaa. Niin käy usein ep:ille ja demolevyille joita saan, varsinkin jos satun kuuntelemaan ne nopeasti työn lomassa.

Art Goes Kapakka -festareilla kuukausi sitten näin kuitenkin Bubble Scumin livenä, ja kiinnostus heräsi. Bändi soitti Uudenmaankadun Raflassa, joka on pieni ja intiimi ruokaravintola. Pöydän varanneet seurueet nieleskelivät jälkiruokansa kohtuullisen nopeasti loppuun, kun Rafla täyttyi kaljaa tiskiltä hamuavista BS-faneista.

Ja se bändi. Yhtyeessä on kolme jäsentä, joita ei tunnistusrivistä taatusti osaisi laittaa samaan ryhmään. Ensinnäkin on Suho Superstar, niinsanotusti "rock-elämässä" marinoitunut Kallio-roku, jonka muista bändeistä en juuri välitä. Hän on joka tapauksessa vaikuttanut muun muassa Jimsonweedissä ja Jericho Fuzzissa.

Sitten Minttu Muranen, jonka jämäkästi groovaavaa bassottelua on kuultu muun muassa maanmainioissa Grumpsissa ja Superchristissä. Äärimmäisen kova bassonsoittaja, jota tämänkin bändin livesoundi tarvitsee.

Kolmantena on Heba. Hänen bändihistoriastaan en tiedä mitään, mutta tietääkseni mies on vaikuttanut muun muassa Anssi Kelan Nummela-levyn taustalla - jotenkin. Hän siis tuottaa, säveltää ja soittaa syntsaa.

Näistä ainexista syntyy - ja nyt tullaan siihen miten kaikki liittyy löyhähkösti kaikkeen - suomalaista Madchester-soundia! En nyt suorastaan lähtisi vertaamaan Stone Rosesiin, enkä tiedä mitä tekijät ovat hakeneet, mutta minun mielestäni huumeisen rockin ja 1980-luvun lopun syntisten konesoundien yhdistelmä on ilmiselvää madchesteria.

Hieno pastissi ei kuitenkaan riitä vielä pitkälle. Alun pari kuuntelua meni hymähdellessä mahtaville soundeille, mutta ryhtyivätpä ne biisitkin sieltä puskemaan esiin. Käytän nykyään ultimaalisena levyn hyvyystestinä sitä, että jos jaksan kuunnella samaa levyä sekä meno- että paluumatkalla töihin, on kyseessä pakko olla vähintään kahdeksan jackrussellinterrierin kuvan arvoinen levy.

Konseptin osat sopivat helvetin hyvin yhteen. Jos Suhon tilalla olisi joku laiheliini räkänokkarokkari, ei lopputuloksesta tulisi niin mahtavan rasvainen. Mies naukuu pano-antheminsa mahtavan uskottavasti, ja Mintun basso möyrii taustalla sopivan uhkaavasti. Kertosäkeissä päästellään niin tarttuvasti, että töissäkin on joutunut hoilaamaan nimibiisin melko idioottimaista kertosäettä "body to body, soul to soul, she got rock and roll".

Nytkin keikkakalenterista löytyy sen verran uskottavia paikkoja, että parhaan kuvan Bubble Scumista saa menemällä 16. lokakuuta Pacificoon tai 14. joulukuuta Mascotiin. Mutta on tämä levykin kova. Ei hienostelua, ei teeskentelyä, sopivasti lainattua tyylitajua ja tykkibiisit!

Levy ilmestyy vissiin ensi viikolla. Älkää antako numero-verbi-tempun hämätä, Body2Body on kahdeksan ja puolen jackrussellin kuvan arvoinen. Nimibiisi löytyy Myspacesta. Stone Roses taas Spotifystä.

Kaikkihan tietävät, että jos elokuva on tarpeeksi huono, se on hyvä. Ilmiö tunnetaan nimellä "camp". En väitä olevani mikään camp-leffojen suurasiantuntija, mutta on niitä ihan reilu määrä tullut katsottua.

Viimeksi viime yönä pikku huppelissa, kun vaimo oli tapaamassa ystäviään katsoin aivan mahtavan Miami Viceä ja kung fu -leffoja sekoittavan Sakura Killersin, jossa kaksi kokaiinijunttia opiskeli ninjoiksi jäntevän syntikkapaukkeen soidessa taustalla.

Mutta Sakura ei ole paskin näkemäni elokuva. Ehei. On toki elokuvia, jotka ovat vain huonoja, eikä niissä ole mitään camp-ulottuvuutta. Kuten esimerkiksi suurin osa suomalaisista elokuvista. Mutta paskin koskaan näkemäni elokuva on...

Kummastelen aina musadiggari-keskustelun "guilty pleasures" -kulmaa. Eikö se ole vähän noloa, että on asettanut itsensä johonkin viiteryhmään, ja jos sattuu pitämään jostain rajusti sen ulkopuolelle asettuvasta bändistä, pitäisi se verhota jonkun muka-salaisen ja -hävettävän diggailun suojiin.

Guilty pleasures -diggailulla voi myös ostaa tietynlaista uskottavuutta. Joskus tapaa "GP-diggailua", johon keskustelukumppanin kuuluu vastata, ettei pitämisessä ole mitään väärää. Yleensä tällainen GP:ily keskittyy johonkin valveutuneeseen tavaraan. Esimerkiksi: "Salainen paheeni ovat Genesiksen 1980-luvun levyt". Uuu, onpa villiä.

No joo, pointtina siis se, että minkä takia pitää hävetä musiikkia josta pitää? Jos Basshunter kuulostaa hyvältä, niin sitten pidät Basshunterista, ei sitä kannata salaa kuunnella.

Minä pidän Kaija Koon musiikista - paljon. Musiikissa itselleni tärkeimpiä kriteereitä on, että tunne välittyy. Tämä kriteeri täyttyy Kaijan kohdalla täydellisesti. Kaijan tapauksessa edes paikoin melko kömpelöt synataustat eivät häiritse. ÄÄNI ja TARINAT ovat pääosassa.

Tämä ei ole mitään ironista Kaija Koo -diggailua. Tämä on ihan rehellistä artistin arvostusta, samanlaista kuin vaikka Magenta Skycoden kohdalla. Ihan sivuasiana pitää sanoa, että Apulanta osoitti A&R-nenää kun ottivat Kaijan levymerkilleen. Nuoret ainakin meillä Vantaalla pitävät Kaijaa jumalan asemassa.

Itsekin yritin olla musasnobi. Elin tätä snobiunelmaa aina siihen asti, kunnes menin Rumba-lehteen työharjoitteluun vuonna 2005. Ensinnäkin uudet kollegat tietenkin tutustuttivat valtavaan määrään uutta hyvää musiikkia, mutta samalla jätin kaikki vanhat ennakkoluulot ja aseman hakemisen bändejä luettelemalla.

Klise kuuluu, että on hyvää musiikkia ja huonoa musiikkia. Huonoa musiikkia on valitettavasti enemmän, mutta hyvää tulee joka suunnalta. Jotenkin se Basshunterin Spelar Lite DOTA (vai mikä helvetti sen biisin nimi onkaan) on ihan hyvä biisi, varsinkin videon kanssa. Basshunterin mutsi tulee valittamaan sille, että BH pelaa vain Warcraft-modi DOTAa. Sitten BH aloittaa biisin kertosäe-säkeistön, jossa toteaa saman asian. Neroutta. Olen muuten haastatellut Basshunteria. Hän oli lähinnä kiinnostunut kertomaan siitä, montaako suomalaisnaista on nainut. Hieno mies siis.

Siksi vastaankin usein kysyttyyn kysymykseen "no millasesta musiikista sä sitten itse tykkäät" (joka siis sisältää oletuksen, että musiikkitoimittajalla on joku niche-diggailuala), että ihan kaikenlaisesta. Tämä ei tarkoita "ihan kaikenlaisesta" samassa mielessä kuin missihaastatteluissa. Missien kohdalla se tarkoittaa "en oikeastaan kuuntele musiikkia paitsi bodypumpissa".

Oliko tämä sittenkin ilmeisen kertomista, vai löytyykö teiltä kiellettyjä nautintoja, joista kuitenkin vois mielummin rehellisesti puhua "musiikkina josta pidän"?

Perjantai-illan kunniaksi Kaija Koon klassikko Kaljaa pöytään.