Nythän on niin, että Jonathan Safran Foerin esikoisromaani Everything Is Illuminated on yksi hienoimmista ikinä.

Toinen romaani Extremely Loud and Incredibly Close oli minusta kieleltään yhtä huikea, mutta ison aiheen (9/11-iskut) käsittely teki kirjasta lopulta aika jähmeän. Tuntui, että kirjailijalle oli tärkeämpää kirjoittaa montaa ihmistä koskettavasta aiheesta, kuin tehdä toimiva romaani. Vaikea tietenkin sanoa, kun en itse asunut USA:ssa tuolloin, mutta Don DeLillon Falling Man on minusta huomattavasti näkemyksellisempi sukellus tuohon valtavaan traumaan.

Pettymys, siis.

Sitä kasvissyöntikirjaa en ole lukenut, vaikka sitä on paljon kohuttu. Pitäisi varmaan. Vähemmän tulee luettua tietokirjoja.

Joka tapauksessa, Jonne piti pitkän tauon romaanikirjallisuudesta. Siksi paluu oli heti tsekattava.

Ensimmäinen fiilis oli, että kyllä minä viihdyin. Foerin kieli on niin uskomattoman fiksua ja vivahteikasta, amerikkalais-juutalaisuuden läpikyllästämästä maailmasta huolimatta pääsen itsekin heti hahmojen kyytiin, viimeistään kun puhuvat siitä, miten Nirvanan All Apologiesin sanoitus menee.

Kirja lähtee hienosti käyntiin, oikeastaan aika elokuvallisesti. Alkujakso maalaa kuvan: Luovalla alalla työskentelevä pari on eron partaalla, mutta omien ongelmiensa kanssa painivat lapset pitävät heidät toistaiseksi yhdessä. Sitten löytyy kännykkä, jota perheen mies käyttää sekstiviestien lähettelyyn.

Huh huh. Huh huh. Huh huh. Huh huh.

Kaksi vuorokautta sitten sain vihdoin katsottua Twin Peaks - The Returnin, eli Twin Peaksin kolmannen kauden loppuun. Tämä kirjoitus sisältää spoilereita, eli katso ihmeessä kausi loppuun ennen kuin luet. 

Ryhdyin tietysti katsomaan sarjaa heti kun jaksoja alkoi tipahdella HBO Nordiciin. Tajusin näin jälkikäteen, että suhtauduin koko projektiin liian kevytmielisesti. Ei sillä, Twin Peaksia VOI katsella aivan kuten mitä tahansa tv-sarjaa, ja lopussa harmitella ettei kaikkea selitettykään, mutta todeta silti viihtyneensä.

Mutta nyt kun olen katsellut näitä alkupään jaksoja uudestaan, tajuan että minun olisi pitänyt katsoa 1. ja 2. kausi ennen kolmosen aloittamista, ja räplätä vähemmän Twitteriä 3. kauden alkupään jaksojen hitaissa kohdissa. Ajattelin itse asiassa kahdeksannen jakson ydinräjähdykseen zoomatessa, että näinköhän tässä ollaan tehty vähän liiankin rohkeaa televisiota, vaikka samalla ihailin tekijöiden rohkeutta luoda jotain näin vasemman laidan kamaa, varsinkin suhteutettuna valtavaan ennakkohypeen ja ehkä -paineeseen.

David Lynch ja Mark Frost ovat totisesti tehneet valtavan duunin tämän kolmoskauden kanssa. Lynchin työt ovat internetin puhkianalysoimia, mutta tämä Twin Peaksin kolmoskausi saattaa olla hänen fanikarkkisin työnsä tähän mennessä. Mutta kuten jo sanoin, Redditin TP-lankojen opiskelu ei ole mitenkään pakollista tästä sarjasta nauttiakseen. Jo pelkästään käsittämättömät VHS-tyyliset efektit ja sinnikkyys odottaa Laura Palmerin 2. kaudella lupaamat 25 vuotta ennen tätä kolmoskautta ansaitsisivat mitalit. Siis että todistettavasti tekijöillä on ollut jo kauan sitten ainakin haave siitä, että sarja joskus jatkuu, mutta ovat sitten päättäneet odottaa 25 vuotta.

Tämä odotus myös mahdollistaa sen, että Twin Peaksin asukkaiden elämää päästään katsomaan paljon syvällisemmällä tavalla kuin tv-draamassa tavallisesti. Bobby on tehnyt parannuksen ja ryhtynyt poliisiksi, herkkä James taas jämähtänyt varastoduuniin, istumaan samaan baariin kuin aina ennenkin. Nadine ja Ed Hurley ovat edelleenkin jumissa avioliitossaan – ja varsinkin Ed, joka istuu huoltoasemallaan sulkemisajan jälkeen soppaa syöden.

Melankolisia ihmiskohtaloita, mutta myös päätöksiä tarinoihin. Surullisinta on silti loppuratkaisu, jossa Cooper kuvittelee, että muuttamalla historiaa, hän voi tehdä tulevaisuudesta paremman. Vituiksi menee, sano.

Tämä kirjoitus ei tule sisältämään mitään kattavia teorioita tai "huomasitko näitä" -täkyjä, sillä sadat ihmiset ovat etsineet näitä paremmin ja tarkemmin kuin minä. Halusin vain ilmaista palvontani ja ällistykseni siitä, millaisen vaikutuksen tämä sarja lopulta teki.

Mainitsemani alkupuolen vaikeilu ja hitaallakäynti tuntuu nyt suunnitellulta, niin kuin kaikki muukin. Joka jaksossa kuitenkin päästiin eteenpäin, tai ainakin istutettiin myöhemmin lunastettavia kohtauksia. Lynch ja Frost tuntuvat tuntevan tämän ajan. Kauas menneisiin jaksoihin istutettu vinkki on YouTuben ja jaksavien fanien ansiosta kohta kaikkien saatavilla, ja jos knoppi jää huomaamatta, ei sekään haittaa mitään, sarjasta voi silti nauttia tv-viihteenä.

Eksyn jatkuvasti sivupoluille. PÄÄPOINTTINI on se, että kuluneet kaksi vuorokautta olen viettänyt jonkinlaisessa Twin Peaks -höyryssä (kenties Richard Jeffries -teekattilan höyryssä). Mikään tv-sarja - tai edes elokuva - tätä ennen ei ole jättänyt näin kokonaisvaltaisen hämmentynyttä oloa. Tunnen itseni pieneksi, toisaalta pelkään viedä koiria pimeällä ulos, toisaalta valvon iltaisin miettien, onnistuiko agentti Cooper pelastamaan Lauran vai ei. Jäikö "Judy" vangiksi Palmerien vanhaan taloon, vai tuhosiko Firemanin Briteistä tilaama hanskamies hänet samalla kuin BOBin?

Nyt kun olen katsellut kautta uudestaan (vasta pari jaksoa), olen tajunnut, että tämä on varmasti ainoita tv-sarjoja jotka paranevat toisella katselulla. INHOAN uudelleenkatsella mitään, paitsi Seinfeldiä. Mutta TP on suunniteltu kerrokselliseksi, koska sarja sisältää viittauksia edes takaisin jaksosta toiseen. Sitä paitsi kun juonelliset yllätykset ovat tiedossa, voi toisella katsomiskerralla keskittyä bongaamaan yksityiskohtia.

Pahin Lynchin jujutuksista on tietysti aina ollut, että hänen työnsä on täynnä vihjeitä, joista osa selitetään - OSA. Se saa monet ajattelemaan, että joku kaiken kattava salaisuus paljastuu tarpeeksi uutteralla tutkimustyöllä, mutta itse nautin siitä ajatuksesta – tiedosta – että kaikkea ei tarvitse selittää. Itse asiassa Redditin suositun teorian mukaan "negative forcen" eli Judyn alkuperäinen nimi "jao dei" –  kuten Lynch itse Gordon Colen hahmossa sanoo –  viittaisi kiinan kielen selittämistä tarkoittavaan sanaan. Ja selittäminen on siis ilmeisesti Lynchille se vihoviimeinen saatana, pahin negatiivinen voima. Pakko rakastaa.

Kaudessa oli myös paljon inhimillistä, noiden mainittujen 25 vuoden jälkeen aukeavien kohtaloiden lisäksi. Dougie/Cooper ei oikein saanut hommaa toimimaan uudelleensyntymisensä jälkeen, mutta vaimolta, työnantajalta ja gangstereilta riitti rakkautta. Myös Twin Peaksin päässä nähtiin paljon rakkautta ja huolenpitoa, eikä vähempiosaista jätetty pulaan. Kenties jonkinlainen huomaamaton viesti tekijöiltä kylmään nykyaikaan.

Lempikohtauksiani sarjasta ovat ehkä 15. jaksossa Audreyn ja hänen lyhytkätisen miehensä Charlien välillä käydyt neuvottelut siitä, lähdetäänkö katsomaan Billyä Roadhouseen. Tästäkin on olemassa teoria, että Billy olisi Cooper, mikä selittäisi Audreyn kiinnostuksen häntä kohtaan, mutta toisaalta se ei selitä tuntemattomien naisten Roadhousessa kertomaa juttua siitä, että Billy pakeni jonnekin naama veressä. Joka tapauksessa uniteemaan palataksemme Audreyn ja miehensä jaagaus muistuttaa unen logiikkaa. Mitään ei tapahdu vaikka kuinka yrittäisit, eikä logiikalla ole muutenkaan sijaa väittelyssä. Ja kuinka ollakaan, Audrey "herää" lopulta valkoisesta huoneesta, joka saattaisi olla mielisairaala Twin Peaksin lähellä – hänen henkihahmonsa siis black lodgessa, ja väittely lyhytkätisen miehen kanssa unta. Ehkä.

Eksyin taas aiheesta. Halusin vielä puhua siitä omituisesta olosta jonka tämä jätti. Sarjan ideana on erilaisten todellisuuksien, ulottuvuuksien ja tietoisuuksien olemassaolo, kuten Lynchin tuotannossa muutenkin. Sarjassa vieraillaan monissa erilaisissa ulottuvuuksissa, ja lopulta niin paljon, että lauantaiyönä mietin, että mikä niistä tämä meidän todellisuutemme on? But who is the dreamer, kuten Monica Bellucci kysyy Gordon Colelta unessa.

Kun Cooper/Richard ja Laura/Carrie lähtevät matkalle kohti Palmerien taloa, kaikkialla vilisee meidän maailmastamme tuttuja kaupunkeja ja brändien nimiä, ikään kuin alleviivauksena, että joku raja on ylitetty. Ja kuinka ollakaan, Palmerien talossa asuukin nainen, joka ihan oikeasti tässä meidän todellisuudessamme asuu tuossa talossa - tosin heidän mainitsemansa aiempien asukkaiden sukunimet on toisella kaudella mainittu Twin Peaksin henkimaailman asukkaiksi. Ja sitten Sarah Palmer huutaa "Laura", Laura tajuaa, ja talosta poksahtavat sähköt.

TAAS kun kirjoitan nämä sanat, kylmät väreet kulkevat käsissäni. Kaiken teknisen hienouden, oivaltavien kuvien, huikean näyttelijäntyön ja oivallis-mystisen juonen päälle sarja tekee vielä tämän tempun – se jotenkin muuttuu itseään suuremmaksi ja astuu ruudusta minunkin elämääni. Tämä saattaa tosin johtua siitäkin, että olen viestitellyt ystäväni Samulin kanssa sarjan käänteistä kuluneet kaksi vuorokautta.

Pelko on hyvin vahva tunne. Eri kuin säikäytys, jota useimmat kauhuelokuvat tarjoilevat. Ehkä minua pelottaa se, etten ole ihan varma miten pahalle kävi. Jäikö Judy nyt vangiksi tähän meidän todellisuuteemme, vai sinne Twin Peaksiin, Palmerien taloon?

PS, jos teoriat kiinnostavat, lue vaikka tämä, ja tutustu tähän YouTube-kanavaan. Näin aluksi.

Tulen ja jään laulu on vihdoin kaartumassa kohti maalisuoraa – ainakin audiovisuaalisessa muodossa.

Tämä kirjoitus sisältää törkeän paljon spoilereita sekä omia ja  muualta luettuja spekulaatioita siitä, mitä tv-sarjan viimeisellä kaudella tapahtuu.

Älä siis lue tästä eteenpäin, jos et ole katsonut 7. kautta loppuun.

Nyt on varoitettu tarpeeksi. Jos vieläkin luet ja tulet puhumaan minulle spoilaamisesta, niin voin sanoa että ihan oma syy.

Tuntuu, että se mitä aion sanoa kauden laadusta on sanottu jo monessa muussakin paikassa. Mutta sanon kuitenkin:

Huomaa, että tiimi joutuu operoimaan ilman George R. R.:n laajaa tekstipohjaa. Tarina kertoo, että Martin on toimittanut sarjan tuottajille ranskalaisilla viivoilla luonnosteltuna kirjasarjan lopputapahtumat. Näiden pohjalta tuottajat rupeavat sitten purkamaan tarinan avonaisia lankoja, joita on käsittämättömän paljon.

Toki myös edellinen kausi edettiin ilman romaania, mutta Winds of Winteristä Martinilla on huhujen mukaan käytännössä kokonainen kirja valmiina, jonka viimeistelyä hän ei ole saanut valmiiksi. Mutta 6. kausi myös erosi niiltä osin kirjojen tapahtumista kuin mitä 5. kirjan lopusta ehti selvitä.

Ah, ennen kuin eksyn tähän vanhaan kunnon kirja vs. sarja -ikiliikkujaan, totean että oli hyvä että päätin ryhtyä katsomaan sarjaa viidennen kirjan jälkeen, enkä odottaa loppuja kirjoja kuten aluksi olin suunnitellut. Itse asiassa tässä vaiheessa minusta tuntuu, että R. R. aikoo julkaista loput kaksi kirjaa vasta kun tv-sarjan viimeinen kausi on näytetty, ihan vaan selkeydenkin vuoksi.

Lupaan, en mainitse enää kirjoja. En pysty pitämään tätä lupausta.

Mutta siis, 7. kauden seitsemässä jaksossa yritettiin päästä lähemmäs loppuratkaisua, mikä se sitten ikinä tulee olemaankaan. Siitä seurasi ongelmia, jotka tekivät kaudesta huomattavan erilaisen aikaisempiin verrattuna (ja myös verrattuna *tiedättekyllämihinjoitaenenäämainitse*. Game of Thronesille tunnusomainen viipyily ja runsaus oli poissa, tilalla oli pikakelausta taisteluiden yli, teleporttailua ympäri Westerosia ja yleistä ryntäilyn makua.

Tapahtumia oli lunastettu niin pitkään, että tuskinpa fanit jäivät dramaturgian hätäistä tyyliä murehtimaan, mutta jos tunnesidettä henkilöhahmoihin ja valtavaa määrää taustatietoa Westerosista ei olisi tankattu katsojien kalloihin kuudella ensimmäisellä kaudella, ei tämän kauden ryntäilyä olisi kestänyt kukaan.

Onneksi viimeisessä jaksossa päästiin sentään katsomaan kun Arya laskee Littlefingeristä veret pois, muuten ihmisten välisiä yllätyskäänteitä olisi koko kaudella ollut kovin vähän. Suurimmaksi rakennettu yllätys, eli Lannisterien armeijan siirtäminen kohti Highgardenia Casterly Rockin puolustamisen sijaan käytiin tarinallisesti Tyrionin väärin osuneen spekulaation taustakuvituksena. Samoin Martellien ja Dornen väen laivastojen upottaminen oli aivan kuin merkintä kursiivissa, jolla ei lopulta ollut mitään todellista vaikutusta Daenerysin toimintaan, vaikka tarina kovasti uskotteli, että se tasasi Lannisterien ja Targaryenien mahdollisuudet.

Vittu, mainitsen nyt ne kirjat, mutta niihin perustuvilla kausilla en koskaan kyseenalaistanut syy-seuraussuhteita, mutta tällä kaudella useinkin. Miksei Daenerys lentänyt lohikäärmeellä katsomaan white walkereita? Sarjan logiikalla tähän olisi kulunut puolisen tuntia. Entä missä päin Dragonstonea se 10 000 ukon Dothraki-lauma paimentaa hevosineen? Tai missä Unsullied olivat ennen kuin lähtivät Casterly Rockiin? Ja mikseivät alun alkaenkin oikaisseet mantereen kautta? No joo, osaan näistä saattaisi saada loogisen vastauksen, ja toisaalta tässä oli vain osa asioista jotka kiusasivat.

Toki minä sen ymmärrän ettei tätäkin kautta venytetty 10 jakson mittaiseksi, vaikka tarinassa aineksia siihen olisi helposti ollutkin. Tunnin huitteille kestävät jaksot on kuvattu hulppeissa lokaatioissa ympäri maailmaa, ja joka jakson budjetti on varmaan enemmän kuin 10 Suomi-leffan yhteensä.

Viimeinen tynkäkausi onkin sitten enää kuuden jakson mittainen. Joku nousee Iron Thronelle ja sitten odotellaan spin offeja. Tällä tietoa lopetusta päästään ahmimaan aikaisintaan 2018 loppupuolella.

SPEKULOIDAANPA VÄHÄN. 

Nörttimannaa satoi eniten silloin, kun Daenerys näytti kannunsa lähti sotimaan lohikäärmeidensä kanssa. Ensiesiintyminen Lannisterien armeijan kimpussa oli ihana, ja jakson loppukohtaus haavoittuneen Drogonin kanssa rannalla oli kauden parhaita. TOKI loppu sisälsi myös yhden monista epäuskottavuuksista: Brom pelastaa Jaimen lieskojen tieltä veteen, miehet tippuvat parin metrin päähän rannasta ja uppoavat sitten syvälle pohjaan.

Lohikäärmeisiin liittyy paljon spekulaatioita. Jon Snow eli Aegon Targaryen olisi looginen toinen ratsastaja, varsinkin nyt kun seitsemän jakson molemmipuolinen vonkaaminen päätettiin onnistuneesti hyttiseksiin. Mutta Daenerysin veljenpojalla on sukuvelvoitettakin, jonka lohikäärmeet tietysti tunnistavatkin.

Kolmas lohikäärme menetettiin Night Kingille, mutta sitä ennen mietin, voisiko Tyrion olla kolmas ratsastaja? Hänen sukutaustansa on nimittäin kiistanalainen. Toki Tyrionin isä vihasi poikaansa siksi, että hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään lyhytkasvuista lastaan, mutta liittyykö tähän muutakin? Eikö Tyrionin isä sanonut tälle ennen kuolemaansa, ettei Tyrion ole hänen poikansa? Tarkoittiko Tywin, että Tyrion ei ole hänen poikansa, koska hän ei todella ole Tyrionin isä? Raiskattiinko Joanna Lannister Targaryenien toimesta?

Entä sitten sarjan tympein hahmo Bran Stark. Suosittu faniteoria Redditissä väittää, että Bran olisi Night King, ja että tämän pystyisi päättelemään nimenomaan Night Kingin kasvonpiirteistä. Loogista syytä tälle on vaikea keksiä, ellei sitten ajattele, että Three Eyed Raven on nähnyt viisaudessaan ihmisen suurimpana vihollisena koko valtakunnalle, ja että nämä täytyy putsata pöydältä. Tuskin näin, koska eihän Lannisterien valtakunta mikään uhka ekologiselle systeemilleole, eikä Westerosissa ole orjuuttakaan.

Tarinallisena kulkuneuvona kaiken nähnyt hahmo on tietysti hyödyllinen, hänen suullaan voi kertoa vaikka mitä, ei tarvitse näyttää. Night Kingin lisäksi Brania on ehdotettu myös Brandon the Builderiksi, joka rakensi Wallin alun perin. Molempia hän tuskin on. Tai jos on, niin miksei hän samalla olisi kaikki muutkin, todellinen kaikkivaltias.

Mitä viimeisellä kaudella sitten tapahtuu?

Kuulemma R. R.:n alkuperäisessä tarinaluonnoksessa ainakin Jon Snow ja Tyrion olisivat viimeisiä pystyssä. Tietysti altavastaajat, äpärä ja isänsä ja siskonsa hyljeksimä lyhytkasvuinen humoristi, ovat draamanjanoiselle herkullisimpia voittajia.

Tarinallisesti se, että Cersei jättää armeijansa King's Landingiin ja odottelee Golden Companya Braavosista ei ollut mitenkään yllättävää. En sitten tiedä mitä se hänen kannaltaan muuttaa, mutten hetkeäkään uskonut, että hän lähtisi oikeasti kuolleita vastaan taistelemaan.

Jos Jaime nyt pääsee Pohjoiseen, tietävät Daenerys ja liittolaisensakin kohta mikä on homman nimi. Itse luulen, että Jaime tapetaan heti seuraavan kauden alussa. Siinä olisi riittävän iso veriuhri yllätyksistä bensaa saavalle juonelle.

Cersein tiedemies-maagi-avustaja oli kiinnostunut white walkerin kädestä. Mahtaako miehellä olla mielessään jotain, mikä auttaa Lannistereja voittamaan epäkuolleiden armeijan, mistä syystä Cersei antaa itsevarmasti Daenerysin porukan kuolla ensin epäkuolleiden käsissä?

Se olisi kyllä antiklimaattisin kaikista mahdollisista lopuista: Lannisterit vastaan white walkerit. Cersei perustaa onnellisen kuningaskunnan, Pohjoinen on täynnä ruumiita jotka talvi säilöö syväjäässä kevään tuloon asti.

Melisandre tulee takaisin. Hän on mm. ennustanut, että Gendry tulee "nostamaan ja kaatamaan kuninkaita". Davos Seaworthilla oli myös rooli ennustuksissa.

Onko Cersei oikeasti raskaana? Muuttaako se mitään? Entä onko Jon Snow'n Targaryen-siemen riittävän vahvaa pistääkseen Danylle vielä "PULLAN UUNIIN", vaikka noita olisikin hänet kironnut.

Night Kingin lohikäärme. Pystyykö Daenerys sittenkin saamaan lapseensa yhteyden ja kääntämään tämän Night Kingiä vastaan? Onko sininen tuli kuumaa vai kylmää?

Ja vielä lopuksi: Kirjasarjan (noniin) nimi on "A Song of Ice and Fire". Ovatko Jon ja Daenerys jää ja tuli? Vai ovatko molemmat elementit läsnä Jonissa itsessään - Targaryenissä joka on Pohjoisen kuningas?

Vai kuvaako nimi lämminveristen ja kuolleiden viimeistä taistelua? Ja miksi se olisi viimeinen taistelu, kun ihmisetkään eivät pääse yhteisymmärrykseen keskenään?