Huh huh. Huh huh. Huh huh. Huh huh.
Kaksi vuorokautta sitten sain vihdoin katsottua Twin Peaks - The Returnin, eli Twin Peaksin kolmannen kauden loppuun. Tämä kirjoitus sisältää spoilereita, eli katso ihmeessä kausi loppuun ennen kuin luet.
Ryhdyin tietysti katsomaan sarjaa heti kun jaksoja alkoi tipahdella HBO Nordiciin. Tajusin näin jälkikäteen, että suhtauduin koko projektiin liian kevytmielisesti. Ei sillä, Twin Peaksia VOI katsella aivan kuten mitä tahansa tv-sarjaa, ja lopussa harmitella ettei kaikkea selitettykään, mutta todeta silti viihtyneensä.
Mutta nyt kun olen katsellut näitä alkupään jaksoja uudestaan, tajuan että minun olisi pitänyt katsoa 1. ja 2. kausi ennen kolmosen aloittamista, ja räplätä vähemmän Twitteriä 3. kauden alkupään jaksojen hitaissa kohdissa. Ajattelin itse asiassa kahdeksannen jakson ydinräjähdykseen zoomatessa, että näinköhän tässä ollaan tehty vähän liiankin rohkeaa televisiota, vaikka samalla ihailin tekijöiden rohkeutta luoda jotain näin vasemman laidan kamaa, varsinkin suhteutettuna valtavaan ennakkohypeen ja ehkä -paineeseen.
David Lynch ja Mark Frost ovat totisesti tehneet valtavan duunin tämän kolmoskauden kanssa. Lynchin työt ovat internetin puhkianalysoimia, mutta tämä Twin Peaksin kolmoskausi saattaa olla hänen fanikarkkisin työnsä tähän mennessä. Mutta kuten jo sanoin, Redditin TP-lankojen opiskelu ei ole mitenkään pakollista tästä sarjasta nauttiakseen. Jo pelkästään käsittämättömät VHS-tyyliset efektit ja sinnikkyys odottaa Laura Palmerin 2. kaudella lupaamat 25 vuotta ennen tätä kolmoskautta ansaitsisivat mitalit. Siis että todistettavasti tekijöillä on ollut jo kauan sitten ainakin haave siitä, että sarja joskus jatkuu, mutta ovat sitten päättäneet odottaa 25 vuotta.
Tämä odotus myös mahdollistaa sen, että Twin Peaksin asukkaiden elämää päästään katsomaan paljon syvällisemmällä tavalla kuin tv-draamassa tavallisesti. Bobby on tehnyt parannuksen ja ryhtynyt poliisiksi, herkkä James taas jämähtänyt varastoduuniin, istumaan samaan baariin kuin aina ennenkin. Nadine ja Ed Hurley ovat edelleenkin jumissa avioliitossaan – ja varsinkin Ed, joka istuu huoltoasemallaan sulkemisajan jälkeen soppaa syöden.
Melankolisia ihmiskohtaloita, mutta myös päätöksiä tarinoihin. Surullisinta on silti loppuratkaisu, jossa Cooper kuvittelee, että muuttamalla historiaa, hän voi tehdä tulevaisuudesta paremman. Vituiksi menee, sano.
Tämä kirjoitus ei tule sisältämään mitään kattavia teorioita tai "huomasitko näitä" -täkyjä, sillä sadat ihmiset ovat etsineet näitä paremmin ja tarkemmin kuin minä. Halusin vain ilmaista palvontani ja ällistykseni siitä, millaisen vaikutuksen tämä sarja lopulta teki.
Mainitsemani alkupuolen vaikeilu ja hitaallakäynti tuntuu nyt suunnitellulta, niin kuin kaikki muukin. Joka jaksossa kuitenkin päästiin eteenpäin, tai ainakin istutettiin myöhemmin lunastettavia kohtauksia. Lynch ja Frost tuntuvat tuntevan tämän ajan. Kauas menneisiin jaksoihin istutettu vinkki on YouTuben ja jaksavien fanien ansiosta kohta kaikkien saatavilla, ja jos knoppi jää huomaamatta, ei sekään haittaa mitään, sarjasta voi silti nauttia tv-viihteenä.
Eksyn jatkuvasti sivupoluille. PÄÄPOINTTINI on se, että kuluneet kaksi vuorokautta olen viettänyt jonkinlaisessa Twin Peaks -höyryssä (kenties Richard Jeffries -teekattilan höyryssä). Mikään tv-sarja - tai edes elokuva - tätä ennen ei ole jättänyt näin kokonaisvaltaisen hämmentynyttä oloa. Tunnen itseni pieneksi, toisaalta pelkään viedä koiria pimeällä ulos, toisaalta valvon iltaisin miettien, onnistuiko agentti Cooper pelastamaan Lauran vai ei. Jäikö "Judy" vangiksi Palmerien vanhaan taloon, vai tuhosiko Firemanin Briteistä tilaama hanskamies hänet samalla kuin BOBin?
Nyt kun olen katsellut kautta uudestaan (vasta pari jaksoa), olen tajunnut, että tämä on varmasti ainoita tv-sarjoja jotka paranevat toisella katselulla. INHOAN uudelleenkatsella mitään, paitsi Seinfeldiä. Mutta TP on suunniteltu kerrokselliseksi, koska sarja sisältää viittauksia edes takaisin jaksosta toiseen. Sitä paitsi kun juonelliset yllätykset ovat tiedossa, voi toisella katsomiskerralla keskittyä bongaamaan yksityiskohtia.
Pahin Lynchin jujutuksista on tietysti aina ollut, että hänen työnsä on täynnä vihjeitä, joista osa selitetään - OSA. Se saa monet ajattelemaan, että joku kaiken kattava salaisuus paljastuu tarpeeksi uutteralla tutkimustyöllä, mutta itse nautin siitä ajatuksesta – tiedosta – että kaikkea ei tarvitse selittää. Itse asiassa Redditin suositun teorian mukaan "negative forcen" eli Judyn alkuperäinen nimi "jao dei" – kuten Lynch itse Gordon Colen hahmossa sanoo – viittaisi kiinan kielen selittämistä tarkoittavaan sanaan. Ja selittäminen on siis ilmeisesti Lynchille se vihoviimeinen saatana, pahin negatiivinen voima. Pakko rakastaa.
Kaudessa oli myös paljon inhimillistä, noiden mainittujen 25 vuoden jälkeen aukeavien kohtaloiden lisäksi. Dougie/Cooper ei oikein saanut hommaa toimimaan uudelleensyntymisensä jälkeen, mutta vaimolta, työnantajalta ja gangstereilta riitti rakkautta. Myös Twin Peaksin päässä nähtiin paljon rakkautta ja huolenpitoa, eikä vähempiosaista jätetty pulaan. Kenties jonkinlainen huomaamaton viesti tekijöiltä kylmään nykyaikaan.
Lempikohtauksiani sarjasta ovat ehkä 15. jaksossa Audreyn ja hänen lyhytkätisen miehensä Charlien välillä käydyt neuvottelut siitä, lähdetäänkö katsomaan Billyä Roadhouseen. Tästäkin on olemassa teoria, että Billy olisi Cooper, mikä selittäisi Audreyn kiinnostuksen häntä kohtaan, mutta toisaalta se ei selitä tuntemattomien naisten Roadhousessa kertomaa juttua siitä, että Billy pakeni jonnekin naama veressä. Joka tapauksessa uniteemaan palataksemme Audreyn ja miehensä jaagaus muistuttaa unen logiikkaa. Mitään ei tapahdu vaikka kuinka yrittäisit, eikä logiikalla ole muutenkaan sijaa väittelyssä. Ja kuinka ollakaan, Audrey "herää" lopulta valkoisesta huoneesta, joka saattaisi olla mielisairaala Twin Peaksin lähellä – hänen henkihahmonsa siis black lodgessa, ja väittely lyhytkätisen miehen kanssa unta. Ehkä.
Eksyin taas aiheesta. Halusin vielä puhua siitä omituisesta olosta jonka tämä jätti. Sarjan ideana on erilaisten todellisuuksien, ulottuvuuksien ja tietoisuuksien olemassaolo, kuten Lynchin tuotannossa muutenkin. Sarjassa vieraillaan monissa erilaisissa ulottuvuuksissa, ja lopulta niin paljon, että lauantaiyönä mietin, että mikä niistä tämä meidän todellisuutemme on? But who is the dreamer, kuten Monica Bellucci kysyy Gordon Colelta unessa.
Kun Cooper/Richard ja Laura/Carrie lähtevät matkalle kohti Palmerien taloa, kaikkialla vilisee meidän maailmastamme tuttuja kaupunkeja ja brändien nimiä, ikään kuin alleviivauksena, että joku raja on ylitetty. Ja kuinka ollakaan, Palmerien talossa asuukin nainen, joka ihan oikeasti tässä meidän todellisuudessamme asuu tuossa talossa - tosin heidän mainitsemansa aiempien asukkaiden sukunimet on toisella kaudella mainittu Twin Peaksin henkimaailman asukkaiksi. Ja sitten Sarah Palmer huutaa "Laura", Laura tajuaa, ja talosta poksahtavat sähköt.
TAAS kun kirjoitan nämä sanat, kylmät väreet kulkevat käsissäni. Kaiken teknisen hienouden, oivaltavien kuvien, huikean näyttelijäntyön ja oivallis-mystisen juonen päälle sarja tekee vielä tämän tempun – se jotenkin muuttuu itseään suuremmaksi ja astuu ruudusta minunkin elämääni. Tämä saattaa tosin johtua siitäkin, että olen viestitellyt ystäväni Samulin kanssa sarjan käänteistä kuluneet kaksi vuorokautta.
Pelko on hyvin vahva tunne. Eri kuin säikäytys, jota useimmat kauhuelokuvat tarjoilevat. Ehkä minua pelottaa se, etten ole ihan varma miten pahalle kävi. Jäikö Judy nyt vangiksi tähän meidän todellisuuteemme, vai sinne Twin Peaksiin, Palmerien taloon?
PS, jos teoriat kiinnostavat, lue vaikka tämä, ja tutustu tähän YouTube-kanavaan. Näin aluksi.
