Yleensä en postaa biiseistä, kuten blogin vakkarilukijat tietävät (hei vakilukija, olet ihq). Nyt teen poikkeuksen. Pietarin Spektaakkelin biisi teki vaikutuksen.

Tykkäsin tosi paljon 2000-luvun alussa ilmestyneestä Pietarin ep:stä sekä TKU10-mixtapella olleista vierailuista. Kymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 2012 ilmestynyt Hopeatähti ei kolahtanut, ja viime vuonna ilmestynyttä blues(?)-levyä en ole edes kuullut.

MUTTA Pietarin ja Tykopaatin ja jonkun kolmannen häiskän Pietari Spektaakkeli toimii aivan uudella tavalla. Tai itse asiassa viime vuoden puolella Soundcloudiin ilmestyneet Kuu ja Pauloissa eivät innosta lähellekään niin paljon kuin tuossa alla näkyvä video Tyttö lähtee tanssimaan.

Pietarin laulutyyli on tyly, mutta bändin Madchester-soundi on aivan helvetin hieno! Pelkään tosin, että koko levyllä Pietari matelee Tuomari Nurmion jalanjäljissä yrittäen jotain rujoa bluesrokkia. Tyttö lähtee tanssimaan -biisin jälkeen sanoisin, että unohtakaa se god damn kusinen boogie ja siirtykää pysyvästi Factory Recordsin maailmaan.

Olen viimeisen parin viikon ajan lukenut Gustave Flaubertin Madame Bovarya ja Anthony Beevorin massiivista Second World War -kirjaa. Kaipasin kirjallista kevennystä, jonka tarjosi #nainen, joka kiikutti kotiin töistään saamansa ruotsalaisen dekkarin.

Kahden kirjailijan yhteistyön tulos on merkitty pseudonyymin kirjoittamaksi syystä jota en tiedä. Tämä on joka tapauksessa ensimmäinen osa trilogiaa, josta Ruotsissa on tullut suosittu.

Takakansiteksti lupailee rehvakkaasti, että tämä pyyhkii Stieg Larssonin Millennium-trilogialla lattiaa. Sitä Varistyttö ei todellakaan tee. Luen dekkareita aika harvoin, hetki sitten lukemani Harry Hole -kirja oli ensimmäinen sitten mainitun Millennium-trilogian.

Stieg Larssonia lukiessa joutui kumartamaan huikeille juonenkäänteille ja tunnelmalle. Varistytössä pelataan lähinnä shokkiarvolla: On skitsofreniaa, pedofiliaa, raiskauksia, paloittelua, muumioituneita ihmisiä, vankina pidettyjä lapsia...

Mietin lukiessani, että onko sodattoman kansankodin asukkailla joku ihmeellinen trauma jota puretaan näillä brutaaleilla väkivallan kuvauksilla? Mistä tämä tarve tulee? Vai onko dekkareita tehty jo niin paljon, että erottautuakseen täytyy mennä todella pitkälle?

No, mikään valtava kirjallinen elämys ei siis ollut kyseessä, mutta kyllä Varistytössä imua on - ei se siis mikään paska kirja ole. Luin kirjan parin päivän aikana dekkareille tyypillisesti ahmien aina silloin kun oli aikaa. Yöllä lukiessa kieltämättä tuppasi pikkuisen pelottamaan kun Varistytön tausta alkoi selvitä.

Ihmettelen dekkareissa aina sitä, etteivät kirjoittajat noudata perussääntöä "show, don't tell". Kaikki mielenliikkeet avataan pitkissä johdantokappaleissa, eikä mitään jätetä lukijan pään varaan tai tapahtumien perusteella avautuvaksi. Varistytön kirjoittajat sortuvat tähän myös. Jo Nesbö ei sorru, eikä Stieg Larsson.

JOS nautit ruotsalaisista dekkareista ja haluat jännittää, AHMI Varistyttö. Kirja taitaa ilmestyä vasta vähän myöhemmin, #nainen oli saanut käsiinsä ennakkokappaleen. Melkoinen mimmi.

Kyllä, tästä on puhuttu muutaman vuoden ajan ainakin jo. Hevi katosi Suomen kansan tähtikartalta Lordin Euroviisuvoiton ja Nightwishin Tarja-episodin jälkeen. Rock oli vielä sen jälkeen kansainvälinen megatrendi muutaman vuoden ajan, kun Kings of Leonin pöhörock ja Coldplayn vähemmän kiinnostavat levyt myivät miljoonia kappaleita.

Mutta katsellessani tänään eilisen Grammy-gaalan palkintojensaajia, asia konkretisoitui jälleen varsin brutaalisti.

Kuva: Kevork Djansezian / WireImage

Nythän on nimittäin niin, että "Best Rock Song" -Grammyn voittivat Nirvanan elossaolevat jäsenet sekä Paul McCartney, jotka tekivät jotain hyväntekeväisyystapahtumaa varten sen hauskan jamibiisin. Eli 1994 kuolleen bändin elossa olevat jäsenet ja 1960-luvulla tärkeimmät työnsä tehnyt ukkeli.

Eikä siinä vielä kaikki! Ehdolla olivat myös ROLLING STONES ja BLACK SABBATH! Jälkimmäisen 13-levyä on jopa kehuttu, mutta c'mon, onhan se aika väsynyttä vanhan lämmittelyä. Rollareiden uudesta biisistä en sano mitään.

Ehdolla oli myös Gary Clark Jr., joka on toki nuori artisti, mutta aikamoinen retromaanikko silti. Paras ehdokas kuitenkin, sillä viimeinen ehdokas oli Musen Panic Station.

Best Rock Albumiin olivat ehdolla Black Sabbath, Neil Young, LED ZEPPELIN (joka vittu voitti!!!), David Bowie sekä ehdokkaista ainut oikeasti hyvä ja uutta luonut levy eli QOTSAn ...Like Clockwork. Myös Kings of Leonin läpipaska paluulevy oli ehdolla.

Black Sabbath, Neil Young, Led Zeppelin, David Bowie.

NYT menette saatana treenikämpälle ja rupeatte tekemään! Eihän tästä tule yhtään mitään!

No joo, minä tiedän. Rock ei ole kuollut, se on vain palannut "undergroundiin". Pitbullin ja Aviciin valtakausi kestää vielä muutaman vuoden, sitten Imagine Dragons (joka ei kyllä ole rokkia, mutta Amerikassa heitä pidetään seuraavana suurena rock-yhtyeenä) siirtää soundifokuksen taas kitaroihin.

Ehkä näin. Mutta tällä hetkellä homma on melko heikoissa kantimissa.

Long live the idols, may they never be your rivals, niin kuin J. Cole räppäsi.

Disclaimer: Iisa ja miehensä Mikko ovat ystäviäni, joten tämä ei ole puolueeton arvio millään muotoa. En kuitenkaan olisi lähtenyt kirjoittamaan levystä jos en tykkäisi siitä paljon. Itse asiassa kynnys arvostella levy oli varmaankin suurempi juuri siksi että tunnen Iisan.

Kun Regina vetäytyi määrättömän mittaiselle paussille, he eivät tehneet näyttävää jäähallikiertuetta tai järjestäneet suurta spektaakkelia. Harmi oli silti suuri, sillä Reginan levyt ovat kaikki todella hienoja - kukin omalla tavallaan.

Luulen, että Reginan biisit säveltänyt Mikko oli myöskin kulkenut Regina-tien melko lailla loppuun, ainakin toistaiseksi. Reginan levyt ovat kaikki keskenään täysin erilaisia, ja tarvittaisiin varmasti melko vallankumouksellinen idea, että siitä riittäisi uuden Regina-levyn polttoaineeksi. Se spekulaatioista.

Siksi on mahtavaa, että kuulemme nyt Iisan levyn. Koska hänen äänensä on hyvin persoonallinen, Regina-mielleyhtymät ovat ilmeisiä, mutta musiikki tällä levyllä on kuitenkin erilaista kuin millään Reginan levyllä, mikä johtuu tietysti siitä, että biisit ovat Iisan, eivätkä Mikon säveltämiä.

Ihailen tämän levyn intiimiyttä. Se ei ole inho- tai superrealistinen niin kuin vaikka Jipun musiikki, vaan sopivan iholla. Iisa (puhun nyt levystä) sisältää kuitenkin pop-musiikkia, eli siinä on tietty viihteellinen kulma. Ei kakallakäyntiä tai sydämen verisiä kyyneleitä, mutta naisen, ihmisen, elämää suomalaisessa kaupungissa 2010-luvulla.

Pidän tällä levyllä eniten slovaribiiseistä. Mikko ja Iisa ovat tehneet yhdessä kolme menevämpää biisiä, eli sinkut Perjantai ja S€ pyörittää sekä loistava Sulkekaa baarit. Ne ovat hienoja biisejä, mutta varsinaiset tähtihetket löytyvät Kirjeen, Puutarhajuhlan tai Sata toistan kaltaisista HERKISTÄ ja koskettavista biiseistä.

Kaikki  tietävät, että olen heti myyty jos nainen laulaa vähäeleisen säestyksen päälle tunteistaan, ja Iisa (levy, taas) on juuri tällaista musiikkia, vaikka "vaikutteita" voikin hakea enemmän länsinaapurista kuin Joni Mitchellistä.

Oikeastaan sanoisin, että jos rakastit Reginan debyyttilevyn biisiä Minua ollaan vastassa, tämä on ehdottomasti musiikkia sinulle.

En minä nyt osaa kehua tätä paremmin, teidän pitää kuunnella levy. Iisa on onnistunut tavoittamaan hienon ja yhtenäisen tunnelman. Sävellykset toimivat, ja tuotanto on maltettu pitää riittävän yksinkertaisena. Silti levy soundaa todella hyvältä. Ei itsetietoisen 2010-luvulta, vaan joltain muulta. En ole kuunnellut hirveästi Stina Nordenstamia joten en osaa sanoa miten paljon Iisan (levy) tuotanto niiaa siihen suuntaan.

Brooklyn on ainoa biisi johon en saa tatsia, ja S€ pyörittää ei minusta toimi tekstinä. Muuten A+. Onneksi meillä on Pykärit, suomalainen musiikki olisi paljon tylsempää ilman heitä.

Yksi asia on selvää: Jos en juokse, tulen pahantuuliseksi. Kelistä riippumatta on siis minimissään kahdesti viikossa hyvä käydä hölkällä. Eli juoksulla. #running-tägillä.

Käytännössä minulla on siis kaksi vaihtoehtoa.

1. Puen päälle merinovillaisen kerraston, ohuen fleecetakin ja Niken talvijuoksutakin sekä vuorelliset trikoot. Siihen päälle juoksupipo, ohut kaulaliina ja säärystimet sekä pitkät juoksusukat. Juoksukenkinä jotkut peruskengistäni, en harrasta nastalenkkareita.

Sitten pihalle. -15C oli viimeksi lämpötila. Silloin etureidet jäätyvät ja keuhkoihin sattuu hieman ja silmät jäätyvät kiinni. Mutta olo on lenkiltä palattua euforinen. Huomenna aion juosta viikon pitkän lenkin, eli luultavasti 13 kilometriä. Huomenna on -6C vissiin, eli tuolla mainitsemallani varustuksella aivan ideaali keli.

Ongelmina siis kylmyys ja varustautumiseen kuluva aika.

2. Ajan aamulla ennen työpäivää Niittykumpuun Esport Arenalle, jossa on 400 metrin sisäjuoksurata. Kierrän tätä 15-25 kertaa. Varusteina shortsit tai ohuet trikoot ja tekninen t-paita. Ahhh miten ihanaa, kevyet varusteet!

Ongelmana on tylsyys. Rata on pian koluttu, ja meditatiivinen tien päällä olemisen kokemus jää saavuttamatta. Ihmettelen tosin kun radan vieressä olevalla kuntosalilla ihmiset käyvät pomppimassa siinä juoksumatolla, VAIKKA vieressä kulkee 400 metrin juoksurata. Ei ymmärrä.

Suurempi ongelma on ilman kuivuus. Jano tulee heti, ja kurkkuun rupeaa sattumaan. Ei hirveän miellyttävää pidemmän päälle.

Balanssin säilyttämiseksi juoksen tietysti tasaisesti molemmissa paikoissa. Mutta näin lenkkirutiinini ei pääse katkeamaan. No rest for the wicked.

Ensi viikolla pitäisi muuten saapua Zalando-tilaukseni: Skechers Go Run -lenkkarit, Niken Free Runeja korvaamaan. Kevyet kengät siis. Odotan innolla.

Aika kauan kuuntelin tätä ennen kuin uskaltauduin arvioimaan. Kuukauden ainakin. Ehkä 12 kertaa. Tämä taustatietona.

Olen ollut kova Tuomo Prättälä -fani My Thing -levystä lähtien. Minusta se on edelleen yksinkertaisesti paras suomalainen soul-levy koskaan. Sitä voisi arvioida musiikillisten ansioidensa puolesta merkkikaupalla, mutta ensisijaisesti se on upean henkilökohtainen sydänsurulevy. Hyviä sydänsurulevyjä ei ole koskaan liikaa - sellaisia jotka pääsevät koskettamaan vaikkei kuulijalla olisikaan sydänsuruja.

Myös Reaches Out for You on mahtava. My Own Private Sunday oli hyvä , mutta en saanut siitä kahteen ekaan levyyn verrattavia kiksejä.

New Mystiquella kujertaa erilainen Tuomo. Poissa ovat billwitherisimit ja kauniin autenttinen soul. Tai SOULIA Tuomon tekemisissä tulee olemaan varmasti aina, mutta hän on tällä levyllä päättänyt olla Princen, Andre3000:n ja Justin Timberlaken sekoitus.

Kenelle tahansa muulle suomalaiselle muusikolle moinen yritys olisi naurettavan ylimitoitettu, ja tuomittu epäonnistumaan. Tuomo onnistuu, tietysti.

Minua ÄRSYTTÄÄ itsessäni se, että vertaan kaikkea Tuomon tekemää My Thingiin ja sen aiheuttamaan takuulämpimään fiilikseen. Niin, New Mystique ei ole My Thingin veroinen.

New Mystique on muotokieleen keskittyvä levy. Tuomolla ei ole ollut niin painavaa sanomisen pakkoa kuin debyytillä. Turhauttavaa varmasti tulla verratuksi aina johonkin levyyn, joka tarkoittaa jollekin kuulijalle jotain superhenkilökohtaista. Mutta en voi itselleni mitään. Ei sillä etteikö Tuomo hallitsisi elektronista ilmaisua helvetin hienosta, ehkä se olen minä joka väkisin asetan hänelle luontaisimmaksi ilmaisumuodoksi pianon ja perinteisemmän soul-bändin.

New Mystique ei ole missään nimessä huono levy. Se on hyvä levy. Se ei ole pelkkää elektronisen tuotantotavan esittelyä tai kikkailua - se on kuin Andre3000:n Love Below -puolikas Outkastin mestariteoksesta mutta elektropopimpi. Se on hienon laulajan hienoja biisejä odottamattomassa ja alusta loppuun hallitussa paketissa.

Tokophobia on hitikkäin biisi, mutta esimerkiksi upeaksi kasvava I Don't Dig You tai herkkä Empty Words toimivat parempina näytteinä levyltä.

Ihan pikkuisen silti pelkään, ettei tämä jää niin pitkälliseen kuunteluun kuin pari nimeltämainitsematonta Tuomo-levyä. Onnistuminen, mutta minun kohdallani ei hullaantuminen. Pitäisikin muuten hankkia My Thing ja Reaches Out for You vinyylinä...

Olen usein inhonnut sinua ja synkkiä päiviä Eikun siis olen pitänyt Yournalistista niin kauan kuin olen tiennyt Yournalistista. Olisiko ollut Nigerian Girl eka biisi jonka kuulin ja jota YleXin hienossa Uuden musiikin aamuvuorossa soitin.

Tuli Slippery and Infected -ep, jolla Pixies kohtasi Vampire Weekendin ja suomalaisen heleän indien. Tuli Horror and Terror -täyspitkä, joka oli epätasaisempi kuin ep, mutta joka silti vakuutti kaikki siitä, että Ruohosen veljekset ja Mikko osaavat tehdä biisejä.

Huomaan nyt, että bändiltä on ilmestynyt myös Colosseum-niminen ep, joka on mennyt minulta valitettavasti ohi. Mutta kakkoslevy Plays Jazz ei mennyt ohi.

Hyvät uutiset ensin: Plays Jazzilla Yournalist esittelee vielä debyyttiäkin hengästyttävämmän määrän ideoita ja loistavia melodioita. He heittäytyvät tunnelmasta toiseen rämäpäisesti ja ihailtavan itsevarmasti. Osumia tulee paljon! Eka sinkku Prepaid on helvetin hieno (katso video alta).

Sävellysten lisäksi bändi on soittanut ja laulanut levynsä helvetin hienosti. Kyllä taitavuudellekin on pakko olla edelleen sijaa! On! Pakko! Soundiltaan levy on... en minä tiedä, Yournalistia kai. En tiedä allekirjoittaako bändi Pixiesin, mutta helvetin lujaa - hiljaa -dynamiikassa on selvää Frank Blackia. Suvereenissa musikaalisuudessa on Flaming Lipsiä, ja ehkä sellaista turkulaista cooliutta jota bändissä ihailen.

Huonot uutiset ovat osin samat kuin debyytillä. Oltaisiin tarvittu tuottaja. Jossain kohtaa homma ryöstäytyy käsistä, raitoja on 16 ja vitsit eivät naurata. Esimerkiksi Rodhouse Blues. Miksi? Kuitenkin hyviä ja loistavia biisejä levyllä on enemmän, joten tuottajan (tai punaisen langan) puuttuminen estää lähinnä mestariteoksen syntymäksi. Paljon parempi tämä kuitenkin on kuin Horror and Terror.

Yournalist on vielä toistaiseksi melko piilossa pidetty pyssy. Jotenkin naiivisti toivon, että ihmiset tajuaisivat heidät isommin. Tässä on vastaanpanematonta musiikin ja olemassaolon riemua. POP-musiikissa sisällä olemista, heittäytymistä ja kumartelematonta asennetta.

Elämäsi muuttuu paremmaksi jos kuuntelet tämän levyn. Se taitaa tosin ilmestyä vasta parin viikon päästä, mutta consider yourself warned.

Olin eilen Matkamessuilla hakemassa fiiliksiä matkailuun ja viettämässä aikaa. Aivan sattumalta huomasimme seurueen kanssa, että maestro Ville Haapasalon pullea olemus jakoi nimikirjoituksia ja myi hänestä kertovaa kirjaa sukellusosaston vieressä.

Sinne! Ostin kirjan, omistuskirjoituksella ja otin KAVERIKUVAN! Vaikka en koskaan ota kaverikuvia. Mutta fanitan Ville Haapasaloa sen verran että tein poikkeuksen. Pidän hänen votkulinhuuruisesta olemuksestaan ja mutkattomasta ja valtavan suuresta karismastaan.

Olin suhtautunut hänen varhaisvuosistaan Venäjällä kertovaan kirjaan varovaisen innostuneesti. Haapasalon tarina on mielenkiintoinen, ja taannoinen Kuukausiliitteen juttu vain lisäsi kiinnostustani miehen persoonaa kohtaan. Kauko Röyhkä kirjoittajana ei kuitenkaan vakuuttanut.

En tiedä annoinko ennakkoasenteeni ohjata lukukokemusta, mutta noin kahdessa tunnissa läpiluettu teos jätti vähän halvan maun jälkeensä. Miksi Kauko Röyhkän on pitänyt kirjoittaa itsensä kirjaan mukaan? Miksi hänen vaimonsakin on kirjassa mukana?

Käytännössä kirja koostuu kahden päivän aikana nauhoitettujen haastattelujen litteroinneista. TOKI niitä on editoitu ja varmasti paljon on jätetty pois, mutta Kauko Röyhkä ei todellakaan ole toimittajan roolissa (tai muutenkaan) niin mielenkiintoinen että hänen välihuomioillaan olisi mitään annettavaa Haapasalon tarinalle.

Itse asiassa se Kuukausiliitteen paljon lyhyempi juttu kertoi Haapasalosta paljon enemmän. Nytkin kirja on todella mielenkiintoinen, koska Haapasalon kokemukset Venäjällä ovat niin uskomattomia, mutta jos Röyhkä olisi malttanut tehdä kirjailijan työtä ja kertoa Ville Haapasalon elämästä, eikä sotkea itseään mukaan, voitaisiin puhua kirjallisesta onnistumisesta. Nyt kirja on pitkä litteroitu haastattelu, jonka rakenne hieman hajoaa loppua kohden.

Mukana on myös arvostetun valokuvaaja Juha Metson kuvia,  jotka ovat tyylikkäitä ja vangitsevat Venäjän hengen mainiosti. TOSIN jos Röyhkä olisi halunnut tai osannut kirjoittaa kokonaisen kirjan Haapasalon 90-luvusta, olisivat mukaan tongitut arkistokuvat tarjonneet paljon enemmän.

Toivottavasti Haapasalosta tehdään joskus oikea elämäkerta. Hänen mielenkiintoinen multiroolinsa perheenisänä, superjulkkiksena, teatteri-ihmisenä, bisnesmiehenä, Suomi-kommentaattorina Venäjällä, ruoan ystävänä jne. kätkee taakseen ihmisen, joka on varmasti eri kuin mikään näistä tai niiden summa.

Myöskin Haapasalon tapa ymmärtää Venäjää ja olla siitä huolissaan (hän oli omien sanojen mukaan kirjoittanut Putinille kirjeen liiallisesta kansallismielisyydestä) on mielenkiintoisessa ristiriidassa siihen asenteeseen, jonka miehen on ollut pakko omaksua pärjätäkseen läpikorruptoituneiden virka- ja rahamiesten seassa.

Kauko Röyhkä on tehnyt monen monta hienoa biisiä ja kirjoittanut pari ihan toimivaa kirjaa. Nyttemmin hän on kuitenkin muuttunut lakoniseksi ja kaikesta nurisevaksi papaksi, jonka Facebook-statukset nostattavat minussa valtavaa myötähäpeää. Hän kuulostaa niiltä vanhuksilta, jotka ovat aikanaan nurisseet Röyhkän olevan vaarallinen satanisti. Masennuin, kun kuulin että näistä statuksista ollaan julkaisemassa kirja. Ankeuttajat voittavat.

JOS siis luulet, että pystyt elämään kirjan kirjallisen huonouden kanssa, suosittelen Haapasalon tarinaa. Uskomattomia käänteitä. Alla omistuskirjoitus.

Kaikki hömppä roskakoriin! Ei mitään kevyttä luettavaa! Vain moderneja klassikoita!

Siitä taisteluhuutoa. Mutta kyllä se oikeasti palkitsee.

Olen tätä ennen lukenut Cormac McCarthyn No Country for Old Menin ja The Roadin, sekä nähnyt ensinmainitusta tehdyn elokuvan (5/5). Nuo ovat hienoja kirjoja, mutta tämä vuonna 1985 julkaistu Blood Meridian oli vielä jotain todella paljon stydimpää.

Blood Meridiania sopii nimittää karuksi kirjaksi kaikin puolin. McCarthyn taitava kieli on kuivaa ja armotonta kuin USA:n ja Meksikon raja-alue, jonne kirja sijoittuu. Oikeastaan kielen kuvaaminen karuksi antaa siitä liian pehmeän kuvan. McCarthyn sanat ovat kuin orjantappuraa joka repii ohimoihin haavoja. Sanat aiheuttavat kipua, joka kirkastaa ajatusta.

Samalla kieli on hyvin kaunista. Se sisältää myös paljon luontoa tai vanhoja esineitä kuvaavia sanoja, joita en ennestään osannut. Onneksi Kindlessä on sanakirjatoiminto. Selityksen saa esiin sanaa painamalla.

The night sky lies so sprent with stars that there is scarcely space of black at all and they fall all night in bitter arcs and it is so that their numbers are no less.

Oikeastaan mahtavinta tässä kirjassa on se, että sitä lukiessani ajattelin, että se on aika tylsä ja liian kalsea kirja. Vasta kun olin saanut sen luettua loppuun, ajatukset ryhtyivät vyörymään. Kirjan maailma ja tapahtumat eivät jättäneet rauhaan. Rupesin etsimään tarkoitusta - mistä tässä on kyse?

Kirjan tapahtumat perustuvat oikeiden historiallisten henkilöiden toimiin USA:n ja Meksikon raja-alueilla vuosina 1849-1850. Kirjan päähenkilö on nuori poika, joka karkaa väkivaltaisesta kodistaan ja liittyy John Glantonin jengiin, joka metsästää apasseja päänahoista saatavien palkkiorahojen toivossa. Myöhemmin jengi rupeaa tappamaan oikeastaan kaikkia preerialla vastaantulevia kansallisuuksia.



Päähenkilöön viitataan vain nimellä "The Kid", eikä hänen persoonaansa oikeastaan esitellä kirjassa. Hän kuljettaa tapahtumia, mutta emme opi hänestä juuri mitään. Mietin, onko McCarthy halunnut tehdä hahmosta vähän niin kuin Väinö Linnan tuntemattoman sotilaan - kaikkia villissä lännessä sattumanvaraista ja väkivaltaista elämää viettäneitä nuoria edustavan hahmon. En tiedä.

Vastavoimana on jengiin liittyvä "tuomari" Judge Holden, joka on valtavankokoinen ja kokonaan karvaton mies. Judge on julma (hän tappaa alkupuolella papin tekaistujen syytteiden nojalla), mutta viisas. Judgen suusta kuullaan suuri osa kirjan erittäin osuvista sotaan liittyvistä pohdinnoista.

Siitä kirja kai kertookin,  sodasta. Ihminen on McCarthyn maailmassa luonnostaan sotaisa ja sotaa tarvitseva. Tai ainakaan ihmiset eivät osaa elää ilman sotaa.

It makes no difference what men think of war, said the judge. War endures. As well ask men what they think of stone. War was always here. Before man was, war waited for him. The ultimate trade awaiting its ultimate practitioner. That is the way it was and will be. That way and not some other way.

En halua paljastaa kirjan juonta, mutta tekisipä mieleni keskustella jonkun kirjan lukeneen kanssa tästä teoksesta. Mitä lopussa tapahtuu? Miksi Judge iskee silmänsä juuri The Kidiin? Onko Judge kristitty paha mies vai saatana?

Is that why war endures? No. It endures because young men love it and old men love it in them. Those that fought, those that did not. That’s your notion. The judge smiled. Men are born for games. Nothing else. Every child knows that play is nobler than work. He knows too that the worth or merit of a game is not inherent in the game itself but rather in the value of that which is put at hazard. Games of chance require a wager to have meaning at all. Games of sport involve the skill and strength of the opponents and the humiliation of defeat and the pride of victory are in themselves sufficient stake because they inhere in the worth of the principals and define them. But trial of chance or trial of worth all games aspire to the condition of war for here that which is wagered swallows up game, player, all.

Kirja on tietysti todella arvostettu ja sitä on varmasti tutkittu paljon. Kirjailija McCarthy tietää miten luodaan moniselitteistä kirjallisuutta ja kasvatetaan legendaa: Hän ei ole koskaan antanut yhtään haastattelulausuntoa Blood Meridianin sisältöön liittyen. Kaikki on avoinna tulkinnalle.

Tämä ei ole minun suosikkikirjani. Siihen se on liian ankara. Mutta se on juuri sellainen kirja, joita haluan lukea: Ajatuksia herättävä, jollain tavalla suurempi kuin minä, miettimään jättävä ja vähän salaperäinen.

Mietin usein, miten vahingollista monen artistin uralle on se musiikkijournalismin ja kenties artistien itsensä luoma klise, että on tärkeätä tehdä biisejä itse. Varsinkin jos on soolo-popartisti, jossain vaiheessa varmasti nostetaan esiin kulma "hän tekee biisinsä itse". Tai sitten se valitaan uuden levyn markkinointikulmaksi: "Nyt hän on tehnyt yhä enemmän biisejä itse".

Haastattelin kerran brittilaulaja Katie Meluaa (tilataksissa Helsinki-Vantaalta Pöllölaaksoon, hän oli tosi kaunis) joka lausui osuvasti tästä aiheesta seuraavaa:

Why is singing so underrated?

Niinpä! Kuten Voice of Finlandista esimerkiksi kuulemme, laulaminen ei ole helppoa! Vaatii taitoa, näkemystä ja harjoittelua tehdä biisistä omansa, saada luotua siihen henki ja tarkoitus. Katie oli itse säveltänyt biisejä, mutta oli myöhemmin päättänyt antaa enemmän tilaa muille säveltäjille.

Ei Frank Sinatralle ollut tärkeätä päästä säveltämään. Hänen vahvuutensa on tulkinta, laulaminen. Varmasti hän olisi saanut levy-yhtiölle vietyä läpi ajatuksen, että hän on suuri stara, hänen täytyy säveltää. Itse asiassa hänen nimensä on seitsemän biisin sävellyskrediiteissä, mutta kuuleman mukaan hän kirjoitti niihin vain sanoja.

Sinatran aikana ei oltu vielä luotu tätä pop-tähtien puolustusmekanismia. Hän tiesi, että hänen tulee keskittyä siihen minkä osaa parhaiten.

Toki minä tiedän mistä laulamisen aliarvostus johtuu. Varsinkin Suomessa "tehtyjen" pop-tähtien kulttuuri on todella nuori. Heistä yritetään tehdä "aidompia" ja menestyksensä paremmin ansaitsevia sillä, että he MYÖS säveltävät, vaikka tosiasiassa pop-tähden kannattaisi (jos ei satu olemaan Chisu) keskittyä seulomaan mahdollisimman hyviä muiden sävellyksiä, ja tehdä niistä biiseistä omiaan. Koska se on vaikeata, eikä mitenkään automaattista.

Älkää siis aliarvostako laulamista. Pop-artistin työ ei ole "vain" käydä aukomassa suutaan studiossa jonkun muun sävellyksen päälle. Hänen työnsä on tehdä biisistä omansa, herättää se henkiin, tehdä siitä suuri. Ja sitä työtä meidän on syytä kunnioittaa.

Olen puhunut.

Jälkihuomautus: Ei minulla tietenkään ole mitään sitä vastaan jos popparit säveltävät itse kappaleensa. Hienoa. Mutta en ODOTA, että kaikki pitäisi säveltää itse kappaleensa.

Ei ole montaa yhtyettä näkemättä, jotka jo ajatuksena sekoittavat PÄÄN. Jos siis ei lasketa kuolemien takia mahdottomia reunioneita.

Outkastin keikan näkeminen olisi kuitenkin jotain KÄSITTÄMÄTTÖMÄN MAHTAVAA.

Siksi toivon, että tämä uutinen tarkoittaa sitä, että FLOW-FESTIVALIN IHMISET OSTAVAT OUTKASTIN HELSINKIIN.

Voidaan lähteä siitä, että Outkastin Aquemini on yksi maailman parhaista levyistä, siis ihan rehellisesti top kolmessa minä päivänä tahansa.

Stankonia, ATLiens, Speakerboxxx/Love Below tulevat tiukasti perässä. Southernplaylisticcadillacmusic on loistava, ja Idlewildkin hauska. KÄSITTÄMÄTÖN diskografia, hullut EMSEET, paras vitun bändi koskaan, melkeinpä.

Tiedän, että Flow-ihmiset yrittävät. Toivottavasti heillä olisi onni myötä. Outkast Helsinkiin kesällä 2014!

Nämä tavoitteet ovat itseäni varten, joten pyrkisin niihin joka tapauksessa. Mutta kirjaan ne nyt tännekin, jotta voimme myöhemmin tarkastella mitä tapahtui.

• Vuoden aikana yli 1300 juoksukilometriä
• Helsinki City Runilta uusi ennätys (viime vuonna 1:50:58, mutta reitti oli mahdollista juosta 400m liian lyhyenä...)
  
• Onnistunut maratoni alkusyksystä, kun tuo ensimmäinen ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Paikka vielä avoin.

Siinä se! Lähinnä kuitenkin aion nautiskella jokaisesta kilometristä ja seuraavan lenkin odottamisesta. En halua ottaa liikaa paineita tästä henkisen hyvinvointini kannalta niin tärkeästä harrastuksesta.

Olen tosin päättänyt tässä talvella ja keväällä lisätä nopeusharjoitteluja (eli vetoja) verrattuna viime vuoteen. Muutaman vetolenkin olenkin jo tehnyt. Ihanan vittumaista puuhaa.

Lopetamme lainaukseen Haruki Murakamin mainiosta kirjasta What Do I Talk About When I Talk About Running.

Pain is inevitable. Suffering is optional. Say you’re running and you start to think, Man this hurts, I can’t take it anymore. The hurt part is an unavoidable reality, but whether or not you can stand any more is up to the runner himself. This pretty much sums up the most important aspect of marathon running.

Tämä levy ilmestyi joulukuun puolivälissä, pyytämättä ja yllättäen. Se ilmestyi aluksi vain iTunesissa, ja sitä myytiin ennätysmäärä, jotain 550 000 kappaletta yhdessä päivässä. Beyoncén liikettä ylistettiin levybisneksen tulevaisuuden pelastukseksi ja nerokkaimmaksi liikkeeksi levyalalla koko vuonna.

Saattaa olla. Toimiva ratkaisu se ainakin oli. Minä en kerennyt digitaalista promoversiota kuunnella vaikka sellaisen sainkin. Tänään sen sijaan sain cd-levyversion, jota ryhdyin heti innokkaasti kuuntelemaan (kansissa on myös aika viehättäviä kuvia rouvasta, katsokaa vaikka tuota kantta, bondage-pylly tjsp). Nyt neljännen kuuntelukerran jälkeen uskallan kirjoittaa musiikista jotain, kun markkinointiratkaisuna ja kaupallisena onnistumisena levy on jo ehditty kiitoksin ja dollarein palkita.

Ilmestymispäivänä levyltä ilmestyi kaksi singleä, XO ja Drunk In Love. Näistä kumpikaan ei ole mikään varsinainen radiohitti, mutta eipä levyltä muutenkaan sellaisia löydy - ainakaan eurooppalaiseen makuun sopivia radiohittejä siis. Perinteisempää r&b:tä kyllä löytyy, jota USA:ssa varmasti soitetaan radiossa. (Nyt kun ennustan tällaisia, niin kohta nämä kaikki biisit soi Suomessa joka kanavalla... Yle Suomellakin. Ai niin, onhan minullakin siihen jotain päätäntävaltaa.)

No, XO:ssa on kyllä mahtava kertsi (Ryan Tedder...), mutta biisi on sovitettu levylle sopivaksi, eli ei aivan idioottivarmimmalla radiosinglekaavalla. Levyn parhaita biisejä, muuten. Drunk In Lovella räppää Beyoncén siippa Jay-Z, joka viime vuosina on suoraan sanoen ollut aika väsynyt, vaikka onkin mielestäni maailman paras räppäri. Tai oli, ainakin.

Beyoncé on tehnyt melko kunnianhimoisen levyn. Voisi jopa varovasti verrata tätä levyä Kanye Westin tuotoksiin. Pitkiä biisejä, hallittu kokonaisuus markkinointia myöten, itsevarmoja ratkaisuja. Ainakin tässä tehdään selvää pesäeroa nuorempiin kilpailijoiden. Ei mitään Spotifyssä biljoona kertaa kuunneltavia purkkahittejä, vaan pitkä levy, vain myynnissä.

Levyn aloittava Pretty Hurts kertoo kauneusihanteista. On siinä ja siinä ettei biisi ole ihan Destiny's Childia, mutta on siinä lopulta enemmän "edgeä" kuin kiltin kristillisessä DC:ssä. Hyvä biisi silti.

Vähiten minua levyssä viehättävät hidastempoiset trip hop -fiilistelyt, joiden melodia puskee kyllä esiin kun tarpeeksi monta kertaa kuuntelee, mutta joissa on sellaista Princen Symbol-aikojen täytebiisin makua. Fiilistelyä, maalailua. Haunted, Blow ja Mine menevät tähän kategoriaan. Kanyehtava Partition taas jää sikäli torsoksi, ettei B:ssä ole tarpeeksi uhmakkuutta. ***Flawlessin M.I.A.-haku jää samasta syystä vaisuksi.

Rocket on loistava ysärihenkinen iso balladi, Mine on Draken kanssa tehty drakehtava mahtavuus, No Angel Pretty Hurtsiin verrattava "asiabiisi". Esiin nousee myös Frank Oceanin kanssa tehty Superpower. Kaunis biisi. Eli balladit toimivat parhaiten! Heaven on hyvä myös.

Tuntuu, että tällä levyllä pääsee lähemmäksi henkilöä nimeltä Beyoncé Knowles (Carter, mikälie). Siis ihan kliseisesti tämä on HENKILÖKOHTAISEMPI levy. En minä tätä silti viime vuoden top kymppiin ole nostamassa, mutta mielenkiintoisin Beyoncén levy tämä on helposti, vaikkei klassikkosinglejä sisälläkään. Mutta ei loistavilla levyillä tarvitse olla yhtään klassikkosingleä.

Melkein osuu lujaa, mutta ei ihan.

PS. Kokeilen ympätä tähän alapuolelle Facebookin LIKE-napin jota tässä blogissa ei ole aiemmin nähty. Olkaa ystävällisiä ja kokeilkaa like-nappia.

Olen työn puolesta kuunnellut nämä kaikki. Miksi helvetissä en kirjoittaisi niistä jotain tänne? Jotain pientä, edes.

En ole katsonut UMK-ohjelmaa televisiosta kuin vahingossa vähän aikaa, mutta nämä arviot perustuvat biisien täältä löytyviin musiikkivideoihin ja promo-cd:ltä kuulemiini studioversioihin.

Ohjelman ideaan kait kuuluu se, että esiintyjät kehittyvät matkan varrella, joten nämä arviot muuttuvat sellaisessa tilanteessa vanhentuneeksi.

HYVÄT UUTISET

Mikko Pohjola - Sängyn reunalla

Disclaimer: Olen Mikon koulututtu ammattikorkeakoulusta. En sanoisi että olemme ystäviä. Tämä on siis vilpitön arvio.

Mikko Pohjola julkaisi vuonna 2011 ensimmäisen suomenkielisen albuminsa, aiemmin paljon kaikkea englanniksi (tai näin muistelen). Aiemmat biisinsä eivät ole tehneet minuun vaikutusta, mutta tässä kappaleessa pienet kikat ja (naiseni sanoin) johannakurkelamainen tyyli laulaa osuivat lujaa.

Mikon itsensä Jukka Immosen kanssa tekemä sovitus on myös osuva. Pienet elementit ("kotii-ii-iiin" laulustemma jne.) tuovat kappaleen nykypäivään. Ei siis mitään paikallisradioiskelmää.

Tällä hetkellä mielestäni kilpailun paras biisi. Ei välttämättä voittaja, koska siihen vaaditaan erilaisia avuja. 1: Suomenruotsalainen äänestäjäjoukko. 2: Some-kamppis. Tämä oli huumoria.

Mutta hyvä Mikko!

Lauri Mikkola - Going Down

Kolmesta (!) Voice of Finland -tuttavuudesta Lauri Mikkolan biisi on ylivoimaisesti paras. Suomen Justin Timberlakeksi haluava kaveri on itse tehnyt laulunsa. Amerikammalla taustabändillä tämä kuulostaisi vielä paremmalta.

Vaikka Mikkola ei aivan virtuoosilaulaja olekaan, hänellä on riittävästi munaa ja kykyä tulkita nyky-r&b:tä. Itsevarmuutta, sitä myös. Erittäin positiivinen fiilis tästä jää.

Softengine - Something Better

Tämän biisin kuvailutekstissä mainittiin vaikutteiksi muistaakseni Muse, Disco Ensemble ja joku kolmas jota en muista. Joka tapauksessa pelkäsin mitä tuleman pitää.

Turhaan. Bändi on nuori, ja se kuuluu tietynlaisena yliyrittämisenä, mutta tässä kappaleessa on yllättävänkin paljon ideaa. Lopun emo-huuto ei oikein kuulu biisin. Mutta c-osan nostatukset ovat loistavia! Tuntuu, että tämän bändin aika on myöhemmin. Jonkun kuuluisi "sainata" heidät nyt ja kasvattaa rauhassa.

Suomessa ei ole oikein tällaisesta musasta osattu isommin tykätä - ainakaan kotimaisen bändin tekemänä. Ehkä Softengine muuttaa asian.

Samu Haber kehui tätä bändiä Facebookissaan, kai Yle teki jo uutisen?

COULD GO EITHER WAY

Jasmin Michaela - Kertakäyttösydän

Viehättävä laulaja ja hyvää flirttiä biisissä. Mielestäni tähän pitäisi kuitenkin saada sellainen helvetin juustoinen EDM-tausta. Tilataan Zeddiltä. Tai Martin Garrixilta, kunnon pauketta! Siellä olisi Euroviisuissa itäblokki polvillaan. Laulajassa riittäisi kyllä ytyä ja taitoa. Tällaisenaan aavistuksen pliisu.

Hukka ja Mama - Selja

Periaatteessa tällänen Atletico Kumpula -meno on aika väsyttävää. Bändissä on kuitenkin mukavaa Fatboy-tatsia myös. Pikkaisen tästä tulee sellainen fiilis, että tehdään Musiikkitalon kävijöille näytteeksi iskelmäpoppia, että katsokaas kulttuuriväki, tällaista se on. En tiedä onko tämä osuva mielikuva, mutta sellainen minulle syntyy.

Tästä ei välity tunnetta. Välittyy sellainen tunne, että jonkun konservatorion bileissä on saatu idea jostain ideasta joka halutaan välittää, ja sitten ikäänkuin tulkitaan se idea ulkoapäin katsellen. MENEE EHKÄ METSÄÄN, mutta tämä oli minun fiilikseni.

Yritän sanoa, että pidin tässä jostain, mutta samalla en pitänyt. Kuuntelin tämä nyt taas uudestaan. Perkele. Jotain tässä on, mut jätetään nyt toistaiseksi välikategoriaan.

Hanna Sky - Hope

Hienoja juttuja, mutta niitä on liikaa yhteen biisiin. Alusta ajattelee, että jes, nyt on tehty kunnon Turkki/Intia-vaikutteinen euroviisuleka, mutta sitten biisi lähtee hiihtelemään sinne sun tänne.

Hanna Sky on kuitenkin selvästi lahjakas laulaja ja tekijä. Tähänkin laittaisin rehdisti puksuttavat EDM-taustat, joku oikein muheva synaleadi. Nyt tämä on vähän liian hieno. Sanon vielä kerran, että laulajana Hanna on jopa huomattavan hyvä.

Melkein tekisi mieli pistää tämä hyvien uutisten puolelle.

Lili Lambert - Let Me Take You There

Suomessa vaikein mahdollinen musiikkityyli. Tässä on mukavasti sellaista ysärin alun jenkkiläistä MTV-r&b-henkeä, Paula Abdulia tai jotain sellaista. Ihan osaava laulaja, mutta hän ei jotenkaan ota tätä biisiä omakseen, mikä on outoa koska hän on itse ollut säveltämässä tätä.

Ehkä se vaikuttaa, että on tottunut kuulemaan tällaista soundia järjestään virtuoosimaisten laulajien suusta, ja MTV:ltä.

Jostain syystä biisin liveversiota ei löytynyt Ylen sivuilta.
 

HUONOT UUTISET

Madcraft - Something Better

Viime vuonnakin oli joku punkpop-bändi. Tällaisessa musiikissa pitäisi olla ihan vitun tiukka soittotatsi ja paras kertsi. Tässä ei ole kumpaakaan.

Dennis Fagerström - My Little Honey Bee

Jo Voice of Finlandissa Dennis Fagerström oli rumasti sanoen ankea. Silmäniskuihin perustuva lavakarisma vetosi mummoihin, mutta hän ei pysy laulaessaan sävelessä. Kappale kuulostaa latvialaiselta euroviisupajalta ostetulta.

Makea - Painovoima

Moderni urbaani pop tai jotain sellaista. Haastava yhdistelmä, ajattelin. Naislaulaja aloittaa. Hän on hyvä! Tausta vähän musiikkiopistomaista soitantaa, mutta pitää kuitenkin idean kasassa. Valitettavasti räppärin ponnettomat tuplakikkariimit ovat aika huonoja. Eikä biisissäkään ole lopulta kunnon kertsiä. Kunnianhimoinen idea, toteutus ei niin hyvä.

Miau - God/Drug

Hmm, vähemmän Berliini versio LCMDF:stä tuli ekana mieleen. Tykkään tietynlaisesta kotikutoisuudesta tässä, mutta sävellyksenä tämä kappale on oikeasti aika köykäinen. Koska tämä on jostakin näkökulmasta katsottuna moderni biisi, niin Miau varmaan viedään showcaseihin esiintymään. Sympaattisen oloinen bändi videon perusteella, mut ei tämä nyt lähde.

Clarissa feat. Josh Standing - On Top of the World

Ai vitsi, taustat ovat pikkaisen halvat. Treenata pitäisi myös laulua. Ja sitten sävellyksen pitäisi olla parempi. Miesfiittaaja on ehkä aavistuksen turha tässä, Clarissan ympärille tämä pitäisi rakentaa. Mutta hyvä ALKU, tässä ollaan selvästi vasta kehityksen alkuvaiheissa. Tällainen biisi tulee yleensä jostain entisen Neuvostoliiton alueelta.

(Pikkuleijonien voitonjuhlien vielä raivotessa Rautatientorilla kirjoitan sota-metaforaa hyödyksi käyttäen)

Tämä kirjoitus ei kyllä liity hirveästi blogin muihin kirjoituksiin, mutta päästänpä nyt kuitenkin systeemistä ulos, kun se on pyörinyt muutaman päivän päässä - ja blogin alaotsikko edelleenkin "ajatuksia vähän kaikesta".

Jostain syystä olen huomannut useamman kerran ärtyneeni, kun olen lukenut artikkeleja talvipyöräilystä. Siis pyöräilystä talvella. Tekniseen vaatekertaan pukeutunut silmälasipäinen harrastelijapoliitikko selittää, että kyllä talvellakin pystyy pyöräilemään, älkää pelästykö. Pitää vain olla "oikeat varusteet ja oikea asenne", ja vierailla italialaisen pyörävalmistajan tuotteita myyvässä erikoisliikkeessä hakemassa erikoistarvikkeita. Tai jotain sinne päin.

No, tämän ei vielä tarvitse tarkoittaa mitään, minä ärsyynnyn useista asioista ja ihmisistä, usein ihan ilman hyvää syytä.

Mutta sitten tajusin, että talvipyöräilyn kohdalla kyseessä on  Talvisota-syndrooma. Huomaan tuhahtelevani itsekseni, että kun minä menin ala-asteelle, yläasteelle, lukioon tai ammattikorkeakouluun aamuisin, niin ei minulla ollut mitään teknisiä vaatteita, vaan Black Horsen pitkät kalsarit ja löysät farkut. Eikä minulla ollut PELLAAKKIO-pyörää vaan vanha mummopyörä jota ei huollettu koskaan. Ja silti minä TALVIPYÖRÄILIN ilman ongelmia koko koulu-urani!

Seuraavaksi muistan, miten oma isäni kertoi omaa talvisotaansa. Hän hiihti x kilometriä kouluun joka siunaaman aamu. Ei ollut mitään hienoja nykyajan talvivaatteita.

Ja silloin TALVET OLI SENTÄÄN TALVIA.

Jos tämä olisi kolumni jossain lehdessä, tästä pitäisi alkaa joku oivalluksen sisältävä kappale. Mutta minä en ole varma onko tässä mitään oivallusta.

Ajat olivat aiemmin kovempia, nykymaailma on parempi ja arvot pehmeämpiä. Suomalaisuuteen kuuluu arvostaa kovia tekoja mukisematta tekevää yksilöä. Mutta ehkä talvipyöräilijöilläkin on omat talvisotansa. Kun he olivat nuoria ei ollut kuin BBS-purkkeja joissa kertoa mielipiteitään. Nykypäivän tiedostavilla lukiolaisilla on kaiken maailman somet ja blogit joissa kertoa mielipiteitään.

NONIIN, tämä tulee ihan saatanan myöhässä, en minä seuraa aikaani, olen moukka, idiootti, NOLLA!

Itseruoskinta on suoritettu. Tämän levyn löytäminen on myös tarina siitä, miksi kaikki vuoden loppuun ajoittuvat parhaat levyt -listaukset ovat tärkeitä. Tämä levy nimittäin valittiin Inferno-lehden toimituksen äänestyksessä viime vuoden parhaaksi ulkomaiseksi levyksi. Päätin kuunnella mistä on kyse, koska bändi oli minulle entuudestaan täysin vieras.

Onneksi kuuntelin. On saatanan kova. On kova. On. On KOVA, on! The Ocean on Wikipedian mukaan saksalaisen Robin Stapsin ympärille koottu yhtye, jonka muut jäsenet ovat sveitsiläisiä. Staps on duunaillut issesseen musaa Ocean-nimellä 2000-luvun alusta lähtien, mutta 2010 yhtye julkaisi nykymuodossaan kaksi levyä, jotka ilmeisesti ovat lähempänä Pelagialia verrattuna auteur-henkisiin ensilevyihin.

Asiaan: Pelagial on TEEMALEVY. Vittu. Teemalevy. Metallimiehet niitä rakastavat, ja välillä tarttuvat toimeen. Niin myös Staps. MUTTA Pelagial on oikeasti todella onnistunut ja perusteltu konseptilevy.

Pelagialissa laskeudutaan kohti meren pohjaa. Alussa ollaan pinnassa ja räiskitään, lopussa vajotaan paikkoihin, joista toivo on hyvin pitkälti kadonnut. Vastaan tulee otuksia, joita ei hirveän mielellään haluaisi nähdä.

Ja - kuten arvasitte - teemaa käsitellään myös kuvainnollisella tasolla. Syvyys-metafora. Kyllä te tiedätte.

Robin Stapsin visio toimii, koska hän ei ole toteuttanut sitä musiikillisesti kliseisimmällä mahdollisella tavalla. Itse aiassa levyn alussa bändi kuulostaa melko paljon Oceansizeltä tai Between the Buried and Me:ltä, ja jopa joltain alternative rock -yhtyeeltä.

Laulaja Loic Rossettin äänenkäyttö onkin ihailtavan vapaata. Monen doom- ja TUNNELMAmetalliyhtyeen helmasynti on käyttää paljon puhuttuja osuuksia (aina huono ratkaisu), mutta Rossettin joskus jälkigrungehtavakin laulu sopii yhtyeelle mainiosti.

Myöhemmin bändi kuulostaa Opethin Ghost Reveriesiltä, etenkin soiton itsevarmuudessa ja upeassa tavassa kuljettaa melodiaa. Myös Machine Headin kahta viimeistä levyä löytyy tavasta kuljettaa kitaraleadia huiluäänillä.

Myös Gojira ja Mastodon on mainittava, vaikka The Oceanin (miksiköhän tämän niminen bändi teki meren syvyydet -teemalevyn vasta nyt?) äänimaailma on kyllä hyvin vahvasti heidän omansa.

Levy ei väsähdä missään vaiheessa, ja jo viiden kuuntelun jälkeen tiedän, että tähän on palattava vielä usein. Pitää hommata tämä vinyylinä, se nyt on selvä.

Palvon.

Ärsyttää olla näin pieni ihminen. Pikkusieluinen siis. Olen kateellinen Zadie Smithille. Hän on kirjoittanut tämän kirjan opiskeluaikoinaan, siis parikymppisenä. Mitä helvettiä! Tämä oli todella hieno romaani, niin nuorena Zadie onnistui!

Samaan aikaan White Teethin kanssa luin muutama päivä sitten arvostelemani Heikki Aittokosken Narrien laivan. Sitä masentavaa tietomäärää maailman kurjuudesta lukiessa tuli mieleen, että Zadie Smithin romaanista sain periaatteessa samoista aiheista (köyhyys, pakolaisuus, uskonto) enemmän YMMÄRRYSTÄ, vaikka Aittokosken kirja toki olikin tietomäärältään vakuuttava.

Kuten esikoisromaanit usein, Smithinkin ensimmäisessä kirjassa on (melko varmasti) paljon asioita hänen omasta elämästään. Kirja seuraa kahden perheen elämää Lontoossa. Toisen perheen, Jonesien, äiti on Jamaikalta ja isä Englannista. Kirjailijan perhetausta on täsmälleen sama.

Toinen päähenkilöperhe on pakistanilainen Iqbalin perhe. Iqbalit ovat islaminuskoisia (vaihtelevalla intensiteetillä), kun taas Jonesin perheen jamaikalainen mummo on Jehovan todistaja. Englannille tyypillisesti tämä ei aiheuta yhteentörmäystä perheiden välillä, mutta koko pakolaisuuden ja kulttuurien yhteensovittamisen konsepti tulee kirjassa esiin jotenkin konkreettisemmin ja aidommin kuin missään pakolaistarinassa tai -elokuvassa jonka olen koskaan lukenut tai nähnyt.

En yhtään ihmettele, että tämä kirja palkittiin runsaasti ilmestyessään. Brittiläiselle yhteiskunnalle tällainen oivaltava ja tarkasti havainnoiva kirja vieraudesta ja toimeen tulemisesta on varmasti tuntunut vielä tärkeämmältä kuin meille suomalaisille, jotka emme ole juuri pakolaisia rajojemme sisälle huolineet.

Olin aiemmin lukenut Zadie Smithiltä vain On Beautyn, joka sekin on todella hyvä kirja, mutta sen teema ei ole näin iso. Joskus vierastan "isoista" ja "tärkeistä" teemoista tehtyjä kirjoja, koska ne valahtavat helposti vetiseksi jeesusteluksi, mutta Smithin otteessa on huumoria ja realismia. Kirja on mahtavan INHIMILLINEN, kuten perheen pää Samad Iqbalin välllä harras mutta tarvittaessa joustava islamilaisuus, jossa saa kyllä juoda ajoittain Guinnessia tai syödä lihaa, mutta jossa lapsilta vaaditaan ja odotetaan loppuun asti vietyä ja jopa fundamentalisista islamin tulkintaa.

Toisaalta Jonesien perheen pää Archibald on kohteliaan brittiläinen luuseri, joka ei ole elämässään saanut aikaan ainuttakaan päätöstä, paitsi kolikon tai parhaan ystävänsä Samadin avulla. Ei edes silloin, kun hänen piti Toisessa maailmansodassa tappaa verta itkevä natsitohtori.

Tulipas tähän nyt ihmeellinen myyntipuhe-ote koko blogimerkintään :D

BOTTOM LINE: Olin todella vaikuttunut tästä kirjasta. Kuten todettua, vierastan väkinäisen lämpimiä isojen teemojen pyörittelyitä, mutta tästä kirjasta jäi vain paljon ajatuksia, ei ällötystä. Aavistuksen verran vierastin loppupuolelle rakennettua hieman väkinäistä juonirakennelmaa. Pointti olisi mennyt perille perheen elämää kuvailemalla, ei tähän olisi mitään juonta tarvittu, ei tämä mikään Dan Brownin kirja kumminkaan ole.

Mitä mahtaa kirjan nimi symboloida? Tummista ihmisistä näkyy vain valkoiset hampaat? Hampaat ovat samanväriset kaikilla? Brittiläisillä on huonot hampaat? Clara Jonesilla, Archibaldin vaimolla on tekohampaat joita hän häpeää. Valkoiset hampaat ne pitää olla.

Kirja on myös suomennettu, Valkoiset hampaat on käännöksen nimi. Minä luin alkuperäiskielellä, tietty. En tiedä miten tämänkään kirjan pystyy suomentamaan, siis esimerkiksi Jamaikan murteen tai cockney-enkun jota kirjassa paljon käytetään. Suomentajat ovat taitavaa väkeä, ei siinä mitään, tuli vaan mieleen tämä asia taas.

Melkein unohdin! Lainaus pitää olla.

Because this is the other thing about immigrants (’fugees, émigrés, travellers): they cannot escape their history any more than you yourself can lose your shadow.

Tai mikä parempaa, kaksi lainausta!

‘you go back and back and back and it’s still easier to find the correct Hoover bag than to find one pure person, one pure faith, on the globe. Do you think anybody is English? Really English? It’s a fairy-tale!

Ei kahta ilman kolmatta, as they say.

There was England, a gigantic mirror, and there was Irie, without reflection. A stranger in a stranger land.