Huh huh. Uusien tuttavuuksien kolahtaminen on aina yhtä palkitseva ja mahtava tunne.

Richard Hawley ei tosin ole mikään uusi tulokas, mutta minä moukkamaisuudessani ja ilmeisessä uusien biisien kuuntelulaiskuudessani en ole hänen materiaaliaan aiemmin kuullut, mutta Standing at the Sky's Edge on joka tapauksessa ukon seitsemäs (!) studioalbumi.

Jos haluatte tietää hänestä enemmän, lukekaa Wikipediasta, mutta kyseessä on Jarvis Cockerin frendi joka on saanut Mojo-palkintoja ja ollut Brit Awards -ehdokkaana ja vaikka sun mitä. Nyt oikeastaan vituttaa etten ole hänen musiikkiaan aiemmin - ainakaan tietoisesti - kuullut. Nolottaa. Morkkis. Lähden pois. Lopetan blogin. "Viiitsivitsi". (Ai niin Jani-Petteriltäkin tulee levy. Mutta siitä myöhemmin ei koskaan.

Standing at the Sky's Edgekin tuli elämääni varsin epä-internetisti, nimittäin ystävällinen levy-yhtiöpromoottori kertoi, että "tässä ei ole mitään radiosinglejä enkä sitä radioon ole tyrkyttämässä, mutta kuuntele, on helvetin hyvä levy". Ja erittäin oikeassa oli hän, kiitos tästä K. Holmgren.

Levy on 1960-luvun brittipsykedeliaa, aavistus shoegazea ja pikkuisen Pulpiin vihjaavaa vinksahtanutta brittipoppia. Levy soi sellaisella vasemman laidan nuhjuisella itsevarmuudella, jonka vain pitkään ja paineetta musiikkia tehnyt muusikko voi saavuttaa. Vielä kun biisimateriaalissakin löytyy, voi puhua äärimmäisen laadukkaasta levystä.

Tuosta itsevarmuudesta ja muiden liiallisen miellyttämisen välttämisestä tulee mieleen Brian Enon ja David Byrnen parin vuoden takainen yhteislevy. Vaikea selittää mitä tarkoitan tällä, mutta jotenkin tuntuu, että Hawleykin on vain keksinyt tykönään ideän ja biisejä uudelle levylle, ja toteuttanut ne sitten vain lopputulosta, ei "markkinoita" tai "skeneä" tai "blogeja" miettien.

Viime aikoina levynkuuntelun näyttämönä on usein ollut auto. Kun kaarran Nokian päämajan takaa hiukan usvaisen meren keskellä sykkivälle Länsiväylälle, ja Hawleyn Leave Your Body Behind You -biisi soi LUJALLA, voin kertoa että toimii.

Levy ilmestyy toukokuun viidentenä, joten olin näköjään vähän ajoissa liikkeellä.  Tuo mainitsemani Leave Your Body Behind You on myös ensimmäinen single, jonka video ohessa.



Richard Hawley - Leave Your Body Behind You (Static) on MUZU.TV.

Eilen julkaistiin PMMP:n uusi biisi Heliumpallo, jonka voi käydä kuuntelemassa Ilta-Sanomien nettisivuilla. Biisi on kuvitettu videolla, jota luonnehtisin taiteelliseksi.

PMMP:n edellinen levy Veden varaan ilmestyi 2009. Arvostelin sen Rumbaan. Kolme tähteä lätkäisin ja moitin sitä liian surulliseksi. Surullinenhan se onkin, mutta olen jälkikäteen harmitellut, että olisi pitänyt antaa sille neljäs tähti. Levyn surullisuus jotenkin murensi minut niiden kuuden-seitsemän kuuntelun aikana jotka ehdin suorittaa ennen arvion kirjoittamista. Mutta kun aikaa kului, tajusin mitä melankolisuudella oli tavoiteltu. Oli siellä silti toivoa, paljonkin. Hyviä biisejä ja yleistä neroutta PMMP:n levyillä on ollut aina, eikä sitä Veden varaaniltakaan (eikö oliskin hienoa jos se taivutettaisiin oikeasti noin?) puutu. Veden varaani, kaunis eläin Galapagossaarilta.

Tämä sivuhuomiona ja jälkikäteisviisasteluna. Kolme tähteä tarkoittaa hyvää levyä, yksi tähti tippui siitä aluksi murskaavalta tuntuneesta surullisuudesta.

Mutta Heliumpallo. Eka kuuntelu: "NJÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH, sehän on vaan PMMP:tä". Mutta sitten: Täyttymys, hienouden ymmärrys ja rakastuminen. AINA puhutaan siitä, että biisit ovat hyviä jos ne eivät aukea heti, itse asiassa se on yksi musiikkikirjoittamisen suurimmista kliseistä. Tämä johtunee siitä, että kun musiikista nauttimiseen yhdistetään oivalluksen tunne - josta aivot hyvin paljon pitävät - tulee kokemuksesta täydempi. Niin minulle joka tapauksessa kävi.

Muutamat ovat maininneet Värttinän tämän kappaleen yhteydessä. Itse en Värttistä kuule, johtuen ehkä siitä että yhdistän Värttinän sellaiseen "sinisiäpunasiaruusunkukkia"-kiekumiseen, mutta onhan tuo sovitusmaailma aika kaukana siitä pseudo-indierock-kitaroinnista mitä vaikka Läskiäidin (EHE EHE) tyttärillä kuultiin. Veden varaanilla sovitusmaailma oli jo lähempänä Heliumpalloa. Mutta olisko Jori Sjöroos vienyt homman vielä enemmän Leevi & the Leavingsin suuntaan? Tai ehkä Arcade Firen tai Of Montrealin soittamassa Leeviä.

Sanomattakin
selvää
että
odotan
kesäkuussa
ilmestyvää
levyä
valtavasti.

En taida tällä kertaa arvioida sitä mihinkään lehteen, vaan tänne blogiin. Että ehdin kuunnella sitä huolella.

Sitten tuo Suomen kuningatar. Pohjustetaanpa parilla disclaimerilla: TIEDÄN että Jenni Haukiosta kirjoitetaan siksi kun kansaa kiinnostaa nuori presidentin vaimo. TIEDÄN että kansaa kiinnostaa se samasta syystä kuin saippuasarjat tai "oikeiden" kuninkaallisten elämät: Koska heidän omansa on tylsää.

MUTTA SILTI koen värisyttäviä turhautumisen ja vitutuksen tunteita joka kerta kun joku linkkaa silmieni eteen jutun Haukion vaatteista tai IHAN MISTÄ TAHANSA. Presidentin virkaanastujaisissa tms. uutisoitiin mm. siitä, että hän VILKUTTI HIENOSTI.

Presidentin virka on seremoniallinen, joten siksi kai on hyvä, että hänen kylkeensä on lyöty tällainen seremoniallinen hahmo jonka vaatteista on turvallista kirjoittaa jos ei haulta kirjoittaa mistään oikeista asioista, mutta se tarkoittaa sitä, että minä varaan itselleni oikeuden kihistä ja turhautua niin kauan kuin Haukiosta kirjoitetaan idioottimaisia ja turhia lehti- ja nettijuttuja. 

"Kun kuningas Kaarle Kustaa, ensimmäistä valtiovierailuaan suorittava Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö, kuningatar Silvia ja rouva Jenni Haukio astuivat ulos vaunusta, pidätti moni henkeään."

I rest my case.

Pakko taas jatkaa tätä "aarre"-sarjaa, joka jossain hienostuneessa blogissa voisi tarkoittaa oikeasti harvinaisten tai unohtuneiden levytysten esittelyä, mutta minun tapauksessani rakkaiden cd-muotoisten äänitteiden vapaamuotoista perkaamista. Vaikka on tämänkertainen levy hiukan jäänyt Strapping Young Ladin primus motor Devin Townshendin myöhempien sekoilujen tuotosten varjoon.

Minä olen omistanut tämän levyn siitä saakka kun se ilmestyi vuonna 1997, enkä ole sen jälkeen rakastunut mihinkään muuhun Devin Townshendin levyyn. Muut SYL-levyt eivät ole näin hyviä, ja Townshendin sittemmin omaksuma greisi progemetallijumala -tyyli ei oikein kolahda meikäläiselle.

Mutta City on eri puusta. Se on käsittämättömän turboahdettu paketti äärimmäistä kertosäemetallia. Se nostaa tunnelmaa, se välittää riemun ja alhaisimman alhon tunteita. Devin Townshend on tietysti musiikillinen nero ja mielipuoli, mutta tuntuu että tälle levylle hän on nimenomaan ahtanut henkilökohtaiset demoninsa. Projektimuotoisessa bändissä soittaa rumpuja nykyään Fear Factoryssä soittava legenda Gene Hoglan, jonka rytmityöskentely kuulostaa siltä, että hän kirjaimellisesti pahoinpitelisi patteristoaan hengiltä.

Sanoitukset ovat joko Townshendin freudilaisia unia epävarmuuksien leimaamasta lapsuudesta tai näppärästi riimiteltyjä purkauksia äärimmäisestä ihmisvihasta. Oikeassa olijan taakka on raskas.



Muita ilonaiheita viime aikoina on tarjonnut muun muassa Disco Ensemblen uusi kappale Your Shadow, josta on julkaistu vasta studiolive-versio, mutta joka lupaa paljon tulevasta. Mielestäni heidän edellinen LÄTTYNSÄ The Island Of... on rikollisen aliarvostettu, sillä se paljastaa kunnolla miten hienoja melodioita bändi osaa kirjoittaa. Tämä tuntuu jatkavan enemmän tai vähemmän samaan suuntaan, paitsi sopivan kokeilevana. HYVÄ!



Sitten on tietysti Lapkon uuden levyn kansi. Hyvin pornograafinen. Olen saanut kunnian kuulla Love-albumin etukäteen, ja voin kertoa että loputtoman laadukas albumi sieltä on tulossa, toukokuun viidentenä päivänä. KUten Disco E:llä, olisi Lab Companylläkin potentiaalia nousta suurempaankin suosioon. Rakastan.

Ei muuta tällä kertaa.

Uskomatonta mutta totta: Minäkin olen tehnyt joskus musiikkia. Aika monenlaistakin itse asiassa. Mitään häikäisevää musiikillista lahjakkuutta minulta ei todellakaan löydy, mutta ajattelin tänään esitellä teille melkoisen nolon musiikillisen luurangon.

Nu metal. Ehkä jotain räkäistä hardcorea vähän joukkoon. Keskenkasvuisen minun hyvin epäkypsä huutoääni ja pseudo-tiedostavat sanoitukset. Ystäväporukka ja TINKIMÄTÖN musiikillinen visiomme tuotti yhtyeen nimeltä VIHA ON KIHTI. Joo, on todella tyhmä bändinnimi. Tuli siitä kun ystäväni Kimmo (joka tämän biisin kovalevyltään löysi) suomensi tahallaan väärin Rage Against the Machinen "anger is a gift" -hokeman.

Suorastaan vihaan kaikkia blogihaasteita ja blogikunniamerkkejä jne, MUTTA haastan nyt kaikki musabloggaajat paljastamaan musiikilliset luurankonsa ja linkittämään postaukset tuohon alas. Stop Shake Honey Go! -Analta tiedän ainakin sellaisen löytyvän. Oikeasti hyvässä bändissä oli hän.

Olkaa siis hyvä . Viha on Kihdin "Benjamin"-nimiseltä ep:ltä löytyvä kappale Steriili matkamuisto. Minä vastaan kirkumisesta, jätän muiden soittajien nimet mainitsematta kun en ole kysynyt heiltä tähän lupaa.




Tässä välissä haluaisin lähettää terveisiä kaikille nu metal -yhtyeissä soittaneille. Tre Union 4 ever.

Toi otsikko on tavallaan parodiaa kaikesta, koska vientitoivoista puhuminen on niin ysäriä. 2010-luvulla kuuluis mainita että biisinkirjoittajat ne on tulevaisuuden Suomi-musan viejiä jne.

MUTTA nyt on oikeasti sanottava että hentoinen suomenruotsalaistyttö Ronya täräyttää toisella singlellään sen verran kovaa että on pakko palvoa.

Tuotannoltaan Hyperventilating on sopivan suureellinen, joskin vähän turhan kliini (vältytään Lana Del Rey -indieharhalta kun tuotanto on alusta asti sopivan pop). Mutta tuo biisi on jotenkin niin hieno, ja artistin preesens VAHVA että uskallan by the power invested in me while working in the music business ennustaa ja toivoa, että Ronyasta tulee jotain suurta.

MAHTAVA biiiiisssiiii. Backlashia odotellessa. Huomasitteko, näihin pitää rakentaa sisään se tuleva backlash niin se ei tunnu niin pahalta.