Minun on pitänyt itse asiassa lukea muitakin Pirkko Saision kirjoja, mutta lukuisat kehut sosiaalisessa mediassa saivat tarttumaan ensimmäisenä tähän, hänen uusimpaansa. Olenpa kirjaharrastajien someissa nähnyt jopa Passion Finlandia-palkintoa penääviä kantoja. En ota kantaa kun en ole lukenut muita ehdokkaita.
Passio on iso kirja. Paitsi kooltaan (hiplasin kirjakaupassa mutta luin e-kirjana), myös teemoiltaan ja skaalaltaan. Passio käsittää kahdeksan tarinaa jotka liittyvät toisiinsa vähintään kirjan läpi kulkevan kultaköntin verran. Kirja alkaa 1400-luvun Firenzestä missä painava kultakoru taotaan, ja päättyy 1950-luvun Helsinkiin missä korusta on jäljellä enää vain hyvin pienessä määrin kultainen likko.
Lukijalle välittyy vahva tunne siitä, että Saisio on käyttänyt aikaa ja vaivaa aikakausien ja historiallisten yksityiskohtien tutkimiseen. Hän ei ole onneksi lähtenyt toistamaan Mika Waltarin Mikael Karvajalan kaavaa, jossa päähenkilö sattuu aina paikalle historallisesti merkittävien tapahtumien aikaan. Ei, Passiossa vilahtelee kyllä oikeitakin henkilöitä (lähinnä tulee mieleen Venäjän tsaari Katariina Suuri jonka esiintyminen kirjassa on sinänsä osuva sattuma, että juuri hän aloitti valtakaudellaan 1700-luvulla Ukrainan venäläistämisen siinä onnistumatta - samaa epätoivoista saagaa jatkaa nyt toveri Putin), mutta pääasiassa tavataan fiktiivisiä henkilöitä historiallisesti uskottavissa ympäristöissä.
Jossain kohtaa periodirakenne kävi hieman uuvuttavaksi, mutta nautin kyllä siitä, ettei Saisio ole rakentanut Passioon mitään alleviivattua logiikkaa tai aasinsiltoja eri aikojen ihmisten välille. Tai luulen, että juuri se on yksi romaanin ajatuksista: Kiiltävä alkuaine saa aikaan ihmisissä erilaisia reaktioita ja joka tapauksessa se on arvokas vaihdannan väline jonka edestä ollaan valmiita vaikka tappamaan. Ihmisiä syntyy ja kuolee ja alkuaine jatkaa olemistaan välittämättä siitä kuka sitä milloinkin kantaa ympäri maita ja mantuja.
Passio ei kai suoraan ole sama kuin kärsimys, mutta sitäkin kirjassa on. En tiedä onko Saisio halunnut erityisesti nostaa esiin naisten kärsimystä läpi vuosien, vai onko se vain seurausta historiallisesta tarkkuudesta, mutta pelkkiä statisteja naiset eivät romaanissa kuitenkaan ole. Kärsimystä pääsevät kokemaan niin naiset kuin miehetkin, eli mikään sukupuolikommentaari tämä ei ole. Kuten jo totesin, ei kirjassa muutenkaan ole selkeää tarinallista teemaa, Saisio vain näyttää ihmisiä ajassaan, heille kaikille on yhteistä vain se, että Firenzessä 1400-luvulla valmistetun kultakorun materiaali koskettaa jotenkin heidän elämäänsä. Periaatteessa nautin juuri tällaisesta romaanimuodosta, mutta pituus ja joidenkin tarinoiden tylsyys (virolainen taidemaalari, wieniläinen pankkiiri) latisti hieman lukukokemusta.
Helposti positiivisen puolelle tämä kuitenkin jää, ja rohkaisee tarttumaan vihdoin niihin muihinkin saisioihin.
