Kävin eilen DocPointissa katsomassa "katutaiteilija" Banksyn ohjaaman elokuvan Exit Through The Gift Shop, joka on muuten myös Oscar-ehdokkaana dokumenttien sarjassa.  Se kertoo Thierry Guetta -nimisestä miehestä, joka aluksi kuvaa eri katutaiteilijoita, ja rupeaa sitten itsekin sellaiseksi - matkien avoimesti Banksya ja Shepard Faireyta, joka on kehittänyt sen Obey-naaman ja tyylitellyn Obaman kuvan jota käytettiin presidentinvaalikampanjassa.

Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että koska elokuva on Banksyn ohjaama, on hän kehittänyt Thierry Guettan hahmon parodisoimaan "street artistien" muuttumista salonkikelpoisiksi ja rahaa tekeviksi taiteilijoiksi. Mutta hetken googlailtuani tajusin, että tuo henkilö on ilmeisesti oikeasti olemassa, ja myöskin oikeasti kuvannut katutaiteilijoita öisin. Näiltä reissuilta ovat peräisin leffan huikeat kohtaukset, joissa Banksy, Space Invader ja Shepard Fairey liisteröivät kuviaan maailman suurkaupunkeihin. Myös Banksyn vääntyneen puhelinkopin teko ja Länsirannan israelilaisaitojen maalaaminen on kuvattu.

Tulin siihen lopputulokseen, että Banksy on keksinyt tehdä Guettasta taiteilijakarikatyyrin työskenneltyään tämän kanssa kuvaushommissa. Elokuvassa Guetta palkkaa graafisia suunnittelijoita tekemään taiteen puolestaan, mutta ne voivat olla peräisin myös Banksyn työpajasta. Guetta on myös oikeasti tehnyt Life Remote Control -nimisen taidepläjäyksen, joka on koostettu hänen kuvaamastaan katutaidemateriaalista. Elokuvan leikkaaja vaatii Banksylta rahaa, koska hänen nimeään ei mainita Exit Trough The Gift Shopin tekijätiedoissa, eikä Life Remote Controlin parin minuutin pätkän näyttöön oltu kysytty lupaa.

Tietenkin, koska kyseessä on Banksyn elokuva, ei voi varmasti tietää mikä on totta ja mikä pilaa. Mutta sepä tämän elokuvan hienous onkin. Guetta on ilmeisesti oikeasti myynyt töitään, ei tosin niin kalliilla kuin elokuvassa väitetään. Jenkkilehdissä on nähty "paljastusjuttuja", joissa yritetään saada otsikoita aikaiseksi elokuvan todenperäisyydestä. Ikään kuin suurin osa elokuvan nähneistä ei ainakin hiukan miettisi, mahtaako Guettan tarinassa olla perää vai ei.

Nautin ihan suunnattomasti siitä, että Banksy väänsi aivoni solmuun. Perkele mikä tyyppi! Kannattaa muuten tutustua Wall and Piece -kirjaan jos Banksyn työt eivät ole tuttuja.

Alla traileri, joka tosin ei kerro itse elokuvasta juuri yhtään mitään.

Torstaina alkoi uusi tuotantokausi Maria!-nimistä talk show'ta. Kanavat ja tekijät saavat ihan rauhassa tehdä huonoa talk show'ta jos näin haluavat, mutta minua ärsyttää, että Maria Veitolan ohjelmaa tai tyyliä pidetään jotenkin räväkkänä tai rohkeana.

Ei hänen ohjelmassaan ole mitään rohkeaa. Kenties rohkeuden illuusio on syntynyt  siitä, että juontaja on niin hirvittävän epämukavan oloinen vieraidensa kanssa. Mutta vaivaantunut tunnelma ei ole sama asia kuin rohkeiden kysymysten esittäminen.

Eihän show'ssa edes esitetä suoria tai yllättäviä kysymyksiä, kun aiheet on sovittu etukäteen. Eihän siinä ole tietenkään mitään pahaa, jos se on valittu tyyli, mutta touhua katsellessa tulee mieleen, mihin kaikkeen noin myöhään esitettävällä ohjelmalla olisi potentiaalia.

Helsinkiläinen snobi kutsuu ohjelmaansa joko hulluja juntteja tai snobikavereitaan. Molempien edessä hän kiemurtelee ja teeskentelee tekevänsä haastatteluja. Johanna Tukiainen saattaa olla julkisuushakuinen idiootti, mutta miksi hänen tyhmyydestään pitää tehdä niin suuri numero? Miksei Maria voi KYSYÄ jotain siltä Tukiaiselta, sen sijaan että tuo hänet eteensä nenää pitkin tuijoteltavaksi?

Maria on Imagen kolumnien perusteella hyvä kirjoittaja, mutta ei hänestä kyllä televisioesiintyjäksi ole. Miksi se yleisökin pitää olla niin kauas sijoitettu tuossa uudessa studiossa? Kolhous ja vaivaantuneisuus vain korostuu kun juontaja vääntelehtii tyhjyyden keskellä punavuorelaisen kaverinsa putiikista haetussa aikuisten potkupuvussa. Miksikö hänen persoonansa ei toimi televisiossa? Siksi, että hän ei anna itsestään mitään. Jos Sarasvuo ja Rantalainen myllyttivät jotain vierastaan, laittoivat he samalla itsensä likoon. Maria!-ohjelman juontaja voisi aloittaa "kroppansa likoon laittamisen" siitä, että haastattelisi seuraavan ohjelman alussa itseään ja kysyisi "miksi minä yritän liikaa?".

Tämä on sitä NYKYMUALIMAA sitten vissiin. Amppareiden uutisotsikoista voi päätellä mikä kansaa kiinnostaa, ja ilmeisesti sen luotetaan toimivan myös televisiossa. Mutta Ampparit-tyylisesti asian käsittely jätetään täysin otsikkotasolle, eikä siitä edes yritetä keskustella tai tehdä haastattelua.

Haluaisin uskoa, että tuonkin ohjelman kohdeyleisöllä olisi valmiuksia ja halua nähdä älyllistä televisio-ohjelmaa, eikä tuollaista aliarviointia. Enkä nyt tarkoita että kaikkien tv-ohjelmien pitäisi olla jotain Radio Suomen politiikkatuntia, mutta kun viihdeasioitakin voi käsitellä älyllisesti.

Pakko oli tämäkin mielipide saada ulos systeemistä. Pistetään nyt vielä disclaimerina, että henkilökohtaisella tasolla en tiedä Veitolasta mitään, on varmasti ihana ihminen jne, tämä tv:stä välittyvä kuva vain sylettää.

Toistan vielä alussa mainitun seikan: Pakkohan tuota ei olisi katsoa, puutuin vain siihen, että ohjelmaa pidetään jotenkin räväkkänä. Joo, Jussi Parviaisen saaminen studioon on räväkkää, mut olisko sen haastattelun voinut hoitaa jotenkin muuten kuin Parviaisen hulluutta peesaten?

Minä, ainutlaatuinen, fiksu ja itseriittoinen minä, olin väärässä! Tai ainakin ennustin täysin pieleen. Tämä suoranainen ihme tapahtui tiistaina 21. syyskuuta 2010. Kirjoitin nimittäin silloin Le Corps Mincé de Francoisen (tunnetaan nykyään nimellä LCMDF) hypestä piikikkään analyyttisesti.

Muutama kuukausi tekstini jälkeen julkaistiin tieto, että levy tosiaan on tulossa, ja että sen julkaisee Heavenly Recordings (uskottava levy-yhtiö), ja Suomessa Sony. Albumin nimi on Love & Nature. Selvisi, että bändi on tehnyt levyään rauhassa Berliinissä, ja matkan varrelle mahtui kaikenlaista huijarimanagereista yhden jäsenen erottamiseen.

No joo, millään tällä ei ole merkitystä. Sillä on, että vaikka muuta luulin, LCMDF:n debyytti sisältää itse asiassa hyvää pop-musiikkia. Tuo aiemmin linkkaamani Time (Have I Lost My Mind) on levyn heikoin biisi (tosin siitä on mukana päivitetty versio), mutta esimerkiksi uusi single Future Me, Beach Life ja Pumping Heart Shaped Thing ovat suorastaan mainioita.

En väitä, että levy olisi vuoden 2011 top vitosessa henkilökohtaisella tasolla, mutta toimivaa, tarttuvaa ja raikassoundista poppia se on. Piti mennä itse asiassa tänään keikallekin, mutta en viitsi kevytflunssassa lähteä itseäni telomaan. Joskus pitää kyllä päästä katsomaan millaista kehitystä on tapahtunut niiden parin keikan jälkeen jotka olen bändiltä nähnyt.

Odottelu on siis tehnyt hyvää, vaikka hype onkin ehtinyt laantua. Antaa nyt musiikin puhua.

Halusin kirjoittaa tämän siksi, että halusin myöntää olleeni ennakkoluulojen vanki. Hyvää musiikkia sieltä tuli. Toivottavasti maailma muistaa vielä. Facebook-liikenteen perusteella ainakin tämän päivän Helsingin-keikalle on tunkua.

Tältä kuulostaa muuten Future Me, olkaa kuten

ja listen without prejudice.

Future Me (Radio Edit) by LCMDF. Uploaded with BandPage by RootMusic


ps. Olen kuunnellut levyä n. puolentoista viikon ajan, mutta kirjoitin tämän blogimerkinnän vasta nyt siksi, että haastattelin bändiä tänään työasioissa - en halunnut lähteä sitä ennen kirjoittamaan mitään "seivailuyritystä", vaikka bändin jäsenet eivät varmasti blogiani luekaan.

Tästä olen nyt jo parin merkinnän lopuksi keuhkonnut, joten on aika lähteä vähän pidempään analyysiin.

Cold War Kidsin kohdallahan tapahtui se miellyttävyys, että en odottanut tältä uudelta levyltä hirveästi mitään, Loyalty To Loyalty oli ainut aiempi kosketus bändiin, ja se meni hypestä huolimatta aika lailla ohi. Tai siis mulla kyllä on se levy, mutta ei se ole oikein päästänyt lähelleen.

Mine Is Yoursilta ensimmäisenä kuultu ja hehkutettu biisi oli Louder Than Ever, joka johti sekin hiukan harhaan, sillä se on levyn rämisevin raita - tosin Loyalty To Loyaltyn rämisevyyteen verrattuna se on myös lämmin.

Louder Than Everin takaa levyltä löytyy mukavan lämpimäisiä ralleja, jotka lähenevät vaarallisesti Coldplayn taajuuksia - ja tällöin puhuttaisiin kädenlämpimästä tavarasta - mutta aina sieltä löytyy joku särmä joka pelastaa. Esimerkiksi Skip the Charades näyttäytyy ensin laimeana, mut sitten se hieno pari sekuntia kertsin keskellä kun Nathan Willettin ääni kohoaa hienosti korkeuksiin.

Royal Blue taitaa olla lopulta suosikkibiisini. En heikkoja biisejä ole löytänyt, mutta jos hienolla tavalla helposti lähestyttävä kevyt-indie kiinnostaa, jopa liikuttava sellainen, kannattaa hommata se Spotikka ja painaa tästä.

Iso tästä on selvästi tulossa, ja tuo on jo aiheuttanut vastareaktioita kovimpien talebanien keskuudessa. Itse en ole koskaan voinut ymmärtää sitä pakkoa kääntää bändille selkä, jos heidän musiikistaan on tulossa suurelle yleisölle ymmärrettävää. Tällaisen musiikin hyvin tekeminen on vaikeinta ja tärkeintä.

Tuosta vielä lempibiisi Royal Blue.



Arvosana yhdeksän jackrussellinterrieriä kymmenestä.

Musiikista erilaisiin medioihin kirjoittavana ihmisenä olen äärimmäisen kyllästynyt bändien itsensä valitsemiin erikoisiin kirjoitusasuihin, joista poikkeaminen aiheuttaa närästyneitä kommentteja. Ei, vaikka Brightboy kuinka päättäisi, että nimi pitäisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, minä kirjoitan lehdissä ja tässä omassa blogimediassani erisnimet isolla alkukirjaimella.

Aihepiiri tuli tietenkin mieleeni tuosta edellisestä merkinnästä, joka koski Glasvegasin tulevaa levyä, jolle jostain "järki"syystä on annettu nimi Euphoric /// Heartbreak || - tai jotain tuohon suuntaan. Kornin R-kirjain väärinpäin liittyy enemmänkin logoon, Sunn O))) taas on ainut hassu kirjoitusmuoto jonka mielellään kirjoitan niin kuin bändi toivoo, se kun on noista paras ja mahtava poikkeus ankeuden keskellä.

M.I.A.:n Maya-levy on myös hauska poikkeus, koska se Maya kirjoitettiin erikoismerkein siksi, ettei sitä voisi löytää Googlesta. juu, M.I.A. on lähellä foliohattuisuutta.

Mutta muuten, älkää PLEAZE yrittäkö niitä hienoja virityksiä, ei niitä kuitenkaan lehdissä tai missään muualla kuin bändin omilla kotisivuilla osata tai haluta kirjoittaa oikein.

Sain perjantaina Kotiteollisuuden uuden promosinglen nimeltänsä Soitellen sotaan (joka muuten soi huomenna allekirjoittaneen radio-ohjelmassa). Levyn kannessa Kotiteollisuuden nimen perässä on piste. Eivät kai Hynyin ja kumppanit ole päättäneet että Kotiteollisuus on nykyään Kotiteollisuus. - siis piste perässään. Vai onko bändi lopettamassa, piste perään? Vai onko graafikko ottanut erivapauksia?

Mikä on teidän mielestänne säälittävin kirjoitusasuyritelmä? Onko se Hed(pe)? iLiketrains?

Kuuntelen tätä kirjoittaessani James Blaken levyä. Teen siitä arvion erääseen suomalaiseen musiikkilehteen, joten julkaisen pidemmän blogiarvion vasta myöhemmin. Mielenkiintoinen rajankäynti muuten, ottaisiko joku herneen nenään jos kirjoittaisin tänne arvio ennen lehdessä julkaisua - ennakkoversio on annettu nimenomaan sitä lehtiarviota varten.

No, olkaatte huoletta, lehtijulkaisu tulee ensin. Hieno levy tämä on, tähtimäärää en ole vielä pystynyt päättämään.

Cold War Kidsin koko levyn sain myös kuunteluun. Helvetin hieno levy! Louder Than Ever kuultiin jo aiemmin, lisämaistiaisena tämä nimibiisi. Tästä tuli ihan yllättäen alkuvuoden kovuus, ehkä samalla tavalla hiipivä suosikki kuin Kashmir viime vuonna. Lämmintä menoa.

Onhan Glasvegasin debsy (yritän tässä keksiä näppärää debyytti-väännöstä) aivan saiiiiiraan kova levy. Tutuista elementeistä huolimatta se kuulosti vain bändiltä itseltään - siis muutenkin kuin James Allanin HYVIN tunnistettavan laulusoundin ja skottimurteen osalta.

Tänään julkaistiin uusi biisi. The World Is Yours on nimeltään tuo.

Aika monenlaisia ajatuksia herätti parin kuuntelun jälkeen. Ehdin jo lukea dumaaviakin kommentteja, mutta itse pidän kappaletta hyvänä. ON se silti menettänyt jotain siitä ensimmäisen albumin hyvyydestä. Ensimmäinen levy oli synkkä, hauska ja toivoa antava.

Tässä kuuluu pöhö. Tämä on liian U2, jotta voisin innostua siitä niin paljon kuin debsystä. Miksi levyn nimeenkin on pitänyt ympätä noita erikoismerkkejä? EUPHORIC /// HEARTBREAK \\\. Tuon kopipeistasin, tästä lähin kutsun levyä Euphoric Heartbreakiksi.

Niin, sanoin jo että biisi on mielestäni hyvä. Loistava se ei kuitenkaan ole, ja laski tulevan levyn odotusarvoa.

The World Is Yours by glasvegas

Mitä sanoo kansalaisraati?

Muistatteko kun MTV:llä eli Music Televisionilla oli vielä merkitystä? Merkitystä musiikkimaun muovaajana ja merkitystä tv-ohjelmia tuottavana kanavana?

Tällainen aika oli. Jos tämä olisi fantasiaelokuva, tässä kohtaa aika viuhuisi huimaa vauhtia taaksepäin, miespolvet taantuisivat lapsiksi ja lumpsahtaisivat takaisin äitiensä kohtuihin, jotka hekin nuorentuisivat vauvoiksi asti.

Se oli 1980- ja 1990-luvuilla kun näin oli. Omaa musiikkimakuani M-telkkari pääsi muovaamaan suuremmin 1990-luvun vuosina 0-6. Vielä lukioikäisenä (1996-1999) painuin lähes joka päivä koulun jälkeen ystäväni Kimmon luokse, jossa haukuimme jokaista päivärotaation videota parhaaseen näsäviisas lukiolaispoika -tyyliin.

En yritä tässä väittää, että silloin kaikki oli paremmin. Tietenkin nyt Spotifyn ja YouTuben aikoina on verrattain helpompaa pysyä kärryillä uudesta musiikista ja katsella tai kuunnella näitä kulttuurituotteita juuri silloin kun haluaa. MUTTA nostalgiahöyryissäni pysähdyin jokin aika sitten miettimään, miten innostavaa musiikkivideoiden katselu tuolloin oli.

MTV:n tuolloisen suuruuden voi otollisen musiikkiympäristön (grunget jne) lisäksi laskea VJ:den ja erikoisohjelmien ansioksi. Liturgia lienee "alan miehille" (ja naisille) tuttu: 120 Minutes, Alternative Nation, Headbanger's Ball, MTV's Most Wanted...

Tuolloin kanavan toiminnassa oli viehättävä tekemisen meininki. Nykysilmin katsottuna se varmaan näyttäisi hiukan koksuiselta (mitä se epäilemättä olikin), mutta teinin ja varhaisteinin silmin siinä oli valtavan hienoa imua, jota tuohon aikaan ei Suomen tv:ssä olisi nähnyt edes pornokanavalla.

Harmittaa että asumme antennialueella, kyllähän noita ohjelmia nimittäin vieläkin pyöritetään jollain MTV 3,4,5 tai 6 -kanavalla. Mutta ei se tietenkään ole sama. Ajat ovat muuttuneet. Äskenkin ajattelin, että pitänee nyt sitten tutustua siihen Anna Calviin. Menin levy-yhtiönsä promosysteemiin, latasin levyn ja nyt kuuntelen sitä. Vuonna 1995 olisin nauhoittanut Kimmon kanssa monta viikkoa peräkkäin 120 Minutesia ja toivonut, että nauhalle tarttuu Anna Calvin video. Jos se olisi ns. tolkun tavaraa, odottaisin seuraavaa levykauppareissua Tampereelle ja ostaisin sen sitten. Nykyaikataululla tuossa ajassa olen jo ehtinyt siirtyä seuraavaan Calviin jota internet tuuttaa.

Irrallisina MTV-hetkinä muistan lukemattomia pätkiä Ray Cokesin Most Wantedista, Rob the Cameraman, hienot haastattelut ja vitsit joista suurin osa meni kielitajun puutteen takia ohi. Muistan Beta Bandin Inner Meet Me -videon, joka sai minut tutustumaan koko bändiin. Muistan Headbanger's Ballin Vanessa Warwickin raisun ulkomuodon kun hän haastatteli nuorta Machine Headia jossain festivaalilla. Muistan kun ensimmäisen kerran näin Deftonesin Bored-videon Alternative Nationissa ja tajusin, että TÄMÄ on minun yhtyeeni. Muistan Paul Kingin rakkauden pörisevään musiikkiin, Guided By Voicesin videot, Beavis & Buttheadin katsomisen vain siksi, että näkisi puoleni minuutin pätkiä jonkun potentiaalisesti loistavan yhtyeen videosta.

Tekihän Suomen MTV:kin lanseerauksensa jälkeen erikoisohjelmaa. Nimittäin Headbanger's Ballia. Myötähäpeä esti kokonaisten jaksojen katsomisen, mutta olihan siinä juontajan vaivaannuttavassa kiemurtelussa jotain perimmäisen heviä. Ja musakin taisi olla Nightwishia ja sen sellaista.

Silloin wanhaan hyvään aikaan ne MTV-gaalatkin olivat tapauksia, joissa näki mielenkiintoisia live-esityksiä ja KAIKKI olivat läsnä. Nyt gaalan mielenkiintoisin juttu on se, mitä Lady Gagalla on yllään. Kaikki esitykset ovat playbackia. Illan kovin yhteisesitys on NKOTB:n ja BSB:n kimppa.

Muistatteko tämän gaalaesityksen:


Aijai, ei tainnut tulla ihan niitä biisejä mitä odotettiin. Tai sitten tuli, mutta katsojasta tuntui että Metallica teki jotain vaarallista.

Sittemmin olen käynyt MTV:n päämajan lähettyvillä Camdenissa muutamaankin otteeseen. Ysärillä en olisi mitenkään osannut suhtautua siihen, että TÄÄLTÄ SITÄ OHJELMAA NYT SITTEN TEHDÄÄN. Nykyään MTV-päämaja siellä Camden Clockin lähellä näyttää melko surulliselta ysäri-reliikiltä, greizi väri- ja muotoilumaailma fasadissa ei näytä kovin 2000-lukulaiselta. Mutta ei ole ohjelmistokaan entisellään.

Olitko sinä ysäri-MTV:n vaikutuspiirissä? Rakastitko Davinaa? Oliko Maria Guzenina hotter than heaven?

Mielenkiintoinen väligallup muuten! KYSYMYS: Kaikkien aikojen hotein MTV-VJ. Kimmo, jos luet tätä niin tiedän että olet samaa mieltä:

Eden!




No perkele, pistetään saman tien Headbanger's Balliakin.

Muistanette, että kirjoitin viime vuoden puolella hieman närkästyneenä - jopa PÖLLÄMYSTYNEENÄ - Disturbed-yhtyeen U2-coverista, jota ei voi pitää hirvittävän onnistuneena.

Tänään tietoisuuteeni saatettiin kollegan toimesta live-cover, joka pyyhkii karmeudellaan ja epäsopivuudellaan Disturbedilla lattiaa. Tällaiseen suoritukseen pystyi Take That. Muistan kyllä juu, että olen moittinut Take Thatia aiemminkin, tuotantopuolen järkyttävästä jäykkyydestä. Ei minulla mitään missiota Take Thatia vastaan ole, ihan hyvä poikabändi se on. Mutta odottakaas kun esittelen teille todisteen.

Paina play.


Että semmosta. Vuosi Kurt Cobainin jälkeen Take That on päättänyt esittää tribuuttinsa 1990-luvun suosituimmalle rock-yhtyeelle. Sukupolvi-anthem otettiin käsittelyyn RENNOSTI livesoittimin.

Oikeasti, tämä vetää niin hiljaiseksi. Tässä on kaikki pielessä. Edes sanoituksia ei Gary Barlow ole viitsinyt opiskella. Tietenkin tuossa vaiheessa on piehtaroitu sen verran tiukasti kolumbialaisessa nenäkarkissa ettei sellaiseen ole ollut aikaa.

Tuo näyttää ihan niiltä St. Sandersin shreds-videoilta, jotka hän on taitavasti dubannut meneväksi ikään kuin ihan päin helvettiä. Jos ette ole näihin tutustuneet, kannattaa se tehdä. Havainnollistakseni tässä Jake E. Lee ja Ozzy.




Tällaisten oletusten tekeminen on hölmöä, mutta on se pakko sanoa, että kyllä Kurt Cobain olisi varmasti viimeistään tämän nähtyään ampunut itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Onneksi en ole pelkästään negatiivinen ihminen. Olen nimittäin kuullut paljon hyvääkin musiikkia. Lisäksi olen nyt tehnyt 6 suoraa radiolähetystä, ja huomaan rakastavani sitä. Harmi, että flunssa yrittää lannistaa minut. Ei se pysty.

Niin, kaiken hyvän uuden joukosta valitsen tänään framille Cold War Kidsin uuden biisin Louder Than Ever. Yhtyeen kakkoslevy Loyalty To Loyalty (2008) oli hypetetty, mutta kevyt-Sonicyouthisesta viehätyksestään huolimatta se jäi aika kaukaiseksi itselleni. Louder Than Ever on huomattavasti lämpimämpi ja "popimpi".

Kunnon räminän rakastajat, tyypatkaa.

Tässäkin blogissa oli kunnon parhaat levyt -listaus, koska sehän on mahtavaa. Myös muut ovat listailleet, huolella.

Listaukset kiinnostavat, listauspostauksiani kävi lukemassa kolminkertainen määrä ihmisiä verrattuna muihin postauksiin.

Rock-Suomi oli mahtava dokumenttisarja, josta jäi hieno fiilis. Samassa yhteydessä järjestettiin äänestys kaikkien aikojen suomalaisesta rock-biisistä. Radio Suomen järjestämän äänestyksen tulokset julkistettiin pari päivää sitten.

Tuon äänestyksen tuloksissa näkyy masentavasti Rock-Suomi-dokumenttisarjaakin vaivannut nostalgian ylikorostuminen. Kun rockia ostava yleisö vanhenee, on koko rockistakin tulossa enenevässä määrin nostalgiateollisuutta. Kun uusille levyille ei löydy ostajia, pistetään paukut erilaisiin bokseihin. Omassakin tuttavapiirissä on viime aikoina runkkailtu Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of Town -levyn jäämistöstä kootulle Promiselle, muita esimerkkejä löytyy Anttilan Top Tenin ylähyllyiltä muhkeissa laatikoissa.

Juu, se lista. Radio Suomen kuulijat ovat äänestäneet niin arvattavan kaanonin kympin kärkeen, että haukottelulta sitä on vaikea edes lukea. Hurriganesien, eli GANESIN, Get On on tietenkin kaikkien aikojen suomalainen rock-biisi. Pelle Miljoona Oy:n Moottoritie on kuuma on toinen ja Yön Joutsenlaulu kolmas.

Eihän noissa tuloksissa tietenkään mitään väärää ole, nehän on demokraattisesti valittu, ja valintojen tunkkaisuus korostuu tuossa Rock-Suomi-teeman nostalgisessa viitekehyksessä. Mutta ei näistä tuloksista voi lukea oikeastaan muuta kuin sen, että suomalainen rock on kuollut.  Okei, kun haetaan klassikkoa kääntyvät katseet väkisinkin taaksepäin, mutta kyllä maailmanlaajuisella skaalalla luodaan jatkuvasti levyjä jotka nousevat klassikkolistoille. Nopealla tarkastelulla taitaa olla niin, että Kotiteollisuuden Helvetistä itään on ainut 2000-luvun biisi ja Kingston Wallin Shine on Me ja Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta ainuita 1990-luvun biisejä.

Ihme, ettei nuoremman väestön yhtyeiden street teameissa hoksattu tuota äänestystä, olis saatu piristävästi Tuiskun Anttia tai Uniklubia kärkeen.

Se lista oli joka tapauksessa tylsää menneisyydessä piehtarointia. Entäs sitten tulevaisuus?

BBC:n vuosittainen Sound of -lista on kaunis ajatus. Ikävää on se, että BBC:n vaikutusvaltaisuudesta johtuen koko hässäkästä on tullut itsensä toteuttava ennustus, joka monessa tapauksessa toimii artistia vastaan. Hurts pystyi ohittamaan viimevuotisen Sound of -hypen, mutta moni muu tallautuu median aiheuttaman hypen vastareaktioon.

Kun sillä musiikkibisneksellä nyt kerran menee niin huonosti, on ihan kiva että uusia nimiä nostetaan näin näkyvästi jalustalle. Se, mikä tässä tökkii on juuri tuo, että jonkun auktoriteetin valitsema "tästä bändistä täytyy pitää" ei ole sama kuin NETIN ALUSKASVILLISUUDESSA tai KEIKKAPAIKKOJEN LEMUSSA kasvanut kannatus.

No, onhan tämänkin vuoden listalla hyviä artisteja. Jessie J:n Do It Like a Dude on hittibiisi, James Blake on jumala ja Vaccinesin ainut biisi jonka olen kuullut, on oikein hyvä.

Radio Suomen haukottelulista täällä.

BBC:n Sound of 2011 täällä.

Vastarannankiiskeily riittäköön tältä erää. Kuunnellaan vaikka tuo Vaccinesin biisi kun se on niin kovis. Tarpeeksi kaikua niin kyllä lähtee. Sieltä Interpolin ja Glasvegasin puolivälistä, voiko vihata hei?

Hyvää iltaa toverit.

Promoe on ruotsalainen räppäri, joka soolouransa lisäksi tunnetaan Looptroop-yhtyeen partajeesuksena. Minä pidän Promoesta, ja niinpä ilahduin tänään kun kuulin hänen uuden biisinsä Never Follow. Tai ilmeisesti hän on julkaissut tämän biisin jo tuossa joulukuun puolella, mutta minulle se on joka tapauksessa uusi.

Ja hyvä biisi onkin. Mielenkiintoisena heijastuksena Suomesta Never Follow on Palefacen uuden levyn tapaan akustiseen kitaraan nojaava. Ei Promoe silti kuplettilaulajaksi ole ryhtynyt, mutta sovitustavassa on kieltämättä samanlaisuuksia.

Ehkä ilmiö johtuu siitä, että sekä Paleface että Promoe ovat aikuisia miehiä, ja haluavat vähän dylanoida. Promoen sanoitusmaailma ei Never Follow'lla ole ollenkaan niin poliittinen kuin Palefacella (tuosta Palefacen poliittisuudesta nyt voi olla montaa mieltä, ei ole itsellenikään ihan selvää luetteleeko hän vain poliittisiin keskusteluihin liittyviä asioita, vai muodostavatko luettelot myös synteesin), mutta aiemmin Promoe on kyllä tehnyt niinsanottua poliittista räppiä.

Näin varsinkin debyyttisoololla Government Music ja hänen parhaalla tuotoksellaan Long Distance Runner.

Tästä Promoen aiemman uran saarnaamisesta (josta osa juontuu reggaen maailmasta) tuli mieleen, että aina kun sanotaan, että joku tekee "poliittista räppia", se on synonyymi vasemmistolaiselle räpille. No, asiaa pidemmälle mietittyäni tajusin, että niinsanottu valtavirran räppi on myös poliittista, yleensä oikeisto-sellaista. Jos miettii vaikka Jay-Z:n tai muiden jenkkisuuruuksien maailmaa, niin tarina ghetoista poistumisesta ja omalla yrittämisellä tehdyistä rahoista on oikeistolainen ihanne.

Itse en ole oikeastaan kumpaakaan, en oikeisto- enkä vasemmistolainen. Ajatuksena poliittinen räp on silti kiinnostava, sillä eikö tuo 50 Centin ja muiden yritystoimintaan kannattaminen ole Brooklynin Bedford-Stuyvesantissa kaupungin vuokrakämpässä asuvalle nuorelle mielekkäämpi sanoma kuin suuryritysten kritisointi? Toisaalta vasemmistolaisen räpin maailmasta voisi tuoda sosiaaliturvan ajatuksia, jota sielläkin varmasti kaivattaisiin.

Näin ajattelin minä. Nyt taidan kyllä mennä nukkumaan, radio-ohjelman tekemisen aloittaminen on aika raskasta puuhaa. Raskasta, mutta erittäin nautittavaa, on ihan hullun hyvä fiilis työnteosta. Hyvää yötä oikea ja vasen siipi.

Kuuntele nyt kuitenkin se biisi ensin. Never Follow. Kaunista. Kyllähän tästäkin Promoen ajatusmaailma puskee läpi. "if you move right i will turn left"

Aloitetaanpa vuosi hyvän Spotify-listan vinkkaamisella. Kyseessä ei ole oma listani, vaan nimimerkin Mangopongo, joka on tamperelainen ihmemies.

Tälle listalle hän on koonnut juuri ilmestyneitä tai kohta ilmestyviä singlejä. Levyt ovat siis saattaneet ilmestyä jo aiemmin, mutta singlet ovat tuoreita.

Vaikka työn puolesta seuraan musiikkia, tuli tämän kautta tutustuttua moniin biiseihin, joihin en ollut  ehtinyt tutustua, tai joita en ollut yksinkertaisesti mistään löytänyt.

Kovin uutuus itselleni oli James Blake, jonka nimeen olen kyllä törmännyt useinkin, mutta jonka musiikkia en vain ole tullut kuunnelleeksi. Covereiden kautta on näppärä tutustua tuntemattomuuksiin, ja Blakekin on tehnyt version Feistin Limit To Your Lovesta, joka toimii jumalaisesti.  CMYK-ep toimii myös kovaa.

Elektronista musiikkia tekee Blake, osuvamman kuvauksen lainaan I Only Know (What I Know Now) -biisin YouTube-kommenteista: "I listen to Burial at night. James Blake takes over when the sun comes up."

Kyllä, ei ihan Burialin kaunista kellarimaailmanloppua, mutta tummaa ja vähäeleistä elektroa joka tapauksessa. Uusi levy ilmestyy tässä alkuvuodesta, on Wikipedian mukaan vuotanut nettiin, mutta minähän en nuita torrentteja harrasta, joten odottelen vielä.

Mangopongon listalla on myös Cut Copyn levyn kaksi ekaa singleä, mutta ei noista vielä oikein pysty innostumaan - ainakaan yhtä paljon kuin In Ghost Coloursin kohdalla. Mahtaisiko olla pettymys luvassa? Ensimmäinen sellainen tämän bändin kohdalla.

2011Biisit-lista by Mangopongo löytyy siis tämän linkin takaa. Palvokaa ja pysykää kärryillä.