EDIT Kiitos vastaajille! Eniten oikeita vastauksia sai (tietenkin) nimimerkki J. Simpanen - mies joka piti Yo-Talon musavisajoukkueemme jaloillaan ja voittokannassa tiistaista toiseen.


Olin eilen Kaivopuistossa musanörttien visassa, joka ei siis ole mikään virallinen kisa, vaan leikkimielinen visailu, jossa kaikki kysyvät vuorollaan itse tehdyt kysymykset muilta visailijoilta.

Ajattelin tapahtuneen kunniaksi ilahdutaa teitä eilisillä kysymyksilläni, jotka liittyvät kaikki elokuviin.

Ei saa googlata! Montako pistettä sait? Vastaa kommenttilaatikkoon. Eilen kierroksen voittaja (eli Riku, vai oliko se Ana...) sai 6/11 pistettä.

1. Mitä erikoista on Mike Nicholsin ohjaamasta The Graduate -leffasta tutussa Simon & Garfunkel -biisissä Mrs. Robinson?

2. MIkä yhtye esiintyy Clueless-leffan college-bileissä?

3. Harry Potter & the Goblet of Fire -elokuvassa esiintyy bändi nimeltä Weird Sisters - mainitse kaksi muusikkoa jotka esittävät Weird Sistersin jäseniä?

4. Minkä biisin Jack Black laulaa Hi-Fidelityn lopussa?

5. Matt Dillonin hahmolla Cliff Poncierilla on Singles-leffassa bändi nimeltään Citizen Dick - mainitse vähintään kaksi kolmesta muusikosta jotka näyttelevät muita Citizen Dickin jäseniä?

6. Mikä biisi soi Trainspottingin viimeisen kohtauksen taustalla?

7. Led Zeppelinin Kashmiria on sämplätty erään elokuvan tunnusbiisiin - mikä artisti & biisin nimi  ja mikä elokuva? (puoli pistettä oikeasta artistista ja biisistä, ja puoli pistettä elokuvasta)

8. Minä ja Morrison on toinen osa Aku Louhimiehen ns. Levottomat-trilogiasta - mutta mikä biisi on leffan tunnusbiisi? Kysytään artistia ja biisiä.

9. Kuka naismuusikko esittää Sister Act 2 -elokuvassa kuoron pahistyttö Rita Watsonia?

10. John Hughesin Breakfast Club - kenen esittämä ja mikä biisi oli tunnari - bonuspiste jos tietää toisen kahdesta säveltäjästä

Näin! Visailut kunniaan! Baarivisoihin en ole itse asiassa aikoihin osallistunut, mutta aikoinaan Om'Pussa kuuluin kunniakkaaseen Saviors of Jazz Ballet -joukkueeseen, ja sitä ennen Tampereen Yo-talon visassa voitokkaaseen tiimiin jonka nimeä en enää muista :(

Joo, kyllä The Rapturen Echoes on mun mielestä hieno levy, mutta olen fiilistellyt sitä enemmänkin pikku hiljaa kuin kertarysäyksellä. Sen ilmestyessä en tajunnut moisesta musiikista juuri paskan vertaa mitään, joten muistan kuunnelleeni sitä ekaa kertaa vasta vuonna 2005 kun menin Rumbaan työharjoitteluun (aika koomista, juu).

Mutta nyt olenkin sitten etuajassa. Bändin hikoillen odotettu kolmosalbumi In the Grace of Your Love nimittäin ilmestyy vasta syyskuussa. Työn etuisuuksiin kuuluu se, että saan kuulla musiikkia ennen sen ilmestymistä - en tosin yleensä kolmea kuukautta aikaisemmin kuten nyt The Rapturen tapauksessa.

Tuo levy on joka tapauksessa lyönyt minua turpaan, potkinut nivusiin, varastanut lompakon, hakannut päätä rotvalliin, repinyt pallit irti, syönyt sisuskalut ja tehnyt polvilumpioista muusia.

Tässä on se sama tyypillisen newyorkilainen kiihkeä vaarallisuus ja välinpitämättömyys (eli se punk) joka kuuluu varsinkin Echoesilla mutta myös Pieces of the People We Lovella. Mutta sen lisäksi tämä  on mahtavan napakkarytminen ja hypnoottinen - kuin LCD Soundsystemin Sound of Silver konsanaan (eli se dance).

Ekana sinkkuna esiteltiin eeppinen How Deep Is Your Love?, joka on levyn pisin (6:27) ja massiivisin raita. Samanlainen kolkko suuruus tuntuu silti muissakin biiseissä. Levyn paras biisi on Miss You, jonka uskoisin julkaistavan singlenä kun albumi ilmestyy.



(Ei kuulosta oikeasti noin kakalta kuin tässä näppärässä promossa.

Taitaa olla niin, etten nyt kirjoita tästä pidemmin, koska levyä ei vielä ole saatavilla (ellei joku gangsteri nyt ole vuotanut sitä). Olipa nyt pakko päteä päästä hehkuttamaan kun näin hienoa musiikkia on tulossa.

Toinen mahtavuus on Patrick Wolfin Lupercalia, jonka melkein unohdin. City-sinkkua fiilistelin aiemmin keväällä, mutta Lupercalian kuuntelin kokonaan vasta viime viikolla (jolloin se taisi tosin virallisesti ilmestyäkin).

Wolfin musiikin fiilistely vaatii hiukan huumorintajua, niin herttaisen homppelia se on, mutta Lupercalialla on paljon muutakin kuin naureskelun aihetta. Kyseessä on sellainen klassisella tavalla hieno pop-levy, josta riittää ammennettavaa, siis niin, että aluksi tajuaa vain, että biisissä ON jotain, mutta sitten kun sen kuulee uudestaan huomaa jonkun eri jutun.

Lupercalia on Spotifyssäkin, joten ei kun fiilistelemään.

Tänä vuonna piti olla iisi festarivuosi. No, sitten selvisi että menen Provinssiin ja Ilosaareen töihin. Nyt vaimo hommasi passit Ruisrockiin ja tottakai Flow'hun on päästävä myös. Että kyllä tässä saa juhlilla käydä. Ruissin ei-töissä-olo on positiivista, sillä siellä on melkeinpä parhaat bändit - siis Flow'n jälkeen.  En olekaan vuosiin tehnyt täyttä trioa Provinssi-Ruis-Ilosaari.

Vantaa signing off, ta ta!

Huh huh, vieläkin vähän väsyttää tuo Provinssirock. Tämän raportin tärkein anti on se, että minulla oli äärihauskaa Provinssissa. Olin siis töissä, ja työt menivät mahtavasti, eikä vapaa-ajastakaan voi valittaa.

Mutta en kirjoita nyt niistä töistä. Vaikka olenkin jonkun vuoden keskimääräistä Provinssi-kävijää vanhempi ja pidän nähtävästi aika lailla erilaisista bändeistä, onnistui festari luomaan sitä tunnelmaa jota festareilta kaipaa. Jotenkin sitä edelleen vaan on tyytyväinen pölyn ja melun keskellä. Tämä nyt menee romantisoinnin piikkiin, mutta jotain noissa humalaisten ihmisten massakohtaamisissa on. Jotain "maagista", jota ei kaupunkifestivaalilla koe.

Bändipuoli oli ulkomaisten osalta ennakkoon melko vähän kiinnostava. The Joy Formidablen aikana tein töitä, ja näin vain parin vikan biisin loppurutistukset. Social Distortion vaikutti vähän väsähtäneeltä, mutta ihan sympaattiselta se kuulosti. The Soundsin parhaat keikat näin joskus aiemmin, mutta Wolfmotherissa ja DJ Shadow'ssa oli kieltämättä tehoja (vaikka Shadow'n junkkapainotteisuus tulikin yllätyksenä).

System of a Downin keikka oli sitten lopulta pettymys. Sekin tuli tosin tsekattua pitkän työrupeaman jälkeen, ja siinä kohtaa teki mieli enemmän rupatella tiimin kanssa ja hörppiä olutta. Noin 7 biisiä kuitenkin katsoin, aika kaukaa tosin. Serj Tankian oli pukeutunut kuin autokauppias, ja vaikka bändi näytti ja kuulosti rennolta, olin odottanut että se olisi ollut jotenkin helvetin ankara.

Mentiinkin sitten katsomaan Jare & Villegallea (olutteltalla oli myös vaikutusta asiaan), mikä olikin viihdyttävää, sillä koko teltta lauloi sporttiräppiä innokkaasti mukana. Myös Apulannan jaksan katsoa aina yhtä innostuneesti.

Eniten viihdyin jälleen Jätkäjätkien keikalla. Kertakaikkisen suvereeni ryhmä on se, ja jotenkin sitä tulee aina seurattua mahdottoman leveä hymy kasvoilla. Jos joku bändi pystyy tuottamaan niin suurta iloa, on pakko nostaa hattua ja palvoa sen suuremmin analysoimatta (vaikka analyysilaseilla tarkasteltuna lopputulos on sama).

Ei siis mikään "bongasin 10000 elämäni suosikkibändiä" -juhla, mutta sen sijaan aistin festivaalitunnelmaa, koin ammatillisia onnistumisia ja pidin hauskaa kollegoiden kanssa. Saldo: A+

Seuraavaksi Ruisrock, jossa ei töitä.

Mainos: Muistakaa katsoa X-Stagen keikkoja YleX Areenasta! Kannattaa myös katsoa Von Hertzenin veljesten kokkaushaaste, jossa ikävä kyllä varastan juontajaparini kanssa show'n.

Itsepäisesti en uskonut, että tämä voisi olla hyvää fantasiakirjallisuutta, kun en ole sellaista juuri Tolkienin tai Gaimanin lisäksi lukenut (huonoa tai keskinkertaista sitäkin enemmän).

Vaadittiin siis tv-sarja ja Image-lehden mainio hehkutusjuttu tästä kirjasarjasta ennen kuin tartuin toimeen. Tilasin tosiaan Kindlestä kerralla neljän kirjan kimpan (viides osa ilmestyy heinäkuussa), mitä lukiessa meneekin varmaan koko kesä, sen verran paksuja niteitä nuo ovat.

Aion tosin lukea jokaisen kirjan välissä jotain muuta, eihän sitä pelkällä fantasialla elä. Tämän ensimmäisen osan jälkeen Brett Easton Ellisin Less than Zeron, jonka luin pätkittäisesti kauan sitten, on aika uusinnalle.

Mutta Game of Thrones: Tv-sarjaa en ole katsellut, enkä varmaan katsokaan ennen kuin kaikki kirjat on luettu. Kirjasarjan nimi on A Song of Ice and Fire, ja tv-sarja perustuu siis tähän ensimmäiseen osaan. Kirja on tosiaan huomattavasti enemmän aikuisille suunnattu kuin jotkut davideddingsit ja margaretweissit, joissa sankarillinen pellavapää ja vähän hassu ja mystinen taikuri vaeltavat ympäri mantuja etsimässä jotain taikaesinettä ja pelastavat siinä samassa kuningaskunnan ilkeältä rodulta/suvulta ja tappavat pari lohikäärmettä.

Toki tässäkin on jonkin verran niitä piirteitä jotka fantasiassa niin ärsyttävät: "Hyvät" miehet ovat niin kunniallisia, että heidän hahmoistaan poistuu kaikki inhimillisyys. Onneksi kirja sentään etenee vuorotellen eri ihmisten näkökulmasta, jotka ovat eri puolilla tätä "valtaistuinpeliä". Fantasiakirjoista on väsynyttä etsiä jotain analogioita nykymaailmaan, mutta silti tässä on ehkä jotain enemmän kuin vain viihdettä, joka ei viimeisen sivun jälkeen jätä muuta kuin tyhmän olon.

Pituutta sopii jälleen ihmetellä. Tai no, myyntinäkökulmastahan se on tietenkin ilmiselvää, mutta eikö muka KUKAAN fantasiakirjailija osaa kirjoittaa tarinaa, joka mahtuisi yhteen 1000 sivun kirjaan? Minä kyllästyn helposti, enkä haluaisi joutua kahlaamaan viimeisiä osia - varsinkin kun se viides kin osa on tulossa.

Koukuttava Game of Thrones tietysti on, eikä juoni onneksi ole ennalta-arvattava tai cliffhangereihin perustuva. Martin käyttää sitä paitsi kieltä kekseliäästi, sopivasti wanhalta calscahtavia ilmaisuja viljellen.

Jos siis etsit OIKEASTI hyvää fantasiakirjallisuutta, älä etsi enää. Jos taas et ole koskaan lukenut fantasiakirjoja, mutta pidät Lord of the Rings -elokuvista mutta Tolkienin kirja tuntuu liian hankalalta, lue Game of Thrones.


Ps. Kun googlasin kuvahausta kirjan kantta, tyrkytti google Daenerys-nimisen maanpaossa olevan prinsessan kuvaa. Tästä naisesta tv-sarjan parissa viihtyvät nörtit siis tykkäävät, tai ainakin häntä on paljon haettu.

Yksi kolumni ja yksi keikkakokemus vaikuttivat tämän kirjoituksen syntyyn.

Tommi Forsström kirjoitti uusimman Rumban kolumnissaan osuvasti 30+ ikäisten, "ylempään keskiluokkaan" kuuluvien ihmisten festareista. Hooky vetämässä Unknown Pleasuresia, 100 euron illalliskortilla pötyä pöytään ja hyvät viinit kylkeen.

Siihenhän ne levyboksitkin perustuvat. Kyllä Pink Floyd- tai AC/DC-faneilla on sen verran rahaa, että ne hillittömät laatikot kannetaan mielellään kotiin. Teini-ikäisenä bändille sydämensä menettäneet ovat aikuistuneet ja rikastuneet.

Eikä siinä ole mitään väärää, itsekin himoitsen syksyllä julkaistavaa Pink Floyd -megaboksia.

Mutta missä kohtaa bändien diggailu muuttuu nostalgiahakuiseksi toiminnaksi? Tällä viikolla Helsingissä kuullaan/kuultiin Santanaa, Linkin Parkia, Bon Jovia ja James Bluntia. Linkin Park ja Blunt lienevät vielä nostalgian etupuolella, mutta Santanan ja Bonkan keikoille mennään hakemaan sitä nuoruutta takaisin, ja vaikkei sitä löydettäisikään niin saadaanpahan ainakin kallis t-paita muistoksi.

Olen aiemminkin tästä aiheesta turissut, luultavasit siitä syystä, että mietin koska tämä on itsellä edessä. System of a Downin paluukeikka Provinssissa menee jo hiukan siihen lokeroon, silloin bändin ekan levyn aikaan olin nimittäin iso fani.

Mutta oli myös se toisenlainen keikka. Viime lauantaina olin Länsi-Vantaan bilehelmessä Red Onionissa katsomassa Jaren ja Villegallen keikkaa. Yleisön keski-ikä huiteli jossain 20 tienoilla, mutta kyllä 31-vuotias minäkin siitä pystyi nauttimaan ihan aidosti. Tai aidosti ja aidosti, arviolta 6 oluttuopin avustuksella, mutta silti.

En siis ole vielä nostalgia-kulmalla musiikkia kuluttava ihminen, mikä onkin hyvä, sillä työni on etsiä ja esitellä uutta musiikkia radiossa. Mutta joskus se vielä tulee eteen.

Mitä ennusmerkkejä nostalgiaan hurahtamisessa on? Onko se paha asia? Vaatiiko nostalgian hakeminen sitä, että on fanittanut bändiä/artistia teininä? (vrt. oma Wall-hurahtamiseni, en juurikaan kuunnellut PF:ia teininä, mikä on sinänsä harmi). 

En nyt halua olla erikoisuudentavoittelija (no haluanpas), mutta luulen vahvasti, että tämä on ainut suomalainen musiikkiblogi jossa kirjoitetaan Stellan uudesta albumista. Se on tämän suomalaista rockia soittavan yhtyeen neljäs, ja ehdottomasti onnistunein.

Stellaa olen kuullut alun perin työn puolesta, niitä singlejä. Jotkut niistä ovat olleet hyviä, mutta kokonaisen levyn vertaa en ole tosiaan koskaan yhtyeestä innostunut.

Jokin on muuttumassa, sillä tätä neljättä levyä olen kuunnellut äärimmäisen paljon. Ei, se ei tee Stellasta Suomen Radioheadia, vai mitä Rumbassa yritettiinkään maalata, mutta se on sydämellä ja taidolla tehtyä rock-musiikkia, joka soi niin ilmavasti ja maisemia maalaten, että tekee mieli itsekin ruveta kirjoittamaan hetken hiljaa olevasta kesän heinästä.

Tämä levy kuulostaa myös viehättävällä tavalla 1970-luvulta. Kaikenlainen retroilu on aika tylsää jos se tehdään pakonomaisesti pastissina, mutta esimerkiksi äsken lainaamani levyn huippukohta Kesän heinä on hiljaa hetken on niin kevyt-Zeppelin-PinkFloyd, että tekee gutaa. En yleensä edes suomalaisessa rockissa kiinnitä huomiota kitaransoittoon, mutta tällä levyllä riffit on soitettu jotenkin huomiotaherättävän hienosti.

Tämä ei ole taidemusiikkia, vaan suomirockia. Siksi onkin niin tärkeätä, että nimenomaan suomirockin tekijöissä on näin taitavaa väkeä. Ainahan voi hehkua jotain Siinain upeutta tai jonkun muun pienen piirin sankarin huomiota blogeissa, mutta jos tekee suomirockia näin hienosti, niin en voi muuta kuin kumartaa syvään ja nostaa hattua - molemmat tietenkin vertauskuvallisesti.

Uskallatko kuunnella? (Spotify-linkki)

PS. Sinkkubiisi Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin tuntui ennen loppulevyn kuulemista freeshiltä uudistukselta Stellan tyyliin, mutta lopulta se on vain levyn keskitasoa.

PPS. (vai miten se toinen ps ilmaistiinkaan...) Laulajalla on tiettyjä maneereja joista en pidä, mutta en anna sen häiritä.

Arvosana on kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa!

Huomasitteko, että laitoin otsikkoon parhaaseen nettiviihdeuutistyyliin kysymysmerkin. Tämä juttu kuitenkin myös vastaa kysymykseen. Kyllä, minun mielestäni Fucked Upin David Comes To Life on vuoden kovin levy tähän mennessä.

Onneksi NPR.org on tarjonnut levyn ennakkokuunteluun, sen verran ehdin tuon levyn kuulemista ennakkopalan perusteella odottaa.

Itse tajusin Fucked Upin hienouden edellislevy The Chemistry of Common Lifen kuultuani. En kuitenkaan rakasta ihan koko levyä, ehkä siitä syystä, että bändin massiivisen soundin kuunteleminen voi käydä raskaaksi. Mutta kauneimmillaan Fucked Upin musiikki on juuri niin katarttista kuin Käsittämättömän Iso Ääni voi parhaimmillaan olla. Ystäväni Antti kuvasi tätä mainiosti: "Mieluummin kuin Jyväskylään, lähtisin kuuntelemaan tätä tykitystä maailman isoimman festivaalin päälavalle maailman isoimmalla volyymillä". Tosin maailman isoimman festarin päälavalta Pink Eyesin olisi hankala lähteä yleisön sekaan teuatroimaan.

Vaikka olen kuunnellut David Comes To Lifeä vain kankean nettistream-käyttiksen kautta, tuntuu se silti aavistuksen helpommin nieltävältä kokonaisuudelta. VALTAVA pakettihan sekin on (18 biisiä), mutta bändi malttaa varioida itseään aavistuksen enemmän. Onneksi se tärkein, eli järkyttävän upea ja massiivinen poljento on edelleen tallella. Levy on jonkinlainen musikaali Davidin ja Veronican suhteesta, mutta koska en ole vielä saanut albumin kansia käsiini, en osaa kertoa enempää.

Ankkarockissa bändin näin, ja siellä laulaja Pink Eyes eli Damian Abraham suoritti usein nähtyjä seikkailujaan yleisön joukossa. Abraham näyttää Crowbarin jäseneltä, muut fuckedupit torontolaisilta hipstereiltä (mitä he siis ovatkin). Mahtava look.

David Comes To Lifestä saa niin järjettömästi elinvoimaa, että sitä on pakko jo siksi pitää vuoden kovimpana tähän mennessä. Perkule, nythän se on Spotifyssäkin! Tämä levy rikkoo silti pitkähkön levykauppapaastoni, tämä on vain PAKKO omistaa.

Nauttikaa huolella.

Blogissa tulossa lähipäivinä myös arviot Death Cab for Cutien Codes and Keysistä (aluks tuntu hankalalta mut kuuntelut palkitsee!) ja Stellan Jokin on muuttumassa -levystä (huh, suomirock ei ole kuollut) ja George R. R. Martinin Game of Thrones -kirjasta.

Tänä keväänä Tuska-festivaalin ystävien FB-ryhmässä on itketty katkeria kyyneleitä, koska Suvilahteen siirtyneen metallijuhlan alueella ei saa enää tänä vuonna nauttia omia juomia.

Ryhmäläisten kiukku kohdistuu Tuskan organisaatioon, jolla ei ole kuitenkaan asian kanssa mitään tekemistä. Tai on - Tuska-organisaatio olisi info-sivujensa (kts. kohta "omat juomat ja alkoholi") mukaan halunnut jatkaa vanhaa liberaalia viinapolitiikkaa, mutta viranomaiset eivät antaneet siihen lupaa entisestään tiukentuneiden säännösten nojalla.

Joku vääräleuka voisi tässä kohtaa todeta, että hevijurpoille viina on tärkeintä, menisivät nauttimaan musiikista. No, kolmessa Tuskassa vierailleena voin sanoa, että sitä siellä nimenomaan aiemmin tehtiin, kun omia viinoja sai muovipulloissa tuoda alueelle.

Suomi on rampauttavan tiukasta alkoholipolitiikastaan johtuen festivaalikulttuurin kehitysmaita. Kun liput maksavat rapiat sata euroa, ei nuorisolla ole yksinkertaisesti varaa lipittää edes niitä muutamaa hanatuotetta, varsinkin kun niistä kaljasponssin avustuksella nyhdetään 6-7 euroa tuopilta. Siksi ne juomat juodaan liian nopeasti ennen alueelle tuloa.

Ihan oikeasti, kun Tuskaan sai tuoda omia juomia, en nähnyt siellä samanlaisia raivokännitapauksia kuin kaikilla muilla festivaaleilla, jotka ovat jo aiemmin joutuneet kieltämään omat juomat. Sitten kun ihmisten känniääliöintiä kauhistellaan mediassa, voidaan syyttävä sormi huoletta osoittaa lainsäätäjien suuntaan. Käykääpä raittiusihmiset joskus eurooppalaisilla festareilla.

On toki surullista, että viinaa joudutaan miettimään näin paljon, mutta ihmiset menevät pitämään festivaaleille hauskaa, eikä alkoholinkäyttöä (ainakaan kohtuullista sellaista) VARMASTI pystytä  vähentämään pistämällä ihmiset ahtaisiin karsinoihin litkimään ylihintaista bisseä sen sijaan, että kaikki voisivat rauhassa nauttia omia juomiaan kuten vaikka Provinssissakin saisi ennen tehdä. Kyllä ne kaljateltat silti täynnä olisivat. Tai ainakin sitten niin, että koko festivaali on anniskelualuetta, kuten  Himos Juhannuksessa (olin siellä työtehtävissä...) on toimittu.

Säädösten tiukentuessa suomalainen lainsäädäntö tekee festivaalien porteista viinanjuonnin nopeuskilpailuja, ja festivaalialueen tapahtumista jonotusmaratoneja joissa taistellaan sammumista vastaan. Kärsijöitä: Festivaalikansa ja festivaalijärjestäjä.

VITTU.

PS. Odotan Provinssirockia vaikkeivät bändit ihan hirveästi kiinnostakaan (The Joy Formidable oli mahtava lisäys ja onhan siellä ne muutamat mahtavuudet). Pääsen toteuttamaan haaveeni festivaaliradion tekemisestä YleX:n taajuudella lauantaina ja sunnuntaina klo 14-18. Muistakaa kuunnella 8)