Kylläpä minulla kesti kauan tämän kirjan kanssa. Purity on huikea romaani, eikä ollenkaan vaikealukuinen, mutta tässä nyt vain oli kaikenlaista, enkä oikeastaan ehtinyt ahmimaan kirjaa missään vaiheessa.
Olen tätä ennen lukenut Franzenilta
Correctionsin ja
Freedomin, joista kirjoittamani arvostelut kannattaa käydä lukemassa linkkien takaa.
(HUOM! Jos pidit arviosta ja olet aikeissa ostaa kirjan Suomalainen.comista,
osta se tämän linkin kautta, niin Suomalainen tyrkkää minulle pienen siivun hinnasta. Kirja on sinulle samanhintainen kuin muutenkin.)
Jos on lukenut Franzenia aiemmin, tietää hänen suvereeniutensa romaanimuodon kanssa. Tai oikeastaan hänen vahvuutensa on (ja olen näköjään puhunut samasta asiasta Freedom-arviossa neljä vuotta sitten) elävien yksityiskohtien runsaus. Franzen kuorruttaa tarinansa niin vakuuttavalla määrällä satunnaiselta tuntuvia supereläviä huomioita, että hänen kirjojaan lukiessa unohtaa uppoutuvansa keksittyjen ihmisten elämään - niin aidoilta yksityiskohtien osuvuus saa ihmiset näyttämään.
Ehkä tämä esimerkki havainnollistaa teille mitä tarkoitan. Miten yksityiskohta on niin elävä, että sitä on vaikea kuvitella keksityksi. Tai ehkä niin terävä, että Franzenin kuvailemaan henkilöön tutustuu kuin varkain. Tässä Franzen kuvaa kahta saksalaista ihmisoikeusaktivistia, jotka kirjan nimihenkilö Purity tapaa Oaklandissa.
She and her boyfriend, Martin, were vacationing in various American slums, ostensibly to raise awareness of their international squatters’ rights organization, and to forge connections with the American antinuke movement, but primarily, it seemed, to take pictures of each other in front of optimistic ghetto murals.
Myöskin olen Franzeneja lukiessa oppinut, että kirjan nimen miettimiseen ei kannata käyttää liikaa aikaa, tai kirjan lukemisesta voi tulla mahdollisten teemaa valaisevien kohtien ylimiettimistä. (Ja arvion loppupuolella paljastan, että olen käyttänyt tämänkin kirjan nimen miettimiseen liikaa aikaa).
Niinpä
purity voi joko - näin jälkikäteen mietittynä - tarkoittaa yhden päähenkilön pyrkimystä moraaliseen puhtauteen epäedullisista lähtökohdista (henkilö antoi tyttärelleen nimeksi Purity, mistä kirjan nimi yksinkertaisimmillaan on johdettu), tai sitten se on jotain mitä puolilla päähenkilöistä on, mutteivät osaa arvostaa sitä, ja jota toinen puoli tavoittelee.
Tällä kertaa Franzen on rakentanut romaaniinsa myös aikamoisen juonen. Noissa kahdessa aiemmassa lukemassani kuvataan molemmissa yhden perheen elämää, ja tapahtumat kyllä heittävät perheenjäseniä ympäri maailmaa, mutta Purity on paikoin kuin mikäkin jännityskirja - tosin sillä erotuksella, että jännityskirjailijat eivät ikinä osaisi kirjoittaa näin hienoja henkilöhahmoja.
Juonta lyhyesti, ilman suurempia spoilereita:
Purity Tyler ei tiedä kuka hänen isänsä on, koska hänen äitinsä ei sitä suostu kertomaan. Hän on asunut lapsuutensa keskellä metsää Kaliforniassa, ja romaanin alkutilanteessa hänellä on liian paljon opintolainaa ja paska työ.
Andreas Wolf on alunperin itäsaksalainen internet-sissi, joka julkaisee Bolivian viidakosta käsin Wikileaks-henkisiä artikkeleja. Wolf harrastaa irtosuhteita ja hänellä on erittäin vakavia ongelmia äitisuhteensa kanssa.
Tom Aberrant on Denverissä asuva toimittaja, joka sai kadonneen ex-vaimonsa upporikkaalta isältä rahaa nettilehden perustamiseen. Tom päätoimittaa laatujournalismiin keskittynyttä Denver Independent -lehteä, ja asuu Leila Helou -nimisen Pulitzer-palkitun toimittajan kanssa, joka on myös hänen alaisensa.
Lisäksi on siis Purityn äitiä, Leila Heloun ex-miestä, Andreasin ensimmäistä suurta rakkautta ja vaikka keitä muita. Nämä ainekset Franzen paiskaa alussa melko erilleen, mutta pikku hiljaa kaikki alkaa yhdistyä klassisesti lukijaa palkitsevalla tavalla.
**** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA ***
Minusta on hämmentävää että tarina pysyy kasassa, kun mietin moninaisista aineksista Purity on kasattu. Andreas Wolfin, Tom Aberrantin ja Leila Heloun internet-sivujuoni toimisi juuri sellaisena kuin se on - sivujuonena, mutta ilmeisesti Franzen haluaa sillä korostaa hahmojensa luonteita.
Andreas Wolfin hiipivä maanis-depressiivisyys tai skitsofrenia liittyy jotenkin hänen elämäntyöhönsä. Paljastaako hän valtioiden ja yrityksen salaisuuksia yrittäessään elää oman salaisuutensa kanssa? Eli internetin "demokraattisuus" onkin tässä vain Andreas Wolfin äärimmäisyyttä.
Franzen pääsee käsittelemään myös kirjailijoita Leila Heloun ex-miehen kautta (joka siis on kirjailija). En tiedä onko mies kirjailija siksi, että se vain yksinkertaisesti sopii Leila Heloulle, vai onko hän väline jolla Franzen pääsee heittämään tämän oudon itseensä ja Jonathan Safran Foeriin liittyvän kommentin (vai onko tämä sisäpiirivitsi?):
“Good. Good. And are you a big fan of Jonathan Savoir Faire? So many of my students are.” “You mean the book about animal welfare?” “The very one. He’s a novelist, too, I’m told.” “I read the animal book.” “So many Jonathans. A plague of literary Jonathans. If you read only the New York Times Book Review, you’d think it was the most common male name in America. Synonymous with talent, greatness. Ambition, vitality.
Ja suuryrityksiä. Ja rahaa. Ja taiteilijuutta. Ja yhteiskunnallista aktiivisuutta. Kuten todettua, aineksia on paljon. Mutta silti ne pysyvät kasassa.
Yksi teema saattaa olla puolustuspuhe journalismille. Pelkkä tiedon saatavuus ei riitä, tarvitaan jäsentelijöitä. Tai sitten asiasta puhutaan, jotta voitaisiin korostaa Tomin ja Andreasin erilaisuutta.
Matter was information, information matter, and only in the brain did matter organize itself sufficiently to be aware of itself; only in the brain could the information of which the world consisted manipulate itself. The human brain was a very special case. He ought to have felt grateful for the privilege of having had one, of having played his small part in being’s knowledge of itself. But something was very wrong with his particular brain. It now seemed able to know only the emptiness and pointlessness of being.
Minulle tuli tätä lukiessa hiukan samanlainen fiilis kuin joskus Don DeLillon kirjojen kanssa: Osa ajasta kuluu vain ihaillessa kirjailijan jälkeä. Fanittaen lukemista.
Loppu jäi myöskin hieman tulkinnanvaraiseksi (mikä on minusta MAHTAVAA). Anabel sanoo Puritylle "get out of here both of you", vaikka he ovat fyysisesti kahdestaan mökissä.
Onko Anabelilläkin skitsofrenia? Vai tarkoittaako hän tytärtään ja omaa äiti-rooliaan, jonka Purityn paljastus on tehnyt tarpeettomaksi? Vai näkeekö hän Purityssä jonkun toisenkin hahmon?
En saanut eilen kirjan loppumisen jälkeen unta, ja mietin jopa että oliko kirjasta iso osa jopa vain Purityn kuvitelmaa? Siis se, että Tom tuli tapaamaan Anabelia, ja että tämä oli oikeasti upporikas, ja että hän löysi ainakin jonkinlaisen onnen Jasonin kanssa?
Ehkä tuo on jo liian vainoharhainen näkemys, mutta jotain upeaa loppukohtauksessa joka tapauksessa on. Siis kun Jason ja Purity palaavat kaupungilta ja kuulevat mökissä (tai Purity kuulee...) tappelevien Anabelin ja Tomin äänet.
Kirja kertoo ainakin myös suhteista vanhempiin. Tai ehkä siitä, millä ihmiset kompensoivat puuttuvaa suhdetta vanhempiinsa. Purity ei tiedä missä hänen isänsä on, Anabelin äidin tappoi raha, Tomin vanhemmat eivät rakastaneet toisiaan, Andreasin äiti oli sosiopaattinen hirviö (tosin lähinnä Andreasin mielestä, ja hänen biologinen isänsäkin vaikuttaa kirjassa Andreasin mielikuvituksen tuotteelta) ja Annagretin isäpuoli käytti häntä hyväkseen (ja sai lapiosta, mikä herätti Andreasin Killer-sivupersonan henkiin).
Kuten huomaatte, en ole tulossa mihinkään johtopäätökseen. Mutta kuten olen väsymiseen asti toistellut, rakastan kirjoja jotka jäävät mieleen jylläämään. Kenties loksahtelemaan paikoilleen, mutta ainakin herättämään ajatuksia.
Purity on ensinnäkin hieno näyte Jonathan Franzenin kyvystä kirjoittaa romaani, mutta myös ajatuksia ja hämmennystä herättävä katsaus ihmisen psyykeen. Ehkä hän kirjoittaa lopulta vallasta? Tai sitten se on vain yksi teema... kuka tietää. Ehkä Sarasvuon ohjelman Valta-jakson kuunteleminen ohjasi ajatuksiani siihen suuntaan, mutta jätän teille tähän loppuun viimeisen lainauksen kirjan loppupuolelta. Mitä Purity eli Pip ajattelee vallasta:
Pip nodded, but she was thinking about how terrible the world was, what an eternal struggle for power. Secrets were power. Money was power. Being needed was power. Power, power, power: how could the world be organized around the struggle for a thing so lonely and oppressive in the having of it?
(HUOM! Jos pidit arviosta ja olet aikeissa ostaa kirjan Suomalainen.comista,
osta se tämän linkin kautta, niin Suomalainen tyrkkää minulle pienen siivun hinnasta. Kirja on sinulle samanhintainen kuin muutenkin.)
