Tämä liittyy aiemmin postaamaani "uskottavien bändien" ongelmaan. Kirjoitin siis, että kyllä aikuisena pitää jo pystyä kertomaan rehellisesti jos tykkää Happoradion Puolimieli-biisistä (hyvä biisi!).
Asialla on myös toinen puoli. Musadiggariuteen ja musiikkikriitikkouteen kuuluu tiettyjä pakollisia bändejä. Niitä on arvostettava, muuta vaihtoehtoa ei ole. Musafoorumien vakioaihe, mutta kirjoitanpa silti.
Siksi käymmekin klassikoiden väheksyntään.
Esimerkiksi Rolling Stones. Ihan paska bändi. Meinasin tukehtua aamukahviini kun Exile on Main Streetin uusintaversio ilmestyi pari kuukautta sitten. Kaikki Pitchforkia myöten kusivat hunajaa. Mikä mestariteos! Mikä raaka energia! Mikä pitelemätön yhtye!
No, uusintajulkaisusta johtuen levy ilmestyi myös Spotifyyn. Kuuntelin sen duunissa pariin kertaan läpi. Kysynkin nyt, että mitä vittua? Tästäkö blueskaavan ränttän tänttän tänttäämisestä piti olla innoissaan? Joo, kyllä siitä kuulee että pojat ovat herskoissaan olleet, mutta en minä ymmärrä missä se hienous on?
Oma Rollari-tietous on sellasella best of -tasolla. Se riittää hyvin. Onhan heillä 4-5 mahtavaa biisiä ja jonkin verran kivoja biisejä. Jos joku firma maksais vip-tilaan juomineen katsomaan, niin olishan se varmasti ihan kiva nähdä stadionilla. Intoilla siitä, pysyykö Keith Richards pystyssä. Huutaa "sädisfäksö" muiden firmarokkareiden mukana.
Sitten Television. Tavallaan ymmärrän, miksi tästä pitäisi olla innoissaan, mutta onhan ne biisit aika runkkailua. Ihan näppärää sinänsä tehdä yksinkertaisista aineksista näinkin monitahoista musaa, mutta tässä on se jammailuelementti, joka saa vitutuskäyrän nousemaan. Bluesjamit, kuten olen ennenkin kirjoittanut, ovat hirvein musiikin muoto.
Kun nyt kerran päästiin tähän bluesiin, myönnetään samalla, että 22-Pistepirkkoa en ole koskaan ymmärtänyt. Siinäkin on taustalla se sama garagepaska mitä Exile on Main Street edelsi. Muutamia hyviä biisejä, mut ei tässä mistään suuresta suomalaisesta voi puhua.
Entäs sitten varsinkin muusikoiden suosiossa oleva Velvet Underground? Estetiikka on kunnossa ja heroiini on helluva drug. Nää on just sellaisia levyjä, joista lukee koko nuoruutensa musalehdistä, ja sit kun kuulee sitä levyä, niin olo on vähän kuin astuis Mallorcan lentokentälle vaikka luuli olevansa menossa Los Angelesiin.
Telkusta alkaa Mentalist joten on pakko mennä. Sen verran täytyy vielä sanoa, että 2000-luvun Radiohead-levyt ovat paskoja. Sisäänpäinkääntynyt vaikeilija ruikuttaa ja yrittää kaikin voimin pitää bändinsä mahdollisimman harmistuneen kuuloisena. Latasin punnalla sen uusimman levyn, joka on näistä paras, mutta sekin niin tärkeyteensä kietoutunut, ettei siitä voi nauttia.
Kommenttiloota on avoinna. Näitä riittäisi vielä mutta Mentalist on tärkeämpi.
Minä
Radiohead on kyllä paskempaa kuin hevosen paska! Rollareista pakko olla eri mieltä, mutta faniksi mua saa kirveelläkään. Tuotannossa paljon hyvää, mutta liian paljon skeidaa.
osuit naulan kantaan, olen aina miettinyt samaa, että mistä se tiettyjen bändien hegemoninen pitäminen pulppuaa. rollarit, beatles ja elvis menee kaikki samaan kategoriaan. niistä pitäisi pitää, mutta kun ei niin ei. sama juttu radioheadin kanssa, missä mahtaa piillä sen musiikin ylistetty nerokkuus, mitä en vieläkään mitäänsanomattomuuden suosta ole löytänyt?
Radioheadin Bendsistä ja OK Computerista pidän paljon, sen jälkeisistä en, tämä siis tarkennuksena.
Itse nostaisin vielä Musen omalle listalleni kärkipäähän. En pysty löytämään bändistä mitään hienoutta.
Hyvät hyssykät sentään, osuit naulan kantaan! Lisään vielä muutaman superpaskuuden seuraan sorjaan:
Ramstain tms. ei toimi edes vitsinä.
Sting/Police no hei kamoon, se nyt vaan on ihan kauheeta paskaa.
Faith no more - kamalaa renkutusta. Näillä tosin ehkä yksi ok biisi, Easy.
Red hot chli paska peppars - vielä paskempaa ku edellinen, ei yhtään hyvää biisiä.
Vesa-Matti loiro - kaikki sympatia uunoista, mutta laulajana se ei ole kaksinen.
Ah, olipas se öapsellista ja puhdistavaa.
Haha true! Mut 22-pistepirkol o yks hyvä biisi, koska mie laulan siin:)
http://open.spotify.com/track/2EnL8qUXqU8fPziqSIcY1n
Eiks mun äänen erotakki tuolt selkeesti!
Beatles. En kestä enää sointuakaan.
Mainitsematta jäi joo Muse, vaikka Black Holes & Revelationsin joistain biiseistä pidänkin. Kuten myös Robbie Williams. Miksi ihmeessä hän on Suuri Artisti? Karismaattinen ehkä, mutta tuksin kukaan Take Thatia minään neroutena pitää. Samaa kamaahan se on.
Emma: yhdenkin biisin kuunteleminen tuottaa tuskaa, mut sanotaan et joo, ihan tosi selkeesti se kuuluu :)
Viel Emmalle: En tiennytkään et sulla on laulun lahja :o
Muuten oikein, mutta 22-PP on (pääsääntöisesti) loistava ja Velvet Underground on jopa aliarvostettu (ansaitsisi saman statuksen kuin Beatles ja Rollarit).
Nykybändeistä Muse on paskin. Aivan tolkutonta torttua. Ei voi tajuta.
Mitä'ttuu tämä nykyinen ROBYNin kehuminen oikeen on? Se. On. Yhä. Nollaa. Ja. Pahalta. Näyttää. Jatkossakin. Ihan'tun silmänlumetta Ruubyynin linjanmuutos. Se kuulostaa aina vaan samalta Melodifestival-ehdokkaalta. Seuraavaksi 'odotettavissa Lisa Nilssonin Uusi Rohkea SKWEEE!-trilogia'? MY ARSE!
"Faith no more - kamalaa renkutusta. Näillä tosin ehkä yksi ok biisi, Easy." Intended tahi ei, hauskasti laitettu! MIKE PATTON on musiikille samaa kuin Harri Haatainen yleisurheilulle - eniten kostuu asiasta vähemmän kiinnostuneet.
Noin 2 väärin, etenkin Radiohead - siinä kyllä se oikein, että viimeisin levy on paras 2000-luvun levyistä (mahtilevy!).
Pirkot on sitä parempia, mitä avantgardempaa ne on. Muutaman superhyvän perustsibaleen ohella.
Rollareiden suhteen täsmälleen sama kokemus. En koskaan ole oikein päässyt sisään, ränttää. Toisin on Beatlesin laita.
Rollareilla ainaki yks hyvä biisi: Miss You. Kelpo DJ-kamaa. Muita en tiedäkään kun ei ole jaksanut koskaan perehtyä tuotantoon.
Smithsia ja Belle & Sebastiania olen kokeillut tykkäillä usein, mutta ei. Ei vaan tommonen ulina uppoa! Ehkä joskus yritän vielä uudelleen.
Kyllähän te ny tiedätte sen että Beatlesin ja Rollareitten ja Elviksen (ja RedHotChiliPepperssin ja Radioheadin ... ) greatnessiys perustuu siihen miltä ne on kuulostanu sillon kun.
Ei kai sitä nykyään "kaiken kuulleena" voi edes yrittämällä asettaa itseensä siihen asetelmaan kuin että kuulis ekaa kertaa. Ainahan se joku uusi ja raikas kuulostaa hyvältä, ihan vaan sen takia että pesee korvat vanhoista kaavoista.
Ja oli miten oli, FNM on paras - te tietämättömät homot ootte väärässä kaikki!
Oikein kiva lukea vihdoin tekstia jossa musadiggari uskaltaa puhua suoraan, tassahan on siis kyseessa tabujen tabu. Ymmarran taysin pointtisi. Muutenkin musa on niin henk.koht.juttu etta on vain teeskentelya vaittaa etta joistain bandeista vois kaikki pitaa.
Entisena radiohead-fanina alkoi vituttaa se, kun yhtakkia kaiken maailman iloiset pinnalliset hipster-mulkut oli 'faneja'.
Ja kommenteista oli kiva lukea et joku muukin on huomannu et Robyn on enemman perseesta ku paska. Taal englannissa toi jumalien lehti NME aina kehuu sen maasta taivaisiin cred-poppina. Mika siina on credia paitsi lyhyt tukka, kehukaa samalla Pinkkia! (joka tietty myos on paska, mut yritan demonstroida et ne on samaa paskaa, erivarinen paketti)
Ja Muse on niin arsyttava kuin vain voi royhkea wannabe-radiohead olla.
Liisa: Kiitoksia, ja mukava saada brittinäkökulma mukaan. En ole siellä käynyt kuin muutaman kerran, mutta olen huomannut että lehdillä, ja etenkin NME:llä on siellä hirmuinen valta, eikä tuollaisia pyhiä lehmiä oikein uskalleta kritisoida.
En mä nyt tiedä oliko tämä suomalaiselta musadiggarilta niin suuri uskallus... mutta hieno huomata että on herättänyt keskustelua.
Kaiken takana ovat listat. Ja pienoisjunaradat levynkeräämiseen vaihtaneet miehet, jotka eivät saa unta ennen kuin 100 Maailman Parasta levyä on listattu perusteluineen. Olen itse kasvanut pop-kulttuuriin jossa tärkeintä on saada asiat listaksi ja sitten huoltaa tätä listaa kuin eläkeläisbritti puutarhaansa. Music TV:n vuosikymmenen valiot -tyyppiset ohjelmat, Radiomafian top100-maratonlähetykset, jokaviikkoiset myyntilistat musiikkilehdissä, loputtomat minidokkarit näiden listojen kärjillä tarpeeksi monta vuosikymmentä roikkuneista artisteista ja niin edelleen.
Olen kuullut elämäni aikana tuhansia keikkoja ja lukemattomia musiikkikappaleita. En silti tiedä yhtään sen paremmin mistä syvältä sielusta kouraiseva keikkaelämys koostuu tai miten jumalaisen hyvä pop-kappale luodaan (hittejä tekee toki kuka tahansa KLF:n pophitti-ohjekirjan lukenut). Siksi en osaa ajatella että olisi olemassa jotakin bändejä jotka ovat automaattisesti hyviä. Jos haluaa tuntea länsimaista pop-musiikkia, niin varmasti silloin lienee paikallaan kuulostella Beatlesit ja muut läpi.
Mutta minä olen ikiromantikko Lemmy Kilmisterin kanssa siitä yhtä mieltä että hyvän musiikin tuntee sydämessäänn, aivan sama "pitäisikö siitä pitää" vai ei. Koko pakko pitää -ajattelu tuntuu niiden ex-pienoisjunarata-miesten keksinnöltä: jotta ei tarvitsisi tuntea niitä kiusallisia ja monimutkaisia tunteita, niin sovitaanko pojat porukalla mikä on hyvää ja mikä ei.
"jotta ei tarvitsisi tuntea niitä kiusallisia ja monimutkaisia tunteita, niin sovitaanko pojat porukalla mikä on hyvää ja mikä ei."
Näinhän se taitaa olla.
haistan sarkasmia...okei, lupaan olla avautumatta tänne kommenttipuolelle raamatullisin mitoin.
Oli ihan pakko tulla näin jälkeenkin päin kommentoimaan, että tää kirjotus osuu niin oikeaan! Kuuntelin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni kokonaisen Rolling Stones- levyn, ja se oli tylsä. Ei edes ne hittibiisit toimineet. Eikä myöskään Velvet Underground. Mut Beatlesista kyllä tykkään (/rakastan/palvon).
Eka levy minkä Radioheadilta kuuntelin oli Kid A, ja ihmettelin vaan mikä siinä saa ihmiset hyperventiloimaan. Sitten en vuoteen jaksanut tutustua niiden muihin levyihin, mutta lopulta kuitenkin päädyin kuuntelemaan OK Computerin, ja se oli Mieletön. Ja Bends oli kanssa ihan kelpo levy.
Ja hei Muse roks, se on tosi asia.