Tämä kirjoitus on itsenäinen jatko-osa
viime vuonna julkaisemalleni kirjoitukselle, joka pyrki kumoamaan harhaluuloa siitä, että levy-yhtiöt ostaisivat biisejä radioiden soittolistalle. Siksi en kertaa tuota kyseistä perustelua tässä kirjoituksessa turhaan. Leikitään, että olemme kaikki ohittaneet lahjomisennakkoluulon (Tosiasiassa viimeksi viime viikolla minulle väitettiin "varmana kaverilta kuultuna tietona", että näin edelleenkin on. Työni on vielä kesken.)
Tämä kirjoitus EI KÄSITTELE levy-yhtiöiden sopimuksia, Spotify-tulojen jakoa tai levymyynnin laskua. Tämä kirjoitus käsittelee otsikon mukaisesti väitettä, että radiot suosivat isoja levy-yhtiöitä. Itse olen tietysti töissä vain yhdessä radiossa, mutta yritän tässä löytää hieman vaihtoehtoisia tapoja nähdä koko tilanne – niin sanottu ISO KUVA.
Tämä kirjoitus perustuu sitkeään ennakkoluuloon, johon aina aika ajoin törmään. Nimittäin siihen, että radiot (Yle ja yksityiset radiot) suosivat isoja levy-yhtiöitä (joita on jäljellä kolme: Universal, Sony ja Warner) valitessaan biisejä soittoon.
Todisteeksi tälle väitteelle on yleensä nostettu tilastoja. "Katsokaa, tässä on radioiden sata soitetuinta biisiä, niistä suurin osa on ison levy-yhtiön julkaisema!"
Tämä on tilasto tietysti totta. Mutta yritän tässä kirjoituksessa avata uusia ajatuslinjoja näiden väitteiden taakse.
Esimerkiksi: Yleensä näissä syytöksissä lähdetään siitä lähtökohdasta, että iso levy-yhtiö on huono ja pieni levy-yhtiö hyvä. Miksi? Esitettäisiinkö sama väite, jos markkinan lähtökohdasta pieni levy-yhtiö saisi suhteessa enemmän biisejä radioiden soittolistoille? Olisiko sama kuoro silloin laulamassa vääryyttä?
En tarkoita, että haaveilisin monopolista tai duopolista musiikkimarkkinoilla (nämä vaihtoehdot varmaankin laskisivat kokonaismarkkinan arvoa kaiken muun pahan ohessa), mutta miksi ajatus ei koskaan johda tätä premissiä syvemmälle?
Musiikkiteollisuus radioiden suuntaan näyttäytyy biiseinä. Se on yksikkö, johon kaikki perustuu. Hittibiiseihin. Tässä on ensimmäinen kohta, joka aiheuttaa vääristymää isojen ja pienien levy-yhtiöiden välille: USEIN pienet levy-yhtiöt keskittyvät lähtökohtaisesti marginaalisempaan musiikkiin, eikä niiden ajatusmaailmaan välttämättä ollenkaan kuulu hittien julkaiseminen. Isoille levy-yhtiöille se taas on kaiken perusta.
Kumpi malli synnyttää enemmän hittibiisejä? Soittavatko mahdollisimman isoja kuulijamassoja tavoittelevat radiot mielummin hittibiisejä, joista pitävät monet, vai marginaalibiisejä, joista pitävät vähemmän monet?
Kuvituskuvana Hüsker Dün Candy Apple Grey -vinyyli, joka oli bändin ensimmäinen major-julkaisu.
Hittiradion musiikkipäällikkönä voin käsi väräjävällä sydämelläni vannoa, että jos biisi on hitti, sen julkaisijalla ei ole väliä. Ja tämän joudun kertomaan usein. Mutta jos minun pitäisi suosia pienen levy-yhtiön vaikeahkoa indiejulkaisua siksi, että sen on julkaissut pieni levy-yhtiö, siinä ei ole MITÄÄN JÄRKEÄ.
Tämä on minusta se suurin virheajatelma koko salaliiton taustalla. Emme suosi isoja levy-yhtiöitä, mutta emme todellakaan myöskään pieniä. Jos pienellä levy-yhtiöllä on laadukasta hittimusaa tekevä artisti, se saa varmasti huomiota. Miettikää vaikka JVG:tä Monspilla - Häissä oli valtava hitti ja Mustaa kultaa myi nomen est omen -hengessä kultaa. Mutta sitten JVG lähtikin Warnerille. Pitäisikö salaliittoteoreetikkojen siis syyttää artisteja, eikä levy-yhtiöitä tai radioita? Tosiasiassa JVG ilmeisesti tajusi, että ison levy-yhtiön tietotaidolla ja markkinointiresursseilla heidän musiikistaan tulee vielä suositumpaa, kuten kävikin. Päinvastaisiakin esimerkkejä varmasti on - mutta jälleen pointtina se, että biisi ratkaisee.
Miksei artisteja syytetä? Nirvana siirtyi Geffenille, saatanan siat! Miksei Cheek enää levytä omalle levymerkilleen? Yökin on siirtynyt majorille! Ymmärrän, että punk-kulttuurissa on tärkeää kenelle levyttää, eikä varsinkaan nykymallisessa musabisneksessä iso levy-yhtiö ole monellekaan bändille mikään välttämättömyys, mutta ei kai suosittuja artisteja ole aseella uhaten viety isoille levy-yhtiöille. Keskustelu artisteille epäreiluista sopimuksista on validi, mutta ei liity tämän kirjoituksen pointtiin, ja koskee muutenkin lähinnä kykykilpailujen kautta ensisopimuksensa tehneitä artisteja. Mutta esimerkiksi Idols-sopimuksensa jälkeen Anna Abreu lähti Sonylta – ei suinkaan itsenäiselle pienfirmalle vaan – Warnerille.
Tulemme taas siihen, että isot eivät ole isoja sattumalta. Heillä on valtavan kokenut porukka miettimässä, mistä biiseistä tulee seuraavaksi hittejä, mistä artisteista suosittuja. En sano, etteikö näin olisi (varsinkin tietotaidon osalta) myös pienissä levy-yhtiöissä, mutta iso osa niistä on joka tapauksessa keskittynyt johonkin musaan, joka on niin marginaalissa, etteivät isot levy-yhtiöt suoraan kilpaile heidän kanssaan. Lisäksi pieniä levy-yhtiöitä on tietysti ostettu jatkuvasti isojen omistukseen. Onko syy siis sittenkin pienlevy-yhtiöiden omistajissa, jotka halusivat saada suuresta työstään rahallista korvausta?
Toisaalta usein juuri marginaalimusan (-> pienlevy-yhtiöiden) piiristä löytyy bändejä ja genrejä, joiden yleisö ostaa fyysisiä äänitteitä vielä pitkään sen jälkeen, kun kriittinen massa on laittanut viimeisenkin cd-soittimen ulkovarastoon pölyttymään.
Sitten on tietysti kansainvälinen repertuaari. Isoilla firmoilla on listoillaan biisejä koko maailmasta, jotka ovat jo Suomeen saapuessaan hittejä. Tämä on jälleen yksi iso syy sille, että esimerkiksi radioissa isot levy-yhtiöt korostuvat, kun mitataan puhtaasti volyymiä.
Eikä sovi unohtaa sitä, että isot levy-yhtiöt osaavat promotoida julkaisujaan. Onneksi monet pienetkin. Mutta eivät kaikki. VIeläkin törmää ajatukseen, että kun "biisi on julkaistu, niin se kyllä löytää yleisönsä". Ehkä, mutta varmemmin ja isomman yleisön se löytää niin, että sitä promotoidaan. Isoilla levy-yhtiöillä on paljon ammattimaisia tiedottajia, joten he kyllä osaavat tuoda biisinsä musiikkipäällikön tietoon. Mutta yhtä osaavia tiedottajia löytyy myös freelancer-puolelta. Ja toki hyvä biisi löytää tiensä aktiivisesti musiikkia seuraavan ihmisen (musiikkipäällikkö tai vain musiikin kuuntelija) korviin joka tapauksessa, mutta hyvällä promotyöllä on merkitystä: Se luo johdonmukaisen ja eteenpäin menevän uran, antaa hyvälle biisille paremmat mahdollisuudet menestyä.
Ja jälleen: Minulle on periaatteessa se ja sama kenen julkaisemia biisejä radiossa soi eniten, kunhan siellä soivat sen kanavan yleisön kannalta parhaat. Ehkä jos tekisin tiiviisti rajatulle crusti-punk-yleisölle radiokanavaa, levy-yhtiöstä tulisi tekijä biisejä valitessa - paljon Dischordin julkaisuja jne (tai en minä tiedä tykkäävätkö crustit Dischordin bändeistä, mutta tajunnette esimerkin). Mutta hittimusiikkia valitessa se on yhdentekevää, koska radiota kuunteleva yleisö ei takuulla mieti, kenen julkaisema mikäkin biisi on.
Pitkä sepustus, mutta tässä vielä pointteja:
- Radiossa isoja ei suosita, mutta ei myöskään pieniä, koska kaupallisen radion tekeminen ei ole kulttuurityötä, vaan bisnestä.
- Soitamme biisejä, joita ihmiset haluavat kuulla. Emme biisejä, joita iso tai pieni levy-yhtiö haluaisi kuulla.
- Isot ovat isoja syystä: Ne haalivat aktiivisesti talleihinsa hittipotentiaalilla varustettuja artisteja ja tekevät sitten kaikkensa, että näistä julkaisuista tulisi mahdollisimman suosittuja.
- Kun isojen ja pienien eroja mitataan numeroina, tilastoon hukkuu paljon yksityiskohtia, esimerkiksi mainitsemistani marginaalisuus-hittihakuisuus-vastakohdista.
- Pienten levy-yhtiöiden lähtökohdat toimia saattavat nykyään olla paremmat kuin aikoihin. Fyysisten äänitteiden laskeva markkina vaikeuttaa toimintaa, mutta toisaalta digitaaliseen liiketoimintaan ei tarvita niin isoa infraa, ja laadukkaiden biisien äänittäminen halpenee yhä.
- Ns. perinteinen iskelmämusiikki ei juuri major-levy-yhtiöiden katalogeissa näy, joten ehkä sillä saralla pikkufirmoilla on eniten valtaa ja tilaa toimia. Esimerkiksi Amadeus Lundbergin levy meni albumilistan kärkeen viime viikolla. Toisena oleva levy on sekin pikkufirman julkaisu Solstafir. Sopisiko kummankaan musiikki Voicen soittolistalle? Ei.
Ehkä leimaudun tämän kirjoituksen myötä isojen levy-yhtiöiden puolustajaksi, ja tavallaan sitä olenkin - silloin kun isoja sorsitaan ilman oikeita perusteita. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pointti. Minun näkökulmastani katsottuna asiasta useimmiten käyty keskustelu on yksiulotteista, ja jää joka kerta jumiin siihen, että isot levy-yhtiöt saavat enemmän radioaikaa kuin pienet. SYITÄ ei kuitenkaan koskaan lähdetä miettimään, vaan typistetään ongelma tähän tilastoon. Toivottavasti tämä kirjoitus avasi edes joitain uusia tapoja ajatella tätä ikuisuuskysymystä.
.JPG)
