Minä rakastan Olavi Uusivirran Minä olen hullu -levyä. Ongelma minun ja Olavi Uusivirran musiikin suhteessa on se, että odotanuutta Minä olen hullua, vaikkei mies sitä selvästikään ole tekemässä.

Minä olen hullu oli viimeinen minä-muodossa tehty Uusivirta-levy. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tuon pisteen jälkeen mies siirtyi ammattimaisempaan sanoitustyyliin, joka kyllä edelleen lainaa runoilijoilta, mutta ei heijasta sisältöään edes väitetysti omaan elämään, vaan hienosti rakenneltuihin mutta korostetun fiktiivisiin tilanteisiin.

Tiedän, että Olavi Uusivirta on kova David Bowie -fani. Lisäksi hän on myös näyttelijä. En vain pääse yli siitä mielikuvasta tätä(kin) Uusivirta-levyä kuunnellessani, että hänen pitäisi selvemmin tehdä nämä levyt jollain pseudonyymillä, koska ei tässä laula Olavi Uusivirta, vaan Ikuiset lapset -viitekehykseen sopiva hahmo.

Tällä levyllä Uusivirta tähystää taitavasti 1980-luvun nuhjuisemman (ei siis Juice tai Eput vaan Noitalinna Huraa! ja Kaseva, ehkä) suomirockin estetiikkaan ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta tuttuun nuoren ihmisen elämän vaikeuteen. Ongelma on se, että asetelma tuntuu minusta näytellyltä. Se EI ehkä tuntuisi siltä, jos levyn olisi tehnyt joku Ziggy Stardust -henkinen hahmo. Ziggy landella.

Tämä on vaikea asia. Toisaalta rakastan ja vaadin kuulevani artistin itsensä musiikin sisällä. Tämä EI kuitenkaan välttämättä tarkoita pelkästään ylitunnustuksellista tekstiä tai sataprosenttista aitouden vaatimusta, mutta levyä kuunnellessa pitäisi kuitekin tulla joku tunne, kuten vaikka Ukonlintua ja virvaliekkiä kuunnellessa.

Musiikillisesti Ikuiset lapset on viittä vaille parasta Uusivirtaa. Uusi Timo Kämäräisen ja Olli Krogeruksen vahvistama bändi soi tyylikkäästi ja sovitukset ovat pikkutarkkoja ja taitavia. Harmillisesti minua kuitenkin vaivaa pastissin maku. En tietenkään TIEDÄ, mutta kun rehdisti katson syömmeeni niin sieltä tulee viestiä että bändi olisi sopinut, että "hei, tehdään tällänen Tehosekoitin-kasarirock-menopala", ja sitten on soitettu Kauneus sekoittaa mun pään, jonka tarina on ihan suomalaista nuorisoelokuvaa, muttei elämää.

Mitä tällä haluan sanoa on se, että nautin tämän albumin kuuntelemisesta. Varsinkin Anna Puun kanssa tehty Miten tulta tehdään on hieno, ja Mikko Kuustosen mieleen tuova Paperisiivet. Olavi osaa edelleen tulla balladeissa iholle, mikä on mahtavaa. Kuitenkin kuuntelukokemus tuntuu ulkokohtaiselta ja jotenkin analyyttiseltä. Pahimmillaan tyylikokeilut ovat ihan hirvittäviä, kuten vaikka Glorian koti.

Tekstittäjänä Olavi Uusivirta on edelleen parhautta. Edellä luetelluista syistä nämä laulut eivät värisyttele tunnehermojani, mutta kirjallisuudesta nauttivia hermoja kylläkin.

Lyhyesti: Musiikillista uusiutumista onnistuneesti, edelleen vaivaa "laulava näyttelijä" -syndrooma, ehkä pitäisi rohkeammin siirtyä Bowien jalanjäljissä selvempiin hahmoihin. Heathen-Olavi.

Tajusin tuossa pari viikkoa sitten, etten ole lukenut kohta 15 vuoteen yhtään Kurt Vonnegutin kirjaa. Lukiossa hän oli kliseisesti minulle todella tärkeä kirjailija jonka melkein kaikki kirjat olen lukenut.

Lyhyt pyrähdys Kindle Storessa osoitti, että Vonnegut on vieläkin voimissaan - päätellen siitä, että hänen kirjoistaan on tehty jo monia eri digiversioitakin. Niitä tehdään ilmeisesti siksi, että voidaan kannen ja esipuheen päivittämisen nojalla nostaa hintaa.

Valikoimaa tutkiskeltuani päädyin Jailbirdiin, jota en ollut aiemmin lukenut.

Onko Kurt Vonnegut menettänyt tehoaan sitten varhaisaikuisuuden? Onko se pikkunäppärää lukioikäisen kirjallisuusintoilijan brassailumatskua?

Ei tietenkään ole. Jailbird oli ensimmäinen englanniksi lukemani Vonnegut, ja pitää taas todeta miten paljon antoisampaa on lukea kirja alkuperäiskielellä kuin käännöksenä. Vonnegutin kirjat perustuvat usein toistuviin kielikikkailuihin, joiden merkitys kyllä kääntyy, mutta jotka taatusti toimivat paremmin alkuperäiskielellä.

Once again a multimillionaire was sending Walter F. Starbuck to his own tailor, to be made into a convincing counterfeit of a perfect gentleman.

Jailbirdin lukeminen tuntui kuin olisi tullut kotiin, sen verran tuttu ja muuttumaton Vonnegutin tyyli on. Sanoisin, että tämä kirja ei kuulu hänen kirjojensa kirkkaampaan kärkeen, sen verran se tuntui monen muun Vonnegut-romaanin palasista kootulta.

Mukavaa oli huomata, että mukana oli myös vanha lempihahmoni Kilgore Trout, jonka scifi-novelleista nauttii aina (ja joka innoitti minut kirjoittamaan oman scifi-novellin, kts. edellinen kirjoitus).

Jailbird kertoo Walter F. Starbuckista, joka on moneen pahaan mukaan joutuva vässykkä, joka oikeastaan ajautuu tekemään väärin. Starbuck on mukana muun muassa Watergate-skandaalissa ja McCarthyn kommunistivainoissa, joista ensin mainittu vie hänet vankilaan, mistä tarina tavallaan alkaa.

Starbuck on kommunisti, jonka rikas tehtaanomistaja maksaa Harvardiin. Hän on saamaton ja tyhjä kuori, joka saa paljon, mutta joka ei pysty antamaan kenellekään mitään. Lopulta maailman rikkain nainen auttaa lukijaa näkemään mikä Walter F. Starbuck oikeasti on.

Aika hyvin tiisattu, vai?



Joskus nuorempana Vonnegutin kirjojen "viesti" tai subteksti on mennyt minulta ohi - ainakin joissain kirjoissa - mutta Jailbirdissa ajatus rupesi kulkemaan vilkkaasti loppua kohden. Vonnegutilla on hieno kyky kirjoittaa suurista yhteiskunnallisista suuntauksista ihmisten kautta ja asettumatta kenenkään puolelle - tavallaan.

Esimerkiksi Starbuckin kommunismia kirja tuntuu halveksuvan, mutta toisaalta myös kapitalistisen Amerikan ja virkamiesten ahneutta. Äh, en viitsi selittää enempää etten spoilaa tarinaa. Tarvittaisiin lukupiiriä jälleen.

We are here for no purpose, unless we can invent one. Of that I am sure. The human condition in an exploding universe would not have been altered one iota if, rather than live as I have, I had done nothing but carry a rubber ice-cream cone from closet to closet for sixty years.

Kirjassa esiintyvästä RAMJAC Corporationista tuli mieleen Infinite Jest, mikä on melko normaalia, sillä Infinite Jestin lukemisen jälkeen monista siihen liittymättömistä asioista tulee mieleen Infinite Jest. Veikkaan tosin, että DFW on ollut ainakin jonkinasteinen Vonnegutin kirjojen ystävä.

Silti, jos et ole lukenut yhtään Kurt Vonnegutin kirjaa, suosittelen aloittamaan vaikkapa Teurastamo 5:stä, Kissan kehdosta tai Jumala siunatkoon teitä herra Rosewaterista. En nyt jaksanut tarkistaa mitkä niiden nimet ovat englanniksi, mutta suosittelen tietysti niitä englanninkielisiä versioita. Slaughterhouse Five, Cats Cradle, veikkaisin...

Nyt luen Frank Herbertin Dunea. Luin sen(kin) lukiossa, mutta saatoin jopa jättää sen kesken jostain syystä. Tuntui sekavalta, ehkä? Nyt olen lukenut vajaat 200 sivua ja olen täysin myyty. Kertakaikkisen loistava scifi-eepos. Harmi että David Lynchin elokuva on niin... erilainen kuin tämä kirja.

Dunen jälkeen vuorossa monien hehkuttamaa Michael Houllebeqia. Kokeilin kirjoittaa hänen sukunimensä ulkomuistista enkä googlaa saatana. Ei sitä noin kirjoitettu. Mutta kumminkin, se on vuorossa vasta Dunen jälkeen.

Koska olen viettänyt hiihtolomaviikkoni kotona, minulla on ollut valtavasti ylimääräistä luovaa energiaa jonka normaalisti kanavoin töihini. Tänään päätin pitkästä aikaa yrittää fiktion kirjoittamista. Tämän novellin kirjoittamisessa meni korjauksineen noin 45 minuuttia, eikä se ole hirveän briljantti, mutta ihan hauska kokeilu kuitenkin. Esikuvana toimivat Kilgore Troutin teokset.

Saa antaa palautetta. Typojakin saattoi jäädä kun editointivaihe oli sen verran nopeatempoinen.

*****

Kansallisaarre

Lehtiä lukiessa saattaisi luulla, että ministeri Paavo Arhinmäen esiintyminen sooseissa Sotshin lätkäpronssijuhlissa ja sitä seurannut tapaamisen missaaminen olisi jotenkin iso kännimoka. Mutta ei, se ei ole iso kännimoka edes suomalaisten lätkäjuhlien - saati sitten maailmanhistorian skaalassa.

En ole historioitsija (tuliko yllätyksenä?), mutta esittelen teille nyt tapauksen Keski-Euroopasta 1500-luvulta, joka saattaisi sijoittua melko korkealle kattavassa "historian pahimmat kännimokat" -listauksessa. Toivottavasti joku on tehnyt sellaisen,  #muuten. Jos on, vinkatkaa.

Asiaan.

Münsterin kaupungissa, nykyisessä Pohjois-Saksassa tapahtui kummia 1530-luvulla. Lutherin uskonpuhdistuksella oli nimittäin muitakin seurauksia kuin protestanttisuus ja evankelis-luterilaisuus: Luther käänsi Raamatun saksaksi, ja kehotti kaikkia lukemaan sen. Tämä poisti katoliselta kirkolta monopolin Raamatun tulkinnassa, ja antoi tilaa myös melkoisen äärimmäisille tavoille lukea Jumalan sanaa.

Syntyi anabaptistinen liike, joka oli 1500-luvun mittapuullakin fundamentalistinen kristillinen suuntaus. Tai oikeastaan anabaptisteja oli moneen lähtöön, mutta Münsterin kaupungin otti vuonna 1533 valtaansa Jan Matthysin johtama äärimmäinen ja lopulta väkivaltainenkin haara, joka päätti  mm. tappaa katolilaiset kaupungista pois - jos eivät olleet kääntyneet anabaptisteiksi heti kun se oli mahdollista.

No, tarina on pitkä ja kerron kohta mistä kuulette sen kokonaan, MUTTA se kännimoka...

Münsteriä hallinnut "prince bishop" (prinssipiispa?) ei tietenkään pitänyt siitä, että hullut hihhulit olivat vallanneet hänen kaupunkinsa. Niinpä hän meininkiä tarpeeksi kauan katseltuaan keräsi mittavan piiritysjoukon (lähiseutujen johtajat antoivat hänelle mielellään joukkoja koska eivät halunneet anabaptistisen liikkeen leviävän) ja ryhmittyi Münsterin ympärille tykinkantaman päähän valmistautumaan valtaukseen.

Valtauksen oli määrä tapahtua 26. toukokuuta 1534. Armeija ei ollut yksi yhtenäinen joukko, vaan kokoelma sekalaisia porukoita ympäri Pohjois-Saksaa, Hollantia ja Belgiaa. Ryyppääminen oli oiva keino rentoutua ennen sotatoimia, mutta ERÄS hollantilainen tai belgialainen ryhmittymä oli TANKANNUT bisseä koko edeltävän päivän niin rankasti, että aikalaiskertomusten mukaan he olivat 25. päivän iltana niin kännissä, että heiltä meni auringonlasku ja -nousu sekaisin.

Tuohon aikaan ei tietenkään ollut kelloja, ja prince bishop oli päättänyt, että hyökkäys tapahtuu 26. päivänä auringon noustessa. Känninen sakki oli kuitenkin siinä määrin sooseissa, että he sekoittivat auringonlaskun ja auringonnousun.

Niinpä he hätääntyivät ja päättivät hyökätä auringon laskiessa. Seuranneessa kaaoksessa myös monet muut ryhmät hätääntyivät ja luulivat hyökkäyksen koittaneen ja lähtivät kohti Münsterin muureja. Kukaan hyökkääjistä ei nimittäin halunnut olla viimeinen, sillä vain ensimmäisille riittäisi tuoretta raiskattavaa ja hyvää ryöstösaalista, mikä oli suurin motiivi lähteä mukaan sotaretkelle tuohon aikaan.

Kaupungin sisällä anabaptistien joukoissa alkoholin nauttiminen oli tietysti kuolemantuomion uhalla kiellettyä (kuten melkein kaikki muutkin asiat), joten puolustajat olivat vesiselvinä vastaanottamassa TÄYSIN NAULA PÄÄSSÄ olevaa sotajoukkoa.

Lopputuloksena puolustajia kuoli alle kymmenen, mutta hyökkääjiä satoja.

"Ihan kiva" kännimoka siis. Miettikää miten totaalisen SOOSEISSA pitää olla, että sekoittaa auringonlaskun ja -nousun.

Tämä tarina on tosi. Twitter-käyttäjä @toukkala esitteli minulle Dan Carlin's Hardcore History -nimisen podcastin, joka on totaalista parhautta. Podcastissa jenkkiläinen toimittaja Carlin esittelee ja analysoi historian tapahtumia omalla lennokkaalla tyylillään. Tämä on puhuttu vastine Antony Beevorin superimevälle historiankirjoitukselle.

Juuri tällaista podcastaus parhaimmillaan on! Melkoisen nicheitä aiheita valtavan pitkässä muodossa (esimerkiksi Prophet of Doom -jakso josta tämän tarinan bongasin kestää neljä tuntia) ei olisi kaupallisesti kiinnostavaa isolle toimijalle, mutta internetin käyttäjämassa mahdollistaa sen, että Carlin on tehnyt näistä itselleen elinkeinon.

Jos historia kiinnostaa edes hitusen, suosittelen Hardcore Historyä erittäin lämpimästi. Tilaa jo.

Miten Münsterin kapinallisille sitten kävi? Suosittelen kuuntelemaan Prophets of Doomin, mutta sen verran voin paljastaa, ettei prince bishopin valtausyritys tähän kaatunut. Hän yritti myöhemmin uudestaan, vähemmän kännisellä joukolla.

Käyttäjänimeni Myspacessa oli Spektaakkelin yhteiskunta. Se on ranskalaisen filosofin Guy Debordin teos, jonka sisältöä en täysin ymmärrä, mutta joka kuulostaa hemmetin hienolta. "Spektaakkeli ei ole mikä tahansa kuvajoukko, vaan kuvien välittämä ihmisten keskinäinen yhteiskunnallinen suhde". Ihmisten väliset suhteet ovat muuttuneet kuviksi, tavaroiksi.

Miten se liittyy tähän kirjoitukseen? Ei juuri mitenkään. Lisätäkseni hämmennystä siitä, onko kirjoituksen alku symbolinen vai ei, lisään tähän kuvan, jossa Spektaakkelin yhteiskunta -kirja on tytärpuoleni Arvaa kuka? -pelin päällä.

Keksin tämän kirjoituksen aiheen tänään aamupäivällä kun kuuntelin Apulantaa tuon mainitun tytärpuolen kanssa. Hän halusi tietää millaista musiikkia "Apis" soittaa, koska bändi on ollut hänelle tähän asti tuttu vain Apis-pipoista.

En kertonut lapselle, että join ensimmäisen kännin samoihin aikoihin kun Apulannan Mitä kuuluu -video rupesi näkymään Jyrkissä. Tämä oli ehkä kasiluokan keväällä. Minusta tuli heti fani.

Siitä varsinaiseen aiheeseen, eli Apulannan spektaakkeleihin. Bändin ensimmäisenä noin viitenä vuonna heillä oli tapana keksiä vaikka minkälaisia spektaakkeleja itseään, yleisöä tai molempia piristääkseen.

Muistatteko kun Apulanta osallistui Jyrki Hit Challengeen? Heidän biisinsä oli varsin epähitikäs Mex Tex Cowboy, jonka he halusivat välttämättä esittää playbackina. Varsinainen esitys pääsi lähimmäs MTV Music Video Awardsien sähköistä tunnelmaa mitä Suomessa on koskaan päästy: Kaasunaamarit, paljaat kikkelit, partavaahtoa, vaaraa!

Entäs muistatteko Toni Wirtasen taidenäyttelyn? Herra Ylpöltä lainatussa (tai ainakin hyvin samantyyppisessä) mustassa kaavussa annettuja haastatteluja, Suomen ja Jenkkilän lipuilla koristeltuja dildoja, avajaishuumaa, taidetta!

Tai alkuaikojen haastattelut, joissa mielestäni melko selvästi puhuttiin viihdyttävämmäksi muunneltua totuutta. Muistelen joitain juttuja poreallasbileistä Nylon Beatin tyttöjen kanssa. Juttu saattoi tietysti pitää paikkaansa, mutta muistelen että se oli kerrottu tavalla josta ilmeni ettei läpändeeroksia kannata ihan kirjaimellisesti ottaa.

No, entäs se yksi kesäkiertue, missä festivaaleilla esitettiin jotain liveroolipeliä keikan ohessa? Helvetinmoinen linnalavaste, yleisöstä valittu prinsessa, koko show!

Outo yhteis-ep Don Huonojen kanssa on pakko laittaa myös samaan sarjaan. Näitä on varmasti paljon lisääkin, saa jatkaa kommenttikenttään.

Mutta viime vuosina tällaisia ei ole enää tullut, ellei Sipen arkkitehtispektaakkelia (Frank Lloyd Wrightinn pojanpoika suunnitteli hel-vetin hienon talon maestro Santapukille) lasketa sellaiseksi. Ai niin, ja tekihän bändi hetki sitten hel-vetin hienon 360 asteen musiikkivideon jota pystyi tutkimaan iPadilla! Ja sitä ennen sen scifi-trilogialevyn... Naamiaisasuissa euroviisuehdokkaiden edessä esiintymistä en osaa pitää spektaakkelina.

En halua syyllistää Apulantaa spektaakkelien loppumisesta. Oikeastaan haluaisin kiittää Apulantaa. Heidän väsymätön ja kekseliäs toimintansa on hienolla tavalla piristänyt suomalaista musiikkialaa. Olen loputtoman kyllästynyt artistihaastatteluihin sekä tekijänä että lukijana, ja spektaakkeleilla Apulanta täytti ihmisten tarpeen nähdä idoleitaan mediassa uusilla ja mielenkiintoisilla tavoilla.

Tekikö Apulanta spektaakkeleita alun perin siksi, etteivät he leipiintyisi bändihommiin? Tarkoittaako niiden loppuminen sitä, että bändi jossain kohtaa pitkää uraansa oppi suhtautumaan työhönsä työnä? Olivatko spektaakkelit tehty vain yleisöä varten? Olivatko ne mahdollisia Jyrki-ohjelmasta johtuen? Häiritsivätkö spektaakkelit tärkeintä eli musiikkia (jonka laatu on pysynyt hyvänä nykypäiviin asti)?

Joka tapauksessa, Apulanta, thank you for being spectacular.





Tämä oli muuten Also Sprach Jussin 400. kirjoitus! 'uraa!

Joskus Puolimieli- ja Kaunis minä -levyjen aikaan piti älähtää, kun tuntui että Happoradiosta yritettiin rock & roll -poliisien toimesta tehdä jotain Suomen Nickelbackia jota on kätevä käyttää esimerkkinä puhuttaessa jostain epäaidosta ja -rockista.

Tuntuu, että ne asenteet ovat pehmenneet. Kenties ihmiset ovat kuunnelleet Happoradiota ja huomanneet, että nämähän on hyviä biisejä! Hyvä bändi! Tämä on kaikki hailakkaa mutua, mutta ihan kuin tällainen junttimainen mielipiteenahtaus olisi poistunut, tai sitten en ole vain keskustellut baarissa musiikista pitkään aikaan.

En minäkään ole Happoradiosta aina pitänyt. Kaunis minä -levyn singlet sen kuitenkin pikkuhiljaa tekivät. Tsekevvaarrraaa, ööööh mikä renkutus. Ajattelin siis ensiksi. Mutta siitä löytyikin järki! Eikä siitä sen jälkeen voinut olla pitämättä.

Bändi on ollut kolme ja puoli vuotta studiolevypaussilla, mikä rikkoi sitä edeltäneen levy joka toinen vuosi -putken. Väliin iskettiin kokoelma. On ollut aika istahtaa ja miettiä mistä bändissä on kyse. Vai onko sairastuttu writers blockiin?

Olisin joka tapauksessa odottanut, että Elefantti olisi ollut erilaisempi kuin se on. Ei siksi, että muutos olisi jokin itseisarvo, tai että bändi ei voi tehdä hyvää levyä muuttumatta (tämä on outo vaatimus musiikkikirjoittamisessa). Vaan siksi, että bändi hengähti ja katsoi itseään.

Tämä on siis Happis-levy, sen voi tunnistaa heti. Ehkä kulunut aika kuuluu parhaiten huolellisuudessa. Levy on hyvällä tavalla punnittu ja ehjä. Soundi on vähemmän kovalevyrock kuin Puolimielellä, jonka kevyt-Muse-tuotantojäljestä kyllä pidin. Nyt bändi on paikoin jopa kevyt - nu metal - siis ainakin nimibiisillä, joka on rakenteeltaankin kuin varhaista Kornia.

On virkistävää, että Happoradio soi niin rockisti tällä albumilla. He ovat platinamyyjiä, ja radiosinglet ovat heille varmasti tärkeitä. Silti bändi on uskaltanut pistää säröä ja raskautta levylleen, vaikka tällä hetkellä radion yleissoundi on hyvin pop. No, tämä on musiikkipäällikköpohdintaa, eikä sillä ole mitään vaikutusta siihen, onko Elefantti hyvä vai huono. Trendit ja virtaukset muuttuvat, mutta tämän pitäisi olla hyvä vielä 20 vuoden päästäkin.

Olen tätä toistuvasti kuunnellessani koko ajan toivonut että innostuisin enemmän kuin innostun. Levy on - kuten sanoin - ehjä ja sävellyksellisesti tasalaatuisin kaikista huolellisesti kuuntelemistani Happiksista. Ehkä bändin avoimesti suomirock ilmaisu karkoittaa minua hieman etäämmälle, kun kärsin suomirock-allergiasta. TOISAALTA yhtyeen vahvuudet kuuluvat myös kirkkaasti: Ei-ilmeisimmät mutta tarttuvat melodiat ja ennen kaikkea vilpitön kyky päästä nopeasti kuulijan SYÖMMEEN.

Elefantti on sanoituksessa symbolinen olento joka tulee isona ja romuluisena kahden ihmisen väliin. Vähän niin kuin Tommy Hellstenin vitun väsynyt virtahepo. Mielestäni Aki Tykki käsittelee tällä levyllä miehen ongelmia parisuhteissa ja yhteiskunnassa paljon paremmin kuin mikään self help -opas tai Susanne Päivärinnan keskusteluohjelma koskaan pystyy tekemään.

Liiallinen arkirealismi on minulle varma turn-off, mutta ihmeellisesti tämä levy tasapainottelee juuri riittävän etäällä automarketista että jaksan eläytyä. Luonasi on linnani -biisin kalevalainen runomitta on nerointa sanoitusta pitkään aikaan, ja biisi on muutenkin tämän levyn Hirsipuu tai Che Guevara.

Miltä miehestä tuntuu tulla isäksi? Tai miltä miehestä tuntuu kun hänen ikänsä ja parisuhdestatuksensa puolesta pitäisi pian tulla isäksi? Aivan helvetin vaikea aihe käsitellä luontevasti, mutta Kuusi jalkaa kevätjäälle onnistuu, aivan kuten Stella-yhtye onnistui aliarvostetulla jäähyväislevyllään käsittelemään samaa teemaa naisnäkökulmasta.

Juuri kun ehdin ajatella, että voisi tämä nyt kohota jotenkin arjen yläpuolellekin, tulee viimeinen biisi Ateistin aamuhartaus, joka on upea teksti ja tasapainoinen tulkinta.

Nyt kun olen kirjoittanut tästä levystä näin pitkään, tajuan että sanoituksiltaan tämä on Happoradion onnistunein levy - jopa ylivoimaisesti. Nämä sanoitukset tuntuvat huomattavasti vahvemmilta kuin vaikkapa Samuli Putron uusimman levyn sanat, jotka tuntuvat Putrolle jotenkin rutiinisuorituksilta. Tykin sanat tuntuvat kirjoitetuilta, ei siis spontaaneilta tai puhekielisiltä, mutta taitavan kirjoittamisen lisäksi niissä on osuma. Herkistyin, muutamaankin otteeseen tätä kuunnellessani.

Ehkä levy jää mestariteoksesta siinä, että musiikki on paikoin liian tuttua Happoradiota. Ei voi sanoa että musiikki on väkisin väännettyä, sillä varsinkin sovitukset ovat onnistuneita (tuottaja Rake Eskolin, mukana muun muassa PMMP:n jäähyväiskeikallakin kuultu Pyrhösen sisarusten viulutrio ja "sattumalta" taustalauluissa Luodin Mira), mutta ehkä biisinkirjoituksessa ei ylletty aivan sanoitusten tasolle.

Ei siis huono, vaan hyvä, mutta ei unohtumattoman loistava. Ja tämän arvion perinpohjainen ruotivuus johtuu siitä, että minä tosiaan odotin tätä levyä ja tältä levyltä paljon. Paljon sain, mutta oliko nälkä sitten kasvanut liian suureksi?

Keikalle maaliskuussa, pakko kuulla tämä livenä.

Jos sattuu olemana vähän eksoottisemmasta metallimaasta, tulee aina mainituksi kyseisen maan "vientitoivona" tai "ylpeytenä". Vähän niin kuin Moonspell Portugalin, Rotting Christ tai Septicflesh Kreikan, Celtic Frost Sveitsin ja Behemoth Puolan.

Behemothin Demigod on hieno levy, muuten olen kuunnellut "Bettareilta" lähinnä irtoraitoja. The Satanist on minusta vielä Demigodiakin parempi, eli voimme puhua bändin suuresta hetkestä.

Yleensä suuriin hetkiin tarvitaan jokin suuri liikkeellepaneva tapahtuma. The Satanistin tapauksessa sellaisena voi pitää laulaja-kitaristi Nergalin sairastumista leukemiaan pari vuotta sitten. Ukko selvisi, ja teki The Satanist -nimisen levyn.

Levy perustuu jonkun synkän ajattelijan teksteihin, ja hyvä niin. Tärkeintä on, ettei mukaan ole ympätty liikaa puheosuuksia, sillä ne pilaavat melkein minkä tahansa metallilevyn.

Behemothin musiikki on onnistunut sekoitus äärimetallin alagenrejä. Tästä tunnistaa tekijänsä. Mutta mikä tekee The Satanistista Behemothin uran parhaan levyn?

Lyhyesti: Kaikki on kohdallaan ja tasapainossa. Levy kuulostaa karhean raa'alta, raikkaan kirpeältä. Levyssä on voimaa, ja se antaa energisen ja kirkkaan itsetietoisen ja riemukkaan olon, kuten hyvällä metallimusiikilla on tapana tehdä.

Olen miettinyt tätä ominaisuutta ennenkin, enkä osaa sanoa mistä se johtuu. Hyvä äärimetallilevy saa minut tuntemaan itseni jotenkin ENEMMÄN elossa olevaksi. Kirkkaan tietoiseksi itsestä. Tätä on vaikea selittää, mutta fiilis ja olotila on hyvä. Fiilis ei ole missään nimessä väkivaltainen tai raivokas, mutta energinen ja voimakas kyllä.

Blow Your Trumpets Gabriel. Miten HÄRSKI ja naurettava nimi biisille. Mutta niin se vaan avaa tämän levyn, rehdisti turpaanvetoasenteella. Nergalin laulusta on studiossa saatu vaikuttava. Äärimetallissa örisijän soundi on kaikki kaikessa, ja tämä on juuri sopivan selkeä, mutta silti murhaa.

Tämä on Behemothin kymmenes levy, joten heille on kertynyt myös kokemusta kokonaisuuden hallinnasta. Levyn mitalla tyylit vaihtelevat juuri riittävästi, hitaammista tunnelmapaloista (Ben Sahar) ihokarvoja värisyttävään paahteeseen (nimibiisi, O Father, O Satan, O Sun).

Jos et ole pitkään aikaan kuullut hyvää uutta bläkkislevyä, kokeile tätä. Et pety. Kolmella biisillä on latinankielinen nimikin!

Minulle Beck on ollut tärkein joskus Odelayn ja Mellow Goldin aikaan. Muistan kun tavattiin istua ystäväni Kimmon keittiössä lauantaiöisin ja kuunnella Shit kicking truck driving neighbours downstairsia. Pelattiin Magic the Gatheringia ja keitettiin nuudeleita. Miten Kimmon vanhemmat saivat koskaan nukuttua, se on mysteeri, muttei kuulu tähän. Täydellistä slacker-musaa slacker-vaiheen nuorille siis.

Sea Change osui myös tärkeään hukassa olemiseen kohtaan varhaista aikuisuuttani, ja sitäkin on tullut kuunneltua paljon.

Modern Guiltia en oikein tajunnut, enkä tätäkään levyä varsinaisesti osannut odottaa.

Morning Phase iski HETI kun kuulin sen pari viikkoa sitten ensi kertaa. Olin töissä, ja kuuntelin levyä kuulokkeilla. Uppouduin täysin Beck Hansenin luomaan maailmaan, joka on paljon velkaa Sea Changelle, mutta joka on silti tavallaan sen vastakohta.

Sea Change on luovuttanut ja itseensä käpertynyt. Morning Phase on hidas ja raukea herääminen maailman kauneimpaan aamuun. Herääminen tapahtuu toki surullisena, mutta ei luovuttaneena.

Woke up this morning/ From a long night in the storm/ Looked up this morning/ Saw the roses full of thorns

 Paitsi että levy on tunnelmaltaan velkaa Sea Changelle, sillä soittaa myös paljon samoja heppuja. Myös Beckin isä on mukana, orkestraatiota tekemässä.



Levy on täydellisen hallittu alusta loppuun. Minulle on ihan se ja sama vaikka Beck olisi keksinyt nämä temput jo mainitulla sisarlevyllä - tämä musiikki tulee jostain Beckin sisältä, eikä hän ole liikaa ajatellut sitä. En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, mutta Morning Phasea kuunnellessa tulee pakonomainen tarve huokailla syvään. Samalla vähän itkettää, vaikkei tiedä miksi.

Levyllä on myös omituisen tenhoava uudelleenkuunteluarvo. Ensimmäisellä istumalla kuuntelin levyn kolmesti, ja nytkin yleensä tuplat joka kuuntelukerralla. Se on se tunnelma. Tenho. Imu.

Beck on muutenkin mahtavanoloinen tyyppi. Nihilistisen lämpimästä puolivitsikkäästä altsupörisijästä kasvoi levollinen aikuisten miesten itkettäjä.

Voi helvetti sentään, kuunnelkaa vaikka Wave, tai Morning, tai Blue Moon, tai Blackbird Chain. Tai - jos uskallatte - levyn päättävä Waking Light.

Kauneinta musiikkia mitä olen pitkään aikaan kuullut.

...meininki näyttäisi varmaan jotakuinkin tältä:

Okei okei, mä rielaissaan että tämä levy ilmestyy vasta ensi viikolla, mutta mä on tästä aivan helvetin innoissani, joten en nyt voinut olla kirjoittamatta arvostelua jo nyt. Biisejä on kumminkin ehditty julkaista jo kolme (plus yksi Davo-cover josta myöhemmin) joten ehkä siksikin tämä on perusteltua.

Olin todella JVG-päissäni silloin kun Mustaa kultaa tuli. Olin YleXin uuden musiikin esittelijä ja näin koko ilmiön kasvun nettijutusta kultaa myyväksi keikkakoneeksi. Näin myös tuon levyn aikana varmaankin kuusi keikkaa, jotka olivat toinen toistaan hurmiollisempia. Jengi osasi KAIKKI levyn biisit ulkoa, ja ne oli tapana huutaa keikoilla läpi.

Olin toki jo silloin 10 vuotta vanhempi kuin muu yleisö, mut niinku R. Kelly tietää: Age Ain't Nothing But a Number.

Tuli kakkoslevy JVG.fi, jota edelsi siirtyminen isolle levy-yhtiölle. Täytyy näin jälkikäteen sanoa suoraan että Jare ja Ville Galle taisivat tuolloin puristaa mailaa hiukan liikaa. Ilmassa oli yliyrittämistä ja hittipotentiaalin maksimointia, joka yleensä ei johda hittipotentiaaliin. No, olihan sillä levyllä Kran Turismo, mutta näin levyarvostelijan näkökulmasta JVG.fi ei ollut ollenkaan niin mielenkiintoinen kuin debyytti.

Mutta nyt, mutta nyt. Voihan pojat. Voitolla yöhön yllätti tuotantonsa freesiydellä. Iso biisi, ja onnistuneesti lanseerattu hokema. Sitten Anna Abreun (tissien) tähdittämä Huominen on huomenna, jossa on helvetin hieno pop-kertsi, MUTTA state-of-the-art trap-elektro säkeistöt ja viinaisa aihemaailma. Harvoin räppibiisien naisfiitit kohahduttavat tällä tavalla, mutta Abreun timmi kroppa -ulostulo yhdistettynä hienoon kertsikujerrukseen tekivät vaikutuksen. Ekalla viikolla Suomen Spotikassa yli 300 000 striimiä.

Voitolla yöhön on kuitenkin nimenomaan loistava levy. Näkee että exec. tuottaja DJPP ja bändi on nähnyt tämän tekemiseen vaivaa. Tuotantomaailma on - uskallan sanoa - parasta mitä suomalaisella hip hop -levyllä on koskaan kuultu. Yleensä suomiräpissä suositaan Premierille sukua olevia ysäribiittejä tai jotain eurodancehtavaa tai bändisoittoon perustuvaa (puhutaan siis valtavirrasta) menoa, mutta Voitolla yöhön on erittäin tiukasti 2014, olematta sitä nolosti.

Joistain biiseistä tulee mieleen Chief Keefin etelä-soundin revival, joissain biiseissä on asianmukaisesti EDM-kertsi, jotkut ovat ihan tajuttoman upeasti kolisevaa elektroa (foxystä missistä kertova Sara Chafak) ja jotkut popimpaa EDM:ää (Pete Parkkosen hienosti laulama Eteenpäin).

Hyviä KOKONAISIA suomirap-levyjä tulee todella harvoin. Tämä levy kestää, kehittyy ja tekee vaikutuksen.

Jos Asa on luomumman ja runollisen soundin kuningas, JVG ottaa tällä levyllä pop-soundisen räpin valtikan. Tässä on sekä pop-hitit (kuten vaikka Cheekillä) ETTÄ mielenkiintoinen ja ajatuksella tehty kokonaisuus (jota Cheekillä ei todellakaan ole).

Rakastan tätä tunnetta kun innostun jostain levystä. Tekee mieli huutaa FÄIJÖNII jossain yökerhossa. Tekee mieli huutaa FÄIJÖNII ihan missä vaan. Fäijönii-biisissä on #muuten levyn huikein tausta. J ja VG onnistuvat myös pröystäilemään vaatteilla olematta noloja. Harvinaista!

Räpit eivät ole ehkä maan kovimpia MUTTA ne ovat perusteltuja ja paikallaan. J:n ja VG:n ilmaisussa kuuluvat sitä paitsi sadat keikat. Oma, tunnistettava tyyli.

Vierailijoista Mikael Gabriel onnistuu kuulostamaan vähemmän teiniltä kuin yleensä. Ehkä pitäisi kuunnella häntä tarkemmin, mutta ne tilitysbiisit eivät ole oikein itselleni toimineet. Pete Parkkonen laulaa stadin slangia hyvin pihtiputaalaiseksi (no mut oikeasti, se on tyylikäs biisi, ihan kuin joku Aviciin rennompi raita). Mukaan on kaivettu Jippu, joka vuodattaa sielustaan verta, eli toimii. Sanni on tietysti upea. Karri Koira tekee Karri Koira -biisin, mahdollisesti ensi kesän hittejä (joka miltä tahansa muulta levyltä olisi erottunut kirkkaammin, mutta tältä levyltä se on vain hyvä rivibiisi).

Kehuinko tarpeeksi? Huikea levy.

"Uima-altaal/ mimmit bikineis/ muijat Vantaalt/ Sara Chafak"

Mitä järkeä tuossa on? EI MITÄÄN! Ja siksi se onkin niin neroa.

Olen töissä pop-musaa soittolistatarkoituksiin louhiessani huomannut toistuvasti palaavani näihin kahteen biisiin. Katy Perryn Roar aloitti voimalaulujen sarjan viime vuoden puolella - vai oliko se Mileyn We Can't Stop? The Scriptin Hall of Fame?

Oli miten oli, voimabiisi on uusi "mä bailaan sairaan kovaa joka päivä" -biisi. Mielummin näitä. Tämä ei ole musablogi-tyylinen "hei ootteko kuullu nää ihan uunituoreet biisit" -postaus, koska nämä molemmat ovat ilmestyneet jo viime vuoden loppupuolella.

Katy B:n aiemmat laulut tai UK garagae -meno eivät ole minulle toimineet, mutta Crying For No Reason kasvaa itkettävän ihanasti.



Lea Michele sen sijaan on tuttu Glee:stä. Olen sarjaa katsellut muutaman jakson eli riittävästi tajutakseni että Lea on IHQ. Tämä biisi kertoo siitä toisesta Glee-näyttelijästä joka kuoli traagisesti viime vuonna. Hän oli ilmeisesti Lean mies. Mutta surusta nousee vahva nainen.

Tämän biisin ensimmäinen sekunti on paras ensimmäinen sekunti biisissä pitkään aikaan. "Brrreakdown".

Tuntuu jotenkin hassulta lähteä arvioimaan tällaista kirjaa, jota akateemikot ja kirjallisuushifistelijät ovat jo 168 vuoden ajan ehtineet ruotia edestä ja takaa.

MUTTA se on tämän blogin idea - mikä tahansa kirja Jussi-mankelin läpi. Näin me sen koimme. Tai siis minä.

Minusta klassikoita kannattaa aina lukea, sillä ne harvoin pettävät. Koska klassikot ovat vanhoja ja kieli muuttuu, ovat ne usein myös melko raskaita lukea. Niin myös Madame Bovary. Luin sen englanniksi, mikä on tietysti vähän hölmöä, koska ranskasta suomeksi käännetty Rouva Bovary on varmasti vähintään yhtä hyvä käännös kuin englanninkielinen.

Kindle Storessa on kuitenkin nykyään klassikkokirjoja ilmaiseksi, ja olen niitä jonkin verran tilannut Kindle-tililleni. Siksi englanti. Olisi varmasti ollut kevyempi kirja suomeksi, eli suosittelen sitä.

Asiaan. Olen lukenut Gustave Flaubertin ennen tätä kirjan Bouvard ja Pecuchet. Se on melko lailla erilainen kirja kuin tämä: Humoristinen ja satiirinen kertomus kahdesta virkamiehestä jotka aikovat omaksua kaiken tiedon mitä maailmassa on. Bovaryn lukeminen on pyörinyt mielessä jo vuosia.

Tästä ei tullut uutta suosikkikirjaani. Itse asiassa kirja on keskivaiheiltaan melko raskas ja junnaava. Rouva Bovaryn elämän tyhjyyttä kuvataan siis toisaalta osuvasti, kun lukijakin alkaa ahdistua.

Vaikka en ole lukenut kirjallisuutta yliopistossa, tiedän kuitenkin että tätä pidetään yhtenä ensimmäisistä realistisista romaaneista. Voin kuvitella, että 1850-luvun Ranskassa Flaubertin päälle satoi melkoinen paskamyrsky, sen verran inhottava kirja tämä on. Onneksi silloin ei ollut sosiaalista mediaa, sillä @gustaveflaubert olisi trollattu maanrakoon.

Jos luet tästä eteenpäin, törmäät ns. juonipaljastuksiin, vaikka tämä kirja (kuten hyvät romaanit yleensäkään) eivät oikeastaan perustu paljastettavissa olevaan juoneen tai varsinkaan cliffhangereihin.

Kirja kertoo siis Emma Bovarysta, joka menee naimisiin lääkäri Charles Bovaryn kanssa, ja viettää aikaa tämän kotirouvana Ranskan maaseudulla. Jo avioliiton alusta asti Emma haikailee suurempien ja kauniimpien asioiden perään. Vaikka lääkäri on tuon ajan Ranskassa hyvätuloinen ammatti, Emma haluaisi tanssia kreivien kanssa linnoissa ja kiertää maailmaa.

Before marriage she thought herself in love; but the happiness that should have followed this love not having come, she must, she thought, have been mistaken. And Emma tried to find out what one meant exactly in life by the words felicity, passion, rapture, that had seemed to her so beautiful in books.

Emma Bovary on itsekäs huora. Se viesti tulee hyvin selväksi. Hän ajautuu pettämään Charlesia ja ottamaan loputtomasti velkaa yrittäessään saada tyhjään elämäänsä jotain sisältöä. Lapsi Berthe on kursorinen merkintä hänen idioottimaisen romanttisessa rakkaushaihattelussaan.

Toisaalta Charles on myös vastenmielinen idiootti. Hän ei halua mitään eikä vaadi mitään. Hän on tylsä haihattelija, joka ei kerta kaikkiaan suostu katsomaan vaimoaan tarpeeksi tarkasti.

Muutkin Yonvillen kaupungin asukkaat ovat joko turhamaisia tai tyhmiä. Gustave Flaubert vihaa ihmisiä, vai? Minäkin vihaan, usein! Siinä, myönsin sen. Haters anonymous kokoontuu.



Tajusin kirjan loppuvaiheilla, että tämä on sittenkin hyvä kirja. Hyvä kirja jää kummittelemaan mieleen, ja se pakottaa ajattelemaan asioita uudella tavalla. Tai sitten vaan pakottaa ajattelemaan asioita.

Onko Emma sittenkin ainoa joka tuntee ja jolla on haluja? Onko muu ympäristö tuudittautunut porvarilliseen elämään vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa?

Kuten alussa totesin, en ole kirjallisuudentutkija enkä tunne tämänkään romaanin ympärillä käytyä keskustelua, joten osa huomioistani on varmaankin aika tyhmiä.

Mistä tulikin mieleeni, että keskustelin Twitterissä kuluneella viikolla lukupiireistä. Olisi mahtavaa keskustella lukupiirissä tästä kirjasta. JOKU on varmaan tämän lukenut, kertokaa mitä itse ajattelitte? Mistä Flaubert kirjoittaa?

Tässä vahvin ja paras lainaus, joka on liian pitkä tatuoitavaksi, mutta joka ainakin englanniksi on HIENO:

Human speech is like a cracked tin kettle, on which we hammer out tunes to make bears dance when we long to move the stars.

Enpä olisi yläasteella Sketchers-sämpyläkenkiä pitäessäni uskonut, että jonain päivänä kehun saman firman juoksukenkiä.

Itse asiassa uusista kengistä kavereille mainitessa melkein kaikilla oli sama mielikuva. "Eihän ne oo mitään juoksukenkiä".

Olette/olin väärässä.

Päädyin hankkimaan GOrunit levymoguli Riki Pääkkösen suosituksesta, kun etsin taannoin Twitteristä korvaajia Niken Free Run 5.0:lle.

Koko tarve siis lähtee siitä, että jalkojen terveyden vuoksi tykkään juosta vuorotellen pehmustetuilla (mutta ei liian, tsekkaa Adidas Sonic Boost -arvioni) ja "luonnollisempaa" juoksutuntumaa tarjoavilla ei-pehmustetuilla kengillä, jollaiset esimerkiksi Free Runit olivat.

Koko mytologia suuremmin ja laajemmin on perua Born To Run -kirjasta, johon suosittelen kaikkia tutustumaan, mutta jota ei kannata tieteenä lukea.

Asiaan. Maestro Pääkkönen kovana juoksijana suositteli GOruneja, ja päätin tarttua syöttiin. Free Runien suurin ongelma on pohjan rakenne, joka on talvella käyttökelvoton: lumi pakkaantuu pohjan rakenteisiin niin ettei kengillä voi juosta. Kesällä väleihin jää paljon pikkukiviä jotka sattuvat jalkapohjaan.

MUUTEN loistavat kengät. Übermukavat. Hyvän tuntuman tarjoavat.

GOrunien idea on sama. Luonnollinen, pehmustamaton juoksutuntuma. Erona vielä Free Runeihin GOrun on selvästi JUOKSUkenkä, sillä kantapää on muotoiltu niin, ettei kanta-askelia pysty ottamaan. Kävely näillä tuntuu siis vähän hassulta.

Olen juossut kengillä nyt kolme lenkkiä. Asfaltilla/lumipohjaisella hiekkatiellä ja sisähallissa. Tuntuma ja rakenne toimivat. Kengät ovat aika "löysät", mikä kuuluu asiaan. Pohjan rakenteeseen ei jää juuri kiviä, ja lumi ei tartu niihin ollenkaan.

Lopputulos: Parempi kenkä kuin Free Run - ainakin juoksutarkoituksiin. Hipster.. kaupunkilaisnuorten jalassa näitä tuskin nähdään, kun eivät ole yhtä tyylikkään näköiset.

Otsikko sisältää väitteen. Koska tämä blogi on mediana sosiaalinen, olisin kiitollinen jos kommentoisit, mikä muka VOI olla pelottavampi satui kuin Piilomaan Pikku Aasi.

Pitkään luulin, että olin kuvitellut koko Pikku Aasin, kun kukaan ei sitä tuntunut muistavan. Oikeastaan painajaisteni lähde oli 1980-luvulla Pikku Kakkosessa nähty tv-versio, joka perustui samoihin Maija Karman kuvituksiin, joita tässä Lea Pennasin kirjassakin nähdään.

Pelkäsin pääpahista, Velho Muuli Mukkelis Kadehtijaa, niin järkyttävän paljon, että näin hänet painajaisissani vielä pitkään sen jälkeen kun olin lopettanut Pikku Kakkosen katselemisen.

Totta kai tämä piti myöhemmin hyödyntää pelkojen voittamisena, ja annoinkin Legacy Tattoon Jussi Kokkarisen tatuoida Muuli Mukkeliksen olkapäähäni. Tässä heti tatuoimisen jälkeen otettu kuva joka on hämmentävän epätarkka ja jossa näkyy hämmentävän iso maha. Ennen juoksuaikoja oli tämä!

Kirja oli pitkään loppuun pöllitty kirjastoista, ja painokset oli myyty loppuun, joten en päässyt lukemaan sitä uudestaan. Viime syksynä ilahduin, kun huomasin että kirjakauppoihin oli saapunut uusi painos. Pakko-ostos!

Kesti kuitenkin tammikuuhun asti ennen kuin uskalsin alkaa lukea tätä kirjaa tytärpuolelleni (5v) tai edes itselleni. Ihmiset pelkäävät erilaisia asioita, ja uskalsin arvata ettei tämä aiheuttaisi tytärpuolelleni painajaisia. Päinvastoin, hän itse innostui tarinasta.



Mutta hemmetti miten hieno kirja tämä on! Lea Pennanen on kirjoittanut Pikku Aasin tarinaan varsin ohuelti peiteltyjä analogioita ihmisten maailmaan. Muuli Mukkelis ja pahansuovat kettunsa tekevät aasien, koirien ja kissojen onnellisesta Piilomaasta flegmaattisen ja tahdottoman syöttämällä heille väsyttävää jäätelöä ja mehua.

Muuli Mukkelis haluaa vain kuulla kitaransoittoa. Hänen kansalaistensa on suotavaa vain maata kotona vatsa täynnä hänen pakkosyöttämäänsä jäätelöä. Olenko nyt väärässä, vai kritisoidaanko tässä sosialismia?

Piilomaan Pikku Aasi kohtaa aasiruhtinasta pelastaessaan varsin psykedeelisiä paikkoja. Edelleenkin tulee jokseenkin hyytävä olo kun PIkku Aasi eksyy Peilivuorelle, jossa hänet ottaa vastaan velho Kuva Kuva.

Mehulaakso. Peilivuori. Ruusulinna jossa kaikki on ylösalaisin. Kitaraa maanisesti soittava musta muuli.

Tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lasta jolle lukea se. Ihan oikeasti. Ja jos ei jaksa lukea, niin noista Maija Karman (niin, se bändi on tietysti nimetty tummasävyisiä piirroksia tehneen kuvittajan mukaan) kuvituksista saa yllin kyllin materiaalia pahoihin uniinsa.

Ja sitten: Jonkun Svart Recordsin psykedeelisen rock-artistin (SAMMAL, PUHUN TEILLE) pitäisi tehdä tästä kirjasta TEEMALEVY! Tarvitsen painajaisiini soundtrackin.


Kysyn vielä uudestaan: Mikä lastenkirja VOI olla pelottavampi kuin tämä?

Ja tänäkin vuonna olen seurannut TVOFia! Muuten ei laulureality oikein nappaa, mutta tämä pysyy edelleen mielenkiintoisena.

Tein vastaavan veikkauksen myös viime vuonna. Se meni ihan reisille, koska: 1) Tuomarit tekevät idioottimaisia päätöksiä 2) Pelkkä Ääni ratkaisee -jakson laulu ei vielä kerro kaikkea laulajasta. Ei kerro tarpeeksi, sanotaan näin.

No, tänä vuonna en aio yrittää veikata finalisteja, vaan kertoa omat suosikkini.

Täytyy sanoa, että tänä vuonna ei ole tullut vastaan niin montaa sykähdyttäjää kuin kahdella edellisellä kaudella. Sellaista tippa linssiin ja käsikarvat pystyyn -kokemusta ei ole vielä ilmennyt. MELKEIN kyllä.

Näiden seuraavien joukosta voittaja tänä vuonna toivottavasti löytyy. Spekuloidaan sitten myöhemmin millaisia artisteja heistä voisi tulla. Kakkoskauden tyypeistä ei hirveän suuria kiintotähtiä ainakaan toistaiseksi ole syntynyt.

Anni Saikku
Herkkyyttä, ei liikaa briljeerausta tai ankeaa Sibis-brassailua. Laulaa sydämestään, mikä pitäisi olla vähimmäisvaatimus ja ensimmäinen neuvo kaikille osallistujille. Potentiaalia, taitoa ja persoonaa. Ja hyvä biisivalinta.

Johanna Johnson
Joo, kyllä siellä lavalla voi käydä pikkublondit yrittämässä Alicia Keysin klaaraamista, mutta tässä on soul-laulaja! Jumalauta mitä puhallusta. Tässä kohtaa tuli kylmät väreet, mutta tippa ei vielä tullut linssiin. Suvereenia mahtavuutta.

Kerttu Suonpää
No okei, äskeisen laulajan kohdalla naljailin blondeista vetämässä Alicia Keysiä, mutta Kertun suorituksessa oli sydäntä! Biisivalinta oli huono, mutta se on helppo korjata. Uskon että hänen äänellään pärjätään jos hermo pitää ja jaksaa treenata.

Juho Schroderus
Huh, tämä oli huikea! Suomeksi laulavana Juho olisi aikamoinen viihdyttäjä, ainakin naisten mieleen varmasti. Hienoa tässä kuluneen Adele-biisin vetämisessä oli oma sovitus, biisin omistaminen ja tunne joka välittyy.

Sofia Tarkkanen
Ehkä aavistuksen persoonaton, mutta vakuuttava esitys silti. Odotan jatkossa jotain säväyttävää, mutta paljon lupausta tässä laulajassa on.

Erik Niemi
Tällaisia esityksiä pitäisi TVOFissa olla enemmän! Totaalisen yllättävä veto. Vahvaa artistiutta, hieno ääni, mahtava tyyli. Toivottavasti pääsee todella pitkälle!

Mainittakoon vielä entinen työkaverini Toni Laaksonen, jolla on mahtava ääni, mutta joka oli koelaulussaan aavistuksen kiinni karaoketaustassaan (eli enemmän imitaatiota kuin artistiutta). Ehkä Toni saa kaksintaisteluissa itsestään uutta irti. Ääntä riittää joka tapauksessa.

Myös japanilainen mimmi Kazumi Tanaka oli vakuuttava, mutta en tiedä onko jakoja tässä kisassa. Perjantain jaksossa laulaneella Sanna Hannuksella oli kaunis ääni, mutta tulkinnassa oli aavistuksen liikaa kikkailua ja fraseerausta minun makuuni.

Odotellaan muutama kuukausi niin nähdään miten väärässä olin.

Stam1na osoitti Nocebolla ja Rajalla ettei se olekaan erehtymätön. Tai ainakin minun kirjoissani näin. Nocebolla oli hetkensä, ja intensiteetti piti, mutta ei sitä levyä ole hirveästi tullut muutaman alkupyöräytyksen jälkeen kuunneltua.

Stam1na kuulostaa aina ensikuulemalta hyvältä, sen olen jo oppinut. Kuitenkin minusta vain Uudet kymmenen käskyä, Viimeinen Atlantis ja debyytti ovat järjestyksessä järjettömän ja  helvetin kova, helvetin kova ja kova. Raja ja Nocebo hyvä plus ja hyvä.

Historia oli tärkeä kerrata, koska haluan että tiedätte mistä päin tulen tähän levyyn. TIEDÄN ettei Lemin kööri ole erehtymätön. Onnistuessaan kuitenkin ylivoimainen.

Panzerfaust oli tehokas ennusmerkki. Rakennanko nyt jännitystä ja panttaan tietoa siitä mitä mieltä olen tästä levystä? Oliko Panzerfaust vain säkäosuma ja muu levy ihan tylsää cacaa?

Ei ole tylsää cacaa ei. En osaa nyt suoraan arvottaa mihin kohtaan Stam1nan scoreboardia tämän asetan, mutta onhan tämä tuhdisti osuva ja ennen kaikkea tasapainoinen kokonaisuus. Viimeinen Atlantis sisälsi monta ässää, mutta kokonaisuus aavistuksen ontui. SLK:lla ei ole sitä vikaa.

Oikeastaan, nyt kun tätä oikein prosessoin, tässä ei ole yhtään hutia. Kolmen minuutin hiljaisuus on Esa Pulliaisen kanssa tehty fiilistely ennen nimibiisin järisyttävää blast beatia, mutta muuten dynamiikka aaltoilee juuri sopivast, pysytellen kuitenkin koko ajan verta hikirauhasista puristavassa paahteessa.

Joskus Stam1nan on vaikea tasapainotella jouhevuuden ja teknisyyden välillä, mutta esimerkiksi Kuoliaaksi ruoskitut hevoset tekee vaikutuksen molemmilla mittareilla. Myös koskettimilla rikastetut sovitukset ovat tasapainossa. Ja soundit.

Perkele. Tämä on taas niitä levyjä ettei sanat oikein riitä kertomaan. Olen tässä yrittänyt mahdollisimman perustellen kertoa miksi tämä levy tuntuu niin hyvältä. Ruinasin promokappaleen jo hyvän aikaa sitten ja olen kuunnellut levyn arviolta 20 kertaa. Kerta kaikkiaan tämä tulee käytännössä aina kuunneltua kahdesti putkeen. Ehkä Usko pois on ainut biisi joka ei välittömästi herätä lämpimiä muistoja seuraavalla kuuntelukerralla, mutta muuten tässä ei ole virhettä.

Nyt sanon sen: EHJIN Stam1nan levy, kahden ekan yllätysmomenttista vitunkovuutta on tietenkin vaikea ylittää, mutta kyllä tässä henkeään saa haukkoa.

KOVA. Ihmettelen jos tämä ei ole vuoden kolmen parhaan levyn joukossa. Jos ei paras.

Eilen somessa pyöri massiivinen paskamyrsky, jonka keskiössä oli kansanedustaja ja Suomen Jääkiekkoilijat Ry:n puheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo. Kaikki lähti liikkeelle Radio Novan haastattelusta (eli tämä on nyt se totuus, kuunnelkaa).

Maikkarin oma uutistiimi pyöräytti oman kanavan - eli Radio Novan - haastattelusta jutun melko törkeän tarkoitushakuisesti valitulla kärjellä: Kansanedustaja puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa. (Yleensä näin tarkoitushakuisen otsikon tekee joku muu kuin se media missä haastateltiin).

Sehän oli TAVALLAAN juuri sitä mitä Wallinheimo sanoi. Tosin hän sanoi MYÖS - heti aluksi - että pelaajayhdistyksen mielestä kenellä tahansa pitää olla oikeus olla homo. Tämä onkin tärkeä viesti, mutta vielä tärkeämpi viesti olisi se, minkä Wallinheimo kertoo tuleville jääkiekkoammattilaisille.

Ehkä juuri siksi ihmiset rupesivat jakamaan myös Helsingin Sanomien viime vappuna ilmestynyttä juttua, jossa on huomattavasti järkevämpi - eikä kohuja aiheuttanut - sävy.

Voitte kaikki kuunnella tuosta ensimmäisestä linkistä koko haastattelun. IHAN OIKEASTI Sinuhe sanoo siinä, että jääkiekossa ja monissa muissa joukkuelajeissa ilmapiiri on sellainen, että "homot eivät halua kertoa homoudestaan koska se voisi olla häiriötekijä koko joukkueelle". 

Jääkiekko on varmasti Suomen suosituimpia junioriurheilulajeja. Kaukaloissa ja jäähalleissa harjoittelee suuri määrä itsestään ja seksuaalisuudestaan epävarmoja tyttöjä ja poikia joille Wallinheimon olisi pitänyt lähettää rohkaisevampi viesti. Sinuhen olisi pelaajayhdistyksen puheenjohtaja minusta pitänyt - ja PITÄISI sanoa: "Me pelaajayhdistyksenä halutaan lähteä muuttamaan näitä asenteita. Tulkaa jääkiekkoilevat homot kaapista ulos, kyllä tästä selvitään, asenteet muuttuvat pikku hiljaa".

Nyt viesti on se, että pelaajauran aikana seksuaalista suuntautumista ei kannata kertoa, koska se voisi haitata joukkuetta. Minä en yritä olla tässä yhtään skandaali- tai tarkoitushakuinen, niin se Wallinheimo sanoo.

Vielä: Wallinheimo ei ole homofobinen. Hän on älykäs ja kyvykäs ihminen. MUTTA hänen pitäisi pystyä katsomaan lajiaan vähän avoimemmin silmin. Nykyisellään suomalainen jääkiekokulttuuri on kuin jenkkiarmeija vuoteen 2011 asti: Saat olla täällä, mutta älä kerro kuka olet.

Myöhemmin hän pyysi anteeksi "homokommenttejaan". Hän pyysi anteeksi sitä idioottimaista ja tarkoitushakuista väärinymmärrystä, että joku luuli hänen sanoneen että homous on sairaus. Niin hän ei sanonut, eikä sitä tarkoittanut. Asennepuolella on silti PALJON petrattavaa

Vähän tyhmä kysymys otsikossa. Biisille ei tietenkään tapahdu yhtään mitään. Ennen kuin Forgotify tulee ja pelastaa.

Lyhyesti: Spotifyssä on noin 20 miljoonaa biisiä. Neljä miljoonaa niistä on jäänyt vaille yhtäkään kuuntelua. Forgotify tarjoilee näitä biisejä yksi kerrallaan, ilman minkäänlaista hakutoimintoa.

Yritin tätä blogikirjoitusta varten etsiä palvelusta suomalaisen biisin. Itse asiassa löysinkin eilen, mutten tajunnut ottaa kuvankaappausta. Tänään nakuttelin biisejä 20 minuuttia enkä sittenkään löytänyt. Niitä minuutteja en saa koskaan takaisin.

Forgotify siirtää nämä biisit kulunutta ilmaisua käyttääkseni ojasta allikkoon. Yksi kuuntelu on paljon vähemmän mielenkiintoinen suoritus kuin ei yhtään kuuntelua. Siinä on sentään hohtoa! Ei KUKAAN ole koskenut näihin biiseihin!

Yksi kerta on vain pettymys. Biisi ei ollut tarpeeksi hyvä, kukaan ei kuunnellut sitä uudestaan.

Muun muassa tällaisen herkkupalan minä löysin:

Olin tänään piiiitkästä aikaa levymessuilla. Kuten blogin vakilukijat tietävät (ootte ihanii, ilman teitä mä en olis mitään, te ootte tehny tän maholliseks, ootte ihanii, parhait), ostin vinyylisoittimen vasta viime kesänä. CD:itä en ole ostanut vuosiin, joten edellinen messuvierailu taisi olla 2008 ehkä.

Tänään levymessuilin Vantaan Vernissassa.

Oli mahtavaa!

Ostin kuusi levyä, mikä on hyvin, huomioonottaen että budjettini oli ennaltamäärätysti 56 euroa eli aika laiha. Tämä oli summa käteistä joka lompakossani oli, ja päätin etten nosta enempää. JOku roti. Varsinkin kun ostin juuri torstaina Smithsin Louder Than Bombs -vinyylin.

Ostin seuraavat:
Eric Clapton - 461 Ocean Boulevard
Dead Kennedys - Fresh Fruit for Rotting Vegetables
Carole King - Tapestry
Kate Bush - The Kick Inside
Otis Redding - Sitting on the Dock of the Bay (kokoelma)
Stevie Wonder - Hotter Than July

Upeaa möhistelyä!

Levymessuilla haisi oudolta. En tiedä oliko se Vernissa, myyjät, asiakkaat, käytetyt vinyylit vai mikä, mutta sellainen ummehtunut haju siellä leijui. En yritä tässä mustamaalata levymessuyleisöä, olinhan siellä itsekin. Kuulun porukkaan. Möhiksiin. Vaikka ei minulla ole isoa mahaa.

Pari kuulemaani keskustelua:

"Mä en edes tykkää tästä musasta, siinä on vaan niin hyvät soundit"
"No nyt on just oikea hetki ruveta keräilemään Curea, nää ei tästä halpene"
"Sen jälkeen ku me viimeks nähtiin mä rupesin uudestaan keräilemään. Nyt mulla on kaikki Frank Zappat. Siis studiolevyt, boksit ja 12-tuumaiset sinkut".

Tämä taas oli oudoin näkemäni levy.

Menkää tekin levymessuille! Se on hieno paikka ihmiselle.