Edellisessä postauksessani melkein pari viikkoa sitten lupasin palata tähän levyyn. Nyt palaan. Muutin tässä välissä ja kärsin ikävän jäykästä flunssasta, joten siinä selityksiä postaamattomuudelle. Muuten blogi ei pidä varsinaista kesälomaa, vaikka vähän yli viikon pausseja saattaa tullakin.

Mutta National. Natikka. Natsku. High Violet oli bändin edellinen julkaisu. En oikeastaan edes tajunnut rakastavani levyä ennen kuin olin kuunnellut sitä kolmen viikon ajan työmatkoilla junassa. Nyt kuljen työmatkani pyörällä tai henkilöautolla, joten vastaavaa strategiaa en ole voinut Trouble Will Find Me:hen kokeilla. Tiesin kuitenkin, ettei tämän kanssa voi lähteä höntyilemään.

Heti kärkeen on sanottava, että ei tämä muutaman viikon kuuntelun perusteella ikävä kyllä ole Nationalin paras levy. MUTTA ei se myöskään ole ansainnut sitä brutaalihkoa backlashia jota olen ollut havaitsevinani suomalaisessa musiikkimediassa (joka on, kuten tiedämme, laaja kuin khaleesien aro).

Vaikka Trouble Will Find Me ei ole Nationalin paras levy, se on todella hyvä levy. Myönnettävä on, että levyn keskivaiheilla ote aavistuksen kirpoaa, mutta tappavan rauhallinen ja painava orkestraatio yhdistettynä julman kauniiseen tunnelmaan on edelleen voittamaton yhdistelmä. Matt Berninger ei tällä levyllä ylly rokkaamaan, vaan meno pysyy kautta levyn rauhallisempa kuin aiemmin. Tämä on minusta yksinomaan hyvä asia, sillä reippaammissa biiseissä Natikka on aina ollut heikoimmillaan. Berningerin punaviinipöhnäinen ja Brooklyn-tavalla rähjäinen karisma ei sovi irrotteluun, vaan musertavan surun ja hyperkuivakan huumorin välittämiseen.

Sanoituksetkin ovat jälleen loistavia - vaikka tuskin yhtenäisiksi tarinoiksi tarkoitettuja. Itse asiassa levyn rauhallisen tempon ansiosta värssyihin pääsee entistä nopeammin sisään. Pink Rabbitsista löytyy Natikan uran muistettavin sanoituspätkä (no okei, heti I'm half awake in a fake empiren jälkeen):

"You didn't see me I was falling apart
I was a white girl in a crowd of white girls in the park
You didn't see me I was falling apart
I was a television version of a person with a broken heart"

Parasta tässä levyssä - kuten High Violetissakin - on loputtomalta tuntuva kulumattomuus. Uuteen kuuntelukierrokseen lähtee aina mielellään, varsinkin jos on shuffle-kuuntelija kuten minä, ja keskivaiheen loiva notkahdus ei häiritse.

Tulee löytymään vuoden parhaiden levyjen listalta tässä blogissa, luulen.

Toivottavasti tulevat keikalle. Kolme National-keikkaa nähtynä! (Ruis, Ankka, Kulttuurilato).