Tulee taas vähän sellainen olo kuin palauttaisi lukion äidinkielenopettajalle jotain pakollisten kurssien tehtäviä kun tällaisista kaanonin kaanonissa olevista moderneista klassikoista kirjoittaa. Mutta minulle tuli jostain syystä sellainen olo, että tämä kirja pitää lukea, ja te arvon lukijat saatte nyt nauttia tämän kokemuksen herättämistä ajatuksista.
...unbelievable huge bulge over to the West Coast, and all that road going, all the people dreaming in the immensity of it, and in Iowa I know by now the children must be crying in the land where they let the children cry, and tonight the stars’ll be out, and don’t you know that God is Pooh Bear? the evening star must be drooping and shedding her sparkler dims on the prairie, which is just before the coming of complete night that blesses the earth, darkens all rivers, cups the peaks and folds the final shore in, and nobody, nobody knows what’s going to happen to anybody besides the forlorn rags of growing old, I think of Dean Moriarty, I even think of Old Dean Moriarty the father we never found, I think of Dean Moriarty.
En enää tarkasti muista miksi tartuin tähän kirjaan, mutta ehkä se oli kesä ja klassikoiden taklaamisen mentaliteetti. Ehkä se, että edelliset kirjat olivat self helpiä ja scifi-trilleriä. Siis että kevytoletettujen kirjojen jälkeen pitäisi kenties tarttua johonkin tanakampaan. Tiedän varmasti, että minulla ei ole mitään ikäkriisiä tai kaipuuta moottoripyörän selkään, joten sitä motiivia On the Roadin lukemiseen ei ollut.
The sun began to get red. Nothing had been accomplished. What was there to accomplish?
Kirjan jonkun painoksen kannessa on mies tai miehiä istumassa moottoripyörän selässä, paikoillaan (en tosin löytänyt sitä googlella joten ehkä olen kuvitellut koko kannen). Siitä syystä olin aina kuvitellut, että tässä ajellaan moottoripyörillä, mutta en muista yhtään kohtausta jossa näin olisi ollut.
I realized these were all the snapshots which our children would look at someday with wonder, thinking their parents had lived smooth, well-ordered, stabilized-within-the-photo lives and got up in the morning to walk proudly on the sidewalks of life, never dreaming the raggedy madness and riot of our actual lives, our actual night, the hell of it, the senseless nightmare road. All of it inside endless and beginningless emptiness. Pitiful forms of ignorance.
Niille jotka eivät tiedä, kyseessä on vahvasti kirjailija Kerouacin omiin kokemuksiin perustuva viisiosainen kertomus hänestä ystävineen USA:n teillä. Tarinassa ei sinänsä ole spoilereita, ja joka tapauksessa kirja on 70 vuotta vanha, joten "spoilailen" ihan surutta.
Bitterness, recriminations, advice, morality, sadness – everything was behind him, and ahead of him was the ragged and ecstatic joy of pure being.
Kerouac esiintyy kirjassa nimellä Sal Paradise. Hän on newyorkilainen kirjailijanalku, jolla on vaihtelevia syitä lähteä tien päälle kulkemaan. Ensin hän haluaa nähdä mitä "NYKIN" ulkopuolella on, mutta myöhemmin hän tunnistaa tarpeen vaeltaa. Alussa hän lähtee tapaamaan jo enemmän kulkeneita ystäviään, joista toiseksi päähenkilöksi ja Salin idoliksi nostetaan Dean Moriarty -niminen hullu. Ilmeisesti aluksi yritettiin väittää, että Dean Moriarty olisi Jack Kerouac, mutta minusta kirjoittaja tekee selväksi oman tarkkailijapositionsa varsin selvästi. Ehkä se on kertojan kirous: Pitää elää, mutta pikemminkin elää muiden mukana kuin itse tapahtumien keskipisteessä.
But then they danced down the streets like dingledodies, and I shambled after as I’ve been doing all my life after people who interest me, because the only people for me are the mad ones, the ones who are mad to live, mad to talk, mad to be saved, desirous of everything at the same time, the ones who never yawn or say a commonplace thing, but burn, burn, burn like fabulous yellow roman candles exploding like spiders across the stars and in the middle you see the blue centerlight pop and everybody goes ‘Awww!’
Muistan kuulleeni, että kirjan kieli oli jotenkin vallankumouksellista tai runollista. Siksi ensimmäiset 100 sivua olivatkin pettymys, kun kerronta oli suhteellisen suoraa. Kenties periodisesta kirjoitustahdista johtuen Kerouac kuitenkin kiihdyttää kerrontansa hengästyttävän hienoon rytmiin puolesta välistä eteenpäin, ja Deanin kanssa koetut seikkailut saavat filosofisen luonteen, mikä varmaankin selittää On the Roadin päätymistä niin sanotun "beat-sukupolven" raamatuksi.
This is the story of America. Everybody’s doing what they think they’re supposed to do.
On hassua, että 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa jazz ja bepop olivat "rokkia". Niinpä Kerouac kirjoittaa hienosti pääkaksikon kokemista keikoista, aivan kuin he olisivat todistamassa Jimi Hendrix Experienceä jollain pienellä klubilla 20 vuotta myöhemmin. En epäile etteikö jazz-keikoilla olisi ollut kiihkeä meininki, ja ettei näin olisi edelleen, mutta Salin ja Deanin suosikkimusana bepop saa ajankuva-klangin.
My aunt once said the world would never find peace until men fell at their women’s feet and asked for forgiveness.
Välillä kirja on jopa parodinen kuvatessaan Deanin ja Salin valkoisen miehen kamppailua. Eukkoja siitetään siellä sun täällä, ja heitä myös jätetään varsinkin Deanin toimesta hoitamaan lapsia sinne tänne. Toimintaa ei varsinaisesti selitellä, mutta tapa jolla Kerouac kuvaa lähtöjä antaa ymmärtää, että beat-liike oli nimenomaan vastuuta pakoilevien ja vapautta etsivien miesten, ei niinkään kotona odottavien naisten liike. Tai ainakin Deanin ja Salin ja kaverustensa puolisot ovat järjestään niitä, jotka joutuvat motkottamaan miestensä menohaluista. Naisia - tai tyttöjä - myös isketään huolettomasti niin nuorina, että kirjaa tuskin julkaistaisiin tällaisenaan enää nykyään:
After that I went to Denver and met Marylou in a soda fountain that spring. Oh, man, she was only fifteen and wearing jeans and just waiting for someone to pick her up. Three days three nights of talk in the Ace Hotel, third floor, southeast corner room, holy memento room and sacred scene of my days – she was so sweet then, so young, hmm, ahh!
Silti, kaikesta ajankuvan tunkkaisuudesta ja hitaasta startista huolimatta kirja otti lopulta kyytiinsä. Myöhemmin matkustamalla itsensä etsimisestä on tullut yksi suurimmista länsimaisista kliseistä, mutta Kerouacin kertomana prosessissa on kiimaa ja taikaa. Oikeastaan tähän tekstin lomaan ripotellut lainaukset kertovat parhaiten mitä tarkoitan. Itse tyydyn sanomaan, että lopulta ymmärsin oikein hyvin, miksi tästä kirjasta on tullut klassikko.
