Luin varmasti koko planeetan viimeisenä Stieg Larssonin Millennium-trilogian. En oikein jaksa dekkareita, mutta onneksi entisen työpaikan toimari sai patistettua lukemaan ne.
On nimittäin järkyttävän hieno kirjasarja! Voi vain ihailla Larssonia, rasisminvastaisen työn rahoittamiseksi kirjoitti öisin pari dekkaria...
Ruotsalaisia elokuvaversioita en ole nähnyt, ja kun ensimmäistä kertaa kuulin, että jenkitkin tekevät omat versionsa, en odottanut tai ajatellut oikeastaan mitään. En siis edes tiennyt, että David Fincher tulee ohjaamaan nuo elokuvat.
Eilen asiat muuttuivat, kun YouTubeen "vuosi" elokuvan teaser trailer. Kuten Mashable kirjoittaa, kyseessä on selvästi Sonyn suunnitelmallisesti viraaliksi tehty "red band" -kieltomerkillä varustettu traileri. Vai miten muka leffateatterissa salaa kuvatun trailerin äänet olisivat noin hyvät? Tai miten kuva on alun "leffateatteriympäristön" vilauttamisen jälkeen niin hyvä?
FIncherin tulkintaa joka tapauksessa odotan. Synkkyyttä ja likaa, painajaisia. Ja paras slogan: Feel bad movie of christmas.
Atticus Rossin kanssa saadun Oscarin jälkeen Trent Reznorin leffamusat ovat ilmeisesti entistä kysytympiä. Tuossa trailerissa kuultava versio Led Zeppelinin Immigrant Songista on ainakin mahtava.
EIlen kuulin, ja tänään olen asiasta varma. Eminem ja Royce Da 5'9'' ovat kymmenen vuotta sitten tehneet muutamia biisejä nimellä Bad Meets Evil (Eminemin Slim Shady LP:n biisin mukaan, jossa Royce oli mukana), mutta nyt on suunnitteilla kokonainen levy.
Emppu ja Royce riitaantuivat, kun jälkimmäistä ei huolittu D12-porukkaan mukaan. Olisi kannattannut, sillä vaikka D12-levyillä muutamia ihan hauskoja raitoja onkin, ei niistä voi kovin maireaan sävyyn jutella.
Nyt ei puhuta mistään indieblogeissa kuhinaa aiheuttavasta "tässä on jännä altsu-gimmick" -räpistä (Tyler, The Creatorin levy oli löysä paska, vaikka Yonkers kova biisi onkin). EI, tämä on "otetaan kaksi mc:tä ja annetaan niiden räpätä sydämensä kyllyydestä jämäkän biitin päälle" -räppiä. PERUSRÄPPIÄ voisi kai sanoa.
Se Tyler, The Creatorin levy on kyllä oikeasti paska. Shokkiarvo on rapissa käytetty niin monta kertaa. Jos oikeasti haluatte kuulla loistavaa mieleltään sairaan kaverin räppiä, kuunnelkaa Blue Sky Black Death presents The Holocaust. Siinä on teille shokkiarvoa.
Eminem on mahtava räppäri. Kaikki eri mieltä olevat sulkekaa tämä sivu. Viiitsi viiitsi, älkää sulkeko, ei mulla oo varaa menettää niin montaa lukijaa. Mutta jos otetaan vaikka Eminemin säkeistö maailman parhaalla rap-levyllä (Jay-Z:n Blueprint), Renegade-biisissä. Vaan KAPPAS, tuo biisi oli alun perin Bad Meets Evilin, mutta välirikon jälkeen Emppu nauhoitti sen Jay-Z:n kanssa.
Eminemin uusimmat levyt olivat konseptitasolla hyviä, mutta vieroitusoireista paranoidisti sylkevän miehen ulosantia oli levymitassa raskasta kuunnella.
Nyt on palattu ydinosaamiseen. Järkyttävän kovat säkeistöt, jotka ovat järkyttävän monimerkityksiset ja teknisesti lähes kaikilla lattiaa pyyhkivät. Biitti on tanakka, kertosäe ei yritä päästä Beyoncén levylle. Royce Da 5'9'' ei ole Empun välirikon jälkeen menestyksellä juhlinut ("Me and Shady deaded the past, so that basically resurrected my cashflow"), mutta vanhan partnerin kanssa inspiraatio on herännyt. Detroitin hurjat pistävät HYRSKYN MYRSKYN.
Ei ole pitkään aikaan tullut näin mahtavaa fiilistä rap-biisistä. Sellanen "KUULITSÄ MITEN SE SANO??" tai "EI VOI OLLA TOLLASTA FLOW'TA". Tänä vuonna tulossa levy, turha kai sanoa, että ODOTAN.
Kuunnelkaa nyt tätä. Kuunnelkaa ja palvokaa.
PS. Munamiehen levy meni albumilistan kärkeen. Olisko nää musatoimittajan hommat tässä. NO EI VAAN, onnea Eggman, onnea Walrus!
EDIT!!!
Lisään tähän vielä (ruman) sanoitukset sisältävän videoversion, niin pysytte kärryillä tossa järjettömyydessä. Noissa sanoissa on tosin pari virhettä. Eminemin säkeistössä "roll"-sanan jälkeen huudetaan danish, koska danish roll on se leivonnainen.
Don DeLillosta on hieman yli kahdessa vuodessa tullut lempikirjailijani. Kuvitelkaa, elin 29 vuotta lukematta Don DeLillon kirjoja, vaikka ukko on julkaissut niitä koko olemassaoloni ajan - tai itse asiassa kymmenen vuotta kauemminkin, eka kirja ilmestyi vuonna 1971.
Sitten tuli Underworld, jonka luin ystäväni Viton suosituksesta. Näin jälkikäteen katsottuna kirja on melko epätyypillinen DeLillo - varsinkin uudemman pään tuotannosta. Isoteemainen kirja seuraa baseball-pallon (jos olisin kirjoittanut "pesäpallon", olisitte ymmärtäneet väärin) matkaa 1900-luvun USA:ssa, ja tulee siinä samalla kuvanneeksi tuota jättimäistä kansakuntaa järkyttävän upealla tavalla.
Lempikirjani DeLillolta on kuitenkin White Noise. Ukon kieli on kaikissa kirjoissa käsittämättömän häikäisevää ja ajatukset ja ajatuskulut äärimmäisen tuoreita. White Noisessa seurataan pikkucollegen Hitleriin erikoistunutta tutkijaa ja hänen yrityksiään solmia ihmissuhteita. NIIN hauska, niin älykäs kirja että oikein pyörryttää kun sitä lukee.
Mutta asiaan. DeLillon tuorein kirja on melko pienimuotoinen romaani Point Omega, joka ilmestyi viime vuonna. Siinä elokuvantekijä matkustaa aavikolle tapaamaan entistä USA:n hallituksen sotaneuvontantajaa, tarkoituksenaan kuvata hänestä dokumenttielokuva. Vanha mies ja onneton elokuvaohjaaja hukkuvat ajattelemaan aavikkomökin kuistille.
Ja taas pyörrytti. DeLillon kirjat eivät toden totta ole mitään cliffhanger-juonisia jännäreitä, joissa lopun kertominen paljastaisi kaiken. Point Omegassa etsitään kait nykyihmisen seuraavaa askelta. Muuttuuko kaikki merkityksettömäksi. Toinen haaveilee "vallankumouksellisen" dokumenttielokuvan tekemisestä, toinen tuijottaa aavikolle ja juo viskiä - aiemmassa elämässään antoi abstrakteja neuvoja sotapäälliköille.
Tai näin minä sen näin.
Ei aiheeltaan niin lumoava kuin parhaat DeLillot, mutta mieleen se jää pyörimään tiiviisti, ja kieli on jälleen vertaansa vailla.
Point Omegan jälkeen ryhdyin lukemaan George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan ensimmäistä osaa, Game of Thronesia, johon perustuva tv-sarja alkoi äskettäin jollain maksukanavalla. Ostin Kindlestä neljä ekaa kirjaa yhtenä kimppana. Tommoset 5000 sivua. Luen ekan, ja sit jotain muuta. Fantasiaa ei vain VOI kirjoittaa lyhyesti.
On kelle tahansa kirjailijalle epäreilua joutua luetuksi DeLillon jälkeen, mutta jo sadan sivun jälkeen tuo fantasia rupesi vähän tökkimään. Toisaalta se on koukuttavaa ja Martin on varmasti nykyfantasian tekijöistä kyvykkäin, mutta NIIN kliseisiä henkilöhahmoja tuohonkin on tungettu ja niin ennalta-arvattavissa uomissa se kulkee, että vähän vituttaa. (Kunniakäsitys ja veljeys, rumat ja lihavat ihmiset ovat ilkeitä, yksinkertainen elämäntapa tuottaa jaloimmat ihmiset, kauniit naiset ovat joko herttaisia hölmöjä tai kylmiä syöjättäriä, "pohjoisessa" tai "kaukana" on joku Erisnimellä kuvattu Paha Rotu, jonka uhka leijuu tapahtumien yllä jne jne jne).
Mut kyllä tuo taas kuitenkin koukuttaa.
En muuten tiedä miksi en ole tarttunut tuohon aiemmin, yleensä etsin OIKEASTI hyvää scifiä tai fantasiaa tasaisin väliajoin. Fantasiaa en ole löytänyt sitten Robert Holdstockin... nyt olen siinä rajoilla.
Olen sivuuttanut Gang Gang Dancen tuotokset aiemmin olankohautuksella. Tai jos totta puhutaan, en ole tainnut kuulla kuin ohimennen paria biisiä. Uusi albumi Eye Contact kuitenkin miellyttää, isosti.
Brooklyniläisbändistä on puhuttu "kokeellisena elektrobändinä", ja olin ajatellut, että tuotanto on jotain satunnaista kilkettä. Näin ei ole, ainakaan Eye Contactin kohdalla.
Yllätys oli positiivinen ja miellyttävä, kun jo ensiraita Glass Jarista kuoriutuu jonkinlainen eeppinen versio Blonde Redheadin tuotannosta. Toki vauhdikkaampaakin raitaa löytyy, esimerkiksi MindKilla, joka kuulostaa outoilumaallikon korvaan Björkin ja M.I.A.:n ristisiitokselta. Pääpaino on kuitenkin leijuvammassa tavarassa. M83 meets Blonde Redhead ehkä? Romance Layers -biisillä on mukana Hot Chipin Alexis Taylor, josta saa myös tietty vihiä. Glass Jar on joka tapauksessa albumin hienoin raita.
Olen totaalisen pihalla tästä Animal Collective -skenestä, koska Animal Collective ei ole koskaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta, mutta kertokaa nyt hyvät ihmiset jos tuolta samasta bändimaastosta löytyy jotain Gang Gang Danceen verrattavaa.
Pari kertaa sivulauseessa tullut hehkutettuakin tätä kirjaa jonka sain tossa muutama päivä sitten luette. Perkele, latasin tämän Kindle Storesta kun näin hehkutuksia, mutta en tajunnut että tämä(kin) scifi-kirja on moniosainen (tai onneksi vain kaksiosainen). Simmonsin kirjat ovat muutenkin päälle tuhatsivuisia järkäleitä, joten tarinan saisi mainiosti mahtumaan yhteenkin kirjaan.
Hiukan tuo sarjoitus verottaa tämän kirjan loistavuutta. Kirjojen pitäisi olla kokonaistaideteoksia, tämäkin lppui siis aivan keskeltä, ei minkäänlaista loppua tai päätöstä.
Mutta, onhan tämä siis edelleenkin häikäisevän nerokasta, mielikuvituksellista ja käsittämättömällä tavalla intertekstuaalista ja viihdyttävää scifiä.
Kirjan tarina liittyy löyhähkösti Homeroksen Iliakseen (mistä kirjan nimikin siis tulee). Hockenberry-niminen Homeros-tutkija huomaa olevansa Antiikin jumalten palveluksessa ja valvovansa Troijan taistelua yhdeksän vuoden ajan, eli että tapahtuuko kaikki kuten Homeros kirjoitti. Tämä tapahtuu menneisyydessä, koska maapallolle muuttaneet "post-humanit" ovat avanneet liikaa madonreikiä aikojen ja ulottuvuuksien välille, mistä syystä myös muualla avaruudessa asustavat orgaaniset koneet tulevat katsastamaan, että mitäs helkkaria Marsissa tapahtuu (jonne Antiikin jumalat ovat muuttaneet asumaan). Maapallolla taas asuu enää 100 000 ihmistä, joille "post-humanit" ovat jättäneet palvelijoita, ja joiden ei tarvitse tehdä mitään, mutta jotka 100 vuoden elämisen jälkeen "siirtyvät post-humanien pariin kiertoradalle".
SEMMOSTA. Etenkin tuo Iliaksen sekoittaminen tarinaan on huikeata - ja tuleepa samalla opiskeltua Antiikin tarustoja. Tarinankuljetus on sujuvaa, ja kirjasta tulee juuri sellainen fiilis kuin parhaasta scifistä kuuluukin: kuvainnollinen hengen haukkominen ja virnistys. (Kuulostaa kieltämättä vähän oudolta).
Philip K. Dick on maailman paras scifi-kirjailija, hänen kirjoissaan (kuten kaikissa hyvissä kirjoissa) on myös subteksti. Simmonsilta ei sellaista löydy. Tarina on vetävä, mutta kun kirja on loppu, ei jää mitään käteen. Luulin aluksi, että näin kävisi, mutta olin väärässä. Siksi esimerkiksi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on parempi kirja. Aion tietenkin silti lukea Iliumin jatko-osan (heti kun saan Don DeLillon Point Omegan luettua), koukuttavaa paskaahan tuo on.
Olin tiistaina katsastamassa Glasvegasin keikan Circus-klubilla. Keikka jätti hiukan kaksijakoisen jälkimaun. Toisaalta ekan levyn biisit lähtivät komeasti, ja uusi ruotsalainen mimmirumpali (joka hänkin soittaa seisaaltaan) paukutti menemään voimalla. Se toinen Allan kitarassa oli sympaattinen ja tehokas, ja James Allan ihan oikeasti osasi laulaa biisit.
Euphoric Heartbreak -levystä en sen sijaan juuri pidä, vaikka siltäkin toki muutama hyvä biisi löytyy. Mutta sen pöhöttynyt yleiskuva välittyi myös keikkatilanteeseen, ja juuri se oli keikan suurin ongelma.
En tiedä James Allanin päihdehistoriasta, mutta jonkinlaista päihdeongelmaa miehellä lienee ekan levyn jälkeen ollut. Ja kuinka ollakaan, ukko näytti keikalla joltain Fast Show'n kokaiinisketsin hahmolta. Pienet pyöreänmuotoiset Madchester-aurinkolasit ja kokovalkoinen vaatetus.
Miehellä oli myös bändinsä t-paita (hihat tosin leikattu veks), joka vihdoin antoi minulle vihjeen siitä, mitä Euphoric Heartbreakin viralliseen kirjoitusasuun lisätyt kenoviivat oikein tarkoittavat. Levyn virallinen nimi on siis EUPHORIC /// HEARTBREAK \\\.
Bändipaidassa typografia oli kuitenkin seuraava: Euphoric / / / / Heartbreak \ \ \ \
Paita on vissiin joku kiertuepainos, koska sitä ei bändin virallisesta nettikaupasta löydy, mutta joka tapauksessa: James Allanin koksuolemus ja nuo paidat... voisivatko viivat merkata juuri sitä, mikä Glasvegasin toisessa levyssä on pielessä? Olisivatko ne kokaiiniviivoja?
Tässä Glasvegas-teoriani. Kyllä tuo keikka kannatti nähdä, vaikkei se parhautta edustanutkaan.
Tänään ajattelin ei-mihinkään-ajankohtaiseen-asiaan-liittyen kirjoittaa meikäläisen kirjoissa kaikkien aikojen kovimmista rap-levyistä, suomalaisista sellaisista. Listauksethan ovat parhaita, kuten kaikki tietävät.
Ja kuten aina, huomenna lista saattaisi olla erilainen.Varsinkin kun nyt huomaan että tämä on ihan saatanan tylsä kaanonmieslista. No, ei voi mikidi-mitään, nämä tunnustetut klassikot ovat ihan syystä tunnustettuja klassikoita. Kokonaisten onnistuneiden albumien tekeminen on ollut monelle kovalle suomiräppärille todella vaikeata.
Tämän levyn tilalla voisi MELKEIN olla Loost Koosin Ei väistetä jos ei tunneta, mutta Kemmuru vetää kuitenkin pidemmän korren. Molemmilla ryhmillä on äärimmäisen taitavat mc:t ja hyvä meininki, mutta Kemmurun tuotanto on kuitenkin parempaa ja Jodarok on Suomen paras freestyle-mc (muistelkaa vaikka sitä Rock-Suomen hiphop-jaksoa jossa Jodarok ja Loost Koosin Särre friistailasivat juonta eteenpäin).
Kemmurun paras biisi Unohtunut löytyy toki debyytiltä Mites se teiä?, mutta Kehumatta paras kokonaisuutena ylivoimainen. Kemmuru on vähän kuin hiphopin Miles Davis, jonka biiseistä kehkeytyy usein yli seitsenminuuttisia jameja. Miska eli Aksim pitää soundit tiukasti hanskassa.
4. Ruudolf - Vaimo (2003)
Joo, Doupeimmat Jumala seivaa on teknisesti ja biisillisesti parempi, mutta Vaimo-levy on niin vahvasti tunteella tehty, että sitä kuuntelee edelleen innolla. Ruudolf oli siis hiukan aiemmin kääntynyt uskoon (freestyleissä kauhua herättänyt Rudy Rääväsuu oli siis kuollut) ja eronnut "vaimostaan" (oikeasti se taisi kuitenkin olla tyttöystävä), sen jälkeen mies sämpläsi käytännössä mitään muuttamatta soul-standardeja ja äänitti jollain rupisella mikillä levyllisen erotilitystä - huumoria unohtamatta. Ruudolf on itsekin biiseissään myöntänyt, että tämän jälkeen oli vaikea tehdä biisejä "kun ei oo ollu uusii ideoit". Neroutta. Ei tietenkään löydy Spotikasta, mutta YouTubeen on loppuunmyydystä painoksesta vuodettu melkein kaikki biisit.
3. Ritarikunta - Saranat avaavat sanat (2001)
Tämä oli ensimmäinen hiphop-levy josta innostuin, tai joka oikeastaan esitteli minulle suomenkielisen räpin. Pidin toki Renesanssiakin hyvänä musiikkina, mutta omaan maailmaani tämä iski lujiten. Chyde ja Hopee (nyk. Lempi-Joe) olivat establismenttiavastaan, hyvien asioiden puolesta. Levyn taustat ovat vieläkin virkistävän omalaatuisia, eikä matkalle ole osunut yhtään huonoa biisiä. Parhaassa biisissä eli Kuka sua kuskaa on Jukka-Pojan ja Nopsajalan myötä mukana myös Jamaika-vaikutteita, jotka muutenkin kuuluvat Ritarikunnan meininkiin.
Tämän jälkeen toivoin Ritarikunnalta vielä kovempaa kokonaisuutta, mutta ukot keskittyivät iisisti ottamiseen ja pilviläppiin kenties liiaksikin. Tämä on siis kovinta RK:ta, vaikka TKU10-kokoelmalta löytyy myös järkyttävän kovaa tavaraa. Missäköhän mun TKU10-cdr muuten on... Ritarikunta-affiliate Pietari muuten julkaisi myös mahtavan ep:n Luonnollisesti syntynyt mies, jossa on kaikkien aikojen sairaimman flow'n sisältävä Taikuri-biisi. Ehkä myös kovin tausta ikinä, DJ Oddjobin duunaama.
Kuka sua kuskaa -biisiä ei näköjään ole YouTubessa, joten toiseksi paras vaihtoehto on Mä en jaksa, jossa sämplätään Tehareiden Eskimon silmiä.
Hiukan samoin kuin Ritarikunnan tapauksessa odotin myös Ceebroilta jotain VIELÄ kovempaa levyä 0. jälkeen, mutta tämä jäi lopulta mestariteokseksi. Mutta millaiseksi mestariteokseksi... huh huh, RoopeK:n tuotanto kuulostaa edelleenkin JÄRJETTÖMÄN freeshiltä, ja mc:inähän RPK, Pijall ja MattiP ovat yksittäisinäkin huikeita.
Luisuivat sittemmin pois hip hopista dub stepiin jne, eikä Nollapistekään mitään klubiräppiä ole, mutta lukemattomia dreadlock-backpackereita tämä inspiroi varmasti edelleen. On siinä ja siinä että tämä pitäisi hylätä suomirap-listalta, koska tämä sijoittuisi korkealla missä tahansa albumilistauksessa, mutta mc-toiminta on kuitenkin yksi tärkeimmistä levyn osatekijöistä, joten menköön. Hyviä englanninkielisiä mc:itä ei Suomessa juuri ole, mutta Ceebrot hoitavat hommat sekä englanniksi että suomeksi. Kova on muuten myös Pijallin ja RoopeK:n Serkkupojat-levy, järkyttävän kova jopa.
Nollapiste on kriisi tai korkein piste. Ja mitä hemmettiä, tämä on ilmestynyt Spotikkaan!
1. Asa - Terveisiä kaaoksesta (2006)
Olen sitä luokkaa kova Asa-fani, että tällä listalla olisi voinut olla useampikin Asa-levyjä ja Avaimen Punainen tiili vielä siihen päälle. Lopulta kärkipaikasta kisasivat Leijonaa metsästän ja sitä seurannut Terveisiä kaaoksesta.
Leijonaa metsästän -levyn etuna on se valtava yllätysmomentti (toki ostin Posse-lehden mukana jo vuotta aiemmin lehden nimibiisin) joka muutaman vuoden hiljaiseloa ja Asaksi muuttuneella Matti Salolla oli. Sellaista räppiä ei oltu sitä ennen Suomessa tehty, eikä ole muuten tehty sen jälkeenkään. Leijonaa metsästän on myöskin perinteisempi rap-levy verrattuna Terveisiä kaaoksesta -levyyn. Mutta vasta Terveisiä kaaoksesta vei Asan vision perille asti. Slaavilaisuus, käsittämättömän isot vertauskuvat jo heti kansilehden "avaruuskoivuista" (koivuissa on mustaa ja valkoista, dialektiikka, kansallismaisema, mielensisäinen avaruus jne jne jne jne) lähtien levyllä mennään todella syvälle.
Itkuahan abstrakti sanoitustyyli aiheutti, mutta Asaa pitääkin verrata enemmän runoilijaan kuin iskulinjaräppäriin. Yksittäisiä huippukohtia on äärimmäisen vaikea valita, mutta ovathan esimerkiksi Monimuotosii tai Yksinäisyyden ja hiljaisuuden vuori suorastaan pelottavan upeita kappaleita. Kaikkien aikojen parhaimman suomihop-levyn tästä varmasti tekeekin tuo konseptin huipentuminen - kansanmusiikki, suomalaisuus, abstraktit sanoitukset, helposti maamme paras mc ja upeasti soitettu musiikki.
Asan sanotuksia tekee sitäpaitsi mieli pistää tekstin sekaan lainausmerkkien väliin. Nero.
"Uusiutuva vuosisata pääsee pälkähästä. Rauha-sota-rauha-sota, lähtee nälkä tästä." tai "Sun filosofia on vaan kasvukauden pituus, mä selittäisin mut siihen menee ikuus".
Pistetääs kaksi biisiä. Ensin tietty Monimuotosii.
Vaaranmaassa kertsin laulaa Jätkäjätkien kultakurkku Joska Lakopoulos.
En yleensä postaile biiseistä vaikka se musiikkiblogeissa hedelmällistä onkin. Olen niin runsassanainen ja abstraktimpien aiheiden ympärillä ajatuksiaan pyörittelevä kaveri, ettei näihin ole jäänyt aikaa.
Nyt rikon kaavaa ja postaan biisistä.
Suomessa tehdään tällä hetkellä paljon englanninkielistä poppia. Tai siltä ainakin tuntuu kun kuuntelee työpöydälle saapuvia levyjä ja sähköpostiin saapuvia tiedostoja lävitse. Siellä on hiukan massaan hukkumisen ongelmaa, mutta One of the Pigeons on toistuvan kuuntelun avulla noussut mahtavasti esiin.
Tyylillisesti tässä liikutaan The Killersin ja brittipopin välissä, mutta tyyliseikkoja en jaksa musiikissa useinkaan fanittaa. Kyseessä on HYVÄ BIISI. Vieläpä sellainen, että ensin kuuntein sen kerran ja heitin sivuun. Palasin kuitenkin biisin ja soitin sen pari kertaa radiossakin. Ja koko ajan se kuulostaa vain paremmalta.
Bändin kannalta hankalaa on se, että vaikkei voi missään nimessä puhua matkinnasta, tässä ei ole sellaista nopeaa huomion kiinnittäjää, vaan biisiä pitää vain perinteisesti kuunnella.
Pitäkää siis tätä bändiä silmällä, tai sanokaa ainakin mitä pidätte biisistä.
Turussa osataan tehdä musiikkia. Ainakin Ruohosen veljekset (nuorempaa kaartia) ja The Friendistäkin tuttu Mikko osaavat.
En edes yleensä jaksa kuunnella ep:itä, jotenkin ne ovat sellaisia onnettomia väliinputoajia irtoraitojen ja albumien välissä. Tätä käsitystä pitänee muutenkin muuttaa, sillä tulevaisuudessa 8-12 biisin albumit saattavat käydä harvinaisemmiksi. Slippery & Infected on joka tapauksessa ensimmäinen ep aikoihin, josta innostuin tosissaan.
Ensin kuultu biisi Nigerian Girl (jota soitin radiossakin melko lailla) oli toki ilmeinen Vampire Weekend -pastissi, mutta tarkasti kuunnellessa biisissä oli paljon muutakin. Se ikäänkuin kuoriutui VW:stä tanssittavaksi altsurockiksi.
Se ei kuitenkaan kerro mitään koko levyn annista. Toisena biisinä kuullaan Fucking, joka on supersärötetty powerpop-pala. Powerpop nouseekin ep:llä päällimmäiseksi, sillä paras biisi No Time To Kill You hakee Pixiesiltä ja ehkä jopa Cheap Trickiltä verta ja pistää sitten ranttaliksi.
Hi-Fi Tourist, se on taas kuin 1980-luvun R.E.M.iä, tai ehkä mielijohde tulee alitajuisesti New Adventures in Hi-Fi:stä (joka ei tietenkään ilmestynyt kasarilla), en tiedä.
Powercock Fantasia on taas särötettyä powerpoppia, mutta jälleen helvetin riemukasta. Levy kestää vartin, yleensä se tulee kuunneltua vähintään kahdesti putkeen.
Tämä ei ole mitään blogimusiikkia varsinaisesti, siihen se on liian rämäpäistä. Ei siitä myöskään koko kansan suosikkia tule, mutta eipä minun rakastamastani musiikista muutenkaan yleensä tule. Äärimmäisen tutustumisen arvoinen paketti joka tapauksessa.
En jaa jackrussellinterrierinkuvia ep:ille, mutta neljä tähteä tämä saisi jos tekisin arvion lehteen.
Kuunnelkaa! Soundcloudista löytyy Nigerian Girl, muut voitte ostaa levykaupoista tai bändin kotisivujen kautta.
Oho, tulipa taukoa kirjoittamiseen. Tässä on ollut vähän kaikenlaista.
Mutta asiaan.
Kun Voddlerlauntsattiin, olin maltillisen kiinnostunut. "Elokuvien Spotify" oli seksikäs termi, mutta valikoiman pienuus epäilytti. En itse asiassa suuremmin käyttänyt palvelua ennen kuin sain kotiin päivitettyä "viihdekeskuksen" (eli sen Audio Pro Radio Onen siis ostin) niin, että kuva näkyy töllöstä ja ääni tulee laadukkaasti muualta. Sen jälkeen Voddleria on katsottu runsaasti.
Uusimmat leffat ovat oikeastaan aina Voddlerissa maksullisia. Maksaminen on kuitenkin todella helppoa, joten en edes oikeastaan leffaa valitessa katso onko se maksullinen vai ei. Yksi klikkaus hoitaa maksun luottokortilta. Kuten web-ammattilaiset tietävät, maksun helppous on TÄRKEIN asia palvelun menestymisen kannalta - tämä on Voddlerissa hyvin hallinnassa.
Helppokäyttöisyys ja toimivuus ovat siis Voddlerin valtteja. Tosin (käyttäjämäärän kasvaessa?) palvelu on viimeisen kuukauden aikana pari kertaa tökkinyt, mutta tämä on korjaantunut streamin laadun muuttamisella "high"stä "normal"iksi.
Mutta sitten
toissapäivänä
huomasin
että
Voddler
on siirtämässä maksamista pay per view -perusteisuudesta subscription- eli tilausmalliin. SIis niin, että osa leffoista on edelleen ilmaisia, osan voi ostaa pay per view -periaatteella ja osa kuuluu erilaisiin paketteihin.
EI NÄIN! Rupesi oikein vituttamaan, kun hyvää palvelua ruvetaan näin ajamaan alas. Käytännössä siis pahimmassa tapauksessa voisi joutua ostamaan monta erillistä 10€/kk-tilausta ja silti maksamaan joistain leffoista pay per view -perusteisesti.
Miten perseestä tuo on? Tällä hetkellä paketteja on tarjolla Lazy Days, Solid Drama ja joku pornopaketti (joka maksaa tietty kympin enemmän). Jos siis haluaisin katsoa jonkun noista pakettileffoista, se ei onnistu yksittäismaksulla.
MITÄ VITUN JÄRKEÄ? Nuo ovat fiksuja ihmisiä, miksi he tuhoavat oman palvelunsa niin? Lapsikin tietää, että subscription-mallissa pitää maksaa yksi könttäsumma eikä sen jälkeen murehtia maksamisesta. Ei mitään ERILLISIÄ paketteja.
Perkele.
Toivottavasti tämä perutaan. Aion kyllä katsella edelleenkin leffoja tuolta, koska se on niin kätevää enkä harrasta piratismia. Tosin Vodlukka voisi tehdä laajemmin sopimuksia jakelufirmojen kanssa, että tarjontaa saataisiin laajennettua.
Jos käytätte palvelua, niin ruvetkaa "frendeiksi", toisten leffalistojen selailu on miellyttävää. Ja jos vielä jaksatte parin lauseen arvosteluja kirjata tuonne, niin vielä parempi.
Jumalten musiikiksi kuvaili eräs tuttuni Septic Fleshin uutta albumia The Great Mass. Olen samaa mieltä, ja lisäksi innoissani tästä.
En kerkeä juuri muuten Inferno-lehteä lukemaan, mutta levyarviot luen kyllä. Olen tosin sitä luokkaa arviomaanikko, että luen ne joka lehdestä josta niitä vain löydän. Omituista sikäli, että levyarviot ovat usein geneerisiä, itseään toistavia ja aika paikalleen jähmettyneitä. Mutta minkäs teet, ne ovat rakas harrastus. Joka tapauksessa tämä Septic Fleshin uutuus on sieltä bongattu, joten kiitos Inferno ja DJ Liekki.
Septic Fleshin olen aiemmin tuntenut lähinnä nimen tasolla. Tosin Spotikka-aikakaudella aiempia kiekkoja olen nopeasti pyöräyttänyt (ja Great Massin jälkeen niin pitää tehdä vielä tarkemmin), mutta Great Mass iski heti lujempaa kuin aiemmat.
Sinfonisuus ja suureellisuus eivät ole mitään uusia pyrkimyksiä metallimusiikissa, mutta niin harvoin niitä onnistutaan tyylikkäästi saavuttamaan. Jotkut Arch Enemyn vanhemmat levyt ovat toimineet mainiosti, samoin tietenkin Cradle of Filthin vanhemmat (ja erityisesti Principle of Evil Made Flesh).
Great Mass on siksi jumalten musiikkia, että sitä kuunnellessa on tosiaan helppo kuvitella Antiikin Jumalten ryskivän eteenpäin tulisilla lentävillä kärryillä. Tämän mielikuvan alkuperä on Dan Simmonsin MAHTAVASSA Ilium-kirjassa jota juuri luen, ja josta bloggaan kyllä mahlaa valuen jahka saan järkäleen luettua.
Great Mass on kuin se Carl Orffin Carmina Buranan pätkä, jonka toimintaelokuvat ovat puhkikuluttaneet - mutta toimivana täyspitkänä albumina. Kreikkalaisbändi on samaan aikaan tosissaan ja varmasti tietoisen kieli poskella. Äärimetallia tämä myös on, eli koko aikaa ei maalailla ja anneta kuorojen puskea.
Kaikista hienouksista en ole vielä ehtinyt saada kiinni, kun levyä on tullut kuunneltua vasta pari päivää, mutta Great Mass on ottanut jo kiinni siitä tärkeimmästä metallialbumin tehtävästä: Sitä kuunnellessa tulee hirvittävän elinvoimainen olo.
UPDATE UPDATE UPDATE UPDATE Jos luet tekstiä ekaa kertaa, aloita kursivoidun osuuden alta ja lue sitten tämä.
Kiitos Olli Sulopuistolle tästä. Ilmeisesti tuo Teeman näyttämä versio on karsittu alkuperäisestä 102 minuutin versiosta. TUottajien mukaan se saksittu versio on tietenkin ihan paska. Vedän siis vähän sanojani takaisin, en Hicksistä vaan Teemasta. Alkuperäisversio telkkariin ja heti! Live and uncut! Tämän foorumin perusteella elokuvakerhot saattavat näyttää oikean version.
Lainaus tuolta foorumilta:
YLE Teema näyttää lauantaina 7.5. tunnin mittaisen version filmistä (koko kesto 102 minuuttia ja rapiat) kello 21:05, jos kiinnostaa mulkaista. Versio on riisuttu, ja tuottajat/ohjaajat itse sanovat että eivät olisi lyhytversiota halunneet edes tehdä mutta levitysyhtiön "pyynnöstä" oli vähän pakko.
En enää tarkasti muista, milloin tutustuin Bill Hicksiin, mutta on turvallista sanoa sen olleen hänen kuolemansa jälkeen. Muistan kyllä, että esittelijä oli ystäväni Antti joka oli lainannut Hicksin keikkatallenteen internetin lainalaareista. Puhutaan ehkäpä vuodesta 2000 tai 2001.
Oli miten oli, ihastuin joka tapauksessa tyypin tyyliin, ajatuksiin ja asenteisiin. En ole teini-iän jälkeen idolisoinut julkkiksia, mutta Hicksiä pidän edelleen jonkinlaisena idolinani. En siksi, että olisin aivan kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta asenne ja olemus ovat ehdottomasti ihailun arvoisia.
Hicksin stand up -komiikkaan tutustuttuani ei-yhteiskunnallinen stand up tuntui pitkään täysin turhalta. Pitäisikö kaiken stand upin sitten olla poliittista? No ei varmasti, mutta kyllä vaikkapa suomalaisten anoppi-vitsejä laukovien sössöttäjien keikkoja on aika vaikea katsoa, jos tuntee mestarin tuotantoa.
Ehkä Bill Hicks on myös hiukan sellaisessa maineessa, että tietyissä piireissä hänestä on "pakko" digata, onhan mies päässyt maininnoiksi muun muassa levynkansiin ja biiseihin (ainakin Super Furry Animals on jossain biisissä lainannut Hicksiä, ja tietty Tool).
Itselläni Hicks-fanitus eteni muutama vuosi sitten siihen pisteeseen, että tatuoin käteeni Hicksin lauseen "It's just a ride", vaikka olin nimenomaan aiemmin miettinyt, että tekstien tatuoiminen on tyhmää. Ehkä se onkin.
Jos pelkät livepätkät eivät riitä, kannattaa lukea Hicksin tekstejä ja keikkarutiineja kokoava Love All the People, jonka äärellä tulee herkistyttyä melko tavalla. Paitsi nyt se on kyllä ollut jollain lainassa jo pitkään, vielä kun muistais kenellä...
Niin, siis alkuperäinen pointti, toden totta. Yle Teema käyttää lupamaksurahoja jumalaisesti näyttämällä ensi lauantaina klo 21 vuonna 2010 valmistuneen Bill Hicks -dokkarin Jumalaton rääväsuu. Digiboksini tulee laulamaan, vaikka tuo jää kyllä myös Areenaan kuukaudeksi katsottavaksi.
Ah, tulipa hyvä mieli kun kirjoitti Hicksistä.
Ja sitten vielä tuo pätkä josta otin It's just a ride -lainan. Kenties hipeintä tavaraa josta olen ikinä innostunut, ja edelleen loppu on LIIOITTELUA, mutta silti: <3
PS. Deftones tulee Suomeen elokuun 30. päivä, epäilyttävässä maineessa olevaan The Circukseen klubikeikalle! Deftones on vähän kuin bändien Bill Hicks meikäläiselle, eli todellakin olen menossa.
Olen musadiggari, kirjaintoilija, laitteista innostuja ja juoksija. Siviiliammatiltani olen Nelonen Median radioiden musapäällikkö. Blogin mielipiteet eivät liity työpaikkani toimintaan. Jos haluat laittaa postia, se onnistuu jussi.mantysaari(ät)gmail.com
