Nyt ei ole kyllä kerennyt katsella telkkua hirveästi, paitsi Netflixistä leffoja. Mutta paria tv-sarjaa olen myös kerennyt seuraamaan. Näistä laadukkain on Boardwalk Empire, mutta aion nyt tässä hehkuttaa erästä hömpämpää sarjaa, ajoittaisessa kömpelyydessään ihanaa ONCE UPON A TIMEÄ. Olen katsellut sarjaa jenkki-Netflixistä (Media Hint -addon, uskoisin että laillista hommaa, ehkä. En piratisoi koskaan mitään, maksan siis Netflixin kuukausimaksua joka tapauksessa), mutta se tulee myös Neloselta.

Lyhyesti: Kaikkien legendaarisimpien satujen hahmot asuivat samassa maailmassa, Lumikin ilkeä äitipuoli suuttui niin pahasti Lumikille, että Tittelintuuren (LOISTAVA Robert Carlyle) taikojen avulla siirtää satuhahmot USA:n Maineen, Storybrooke-nimiseen kaupunkiin. Kukaan ei muista olevansa satuhahmo, eivätkä he suoraan olekaan esikuviaan. Tai siis kyllä KUKAAN muistaa, nimittäin pieni poika Henry, jolla on hahmojen tarinat sisältävä satukirja hallussaan. Tarina alkaa, kun hänen biologinen äitinsä (joka oikeasti on Lumikin vauva) tulee kaupunkiin. Tämä on outoa, sillä kukaan satuhahmoista ei pysty lähtemään kaupungista, eikä sinne myöskään yleensä kukaan tule.

Satuosiot on toteutettu suurelta osin digitaalilavasteissa, jotka ovat paikoin kököhköjä - siis ainakin hienoihin fantasialeffoihin verrattuna. Muutenkin juoni on välillä aika pehmeää, mutta siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - hommassa on isosti imua. Satumaailman ja Storybrooken välillä vuorottelevat tapahtumat äityvät paikoin jopa ujosti Twin Peaksiin niiavasti pelottaviksi, ja Robert Carlylen Rumpelstiltskin tarjoaa loputonta iloa mahtavuudessaan - sama koskee hänen Storybrooke-vastinettaan Mr. Goldia.

Ei tässä sen kummempaa pointtia. Saa suositukseni. Viikonlopuksi olen suunnitellut melko vakavahenkistä kirjoitusta musiikkijournalismista. Radioalan ihminen myy eteenpäin, näin se vaan on.

Ensihuomiona kerrottakoon, että huomaan kirjoittaneeni kirjoista sekä etuliitteellä "kirja-arvostelu", että "kirja-arvio". Jos siis googlaa vain jompaa kumpaa, ei löydä  kaikkia kirjasuosituksiani. Todellinen ensimmäisen maailman ongelma, jonka ratkaisee Bloggerin Kirjat-tunniste.

En valinnut lukea Syntynyt juoksemaan (Born To Run) -kirjaa, vaan työkaverini lainasi sen minulle. PAKKOlainasi. Mutta se on siitä huolimatta hyvä kirja.

Toimittaja Christopher McDougall lähtee tutkimaan Meksikossa Kuparilaakso-nimisessä paikassa syvällä vuoristossa asuvaa tarahumara-heimoa, joita pidetään maailman kaikkien aikojen kestävimpinä juoksijoina. Osittain fiktiivisessä tarinassa tarahumaroiden kanssa karussa laaksossa asuva jenkkiläinen Caballo Blanco (valkoinen hevonen) järjestää juoksukisan parhaiden tarahumaroiden ja jenkkiläisten ultramaratoonareiden kesken. Matka on 50 mailia, paikka tarahumaroiden laakso.

En tiedä mikä osa kirjasta on keksittyä, ja se hieman ärsyttää. Ilmeisesti henkilöjä on liioiteltu ja tapahtumia yhdistelty, sillä pääpiirteittäin kirjassa kuvaillut tapahtumat ovat todellisia. Caballo Blanco eli Micah True oli oikeasti olemassa (kuoli tämän vuoden toukokuussa), mukana olevat ultrajuoksijat (mm. Scott Jurek ja Jenn Shelton) todella juoksivat tarahumaroita vastaan ja - mikä tärkeintä - tarahumaroita todella on olemassa.

Olen nyt kahden vuoden ajan juossut melko lailla, sitä ennen satunnaisesti. Juoksukirjat tuovat valtavasti lisämotivaatiota juoksuun, koska ne kirkastavat samaa ajatusta joka itselläkin on: Juoksu on kaunis olotila. Se tuntuu rauhoittavalta, syvälliseltä ja onnea tuottavalta. En halua ruveta ultramaratoonariksi, mutta haluan sitkeyttää vartaloani niin, että pystyn monen tunnin lenkkeihin. Haluan vaipua syvemmälle siihen olotilaan, olla itseni kanssa. Tästä syystä ensi kesänä on luvassa ensimmäinen kokonainen maraton.

TIEDEOSUUS

Tässä kuitenkin kirjan tärkein ajatus: McDougall sekoittaa mukaan tiedettä: antropologiaa ja evoluutiotiedettä. Hän ja lähteensä väittävät, että homo sapiensista tuli maailmaa hallitseva laji siksi, että pystyimme juoksemaan pitkään. Lajimme on siis SYNTYNYT JUOKSEMAAN.

Tieteessä puhutaan usein siitä, että "ihmisiä ei ole tehty juoksemaan". McDougallin haastattelemien tutkijoiden mukaan ihmistä ei ole tehty juoksemaan LUJAA, vaan nimenomaan pitkään. Muinaiset ihmiset - ja jossain päin Afrikkaa harvat ja valitut edelleen - metsästävät riistaa juoksemalla. Ihmismetsästäjät eivät juokse kauriita kiinni nopeudelle, vaan juoksevat niiden perässä niin kauan, että kauriit väsähtävät. Ihminen on ainoa nisäkäs, joka osaa tehokkaasti hävittää lämpöä juostessaan. Muiden nisäkkäiden täytyy pysähtyä läähättämään.

Juoksuvammat eivät ole yleistyneet siksi, että ihmisiä ei ole tehty juoksemaan, vaan siksi, että Nike kehitti ylipehmustetut juoksulenkkarit. Tämä oli myös oikea revelation. Olen ostanut tänä vuonna kahdet pronaatiotuetut ja miten lie pehmustetut 150 euron lenkkarit. Toiset niistä aiheuttivat sääriluun rasitusmurtuman, ja toisilla en pysty juoksemaan kilometriäkään kivutta. Käytän siis pari vuotta vanhoja Niken tossuja, joilla on juostu pari tuhatta kilometriä.

Mutta näin sen pitääkin olla, jos uskoo McDougallin haastattelemia tutkijoita: Ihmisen kaareva jalka on paras iskunvaimennin. Ylipehmustetut lenkkarit ovat vääristäneet juoksuasennon niin, että kantapää osuu maahan ensin, vaikkei näin pitäisi juostessa olla.

KYLLÄ! Hippeydyn, juoksen rähjäisillä Nikeilläni pitkiä matkoja ja katson pimeyden sydämeen. MUUTA EI TARVITA.

Paitsi että räntäisimpinä talvipäivinä juoksen Ratiopharm Arenalla, eli 400 metrin sisäradalla Mankkaalla... mutta se ei sovi tähän kuvaan.

Ilahduin (tai siis "ilahduin") eilen suuresti, kun näin huoltoasemalla (Karkkilan ABC, kuinkas muutenkaan) Iltajommankumman lööpin. Ykkösnostoksi oli valittu MAAN ÄITI JENNI HAUKION ja presidentti Sauli Niinistön ensimmäiset Linnan juhlat (siis järjestäjäpuolella), joista olen ennustanut kaikkien aikojen koomaisimpia otsikoiden ja kirjoitettujen juttujen suhteen - olivathan jo virkaanastujaiset keskivertokansalaisen älyn aliarvoinnin riemuvoitto.

Mutta asiaan. Tältä näytti eilinen lööppi:

Näin teet oikeaoppisen Jenni & Sauli -lööpin:

1. Kuva on tärkeä. Parin pitää olla lähekkäin, MAAN ÄITI Jenni Haukion hymyn on oltava väkinäinen ja eleetön. Ja Haukion pitää tietysti olla etualalla, koska hänhän tässä se juhlakalu on.

2. Laitetaan suomen sanakirjan kaikki substantiivit lottokoneeseen ja vedetään esiin kaksi.

3. Oletetaan, että valitut sanat saavat KANSAN haukkomaan henkeään - joko oletetussa epäsopivassa suhteessa Linnan juhliin (joka on pyhä instituutio) tai uudistusmielisessä hurmoksessaan, jonka SUOMEN KUNINGASPARI tähän pölyttyneeseen perinnejuhlaan tuo.

4. Otetaan mukaan JÄRKYTTÄVÄN ISO RAHASUMMA, jotta huoltoasemilla pyörivä rahvas voi paheksua sen suuruutta. En avannut lehteä, mutta toivottavasti sisäsivuilla on myös aukeama, josta MAAN ÄITI JENNI HAUKION kuva on jätetty pois, ja jolla 250 000 € suhteutetaan esimerkiksi keskivertokansalaisen asunnon hintaan, tai siirretään se suoraan jonkun pienen kunnan sosiaalimenoihin ja/tai kreikkalaisille rahdattuun rahasummaan.

Muuta ei tarvita.

Mark my words, hyvät lukijat: Linnan juhliin liittyvä "uutisointi" saa tänä vuonna järjettömyydessään täysin uudet mittasuhteet.

Ihan vaan jos ette ole tajunneet, niin joudun nyt astumaan pelibloggaamisen maailmaan. Toki pari kuukautta pelin julkaisun jälkeen. ENIHUU, Rovio Entertainmentin (tunnetaan lähinnä & vain Angry Birds -franchisesta) uusi peli Bad Piggies on LOISTAVA, ainakin iPadilla pelattuna.

Pitää ihailla Rovion kykyä puristaa simppeleistä aineksista helvetisti uudelleenpelaamista vaativa peli, joka on samaan aikaan hauska ja haastava. Firma on toki päättänyt, että Angry Birds -brändi tullaan muistamaan vielä 50 vuoden päästäkin, ja liittyhän Bad Piggieskin siihen maailmaan.

Possujen pitää siis päästä jakson maaliin annetuista osista rakennetulla kulkuneuvolla. Aloitetaan yksinkertaisista puurattaista ja päädytään neljän V8-moottorin puskemiin lentokoneisiin. Kolme tähteä saa täyttämällä vaaditut lisäehdot (esimerkiksi aikaraja, ilman jotain tiettyä osaa tai hajottamatta rakkinettaan).

Jumalattoman hauskaa. Ladatkaa, vaikka joulunpyhiksi.

Sitten, mahdollisesti bloggaushistorian vähiten edelliseen asiaan liittyvänä siirtymänä haluan kertoa tässä mielestäni kolme parasta romaanin aloitusta. Ensimmäinen on Kari Hotakaisen Klassikko. Siinä on itse asiassa myös maailman parhaita lopetuksia. Paras suomalainen romaani minusta.

Mutta asiaan.

Kari Hotakainen - Klassikko

"Kaikki sai alkunsa siitä kun näin Toyota Corollan jättävän mustaa jälkeä R-kioskin eteen. Ei se noin yksinkertaista ollut. Otetaan uudestaan. Kaikki sai alkunsa siitä, kun minulla alkoi ilmetä hermostollisia vaivoja mainostoimittajan työssäni kirjankustantamossa."

Hunter S. Thompson -  Fear and Loathing in Las Vegas

"We were somewhere around Barstow on the edge of the desert when the drugs began to take hold. I remember saying something like "I feel a bit lightheaded; maybe you should drive...." And suddenly there was a terrible roar all around us and the sky was full of what looked like huge bats, all swooping and screeching and diving around the car, which was going about a hundred miles an hour with the top down to Las Vegas. And a voice was screaming "Holy Jesus! What are these goddamn animals?"

Charles Dickens - David Copperfield
 

"Whether I shall turn out to be the hero of my own life, or whether that station will be held by anybody else, these pages must show."

Ei muuta tällä kertaa.

Ei, en ole uudelleentulkinnut mayojen kalenteria tai löytänyt Illuminatin Gallen-Kallelan Lemminkäisen äitiin (Tässä luki aiemmin TUONELAN JOUTSEN, vaikkei se ole TIETENKÄÄN sen taulun nimi, mutta tajusin sen itse, kukaan ei ehtinyt korjata ÄÄÄHHÄHÄH) piilottamaa viestiä.

Mutta totta se silti on, The Wall tulee ensi vuoden loppukesästä ja alkusyksystä jakamaan Euroopan kahtia - niihin jotka näkevät Roger Waters The Wall Live 2013 -keikan, ja niihin jotka eivät näe.

Vastakkainasettelun aika on jälleen täällä, ja voittajan puolelta muuria on helppo lähetellä ylenkatsovia viestejä häviäjien puolelle. Mutta täällä ollaan, kilpi kirkkaana. Menin nimittäin ostamaan itselleni ja naiselleni liput The Wall Live -keikalle Göteborgiin ensi vuoden elokuulle. Että PERKELE!

En ole luultavasti koskaan ollut mistään keikasta näin innoissani näin paljon etukäteen. Ja tämä siitä huolimatta, että olen jo nähnyt Roger Watersin The Wall Liven Helsingissä toukokuussa 2011. Tämä keikka muutti elämäni, joten oli jo pitkään selvää, että Wallin uusintareissu Eurooppaan on pakko todistaa.

Tällä kertaa Roger-pappa kiertää ulkoareenoja. Götebörg oli paikoista lähin, mutta on muutenkin mukavaa päästä käymään siellä. Malmössä olen käynyt, ja se on hieno paikka, joten Göteborgin luulisi olevan vielä mieluisampi matkakohde. Sitäpaitsi Ullevin stadion on legendaarinen paikka, eikä noinkin legendaarista tapausta kuin Wall Live halua katsella missään kalvakassa uudisrakennuksessa. (No joo, eipä se Hartwall Areena ympäristönä haitannut...).

Ulkoilmakeikat, koko setti on ISOMPI. Tuo edellinen keikka sai minut lopullisesti hurahtamaan Pink Floydiin. Sitä ennen olin kuunnellut tunnetuimpia levyjä jonkin verran. Wallin ystävä olin tosin ollut jo paljon aiemminkin.

OLI MITEN OLI, ensi vuoden elokuuhun on helvetisti aikaa, mutta tiedän jo nyt, että tästä tulee uusi tärkeä kokemus. Kenties Roger Waters ei enää keikkaile tämän jälkeen. Kenties maailman kaikkien aikojen suuruudenhulluin ja upein projekti pysähtyy elämään "vain" levynä ja livetallenteina.

Kenties sinä olet sillä puolella muuria, joka vaahtoaa asiasta vielä Watersin ikäisenä pappana, kenties jäät konformistina muurin väärälle puolen. Elät lopun elämääsi tyytyväisenä ettet lähtenyt höntyilemään, tietämättä mitä menetit.

Katsokaa nyt tämä tiiseripätkä, ja sanokaa ettette ITKE jo nyt tuon keikan upeutta?

The Wall Live 2013 European Tour from Roger Waters on Vimeo.

(Aloitin tämän kirjan jo viime keväänä, mutta muistaakseni Song of Ice and Fire tempaisi silloin mukaansa ja Hit Men unohtui hetkeksi Kindlen uumeniin. Nyt oli pakko keventää välillä kun Infinite Jestin kyyti on niin hurjaa ettei sitä VOI nielaista kertarysäyksellä)

Minä työskentelen suomalaisessa musiikkibisneksessä. Muun loistavuutensa ohella Fredric Dannenin kirjaa oli mahtava lukea siksi, että suomalainen musabisnes tuntuu niin nappikaupalta kirjan kuvaamiin PELEIHIN verrattuna. Tai nappikauppaahan se onkin, musiikkibisneksessä liikkuu luultavasti vähemmän rahaa kuin vaikkapa shampoobisneksessä.

Mutta se ei ole tärkeää. Fredric Dannenin kirja on haastatteluista koottu kertomus USA:n levy-yhtiöbisneksestä 1970- ja 1980-luvuilla (fokus 80-luvussa) ja radioiden ja levy-yhtiöiden välissä toimineesta "Networkista", joka harjoitti payolaa, eli lahjoi radioita soittamaan biisejä. Kirja alkaa Dick Asherin kokeilulla, jossa hän päättää jättää Pink Floydin Another Brick in the Wall pt. 2 -singlestä maksamatta Network-miehille, eli "independent promotoreille".

Lopputulos on se, että vaikka Wall-levy on viikkoja listan kärjessä ja bändillä on Los Angelesissa tukku loppuunmyytyjä legendaarisia Wall-keikkoja (Roger Waters julkaisi muuten just 2013 vuoden syksyn Euroopan-keikat, pakko mennä katsomaan joku niistä! Lähin on Göteborg), ei yksikään radioasema Losissa soittanut singleä. Koska levy-yhtiö ei maksanut Networkin promoottoreille.

Toki näillä independent promotoreilla oli hyvät suhteet radioihin, mutta kirjassa on myös paljon todisteita lahjuksista eli siitä payolasta.

Minä toimin Voicen musiikkipäällikkönä, ja tuollainen vastaava systeemi tuntuisi Suomessa hassulta. Tai että joku levy-yhtiön ostama ulkopuolinen promoottori toisi pussillisen kokaiinia ja muutaman sata euroa ja vihjaisi että nyt sitten tästä levy soimaan. Mutta Jenkeissä ilmeisesti ihan kaikkien levyjä promottiin tuota reittiä - ainakin vielä 1980-luvulla. Suomessakin tästä toki liikkuu aina huhuja, muun muassa että radiot soittavat aina pelkästään isojen levy-yhtiöiden musaa ja muuta paskaa.

Myös kirjassa esitellyt isojen levy-yhtiöiden johtohahmot ovat sanalla sanoen mahtavia. Nimet ovat toki tuttuja edelleen: Tommy Mottola, Clive Davis, David Geffen, Ahmet Ertegün ja niin edelleen. Kirjan jonkinlaisena päähenkilönä on CBS:n värikäs pomo Walter Yetnikoff, joka ei yhtään häviä noille mainituille. Kunnon mulkku siis.

Dannen jakaa levy-yhtiöiden pomot "record man" ja "personality" -kategorioihin. Musiikkibisnekseen kuuluvat värikkäät ja hullut hahmot, sekä hittilevyt haistavat sankarit.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1990, eikä se siis kerro nykytilanteesta mitään. Ilmeisesti tuollaisten isojen persoonallisuuksien aika on ohi, vaikka Epe Helenius vielä porskuttaakin (ja  tämä kaikella kunnioituksella!). Kaikki on niin sisäsiistiä ja virallista nykyään.

Onnittelut silti Ville Kormilaiselle, uudelle Universalin markkinointipäällikölle. En tiedä yrittääkö hän tuoda payola-käytäntöjä Suomeen... Tämä oli huumoria.

Joka tapauksessa suosittelen kirjaa kaikille muza-alasta kiinnostuneille. Hurjia anekdootteja, villiä menoa.

Nörttimenneisyyttä meikäläiseltä löytyy ihan huolella (olen jopa ollut yhdessä larpissa), mutta keskivertojuippia varmasti ihmetyttävä perversio on Magic the Gathering -niminen korttipeli, jota ryhdyin pelaamaan heti kun se tuli Suomeen. Tai korjataan sen verran, että "...heti kun ne saapuivat Huittisiin", suurin osa korteistani näyttää olevan 4th Editionia joka Wikipedian mukaan tuli myyntiin vuonna 1994.

En ollut koskaan mikään himopelaaja, enkä ole koskaan pelannut muiden kuin ystävieni kanssa, eli mistään "vakavasta" harrastuksesta ei ole kyse. Minulla ei teininä ollut käytännössä yhtään rahaa käytössäni, ja nuo omistamani muutama sata korttia ovat pysyneet samoina harrastuksen alusta lähtien.

Arviolta 12 vuotta nuo kortit ovat pysyneet matkassani läpi kaikkien muuttojen ja tavaroiden karsimisien. En muista pelanneeni vuoden 2000 jälkeen, mutta jostain syystä en ole pystynyt heittämään noita kortteja pois.

Olen siitä onnekas kaveri, että lähin kaveripiiri on pysynyt samana ala-yläasteajoista lähtien. Tällä porukalla myös teineinä pelasimme Mätsikkiä. Hetki sitten yksi kaveripiirin TYYPPI ehdotti, että mitä jos? Tuntui LOISTAVALTA ajatukselta!



Siksi siis tämä postaus.

Itse pelaan punavihreällä pakalla. Ei yhteyttä poliittiseen maailmankatsomukseen. Magic the Gatheringissa punainen on tietysti vuoret/tuli, ja vihreä metsä. Tällä yhdistelmällä saa mahtavia lohikäärmeitä ja regeneroituvia örkkejä. Ystäväni Kirby käyttää mustavalkoista pakkaa, joka hänen luonteelleen sopivast sisältää lähinnä muiden pakkoja häiriköiviä loitsuja. Psykologian gradu "Magic the Gathering -pakka persoonallisuuden jatkeena" odottaa siis vain tekijäänsä.



Koska emme pelanneet MtG:tä kovi vakavasti, minulla ei ole hajuakaan mitä ovat OIKEASTI hyviä kortteja pelissä. Wikipedia kertoo, että erilaisia kortteja on olemassa noin 10 000. Minun suosikkiörkkini jotka on pakko joka pöytään saada ovat Craw Wurm (6/4, ihq perushirviö), Scaled Wurm (7/6, vielä ihqmpi perushirviö), Jolrael, Empress of Beasts (keisaritar joka pystyy muuttamaan kaikki maakortit 3/3 hirviöiksi - rakastan!), Rock Hydra (pystyy kasvattamaan lisää päitä jotka kaikki lisäävät +1/+1), ja ääääh, nyt kun otin nämä kortit sohvalle ja ryhdyin pläräämään PALAAN MUISTOIHIN.



Pakko päästä pian pelaamaan. Olen mennyttä. Suhteellisen terveellinen nuoruusmuisto sitäpaitsi.

Blogin lukijaa kommentoimaan aktivoiva osuus: Mikä on sinun nörtein

(Pistä levy ensin soimaan Rolling Stonen sivuilta) 

Deftones on auttanut minua löytämään suosikkibändin olemassaoloon liityviä tunteita uudestaan. Muun muassa levyjen odotuksen. Siis sellaisen piinaavan odotuksen. Muistan kun kävin vuonna 2003 jatkuvasti Swamp Musicissa kyselemässä onko Outkastin Speakerboxxx/Love Below jo ilmestynyt.

Tilanne on yhdeksässä vuodessa sen verran muuttunut, että nykyään levy-yhtiön edustaja kantaa odottamani levyt ihan omakätisesti työpaikalle, ja smalltalkkaa vielä päälle. Kuinka hienoa?

Deftones. En edes uskaltanut ruveta kirjoittamaan tästä ennen kymmentä kuuntelukertaa. Jos luet blogia ensimmäistä kertaa, et ehkä tiedä tätä: Deftones on minun lempibändini kaikista maailman bändeistä. Deftonesin nimettömän levyn kaudella Outkast ja hetkeksi Death Cab for Cutie varastivat tämän kunnian, mutta ylivoimaisesti suurimman ajan musiikinkuunteluelämästäni asia on ollut näin.

Viime vuoden keikka oli se viimeinen uskonpalauttaja. Silloin lähti järki.

Edellinen albumi Diamond Eyes on viimeisin levy, jolle olen Rumbassa antanut täydet viisi tähteä. Basisti Chi Cheng loukkaantui ennen levyä vakavasti autokolarissa, ja tilalle tuli Quicksandin Sergio Vega. Levystä tuli kiukkuinen ja intohimoinen. Chi Chengin on tämän vuoden heinäkuusta lähtien toipunut kotonaan (sitä ennen siis sairaalassa koomassa/puolitajuissaan kannabiksenkäryisten rastojensa ympäröimänä, ja se iskee edelleen virtaa ystävänsä menettäneeseen yhtyeeseen. Tai "menettäneeseen", ukko on kaiketi hyvin hitaasti toipumassa, mutta Koi No Yokan on joka tapauksessa ihanan aggressiivinen levy.

Ja siinä tarinointia. EN VAAN OSAA PUKEA SANOIKSI TÄTÄ. Oman suosikkibändinsä levyä on niin vaikea arvostella. Mutta lyhyesti: Tämä on aivan helvetin hyvä levy. HEL VE TIN hyvä levy. Jotenkin se kuulostaa minulle erilaiselta kuin mikään muu musiikki. Tämä ja Diamond Eyes, ja tietysti Adrenaline, Around the Fur, White Pony... Ei voi verrata mihinkään.

Kokeillaan vähän analyyttisempää lähestymistä.

Raita 1. Swerve City. Perinteinen aggressiivinen ja nopea lyhyempi Deftones-biisi. Tempestin ja Leathersin esittelemä sliipatun tyylikäs soundi toimii. Raita 2. Romantic Dreams. Levyn parhauksia, massiivinen ja herkkä. Tulee mieleen Ville Maljan sanoitukset, joihin olen sattuneesta syystä tutustunut hyvin läheisesti. Raita 3. Leathers. Täydellinen sinkku. Raskas, kaunis, tarttuva, groovaava. Jos on epävarma siitä, onko Deftones itseä varten, on tällä raidalla hyvä testata. Raita 4. Poltergeist. Massiivinen biisi, tulee mieleen jotkut White Ponyn isoimmat raidat - itse asiassa Change (In the House of Flies). Tämä levy tuntuu etenevän nopeatempoisen ja "helpon" biisin ja massiivisen "hienon" biisin rytmissä. Joka toinen siis. Raita 5. Entombed. Herkempi ja ambientimpi puoli. Shades of colors are all I see. Voisko kertoa Chi Chengin koomailusta?  Ei niin raskas, hiipivä. Raita 6. Graphic Nature. Jälleen hitimpi, suoraan turpaan iskevä biisi. Tällä levyllä on eniten "singlejä" sitten White Ponyn. Ehkä vielä parempia. Hieno sanoitus tässäkin - vaikka Chino ei olekaan mikään Jarvis Cocker, vaan enemmän tunnelma maalaaja. Aggressiivinen ja linjakas. Raita 7. Tempest. Tämä ennakkosingle on siitä mahtava, että haters gonna hate. Stephen Carpenterin jättivalli kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Raita 8. Gauze. Ei helposti mieleenjäävä biisi, sellaisenaan albumiraita. Mutta Tähän väliin tarvitaan nopsempi biisi ennen seuraavaa. Äkäinen. Raita 9. Rosemary. Kaunis, helvetin kaunis. Frank Delgado on jo piiiitkään ollut bändin virallinen jäsen, oudon sylissä soitettavan ujellusvehkeensä kanssa. Tärkeä osa bändin soundia. Pelottavakin biisi. Raita 10. Goon Squad. Ja vielä tässä vaiheessa napakka hienous! Raita 11. What Happened To You? Totta kai kauneutta loppuun. Maalailevaa kauneutta. Pakko kuunnella uudestaan, ihan pakko.

Äh, toi biisi-biisiltä on musta ärsyttävä arvioformaatti, mutta tässä tapauksessa kaikki keinot ovat sallittuja. Tuo levyn nimi tarkoittaa japaniksi jotain välitöntä rakastumisen tunnetta tai jotain sinne päin. Levyn kannessa (tuossa ylempänä) on sliipattu ja kalsean geometrinen yökerhon looshi, josta tulee levyn sielukkaan viileän soundin kanssa mieleen Lost in Translation -elokuvan maisemat (ei todellakaan kuulu suosikkielokuviini, mutta tunnelma vahva).

Bändi on siis samaan aikaan onnistunut 1. säveltämään 2. Nick Raskulineczin kanssa tuottamaan valtavan ehjän ja tyylikkään kokonaisuuden 3. puristamaan itsestään... miten sen nyt sanoisi... KAUNISTA AGGRESSIOTA. Sitä se on. Deftonesin ytimessä.

Tämä tuntuu vitun kornilta, mutta KIITOS Deftones.

Kuten aiemmin totesin, toinen Deftones-tatuointi on  otettava!

Jäikö mitään käteen? Hä? Hä? Hä? Hä?

VIIS KAUTTA VIIS matafakas!

Ensinnäkin on sanottava, että turkulaiselle Svart Recordsille pitäisi antaa kaikki mahdolliset ALAN palkinnot. Ainakin vuoden indie-levy-yhtiöpalkinto. Toivottavasti Svartilla on katteet kunnossa, sen verran kunnioitettavalla tahdilla sieltä pistetään laadukasta materiaalia pihalle. Tänä vuonna ainakin Jess & The Ancient Ones, Hex Vessel, Sabbath Assembly ja nyt Kuolemanlaakso, jonka debyyttilevy on - taas se tulee - I V K.

Kuolemanlaakso on tietysti Utahissa sijaitseva (vai onko se Kaliforniassa? Olen käynyt lähellä, mutten ihan siellä asti) helvetin kuiva laakso, mutta veikkaan että bändin primus motorin sukunimellä (Laakso, tietysti) on myös tekemistä nimen kanssa.

Ennen kuin puhutaan Uljas uusi maailma -levyn musiikista, pitää kiittää Svartia ja Kuolemanlaaksoa siitäkin, että pitkästä aikaa sain cd-levyn, jonka kansia viitsii oikeasti tutkia. Viimeisen päälle tyylikäs paketti kaikkine Eino Leino ja Nick Cave -lainauksineen. Sabbath Assemblyn levyssäkin (Ye Olde Gods) on muuten hieno paketti.

Uljas uusi maailma on samaan aikaan kunnianhimoinen ja helposti nautittava paketti. Levy on tehty Triptykon-ukko V. Santuran studiolla Saksassa (tai ainakin suuri osa levystä), ja Laakso on kertonut Kuolemanlaakson saaneen innoitusta Triptykonin meiningistä. Uljaassa uudessa maailmassa viehättää juuri monitahoisuus ja alagenrettömyys. Ajattara tulee mieleen, mutta myös jotkut doom-nimet. Kaiken kaikkiaan kuulee, että tekijöillä on näkemystä ja kokemusta metallimusiikista. Tiedän, helvetin kliseisesti sanottu, mutta koko levy on niin itsevarma, että se aiheuttaa innostunutta ihastusta.

Triptykoniin tätä voi verrata nimenomaan siinä, että metallimusiikin alalajeja yhdistetään vaivattomasti ja hypertaitavasti.



On HIINÄ JA HIINÄ (kielletty ilmaus, mistä se tulee???) menevätkö suomeksi puhutut kohdat yli korniuden rajan. Toisaalta teesini mukaan kaikki loistava metallimusiikki on hieman kornia. Jos samat sisällöt olisi juteltu englanniksi, ongelmaa ei tietenkään olisi. Suomi on vaan niin herkkä. Mutta pitää nostaa hattua suomenkielisistä sanoituksista. Välillä oikaistaan Stam1nan ilmastonmuutospaasauksen puolelle, mutta onneksi lähinnä ruopataan ihmismielen paskaisia matalikkoja.

Bändi ei ole myöskään ujostellut tehdä biiseistä hitikkäitä. Siis TAVALLAAN hitikkäitä, ei tässä mistään Slipknotista ole kyse, eikä edes Children of Bodomista, mutta tarttuvuutta ei pelätä, mikä joskus ärsyttää äärimetallilevyissä. Siis se, että vältellään mitä tahansa tarttuvaa elementtiä, varsinkin kertosäkeen laulua.

Sanoituksissa lainataan Eino Leinoa, levyn nimessä Aldous Huxleytä, what's not to like? Vakavasti puhuen kilpailee tosissaan Swallow the Sunin kanssa vuoden kotimaisen metallilevyn tittelistä, ja on 5 parhaan tänä vuonna julkaistun Suomi-levyn joukossa.

Suosittelen, jos suvereniteetti ja renessanssihengessä metallin eri osa-alueiden ja ilmaisukeinojen taidokas mutta briljeeraamaton käyttö kiinnostavat. Maanantaiaamun ruuhka Kehä I:llä ei tuntunut missään kun luukutin levyn parasta biisiä (Etsin) huolettomalla volyymillä.

(Tämä postaus on jatkoa Stand upin uusi elämä -kirjoitukselle.

Kaikki jotka ovat olleet lukiossa, tietävät että lukiolaiset tietävät kaiken. He ovat aina oikeassa. Meillä oli kavereideni kanssa lukiossa teoria siitä, että noin 90 prosenttia ihmisistä on idiootteja. Minulla on sellainen mielisairaus, että tunnen oikeassa olemisen taakkaa ajoittain vieläkin. Turhaudun välillä siihen tunteeseen, että niin suuri osa ihmisistä on minun näkökulmastani tyhmiä.

Tämä on tietenkin tyhmää, sillä kyse on asennoitumisesta. Jos asennoituisin näkemään muiden ihmisten teoissa positiivisen puolen, en tuntisi oikeassa olemisen taakkaa. Ja jälleen, kaikki on suhteellista: Jos mietin itseäni lukioikäisenä, ja sitä, että lukioikäinen minä kuvitteli olevansa fiksumpi kuin 90% ihmisistä, ei voi kuin hävetä.

Stand up -koomikko Marc Maron on mies, jolle oikeassa olemisen taakka on vieläkin raskaampi. Se huokuu hänen stand up -tallenteiltaan, ja varsinkin vuoden 2009 Final Engagementilta. Siinä Maron on jo tyytynyt asemaansa kaikkien mielestä lupaavana mutta suuren yleisön hyljeksimänä toisinajattelijana. Negatiivisena toisinajattelijana.

Maron ei raivoa, kuten Lewis Black, joka liian usein perustaa koko settinsä sille, että hän voi HUUTAA LAUSEEN LOPUN räkäisellä äänellään. Final Engagementilla Maron on tyyni, lakoninen ja tulessa. Hän ruotii tietysti itseään, mutta myös amerikkalaista kulttuuria.

 "What is at the core of American culture right now? Porn, poker, ultimate fighting and reality tv. That's fucking it. How selfish is that? Fucking without feelings, lying to make money, fighting without rules and rewarding 'hackneyed' (en saa selvää mitä mies sanoo tässä) fucking losers where talent should be. How is that not fucking depleted and bankrupt?"

Joo, stand up -komiikasta tässä on kyse, mutta tuollainen kaiken toivon hylännyt hahmo on jollain tavalla niin kaunis. Kaksi pieleen mennyttä avioliittoa ("I should do lunch dates now? How will that lead to fucking?") ja eläminen neljän kissan kanssa ovat tehneet Maronista aivan kuin jonkun loistavan romaanin vittumaisen keskushahmon.

Onneksi tarinalla on onnellinen loppu. Hän oli saanut kolmesta radiosta potkut, kunnes vuonna 2009 perusti WTF-podcastin (suosittelen), ja sai sitä kautta uutta yleisöä. Tänä vuonna hän suunnittelee jenkkiläiselle kaapelikanavalle hänen elämäänsä perustuvaa show'ta, jossa hän itse näyttelee.

Ehkä hänen oikeassa olemisen taakkansa kevenee sillä, että yhä suurempi määrä ihmisiä kuuntelee häntä nyökytellen. Ehkä järki lopulta voittaa. Sillä ennen kaikkea Marc Maron on järjen puolella, idiotismia vastaan.

Marc Maron = kovin. Kuunnelkaa Final Engagement alta.

Ai niin, oletko itse koskaan potenut oikeassa olemisen taakkaa?