Archive for joulukuuta 2010

Vuoden levyt -finaali - kovimmat kotimaiset 1-5

Ja tähän se tänään huipentuu, käsittämättömän jännittävä ja huikeita juonenkäänteitä sisältänyt vuoden levyt -blogisarja, joka julkaistaan ensi kesänä WSOY:n toimesta kirjana. Läppä, toki.

Vaikka kirjoitankin Spotikasta puuttuvien levyjen perään, että ostakaa se, niin mielellään voitte kyllä ostaa nekin jotka Spotifyssä ovat. 

5. Uusi Fantasia - Heimo (ei Spotikassa, ostakaa levy)


Heimo huima. Liian myöhään on tietysti ehdottomasti vuoden parhaita biisejä, mutta kyllä tästä levystäkin on riittänyt helvetisti iloa.  Aika moninaista materiaalia, mutta joku määrittelemätön uusifantasiamaisuus pitää kaiken riittävän tiukasti koossa.

Kuten Rumban levyarviossani kirjoitin, levy on melko kaksijakoinen. Freemanin, Paula Vesalan ja Eirik Boen biisit ovat pop-kaavaan sävellettyjä hittejä, muu materiaali vaihtelee Jimi Tenorin avaruushäröilystä mahtavaan ja tanakkaan tamppaukseen.

Enpä viitsi enempää kirjailla, kun olen Rumban arviossa sanonut levystä jo kaiken tarpeellisen. Täytyy sanoa että joillain kuuntelukerroilla tämä tuntuu hiukan heikommalta, mutta PARTY BILE MUSANA tämä on aivan ehdoton. Flow'n keikka oli lisäksi absoluuttista ihanuutta.



Palvon Olavi Uusivirtaa. Onneksi aika terveellä tavalla. Paitsi kerran huomasin humalassa keskustelevani Tavastialla Olavi Uusivirran ystävän kanssa Olavi Uusivirran neroudesta. Mut jotenkin tuollaista 70-lukuintellektuellin tyylistä rehevää kulttuuripersoonaa tarvitaan todella kipeästi suomalaiseen musiikkiin.

Preeria ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin Minä olen hullu, mutta edelleen Olavi Uusivirta on PMMP:n ja parin muun ohella ainuita suomalaisartisteja jotka oikeassa mielentilassa saavat tipan linssiin. Niin hienoja sanoituksia, ehkä Preerialla jopa parempia kuin Minä olen hullulla. Johtotähtenä tietenkin Sinä olet yksin -biisin kliimaksi "otsani kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin".

Huh huh, mahtavaa. Ja tietty Nukketalo palaa, joka on meikäläisen sukupolvelle samaistuttavaa nostalgiaa, varsinkin kun on kasvanut pikkukaupungissa. Muutenkin Olavi onnistuu konseptin tasolla hienosti kuvaamaan sitä mitä yrittääkin.

Oma lukunsa ovat tietenkin ne Aalto-yliopiston kuvaopiskelijoiden musavideot, joista osasta pidän. Nukketalo palaa -video on ainakin todella GURGO.

3. Lapko - A New Bohemia (ei ole Spotikassa, ostakaa levy)


Lakon neljäs levy, uusi bohemia. Jos Olavi onnistuu konseptin tasolla, niin samoin tekee Lapko, jo toista kertaa putkeen. Young Desiren jälkeen esitellään vähän aikuisemman ihmisen elämää, tai oikeastaan juuri melko suositun suomalaisbändin jäsenen arkea. Uusi bohemia ei ole vanhaa bohemiaa, että 70-luvulla asutaan kimppakämpässä ja poltellaan pilveä, uuden boheemin muusikolla on toki aamut aikaa nukkua, mutta myös osakeyhtiö (bändi) hoidettavana ja jatkuva yritys saada levy lisensoitua maailmalle.

Olen ehkä hiukan puolueellinen arvioimaan tätä levyä, koska olen nähnyt sen syntymisen laulaja Villen näkökulmasta aika lailla alusta lähtien, sain nimittäin Young Desiren tapaan kunnian oikolukea hänen sanoituksiaan ja tarjota niistä ajatuksia, ja samalla siis kuulla akustisella kitaralla soitetut versiot biisien raakileista.

Jenkkituottaja James teki tälle levylle hyvää. Siellä uskalletaan laittaa ääniä enemmän läjään, kun Lapkon levyillä aiemmin on yritetty liikaakin erotella ja aksentoida kaikkea, eli että kaikki soittimet kuuluisivat mahdollisimman selkeinä erikseen.

Paras biisi on Horse and Crow, mutta yhtään edes "ihan ok" -biisiä tässä ei ole, kaikki määräävät. Vuonna 2012 ilmeisesti jatkoa.

2. Stam1na - Viimeinen Atlantis (ei ole Spotikassa, ostakaa levy)


Voi helvetti sentään että leuka loksahti kuin kuulin tämän levyn. Luulin, että Raja-levyn kohdalla Stampuista oli tullut jo liian taitavia, että heidän kuluttajatasolle yltävä onnistumisensa jäisi puuttumaan kun hiotaan tarkkoja ja monimutkaisia biisejä. Mutta ei, sitten tuli Viimeinen Atlantis, joka on itse asiassa Stam1nan paras levy, vaikka kaks ekaa levyä - ja varsinkin Uudet kymmenen käskyä - nostivat riman niin korkealle ettei monella bändillä sellaisen satsin jälkeen olisi enää mitään asiaa studioon.

Stam1nallapa oli. Eloonjäänyt-biisi on tässä kovuuksien joukossa niin kova biisi, että toivottavasti vuosien jälkeen se muistetaan Stam1nan Bohemian Rhapsodynä.

"Taivaalla jahtasin aurinkoa, tavoite oli puhdasta hulluutta
Mutta korkealta näin miten meri on suuri, kaartuva, kaunis pilvien muuri
Ääntäkin nopeammin pakenin loppua, kunnes lopussa uskalsin todeta
Evoluutio jää, vain ihminen häviää, ei meitä ollu syytä säilyttää
Säilyy kaaos kontrollissa"
 
En mitenkään voinut ennen tätä kuvitella tilannetta, jossa ilmastonmuutoksesta kertova metalli-teemalevy voisi olla kova. Mutta kun se on. Saarnaamaton, silti armoton. Antakaa nyt joku ministeriö lemiläisille joku palkinto tästä - mielellään iso. Tätä levyä on käsittääkseni myyty lähemmäs 20 000 kappaletta. En uskalla edes arvata moniko on ladannut sen laittomasti. Sellaiselle määrälle nuoria miehiä ei mikään Opetusministeriön määräraha olisi saanut havainnollistettua ilmastonmuutosta ja sen seurauksia - niin kiistanalaista tietoa kuin tuosta ilmiöstä liikkuukin.

Nerot. Kiitos Stam1na. 
 


Muut kotimaiset julkaisut eivät pääse tätä lähellekään. Järkyttävän kovien odotusten
brutaali ylitys. Suvereeni, kuuntelussa kulumaton, jumalainen.


Siinä ne tämän vuoden kovuudet. Saas nähdä julkaistaanko ensi vuonna yhtä kovia kotimaisia. Tämän listan kymppikärjestä käsittääkseni yksikään bändi ei ole julkaisemassa täyspitkää, tai ainakaan sitä ei ole paljastettu. Tai no, Paleface saattaisi julkaista.

Posted in , , , , , , | 2 Comments

Vuoden levyt osa 3 - kovimmat kotimaiset 6-10

Massiivinen ja listauksiin vinosti suhtautuville piinallinen vuoden parhaat levyt -katsaus jatkuu kotimaisen kärkikymmenikön sijojen 6-10 perkaamisella.

Tänä vuonna kotimaisia hyviä levyjä oli minun mittapuullani eniten koko sinä aikana kun olen osallistunut Rumban kriitikkojen polliin, eli vuodesta 2005 lähtien. Paljon hyviä jäi siis pois, muun muassa Bubble Scumin Body 2 Body (vai onko se eponyymi, en muista) ja Kaija Koon Vapaa.



Voihan mielipuoli sentään, suomirockin kenties varteenotettavien tulevien vuosien kestosuosikki onnistui tekemään vahvimman albuminsa koskaan. Tai oikeastaan: ensimmäisen minun mielestäni kokonaan hyvän albuminsa.

Olen aiemmin diggaillut bändin sinkuista ja muutamasta albumiraidasta, mutta tällä kertaa bändi osui ainakin lähelle täysosumaa. Tuotanto Puolimielellä on hiukan liian siloiteltu ja varman päälle pelattu, mutta sävellyspuolella on monta hienoutta. Ihmisenpyörä on Happoradion paras biisi kautta aikojen, Ahmat on mahtavaa meweilyä, Häävalssi mollissa mahtavaa herkkäilyä.

Harmi että trve mvsic fans eivät uskalla kuunnella Happoradiota. Kannattaisi.

9. Ultramariini - Ydin (ei Spotikassa, ostakaa levy)


Ah, Ultris. Työkaverini Thonza myönsi, että tämä levy vaati hyvän olosuhteen auetakseen. Hätiköivälle veijarille tämä saattaa tosiaan kuulostaa more of the same old -henkiseltä "paluulevyltä",  mutta sitten ne hienoudet alkavat paljastua. Itse en pääse millään Sydämet-Sävelet-kaksikon hienoudesta yli, mutta ei tämän levyn kohdalla skipata ikinä mitään.

Lisää Ydin-hienoudesta arviossa.

8. Villa Nah - Origin (ei Spotikassa, ostakaa levy)


Kuinka hienoa, että tämä levy on olemassa. Olen harmikseni onnistunut koko vuoden missaamaan Villa Nahin keikan (tai Flow'ssa vissiin heidät näin, mutta siinä oli muutama keskiolut nautittuna ja taisin keskittyä enemmän rupatteluun), mutta levyä on tullut kuunneltua sitäkin enemmän.

Tämän levyn ilmestyessä olin jopa sitä mieltä, että vuoden levy on tässä. Hiukan nuo monisyisemmät albumit ovat sittemmin kiirineet edelle, mutta vuoden linjakkain albumi tämä edelleen on.

Taas pitää palata siihen 90-luvun musiikkijournalismin helmeen, eli toteamukseen "ei kuulosta yhtään suomalaiselta". Tämä ei kuulosta. Tämä kuulostaa ajattomalta (no okei, vähän kasarilta, onhan OMD halunnut nämä lämppärikseenkin) ja remiksejä rukoilevalta. Ways To Be ja Running On ovat levyn ehdottomat huippuhetket, mutta jälleen - kuten vuoden 10 parhaimmalta albumilta voi odottaakin - skipattavaa ei löydy.

Kirjoitin tästä Rumbaan arvion, josta selviää lisää. "Synteettistä musiikkia jolla on vilpitön sydän". Aika hyvin kirjoitettu, vaikka itse sanonkin.



Harmillisen aliarvostettu levyn on tämä. Jos joku levy on Lasse Kurjen tuottama, en automaattisesti hypi riemusta, mutta Disco Ensemblestä Kurki on saanut hienosti parhaan irti.

Olen saanut sellaisen kuvan, että Discot ovat todella itsekriittisiä tehdessään musiikkia. Tämä näkyi pahasti yliyrittämisenä sekavalla Magic Recoveriesilla. Kurjen resepti oli nostaa melodiat framille, mikä toimii erinomaisen hyvin.

Sitä superenergistä Black Euro wou wou wou wou wou -Discoa odottaville tämä levy kuulostaa varmasti oudolta, mutta kun hyväksyy että tämä on melodista altsupunkkia, niin nautinto alkaa. Levyltä löytyy bändin parhaita melodioita, muun muassa Life of Crime,  Samantha, Lefty ja So Cold.

Kaunista ja nautittavaa modernia rokkia. Toivottavasti Disco E jatkaa levyjen tekemistä, sieltä saattaa olla jotain vielä mahtavampaa tulossa.



Pale, Pale. Hehkutinkin tätä levyä blogissa jo aiemmin. Silloin puhuin kuplettilaulamisen perinteestä, mihin hänen julkisuuskuvaansa olisi kannattanut johtaa vielä enemmän. Tuo Linnan juhlissa ja Hurstin vähäosaisten joulussa vedetty tuplarooli Adidaksissa oli jo hiukan korni ja Jeesus-kompleksinen.

Minä kun ajattelin/ajattelen, että tämän levyn "yhteiskuntakritiikki" on juuri siksi hyvää, ettei se ole saarnaavaa tai vastauksia antavaa, vaan enemmänkin huomioivaa. Sellaiselta se kuulostaa edelleen, vaikak Jyrki Lehtolakin ehti hätääntyä, että eihän tässä "sanota mitään". Ehkä tämä johtui siitä, että asioita peräkkäin listaava tyyli tuntui Lehtolasta vain asioiden listaamiselta. Eikun hetkinen, sitähän se onkin!

Biisit ovat edelleen loistavia.  Paleface oli Voicen Heräämössä vieraana ja veti kitaralla potpurin, joka koostui nimibiisistä ja Elokuun yöstä. En ole häntäKÄÄN ehtinyt livenä tsekata, mutta ilmeisesti kannattaisi. Mies sai tunnelman todella vahvasti haltuunsa tavalla, joka pelkästään räpätessä on harvinaista.

Hienoutta, edelleen, vaikka mitään "kaikkien yhteiskunnallisten epäkohtien kommentaattoria" en Palefacesta toivokaan. Ei se ole kuplettilaulajan homma. Siis laulujen ulkopuolella paasata pahoista firmoista.

Huomisillalla luvassa grande finale, vuoden 2010 viisi parasta kotimaista levyä!

Posted in , , , , , | Leave a comment

Vuoden levyt osa 2 - kovimmat ulkomaiset 1-5

No ei todella palattu jouluna vielä tähän asiaan. Se johtui datailuteknisistä ongelmista, jotka on nyt ratkaistu, koska viimeisiään vetelevän Macbookin neljän ja puolen vuoden palvelus on päättynyt. Tilalle hankittiin tänään ihkauusi Macbook Pro. Kyllä kelpaa.

Mutta listauksiin. Seuraavassa siis vuoden viisi kovinta ulkomaista levyä.


Hittiradioiden kuuntelijat saattavat tunnistaa Lissien mahtavasta When I'm Alonesta. Hipsterit eivät tunnista Lissietä mistään, sillä hän ei ole kalju/itsemurha-aikeissa/ex-narkkari/Antony Hegartyn tai Jack Whiten kaveri/lesbo/kuuman chillwave-bändin remiksaama.

Viimeksi tänään kuuntelin Catching a Tigerin läpi, ja edelleen on selvää että se kuuluu vuoden parhaisiin levyihin. Toistan väsymykseen asti mottoani "tärkeintä on, että tunne välittyy". Lissien laulaessa välittyy, se tästä päällimmäisenä hyvän tekee. Biisit on tietenkin myös hyvin sävelletty, ja Lissien ääni on juuri sopivan kaunis ja toisaalta karhea, ettei mene rääkymiseksi, muttei myöskään liian persoonattomaksi.

Olen kuunnellut tätä levyä helvetisti, muun muassa kesällä mökillä valehtelematta 6-7 kertaa repeatilla. Sovitukset eivät ole mainittavan rohkeita, sellaista popahtavaa alt-kantria, mutta eivät silti ärsyttävän muovisia. Biiseille ja äänelle on jätetty paljon tilaa, vaikkei tässä mistään riisutusta menosta olekaan kyse.

Parhaat biisit: Bully ja When I'm Alone

4. Joanna Newsom: Have One on Me (ei ole Spotifyssä)


Joanna Newsomin keikat Tavastialla ja Kultsalla ovat parhaat näkemäni keikat. En vaan mitenkään voi vastustaa hänen perverssiä ääntään ja itsepäisesti ikuisuuksia sinne tänne vaeltelevia biisejään.

Mutta ei Have One on Me silti pärjää Newsomin edellislevylle Ys. Saattaa tietenkin olla, että triplalevy ei ole vieläkään kunnolla uponnut tajuntaan, vaikka olen minä tätä paljon kuunnellyt. Ys koostui viidestä (pitkästä) biisistä, joten siihen oli helpompi upota ja hukkua.

Mestarillinen tämäkin on. Täynnä pieniä temppuja, muttei tarkoituksenmukaista kikkailua. Ääni kuin Keski-Maan seksikkäimmällä keijulla ja sanoitukset upeita. Pääinstrumenttina HARPPU. Jos et ole Newsomia kuullut, niin saattaa tulla yllätyksenä. Kun harppu soi, itkeä saa.

Have One on Me on paljon maallisempi kuin mystinen Ys. Ehkä tässä onkin musanörtin kapinaa siitä, että Newsom laulaa tällä kertaa "my man and me"'stä, eikä vain meteoriiteistä, -oidesta ja -oreista.

Huomaan että vertaan tätä nyt vain Ysiin. Ei sovi unohtaa, että suurella osalla musiikista tämä pyyhkii silti suvereenisti lattioita. Täysin omalta planeetaltaan tämä. '81-biisi paljastettiin tiiserinä, ja se oli aika ysmäinen - vaikkakin lyhyt - mutta tämän levyn huippukohta on kuitenkin varsinkin livenä järjettömän tykiksi jamiksi kasvava Good Intentions Paving Co.

Tämä on levyvastine Moby Dickille, DeLillon Underworldille tai Joseph Conradin Nostromolle: Uppouduttavaa riitää.




On tämä kolmen kärkilevyn järjestäminen tiukkaa, voi jästas sentään. Nationalin paras levy tähän kolmossijalle nyt sit kuitenkin tupsahti.

Nationalin Boxeria en vieläkään oikein jaksa kuunnella kokonaan, mutta toisaalta siltä löytyvät Mistaken for Strangers ja Fake Empire, joita vastaavia hittejä ei High Violetilta löydy. Mutta sinkkubändi National ei tietenkään ole, joten kokonaisuus on se joka ratkaisee.

High Violetin ja minun suhde oli siitä hieno tajuaminen ja KASVUKOKEMUS, että muutamat ekat kuuntelukerrat vaan hujahti ohi, itse asiassa aiemmin kuullun Bloodbuzz Ohion lisäksi muistijäljen jätti vain England-biisin sanoitus, joka jostain syystä ärsytti.

Henkilökohtaisessa levyn arvotussysteemissä on erittäin korkealle noteerattu saavutus, kun neljäntenä päivänä putkeen kuuntelen samaa levyä sekä meno- että paluumatkalla töihin. M-junaksi nimetyssä kuljettimessa löysin High Violetin kauneuden. Vähän harmittaa että kuuntelen aina shuflella, sillä Vanderlyle Crybaby Geeksin soisi kuulevansa aina grande finalena, sen verran upea kappale se on.

Täysin musiikkinsa mukaisesti National hiipii rauhallisesti tajutaan. Vakavana, kauniina ja taidokkaasti soivana. Näin Nationalin Ruisrockissa 08, mutta olin vahvassa humalassa jättänyt laukkuni kaljatelttaan, joten suuri osa keikasta meni sitä raivopäisesti etsien. Ankkarockissa 09 olin suhteellisen läsnä, ja keikka olikin yksi vuoden parhaista. ONNEKSI nimimerkki JS oli ostanut niin monta lippua Kultsan tulevalle keikalle että minäkin sain ostaa yhden. Lippu on tosin hänellä, mutta onneksi nimimerkkiin voi luottaa...

Järjetöntä hienoutta, tavallaan helppo kuunnella, tavallaan mahtavan syvä. Tällaisia levyjen pitäisi olla, tunteen välittäjiä ja VITTU KLISEEN UHALLAKIN matkoja jonnekin muualle.



Aika kursorisesti oli tätä ennen Kashmirit kuunneltu. Tunsin toki materiaalia, ja muistaakseni olin nähnyt keikallakin joskus, mutta kyllä tämän mahtavuus tuli puun takaa.

Työn hyviä puolia taas. Haastattelin Kashmiria, joten levyyn piti tietenkin tutustua. Mutta mitä mitä, eihän tämä ollutkaan mitkään skandinaavisessa-omalaatuisuudessaan-tylsää-indietä niinkuin vähän pelkäsin, vaan Blonde Redheadia partaindiemiesten soittamana. Levyn ehdottomana kruununa tietenkin Mantaray, joka on niin jumalattoman kova biisi, että se ikävä kyllä varjostaa vähän muuta levyä, joka tietysti on alusta loppuun briljantti.

Kun kuuntelee paljon musiikkia, pystyy usein ajatuksen tasolla käymään itsekseen läpi sen, miten joku bändi on sattunut tekemään tietynlaista musiikkia; miten se on sävelletty, mitä bändi on miettinyt mennessään studioon. Mutta esimerkiksi Trespassers on jotenkin niin suvereeni (käytän tätä sanaa paljon kun hehkutan, tiedetään), että tuntuu loukkaukselta edes yrittää miettiä miten tämä on syntynyt. Elektronista vivahdetta, KUULAUTTA ja tietenkin sitä tunteen välittämistä.

Vähän sama kuin Nationalin kanssa, M-kuljettimessa kuunneltuna joutuu välillä ns. sfääreihin kun kuuntelee vaikka Mouthful of Wasps -biisiä ja Kannelmäen punaisista laudoista kyhätyt minikerrostalot tai Pasilan ratapihan tyhjyys vilahtavat pimeässä aamussa silmien ohi.



Niinpä niin, ei ollut tänä vuonna Kanyen kellistäjää. Kaikkia muita paremmaksi tämän levyn tekee se hulluus ja visio joka siitä henkii. Tämä on myös tavallaan enemmän kuin vain levy. Poliittista kommentointia yrittää moni räppäri, mutta Kanye laajentaa sisäisen suuruudenhulluutensa rahaa tekevän mustan miehen kuvaksi Yhdysvalloissa. Tai tekee TOIMIVAN kymmenminuuttisen rap-biisin jossa kitarasoolo paljastuukin autotunetetuksi ad libbailuksi (tai miksikä kitarasoolon imitoimista voikaan nyt kutsua).

No, Kanyesta sanoin paljon jo tässä arviossa. Se on joka tapauksessa vuoden 2010 ulkomainen levy.

Oliko "vääriä" vai "oikeita" valintoja? Ärsyttääkö kun levynörtit aina listaa?

Posted in , , , , , , | 5 Comments

Also sprachin joulutervehdys - maailman paras joululaulu!

Hei rakkaat lukijat

Työpaikanvaihtohässäkät ja datailutekniset ongelmat viivästyttävät top-listojen loppuja, mutta ennen vuoden loppuja ne tulevat!

Joulutervehdykseksi aion lyhyesti ja kauniisti linkata maailman parhaan joululaulun.

Joulun hengen mukaisesti en nyt aio alentua pohtimaan sen kummemmin ykkösen taakse jääneiden joululaulujen paremmuutta, lopusta löydät kuitenkin myös parhaan talvilaulun (erotuksena joululauluista).

No okei, en voi olla hiukan avaamatta. Glasvegasin joululevy on myös tosi hyvä, mutta ei se kumminkaan mahda mitään Poguesin Fairytale of New Yorkille. Oikeassa mielentilassa tärähtää jopa TIPPA LINSSIIN.


Talvilauluista paras taas on Ipanapa-levyltä, Jannan Lumi oli sopivan soft, joka minulla on ollut soittoäänenä viimeisen kuukauden ajan.

Ja vielä lopuksi jouluttomille klassinen Seinfeld-pätkä, happy Festivus for the rest of us!

Posted in , , , , | Leave a comment

Vuoden levyt -savotta alkaa! Kovimmat ulkomaiset, sijat 6-10

Ajattelin mahtipontisesti jakaa oman Vuoden levyt -kokonaisuuteni neljään osaan. Ne koostuvat kotimaiden ja ulkomaiden kymppikärjistä, jaettuna kahdeksi merkinnäksi.

Loogisesti siis aloitamme Parhaat ulkomaiset levyt -kategorian sijoituksilla 6-10, toki käänteisessä järjestyksessä. Artistin ja levyn nimi on linkki Spotifyyn, jos levy Spotikasta löytyy.



Tämän levyn myyntiraportit kertovat, että ei ole Black Paraden menestykseen päästy. Voi tietenkin olla, että MCR:n nuori yleisö Spotikoi ja piratisoi mielummin kun käy kaupassa. Levy on joka tapauksessa hyvä.

Tajusin tässä yhtenä aamuna kun tätä kuuntelin, että Gerard Way osaa ehkä siksi tehdä levyistä niin hienoja kokonaistaideteoksia, että hän suhtautuu niihin hiukan samalla tavalla kuin tekemiinsä sarjakuviin. Siis kokonaistaideteoksena, niin kuin jo kirjoitin. Mitään bändin sisäisiä eri suuntaan johtavia intressejä ei ole havaittavissa, vaan kaikki palvelee kokonaisuutta.

Tämä on kaikkia hyvän rockin kliseitä hyödyntävä levy, joka kertoo neljän värikkään sankarin aavikkosodasta. Steampunk kohtaa värit.

Musiikki on tietenkin tarttuvaa, räiskyvää ja raikasta. Pakko myöntää, että sävelet eivät ole niin unohtumattomia kuin Black Paradella. Love it or leave it, it's the american way.




Deftones oli 1990-luvun lopulla mun ehdoton suosikkibändi. Silloin kavereiden kanssa listailtiin suosikkeja niin paljon, että oli pakko miettiä se yksi suosikkibändi. Deftones oli minun. Ystäväni Kimmo oli nauhoittanut Alternative Nationista (juu, ei ollut muistaakseni Headbanger's Ball, se oli kumminkin enemmän perushevi-ohjelma, siis rankan perushevin) Bored-videon, mikä sinetöi kaiken.

Diamond Eyes on Deftonesin aggressiivisin levy, tai ainakin aggressiivisin sitten debyytti Adrenalinen. Bändin basisti Chi Cheng sairastui vakavasti kun tämän levyn ensimmäistä versiota tehtiin (PÄIVITYS: Chi Cheng oli tietenkin AUTOKOLARISSA, ei sairastunut. Kiitos tarkkaavaiselle lukijalle Tuikkarille), ja paikkaajan löydyttyä bändi heitti paljon materiaali roskiin.

Tilalle tuli tämä kaunis, kiukkuinen ja Deftonesin mittakaavalla aika suoraviivainen levy, missä on helvetin monta hyvää biisiä. Tai pikemminkin niin, että huonoja biisejä ei ole yhtään, mutta sisäisessä hierarkiassa hyvyys vaihtelee.

Mahtava fiilis bändin puolesta, kunpa vielä näkisin livenä tällä kiertueella.



Tämä yllätti aika lailla varkain ihan tässä loppuvuodesta. Kuten arvostelustakin voi lukea, on tässä tunnelma tärkein. Jotenkin tuo hönkäily vaan voittaa puolelleen, vaikka sävellyspuolelle voisikin toivoa enemmän jytyä. En kirjoita tämän pidempään, loput voi lukea tuolta linkin takaa.



Ja jälleen levy joka on täälläkin arvioitu. Suhtauduin erittäin varauksella tähän vaikka Otto Talvion arviossa olikin sen verran tolkkua, että teki mieli lähteä kuuntelemaan. Tämän jälkeen levyyn on hurahtanut moni ei-rockabillyisti. Eli crossover-potential is strong in this one. Helvetin hyvät biisit, taitavaa soittoa, sympaattinen ja lämmin, tarttuva, käytössä kulumaton.



Voi Interpol. Mun on niin vaikea myöntää, että Our Love To Admire ei ollut sittenkään niin vahva teos, vaikka siinä paljon hyviä biisejä onkin. Tämä Carlos D:n joutsenlaulu onnistui kuitenkin vakuuttamaan. Siinä ei ole Turn on the Bright Lightsilta tai Anticsilta tuttuja iskusävelmiä, mutta siinä on interpolmainen tunnelma, hätäänsä vinkuva kitara ja tietenkin Paul Julian Banks, ääni ja karisma jumalan armosta.  Arvionkin tästä kirjoitin.


Siinä ensimmäiset viisi. Ylihuomenna/lauantaina palataan asiaan. Keskustelkaa.

HUOM. Rumban sivuilla julkaistaan lähiaikoina avustajien top 10 -listoja. Omani eroavat täällä nähdyistä hieman, koska mielipide on joka päivä erilainen.

Posted in , , | Leave a comment

Ajatuksia Finlandia-voittajasta

En ehtinyt aloittaa Mikko Rimmisen Nenäpäivän lukemista ennen voittajan julkistusta. Voitto nosti tietenkin odotuksia, varsinkin kun Pussikaljaromaani on varsin viihdyttävä teos. Sitä näiden välissä julkaistua kirjaa en ole lukenut.

Nyt Nenäpäivä on luettu melkein loppuun. Koko matkan on ottanut päähän päähenkilön asenne ja tekemiset. Sitten rupesin muistelemaan, että niinhän se oli Pussikaljaromaaniakin lukiessa. Joku häiritsevä tunne koko ajan taustalla.

Ärsytys ei siis johdu Rimmisen kirjoitustaidoista, varsinkin Pussikaljaromaanissa kyyti oli lauseen tasolla hurjaa, ja samanlaista - joskin vähän hillitympää - neroutta jatkaa myös Nenäpäivä. Mutta ne ihmiset. Pussikaljaromaanissa teki mieli huutaa niille luusereille, kun keskustaan meno ahdisti, että olkaa jumalauta juomatta pari päivää, josko auttais! Vaikka Nenäpäivässä vaikeilu tietenkin kuuluu päähenkilön persoonaan, on jotenkin rasittavaa kun sille on kaikki niin lannistavaa henkistä kokemusta.

Tämä sitten vissiin kertoo varmaan enemmänkin minusta, kun tollanen jahkaaminen ja vaikeilu ottaa päähän. Ystävyyden ja välittämisen teema on tärkeä, mutta perkele kun on vaikeaa tuo elämä. Jos mä nyt olisin Nenäpäivän päähenkilö niin vaikeilisin. "Suomalaisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin tahmealta. En saanut sitten sanottua tai tehtyä mitään".

Pitikö tästäkin sitten kirjoittaa... on vaan koko ajan pyörinyt kirjaa lukiessa tämä mielessä. En ole muita suomalaisia uusia romaaneja tänä vuonna lukenut, joten en ota kantaa olisko joku muu ansainnut Finlandia-palkinnon paremmin. Enkä muuten sitä Uuniakaan ole lukenut... pitääkin lainata se.

Taitava kirjoittaja on Rimminen, eikä tällainen ärsytys ole siis kirjan huonoutta, vaan sitä että se herättää ajatuksia. Negatiivisia tällä kertaa.

Posted in , , , | Leave a comment

Levyarvio: Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Ensin pahoittelut että viime merkinnästä on jo viikko. Ei tule toistumaan. Selitys on se, että olen vaihtamassa työpaikkaa, ja olen tehnyt nykyisen duunin lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin juttuja tulevassa työssä. Kiirettä pitää. Päälle vielä perjantaina odottava autokoulun päätös, eli inssiajo.

Tätä arviotahan tuli lupailtua jo jokin aika sitten. Lupasin ensin kuunnella levyn kunnolla. Nyt olen kuunnellut sitä enemmän kuin ennen minkään kirjoittamani arvion tekoa.

MBDTF:ssähän on mielenkiintoinen metataso. Ainakin Rolling Stone ja Pitchfork antoivat levylle täydet pisteet. Varsinkin jälkimmäisen tahon täyspotti aiheutti laajoja vastareaktioita, ja ehkäpä herätti itsessänikin höyhenenkevyttä halua antaa levylle neljä tähteä kuulematta sitä. Siis että "onhan se hyvä, mut ei nyt NIIN hyvä kun kaikki sanoo". Tämä oli suureksi osaksi sarkasmia, pieneksi osaksi alitajuista totta.

Mutta on se levy vaan niin hyvä.



On ensinnäkin harvinaista, että rap-levy on kokonaisuus. Kanyen kohdalla näin on toki aina ollut, samoin Outkastin, Jay-Z:n ja muutamien backpackereiden. MBDTF on kuitenkin paljon kokonaisempi kuin hänet aikaisemmat levynsä. Se pääsee jopa lähelle kaikkien aikojen parasta levyä, Outkastin Aqueminiä.

Edellinen levy 808's & Heartbreak oli vahva konseptuaalinen kokeilu, jossa oli monia hyviä biisejä. Tämä levy ei ole mikään kokeilu. Tämä on sitä mitä otsikko lupaa. Yhden miehen, NERON, matka oman päänsä sisälle. Kaunis, synkkä ja skitso fantasia.

Okei, pari ekaa kuuntelua kuluu fiilistellessä biisejä. Hittejä ja enemmän teosmaisia biisejä. Sitten tajuaa tuotannon. Aluksi tuotanto kuulostaa vähän kevyeltä, onnistuneelta toisinnolta kahden ekan levyn samplerikkaista ja lämpimistä vedoista. Ja tämäkin on paljon. Ei kukaan tee tollasia tuotantoja, ei edes Kanye silloin kun tekee biisejä muille.

Mutta tässä se lähtee. Ystäväni Feel Inc huomautti ensimmäisenä, että levyn edetessä homma muuttuu koko ajan hullummaksi. Niin se rakenne menee. Hell of a Life, Blame Game, Lost in the World ja Who Will Survive in America - Kanye riuhtoo rakkaudessa ja mustan miehen roolissaan. Vihattu mies, joka nyt sattui pienessä jurrissa ottamaan Taylor Swiftiltä - valkoisen USA:n viralliselta naapurintyttö-sweetheartilta - mikrofonin ja sanomaan ettei palkinto kuulu hänelle. Sitä traumaakin puretaan, mutta lopulta nerous muodostuu eniten siitä, ettei kuulija tiedä puhuuko Kanye itsestään vai onko päähenkilö joku vertauskuva kaikille ihmisille/miehille/mustille/räppäreille vai suoraa omakohtaista tilitystä.


Tämä on myös siitä hieno mestariteos, että edes tuon Swift-episodin jälkeen Kanye ei nöyristele, ei YHTÄÄN. Hän varmasti tietää, että valkoiset hipsterit (*krhm*) arvostavat tätä, mutta ei ujostele ottaa mukaan Chris Rockin räävitöntä pillu-skittiä. Hän varmasti tietää, että ostava rap-yleisö arvostaa tätä, mutta ei ujostele ottaa mukaan Bon Iveriä tai Black Sabbathin laulumelodioita.

Tuntuu että voisin kirjoittaa tästä loputtomiin, eikä suurin osa tähän blogientryyn eksyneistä ole lukenut edes tähän asti, mutta kun tämä levy ei kerran ole Spotifyssä, ettekä te saatanat sitä kuitenkaan jaksa ostaa, niin on pakko yrittää kuvailla lopputulos niin hyvin että tiedätte edes hiukan mitä missaatte.

Ärsyttää turvautua kliseeseen, mutta nerouden ja hulluuden raja on tosiaan häilyvä. Tai ehkä pitäisi sanoa, ettei Kanye välitä sellaisesta rajasta. Hän on avoimesti molempia samaan aikaan.

Ensimmäisen kerran blogini valtavan pitkässä historiassa: TÄYDET kymmenen jackrussellinterrierinkuvaa!

Posted in , , , | 11 Comments

Leffa-arvio: Rare Exports

Suomalaiset leffat ovat Suomessa ikuinen keskustelunaihe. Miksi Elokuvasäätiö rahoittaa vain raskassoutuisia ja huonosti käsikirjoitettuja ihmissuhdedraamoja? Miksi komedioissakin on taustalla huonosti käsikirjoitettu ihmissuhdedraama? Miksei ja miksi?

Rare Exportsista on "kohistu" paljon. Pääsin katsomaan sitä tänään. Odotin pitkästä aikaa positiivista kotimaista leffakokemusta, ja sellaisen sain. Tavallaan suomalaisessa leffassa on muutaman viime vuoden aikana syntynyt uusi suuntaus, kun digitekniikalla jälkikäsitellen ainakin kohtuullisen näyttäviksi tehdyt leffat ovat herättäneet "ei näytä yhtään suomalaiselta" -kommentteja. Näihin lasken siis Star Wreckin, Jadesoturin, Kohtalon kirjan jne. Myös aiheet ovat tuorentuneet, kuten näiden lisäksi toivottavasti pian teattereihin tuleva Marko Mäkilaakson Stone's War osoittaa.

Näissä efektileffoissa käsis on kuitenkin ollut ongelma, osittain myös näyttelijät. Rare Exports on siitä harvinainen suomalaisohjaajan leffa, että se yhdistää molemmat. Jälki on hienoa, vaikkei efekteillä todellakaan mässäillä. Kuvauspaikat ovat hienoja ja näyttelijät varmoja - kolme miespääosaa onnistuvat jopa jonkinlaisen veijarikemian synnyttämisessä, ja Jorma Tommilan Onni-poika on erittäin hyvä lapsinäyttelijä.

Mikä tärkeintä, käsis toimii. Ajattelin ennakkoon, että tulossa olisi toimintaleffa, jonka toimintakohtaukset olisivat snadisti kotikutoisia. Toisin kävi. Käsis ei suorastaan kierrä toimintakohtia, mutta se ammentaa muusta kuin joulupukin mättämisestä turpaan, mitä siis itse odotin. Pientä jahkailua leffassa oli ennen puoltaväliä, mutta alku ja loppupuoli rullasivat hienosti.

Ennen näytöstä ohjaaja Jalmari Helanderia haastateltiin. Häntä kuvailtiin karrikoiden mieheksi, joka vihaa aikuisia. Tavallaan sen voi uskoa, koska lapsiroolien lisäksi leffassa on sellaista hyvällä tavalla "viatonta" katsantokantaa, tai sellaista lapsenomaista otetta. Ei lapsellista, mutta sellaista vilpitöntä reteyttä.

Vaikea selittää. Minä joka tapauksessa pidin, ja suosittelen kaikille. Uskokaa tai älkää, leffasta tulee hyvä mieli.

Suomalainen leffa on siis omalta osaltani pelastettu. Aki Kaurismäestä voi aina höpistä, eikä hänen nerouttaan toki sovi kiistääkään, mutta minä en henkilökohtaisesti jaksa innostua näistä "avioliitto riekaleina, näyttelijä itkee sateessa" -jutuista. Myönnettäköön, että joidenkin karvaiden pettymysten jälkeen en ole käynyt kotimaisia leffassa katsomassa ollenkaan. Etenkin Dome Karukosken pätkistä olen pitänyt, ja satunnaisesti muistakin, joten en minä Suomi-filmiä mitenkään kategorisesti vihaa.

ENIHUU.

Viiden tähden ollessa maksimi annan Rare Exportsille 3 ja puoli, tai ehkä 4-. Tämän vuoden paras näkemäni leffa on Inception, joka saisi sellaisen 4 ja puoli, ihan vain vertailukohtana.

Ja sitä traileria sitten, perjantaina leffaan kaikki.

Posted in , , | 3 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...