Tuli joulukuussa fiilis lukea pitkästä aikaa sci-fiä, kyselin Twitterissä suosituksia ja monista hyvistä valitsin tämän. En nyt muista kuka tätä suositteli, mutta kiitos sinulle. On monta kirjaa menossa samaan aikaan joten sain tämän luettua vasta nyt.

Tämä kirja oli minulle entuudestaan tuntematon, vaikka se osoittautuikin alansa merkkiteokseksi, jopa pienimuotoiseksi klassikoksi. Kirjailija Heinlein on minulle tuttu Starship Troopers -romaanista, josta Paul Verhoeven on tehnyt hienon ja parodisen elokuvan. En ole siis lukenut ko. kirjaa, nähnyt vain elokuvan. Muistan kuulleeni, että romaanissa Verhoevenin käyttämä satiirinen ote ei ole niin suoraan näkyvissä, mutta Stranger in a Strange Landin jälkeen tätä on vaikea uskoa, satiiri, parodia ja ironia ovat nimittäin Heinleinin paletin tärkeimpiä osasia.

Kirja kertoo marsilaisten kasvattamasta miehestä - Valentine Michael Smithistä - joka tuodaan Maa-planeetalle ikään kuin pelastettuna Marsista. Hän on jäänyt Marsiin ensimmäisen Mars-retkikunnan jäsenten Marsissa syntyneenä lapsena, joten hänellä ei ole ihmisistä kuin teoreettisia tietoja.

Paljastuu, että marsilaiset ovat koko lailla erilaisia olentoja kuin ihmiset. Kuolleet marsilaiset jäävät elämään henkinä, joita kutsutaan nimellä "Old Ones". Nämä henkiolennot pitävät hallussaan koko rodun kollektiivista viisautta, joskin ovat hyvin hitaita päättämään mistään.

Marsilaiset ovat myös vuosituhansia Maata edellä universumin perusrakenteiden ymmärtämisessä. He voisivat halutessaan tuhota Maan ajatustensa voimalla. Tätä he toki myös harkitsevat, mistä syystä Michael Smith lähetetään tutkimaan Maan oloja ja kulttuuria (vaikka Maan väki luulee "pelastaneensa" Smithin).

Smithille on myös periytynyt oudon lakiteknisen seikan johdosta valtavasti omaisuutta, mistä syystä monenlaiset häslerit havittelevat ystävyyttä hänen kanssaan - Maan presidentistä lähtien.

Enempää en viitsi juonesta kertoa, mutta se on varsin oivaltava. Heinlein on halunnut käsitellä marsilaishahmonsa kautta ihmiskulttuurin kummallisuuksia. Kirja on julkaistu vuonna 1961, ja hauskaa on, että se enteilee hauskasti 1960-luvun hippiaatteita, ja seksuaalista vapautumista.

Minusta kirja kertoo myös Heinleinin naiskuvasta - tai ehkä hänen aikansa naiskuvasta USA:ssa. Marsissa ei nimittäin ole lainkaan naisia, ja Smithillä kuluu aikaa ennen kuin hän "groks" (kuten marsilainen kutsuu "ymmärtämistä" tai "täyttymystä") mitä naiset oikeastaan ovat.

Smith päätyy turvaan rikkaan vanhan kirjailija-lakimies Jubalin kartanoon, jonne isäntä on hommannut palvelijoiksi nuoria kauniita naisia, ja joille hän jatkuvasti laukoo seksististiä heittojaan. Mutta on sitten kuitenkin hyvä mies äksyn kuorensa alla, sanoo kirjailija.

But it pleased him that these women did not chatter, did not intrude into sober talk of men, but were quick with food and drink in warm hospitality. He had been shocked at Miriam’s disrespect toward her master—then recognized it: a liberty permitted cats and favorite children in the privacy of the home.

Smith keksii näiden "neitosten" avustuksella, että seksi on ainutlaatuista maapallolle. Se ei ole vain lisääntymistä, vaan tärkeä "grokkaamisen" (ei ole hajua millä sanalla tuo on suomennoksessa korvattu) muoto. Siksi hän lopulta perustaa "Church of All Worldsin", jolla tietysti kerrotaan uskonnoista - varsinkin kun kirjan maailman toinen suuri uususkonto "Fosterites" on myös onnistuneen parodinen (kaikki käy kunhan uskovalla on hauskaa). Seksistä siis tulee hänen uuden uskontonsa keskus. Ja sitä myöden tämä romaani kiellettiin kouluissa ja koulujen kirjastoissa USA:ssa ilmestymisensä jälkeen.

Tosiaan, kirjan naiskuva on jokseenkin masentava, enkä millään osaa päättää onko se osa sitä, mistä kirja haluaa puhua, vai onko se vaan Heinleinin kuuskytlukuista äijyyttä. Päivystävät Twitter-feministit varmasti innostaa kohta, jossa kirjan eräs naishahmo toteaa suurinpiirtein, että "suurin osa raiskauksista on naisten omaa syytä", ja vaikka lauseen asettaa kontekstiin, se on jotenkin irrallinen ja ruma - ei siis osa mitään alleviivausta tai muuta tarinan kannalta välttämätöntä.

Kuitenkin, lievästä tunkkaisuudestaan huolimatta, kirja todella pureutuu syvälle siihen mitä me ihmiset lopulta olemme. What makes us tick, kuten amerikkalainen sanoisi. Millaisia motiiveja meillä on, ja missä osassa käytöstämme ei ole mitään järkeä.

Kirja on siis klassikkostatuksena ansainnut, vaikka samalla tuntuu, ettei se ole oikein kestänyt aikaa. Ja vaikka vastustan sci-fi-kirjoissa sitä, että jokainen kirjassa esiintyvä tekninen vempain pitää olla genren nimen mukaisesti "science fictionia", Heinleinin maailma tuntuu enemmänkin siltä 1960-luvun scifi-piirrossarjalta (lentävät autot, uusia valtioita ja valtiomuotoja) kuin oikeasti tulevaisuudelta.

Kuuba! Havana!

Minulla oli mahdollisuus duunin offsiten varjolla päästä nopeasti tutustumaan Kuuban pääkaupunkiin. Kovin paljoa ei kalvosulkeisten jälkeen jäänyt aikaa, mutta iltabileet ja muutama reissu kaupungille (sekä tietysti pakollinen juoksulenkki) auttoivat kokonaiskuvan muodostamisessa.

Etukäteiskuvani kaupungista ja maasta oli hatara ja stereotypinen. Monet stereotypiat osoittautuivat kuitenkin nopean tarkastelun perusteella oikeaksi. Ohessa muutamia yllättäviä ja ei-niin-yllättäviä yksityiskohtia:

* Kyllä, vanhoja amerikanrautoja on varsinkin takseina paljon. Upeita. Hauska yksityiskohta on se, että suurimpaan osaan niistä on asennettu Toyotan dieselmoottori, koska alkuperäistä on joko mahdoton korjata tai se kuluttaa liikaa bensaa.

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Jan 13, 2017 at 12:55am PST

* Kyllä, maa on köyhä. Rakennukset ovat rapistuneita ja infra on vähän niin ja näin. Kärsivältä maa ei silti tunnu, vaikka paljon ihmisiä varmasti kärsii nälästä ja muusta puutteesta.

* Kyllä, musiikkia on kaikkialla. Katubändejä, ravintolabändejä, taiteilijoita yleensä. Ja kyllä, kaikki heistä soittavat Buena Vista Social Clubin Chan Chan -biisin.

* Kuubalaiset ovat ystävällisiä ja positiivisia ihmisiä, mutta palvelu on jäykkää ja halutonta. Liekö sitten sosialismin peruja, ketään kun ei tarvitse miellyttää, kaikki saavat saman. Toisaalta tipit ovat tärkeä tulonlähde. Mutta usein palvelu on hidasta ja välinpitämätöntä, ainakin niissä turrerafloissa ja -baareissa joissa itse kävin.

* Huonosta kunnostaan huolimatta varsinkin espanjalaisten perua olevat rakennukset ovat todella kauniita. Neuvosto-funkkistakin löytyy, ja sillekin on omat ihailijansa.

* Leimatulla paperilla on voimaa. Joka paikassa kerätään lappuselle tietoja, jotka joku tarkastaa ja joku toinen leimaa. Pidä laput tallessa. Tämä pätee ravintoloissa, klubeilla, hotellissa ja lentokentällä, ainakin.

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Jan 10, 2017 at 3:43am PST

* Kauppasaarron loppumisen jälkeen on vaarana, että maasta rakennetaan jenkkiläisten lomaresortti. Hotel Nacional De Cuba - jossa itse asuin - oli vielä toistaiseksi viehättävä 1930-luvun linnake, mutta jenkit ovat tulossa.

* Hemingwayn kantapaikka Floridita on aina täynnä turisteja. Jos haluaa hyvän daiquirin, kannattaa mennä ajoissa.

* Rommia on kaikkialla. Mojitot ja erityisesti daiquirit on helvetin hyvänmakuisia.

* Aitojen havanalaisten sikareiden tupakat kasvatetaan tietyssä maakunnassa Kuuban länsiosassa (en muista nimeä), ja kääritään Havannassa. Eli vähän sama meininki kuin shampanja ja konjakki, mutta eri.


* Havannaan on rakennettu kopiot Barcelonan La Rambla -kävelykadusta ja Washington DC:n Capitolista (eli onko se nyt senaatin rakennus jenkeissä vai mikä se on). Jälkimmäinen ilmeisesti ihan vittuilupohjalta.

* Suomen talviaikaan Kuubassa on kuivaa ja suht lämmintä (22-30c), Suomen kesällä sataa.

* Suosittelen kyllä matkakohteena, kunhan muistat että ruumaan tsekattujen matkatavaroiden saamisessa Havannan kentällä saattaa kestää 2-3 tuntia.

Blogi jatkaa tammikuun loppuun vähän hiljaisempaa eloaan, sillä parin tunnin päästä lähden Thaimaahan. Jutellaan sitten helmikuussa, kun tammikuun musavisa ilmestyy myöhässä. Ellei Thaimaassa sitten ole niin sateista että teen visan sieltä. Saapi nähdä.

Koska olen aavistuksen jetlaginen ja väsynyt paska, en jaksa vielä purkaa Kuuban-matkaani blogipostaukseksi. Kirjoitan sen sijaan elokuvasta, jonka katselin lentokoneessa. Tai oikeastaan katsoin mennessä ja palatessa yhteensä neljä elokuvaa, mutta tämä oli se, josta jäi jotain kirjoitettavaa jälkipolville.

Captain Fantastic on Matt Rossin ohjaama elokuva, joka kertaa USA:n luoteisosassa keskellä metsää asuvasta perheestä, jonka äidillä on mielenterveysongelmia. Perheen isä on älykäs ja kunnianhimoinen sosialisti (Viggo Mortensen näyttelee), joka on kasvattanut lapsistaan luonnossa mennen tullen selviäviä superihmisiä.

Ongelmia tulee, kun perheen täytyy erinisistä juonellisista syistä (joita en tässä paljasta) altistua ulkona odottavalle Amerikalle. Perheen lapset käyvät kotikoulua äidin ja isän kanssa, eivätkä he ole koskaan tutustuneet yhdysvaltalaiseen yhteiskuntaan - paitsi kirjojen kautta. He tietävät, että koko maa on kapitalismin saastuttama tekopyhyyden temppeli, jossa ei kunnon marxilaisuudesta ole tietoakaan.

Elokuva oli kertakaikkisen onnistunut. Perheen asuinoloja kuvaava aloitusjakso on upea. Mutaan verhoutunut vanhin poika käy läpi aikuistumisriittiään eli peuran tappamista puukolla, ja samaa naamiointitekniikkaa käyttävä sisaruskatras seuraa vierestä. Maisemilla ei herkutella liikaa, mutta törkeän kaunis metsä on toki loistava lavaste.

Lapsinäyttelijät tekevät vähintään yhtä hyvää duunia kuin Viggo Mortensen, joka esittää väkevästi arvoihinsa ja lapsiinsa uskovaa isää, joka ei ole valmis joustamaan mistään nykymaailman vaatimuksista. Hänen jämäkkyydessään on kaikuja Aragornista, tosin Aragornin päätöksiä ei kukaan kyseenalaista naama punaisena huutaen. Se kai on ero kuninkuudessa ja isyydessä.

Leffa onnistuu lisäämään kerroksia ja kierroksia useampaan kertaan kestonsa aikana. Ensin ajattelin, että ratkaistavana on se, miten lapset suhtautuvat itselleen tuntemattomaan ulkomaailmaan. Elokuvan lämpimästä ytimestä löytyy kuitenkin keskustelua vanhemmuudesta ja siitä mikä lopulta kasvattaa ihmistä. Minkä arvoisia periaatteet ovat, miten käy kun huomaa heijastaneensa lapsiin itsensä, eikä antaa heidän olla omia itsejään.

Vaikka leffan setup jossain vaiheessa tuntuu aavistuksen liian Vakavaa Festivaalielokuvaa tavoittelevalta, lopputulos oli todella vahva vajaa parituntinen, joka jää pyörimään ajatuksiin juuri niin kuin ihmisten puheisiin jäävillä elokuvilla on tapana.

Erittäin vahva suositus.

NONIIN! Myöhässä on! Ehti hulahtaa uuden vuoden puolelle saa-ta-na!

Mutta ei itketä vaan visaillaan.