Olen täydellinen esimerkki sellaisesta miehestä, joka rakastaa olla perinteinen mies. Mitä perinteinen mies tarkoittaa minulle? Hyvin lyhyesti: Miehen tehtävä on olla hellivä ja pitää huolta naisestaan, kodin turvallisuudesta, antaa huomiota ja rakkautta.

Olen alistuva mies, se vain tulee luonnostaan (vain ja ainoastaan naiseni rinnalla). Elämässäni olleet naiset ovat arvostaneet miehekkäitä piirteitäni ja suurta hoivaviettiä, joka on ehkä näkyvin piirteeni.

Minua on aina kiinnostanut poseeraaminen ja bloggaaminen (kirjoittaminenkin), joten on vain luonnollista, että naiseni ja paras ystäväni Suvi ansaitsee meillä rahat. En kadehdi hänen menestystään, vaan olen ylpeä siitä mitä se mahdollistaa minulle: Tunnen muitakin rikkaiden naisten miehiä, ja bloggaus on meille monelle tärkeä harrastus.

Tiedän puhuvani nyt monen miehen suulla: Meistä tuntuu hyvältä kun nainen on menestynyt, hänellä on jonkinlainen status, eikä meidän miesten tarvitse tehdä oikeita töitä. 

Älkääkä ymmärtäkö väärin, kunnioitan kyllä miehiä jotka valitseva uran ja koulutuksen: Tiedän ettei ole helppoa edetä uralla ja saada hyväpalkkaisia duuneja. Mutta haluan silti, että kunnioitatte myös minun valintaani. 

Jos olisin päättävässä asemassa, määräisin että jokainen 18-vuotias mies kävisi sivarin vaikkapa päiväkodissa kuten itse tein. Siellä opetellaan käytöstapoja, lastenhoitoa, siivousta, toisten huomioon ottamista ja uhrautumista toisen hyvän vuoksi.

PS. Oletteko huomanneet, että monien menestyvien julkkisnaisten miehet ovat alkaneet kirjoittaa blogia? Jos olet miettinyt blogin perustamista, puoliksi huumorilla eka ohjeeni voisi olla: Hurmaa menestynyt nainen.





Jos ei ole lukenut tätä Cosmopolitanin sivuilta löytyvää blogia, tämä kirjoitus voi tuntua vähän oudolta. Vaikka lähestyinkin asiaa parodisesti, tarkoitukseni ei ollut henkilökohtaisesti loukata blogin kirjoittajaa Didemiä; hän on avoin valintojensa suhteen ja osaa perustella ne. Halusin vain parodian keinoin tutkia, miltä samantyyppinen blogimerkintä tuntuisi miehen tekemänä.

Minä tykkäsin Rumerin debyyttialbumista Seasons of My Soul. Tykkäsin siitä oikein valtavan paljon. Suurin piirtein minun ikäiseni (vuoden vanhempi!) mimmi, joka laulaa 1970-luvun pehmyttä viihdemusiikkia soul-vivahteella, niin kauniisti ja sydämeenkäyvästi, että maailma muuttuu ko. levyä kuunnellessa sellaiseksi seitkytluvun ylivalottuneeksi ruskeaksi.

Näköjään olen tuolla debyyttiä arvostellessani (klikkaa linkki ylempää) maininnut nuo samat 1970-luvun värit, mutta mielikuva on edelleen sama. Sitä saattaa vahvistaa myös levyn kansikuva.

Into Colour on Rumerin kolmas albumi. Hänen toisensa, Boys Don't Cry, oli kokoelma lauluja - KUINKA OLLAKAAN - 1970-luvun lauluntekijöiltä. Cover-levy siis. Ja ei, Boys Don't Cry ei ole se Curen biisi, vaan sillä viitataan johonkin levyn sanoitukseen.

Boys Don't Cry Rumer kävi Suomessakin, Stingin lämppärinä Kaisaniemessä. Tuosta keikasta voit lukea täältä.

Kolmas levy Into Colour on paluu omiin biiseihin. Kirjoitusapuna on tosin ollut tuottaja Rob Shirakbari ja pari muuta mörrimöykkyä, mutta lähinnä puhutaan Rumerin omasta musasta.

Biisinkirjoitus on levyn suurin ongelma. Tai se, ja Rumerin konseptin muuttumattomuus. Hän tekee edelleen jumalaisen kaunista musiikkia, joka kumartaa syvään Carpentersille, Burt Bacharachille ja muille hienovaraisen ilmaisun klassikoille.

Kun biisinipun sekaan ei ole tällä kertaa eksynyt Slow'n tai Arethan kaltaisia klassikoita, kokonaisuus on vielä viidennenkin kuuntelun jälkeen yksinkertaisesti liian hailakka.

Rumerin tyyliin ei muutenkaan kuulu liikuskella vereslihan osastolla. Hän ei huuda tuskaansa, mistä itse singer-songwriterismissä nautin. Hänen tunneilmaisunsa on salonkikelpoista, sitä voisi kuunnella kalleimmista Bang & Olufsenin vintage-äänentoistolaitteista.

Itse asiassa jos olette katselleet Silta-ohjelmaa (ja jos ette, niin miksi ette??) sanoisin, että Into Colour -levy sopisi parhaiten sen kakkoskauden EU-huippukokousta järjestävän tyylikkään rouvan kotiin (sen jälkeen kun hänen miehensä vietiin vankilaan sen miesprostituoidun pahoinpitelystä).

Ja silti minä pidän Rumerista. Hänen ilmaisunsa pehmeydessä ja tinkimättömyydessä on jotain uskomattoman kaunista. Paremmilla biiseillä olisin uponnut tämänkin levyn syliin kuten kävi Seasons In My Soulin kohdalla.

Mutta näillä biisellä ja vanhalla tutulla konseptilla ei vaan lähde!

On taaskin sunnuntai, ja haalarit ne nurkkaan jäädä sai. Siksi ajattelin leppoisasti lasketella juttua tv-sarjasta, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään.

Pidän kännykässä "blogi-ideat" -muistiinpanoja niitä hetkiä varten, kun ei muuten löydy kirjoitettavaa. Listalla on jo pitkään keikkunut ranskalainen viiva "The Jam", joka tänään vihdoin pyyhitään tiedostosta.

Olipas turhahko meta-alku tälle kirjoitukselle. No, nyt kaikki tietävät elintärkeät taustat.

Tutustuin The Jam -sarjaan ensi kertaa keväällä 2005, kun muutin Helsinkiin. Asuin pari kuukautta ystäväni Ollin kämpässä, ja koska Olli on in the know, hän oli lainannut brittiläiseltä työkaveriltaan The Jam -dvd:n.

Sarjan läpikatselu muutti ainakin jossain määrin käsitykseni siitä, mitä televisiossa voi tehdä.

Kyseessä on brittiläisen Chris Morrisin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä sarja, joka esitettiin UK:ssa Channel 4:llä vuonna 2000.

Sarja perustuu Morrisin BBC Radio 1:lla kuultuun ohjelmaan. Itse asiassa luin Wikipediasta, että monissa sarjan sketseistä käytetään alkuperäistä ääniraitaa, ja näyttelijät ovat huulisynkanneet kuvauksissa.

The Jam koostuu lyhyistä, lempeällä äänellä puhutuista sketseistä, joiden taustalla kuullaan ambient-musiikkia. Kuvaan on usein lisätty halvannäköinen pehmentävä efekti.

Sketsien aiheet ovat alhaisinta törkyä. Niissä ei ole sanomaa tai opetusta, eikä oikeastaan mitään comic reliefiä. Kun sketsi loppuu, on pakko nauraa koska se helpottaa oloa. Tai ehkä naurun aiheuttaa se epäusko, että tällaista voi olla. Lapset kuolevat, miehiä ja naisia käytetään seksuaalisesti hyväksi, vammaisille nauretaan. Ja kaikki hymyilevät kuin aivokuolleet.

Chris Morrisin komiikasta on varmaan kirjoitettu Briteissä lukuisia graduja (tai mikä sen vastine heidän yliopistoissaan onkaan). Neroutta lisää myös se, että Brittien Maikkari, Channel 4, on tämän ohjelman ostanut ja sen esittänyt.

Olen nähnyt myös Morrisin muut ohjelmat.  The Day Today on mahtava uutisparodia vähän Jon Stewartin tyyliin (mutta paljon nerokkaammin), Brass Eye taas "tutkivan journalismin" ohjelma, joka keskittyy aina yhteen aiheeseen per jakso. Brass Eyen pedofiliajakso aiheutti muistaakseni melkoista kohua.

Jos kiinnostuit palavasti The Jamin näkemisestä,  DVD-bokseja saa Amazonista aika halvalla. Piraattipuolueen väki tietty latasi sarjan jo tämän tekstin lukemisen aikana. Mutta suosittelen.

Ehkä parasta sarjassa ovat nämä jakson introt. Teksti on perverssiä runoutta. Tähän loppuun siis yksi sellainen.

Ja onko olemassa törkeämpiä sarjoja kuin tämä? Temptation Island? Mutta se on tehty eri lähtökohdista. Then welcome, you astonishing sod ape, in JAMMMMMMMMMMM

Huh huh. Kuten tätä blogia lukeneet tietävät, Ed Sheeranin X oli minusta viime vuoden paras levy, ja itse Sheeran suurin piirtein palvottavin nykypoppari.

Tätä taustaa vasten lienee helppoa ymmärtää, että odotin eilistä Sheeran-keikka TODELLA paljon.

Kun reissu oli vielä mukavasti huljautettu työmatkanimikkeen alle, ja seura oli mitä parhainta (vaikka tuolle jos mille keikalle olisin kyllä halunnut viereeni sydämeni valitun, erään Suvin), voi päivää pitää melkolailla totaalisena onnistumisena.

Eilen oli #muuten myös Ed Sheeranin 24-vuotissyntymäpäivä (!?), joten päivä oli varmasti hänellekin unohtumaton. No, saatan liioitella. Minulle musiikkipäällikkönä tarjotaan välillä mahdollisuuksia päästä mukaan meet & greet -tapaamisiin. Yleensä en niistä pidä, mutta Sheeran-fanitukseni on sitä luokkaa, että häntä oli pakko päästä tapaamaan.

No, aika vaivaannuttava se hetki oli, mutta Ed oli silti mahtava tavata. Meidän Ed. Eddiieee. Laulettiin hänelle suomeksi Paljon onnea vaan. Community gives back.

Saku Suurhall on Barona Areenan oloinen persoonaton jäähalli. Eesti on sivistysvaltio, joten bisse kourassa saa onneksi kuljeskella missä haluaa, mutta muuten keikkapaikka oli melko valju, varsinkin kun katsomoista näkyi paikoin niin paljon valoa, että Sheeranin valoshow.

Se ei haitannut, sillä Ed Sheeran riittää. Hänellä oli lämppärinään joku hyvin samantyyppistä musiikkia veivaava kaveri, jolla ei valitettavasti ollut oikein sävellyksiä. Ei yhtään. Siitä hetkestä lähtien kun pääartisti astui lavalle, oli peli selvä.

Ed Sheeran esiintyy tällä kiertueella soolona. Hän luo biiseihin taustat looppaamalla laulua ja kitaraa, ajoittaisia rumpukomppeja hän naputtaa kitaransa kanteen. Jotta tämä onnistuisi, Sheeranin pitää paitsi osata käyttää luupperia helvetin hyvin, myös olla riittävän karismaattinen ettei lavan tyhjyys pelota tunnelmaa pois.

Video, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 17. 02ta 2015 klo 12.29 PST

NO JUU, osaa hän käyttää luupperi, ja karismaa riittää. Sellaista mutkatonta naapurinpojan karismaa, jota ei voi olla rakastamatta. Samaan aikaan vähän ujo, mutta hyvä esiintymään. Itse asiassa Bloodstream-biisin alussa Edillä oli ongelmia saada luupattua rumpukomppia ilman että kitaran mikki naksuisi. Parin yrityksen jälkeen hän veti välipalaksi Nina Simonen Feeling Good -biisin, mikä taas aiheutti minulle valtavat kylmikset.

Juttelin tänään hotelliaamupalalla Asko Kallosen kanssa keikasta (namedroppasin vain jotta voisin kirjoittaa tähän PING ANNA PERHO), ja hän esitti osuvan vertauksen Sheeranin metodista: Kun Ed ensin rakentaa biisin taustat luupperilla ja sitten esittää biisin hän on aivan kuin Pikku Kakkosen Kylli-täti, joka maalaa sadusta taulun samalla kun kertoo sadun.

Juuri niin se toimii! ON SANOTTAVA, että tämä luupperishow on varmaankin tämän kiertueen jälkeen nähty, sillä muutamassa kohdassa show'n loppupuolella alkoi olla jo sellainen olo, että no niiiiin, jotain muuta kuin luuppaamista. Kuusi pedaalia maassa ja miehen jalat vipelsivät kuin Riverdance-esityksessä.

Ed on nyt todistanut, että hän pystyy tähän. Hän ottaa 8000 ihmistä totaalisesti hallintaansa ja laulattaa näitä mielensä mukaan, vain äänensä, pienen kitaransa (Martin X Signature Edition) ja laulujensa avulla.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 17. 02ta 2015 klo 12.30 PST

Ihan subjektiivisella tasolla vielä sanon, että keikka oli yhtä riemusaattoa. Don'tiin Sheeran sotki Superstitionia ja No Diggityä, ja Feeling Goodin lisäksi vedettiin myös yksi Stevie Wonder -laina, mutta muuten hänen lauluntekijyytensä kannatteli puolentoista tunnin mittaista keikkaa. Lego House oli ainut biisi joka veti rehdisti kyyneleet silmiin, mutta liikuttunut ja ONNENTÄYTEINEN olo täytti mielen vielä pitkään keikan jälkeen (vielä silloinkin kun Tallinnan keskustan piilobaarissa suomalaistaustainen taiteilija oli sitä mieltä että ko. baarissa ei kaivata suomalaisia).

En ole hetkeen nähnyt näin hyvää keikkaa. Sam Smith on parempi laulaja, mutta muuten Ed vie voiton.

Ed Sheeranin voitto on myös lopulta musiikin idean kauneuden voitto. Yksi mies, yksi kitara, saman miehen laulut, sanat ja ääni. Se riittää, kun lahjakkuutta ja sydäntä on riittävästi.

Pakko nähdä mr. Sheeran uudestaan. Rakastan, palvon.

Tiivistelmä: Ihmettelen, jos tämä levy ei löydy Vuoden parhaat -listaltani. Susanne Sundförin konseptin paras levymittainen toteutus. Ääni puhdasta kylmätväreet-upeutta.

Minä kuulin Susanne Sundföristä (en jaksa tästä eteenpäin kopsia tuota norjalaista ö:tä) ensimmäisen kerran ystävältäni Annie O-Zonelta, joka linkkasi pari vuotta sitten Brothel- ja White Foxes -biisit minulle. AIVAN MINUN KAMAANI, mietin: Nainen, joka laulaa kohtalokkaita melodioita kolkon kauniilla äänellä.

Olen jonkun verran Spotikasta tykitellyt hänen aiempia levyjään, mutta nuo mainitut biisit ja muutama muu ovat jääneet parhaiksi kosketuksiksi.

Ten Love Songs onkin siitä mahtava paketti, että se onnistuu olemaan myös hemmetin hieno levy – ensimmäinen Sundör josta pidän kokonaisena.

Oikeastaan Ten Love Songsin ensikuuntelu viime viikon lopulla oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olin pitelemättömän innostunut uudesta levystä (enkä esimerkiksi vain Bob Dylanin Bringing It All Back Homesta jota olen viime aikoina kuunnellut paljon).

Ten Love Songsista on julkaistu viime vuoden puolella pari näytesingleä. On sanottava, että tältäkin levyltä huippukohdat jäävät selkeiten mieleen – ainakin aluksi. Delirious on vuoden parhaita biisejä ("I hope you have a safety net, 'cos I'm gonna push you over the edge") ja Fade Away toimii myös mahtavasti.

Minulle on käynyt niin, että joka toisella kuuntelukerralla levy tuntuu nimenomaan yhdeltä 10 biisin kokonaisuudelta, mutta joka toisella kerralla odotan lähinnä kuulevani Deliriousin. Toisaalta minussa on kuuntelijana välillä sellaista vikaa, että jämähdän liiaksi joihinkin biiseihin. Niinkuin nyt

Lopulta on kuitenkin niin, että Deliriousin hyvyys hämää. On epäreilua että levyn arvoa vähentää tuon yhden biisin loistavuus. Esimerkiksi aloitusbiisi Darlings, käännekohdaksi muodustuva kymmenminuuttinen score-pala Memorial, kaunis ja herkkä Slowly (oikeastaan Sundföriä haavoittuvaisimmillaan) Fiona Applen Tidalin mieleen tuova urkubiisi Trust Me ja levyn päättävä pelottava Insects ansaitsevat myös erityismaininnan.

Oikeastaan vain ennen levyn hienosti katkaisevaa Memorialia (puolivälissä) kuultavat Silencer ja Kamikaze ovat ainuita jotka eivät oikein sytytä. Silencerissä on Kate Bushin Kick Inside -fiilistä, mutten silti lämpeä, Kamikaze jollain tavalla ponneton.

Toisaalta Susanne Sundförin ei edes tarvitsisi säveltää näin mahtavia biisejä. Hänen kylmänkaunis äänensä yhdistettynä kansantajuisempaan versioon Knifen parhaista hetkistä on yhdistelmänä toimivaksi todettu ja aiemmilla (tämä on viides (!)) levyillä kuultu, mutta edelleen se kantaa.

Ten Love Songs on lopulta musiikillisesti aika monipuolinen. Skandinaavi-synkkäelektro hallitsee äänimaisemaa, mutta mainitulla Memorialilla seikkaillaan klassisen musiikin maailmassa, Trust Me on pelkistetty urkuharmonibiisi, Slowly upean haavoittuvainen kasarielektro, kun taas überparas Delirious on kuin Ladytronia parhaimmillaan.

Lykke Lin homma meni yliyrittämiseksi ja suomalaislaulajattaret flirttailevat aina iskelmän tai r&b:n kanssa. Siksi Susanne Sundför on kruunattava Pohjolan Elektropop-Akaksi, kylmien tuulten kuningattareksi, kolkon tunnelman kissanaiseksi. Ei kai tähän muita ehdokkaita ole?

Haluaisin nähdä livenä, suosittelen kaikille.

Ostin tämän kirjan (pokkari, siis paperia) Helsinki-Vantaan lentokentältä Thaimaan-lomaa silmälläpitäen. Rannalla voisi toki tykitellä Kindleä, mutta paperiversio kestää paremmin merivettä ja hiekkaa. Kerron tämän siksi, että nyt kun hipelöin tätä pokkaria, mieleeni tulee hiekkaranta Ko Lantalla. Vaikka itse kirja ei ollut kovin hyvä, siihen on esineenä ladattu korvaamattomia muistoja.

Ostin tämän kirjan, koska se oli lentokentän pienen kirjakioskin ainoita paksuja romaaneja, joka ei ollut dekkari tai bisneskirja. Takakannessa hehkutettiin, että amerikkalaiset valtalehdet ovat valinneet tämän vuoden 2013 parhaiden kirjojen joukkoon, ja että itse kirjailija Lahiri on aiemmin urallaan saanut Pulitzer-palkinnon.

Minusta tämä ei ole vuoden 2013 parhaiden kirjojen joukossa. Aluksi kirja kyllä imaisi mukaansa varsn tehokkaasti: Intialais-amerikkalainen Lahiri tuntee luonnollisesti Intian, ja hän loi 1950-1960-lukujen Intian maiseman tehokkaasti ja uskottavasti. Olin mukana!

Kirja seuraa yhden perheen elämää ja kohtaloita Intiassa ja USA:ssa. Pääosassa ovat veljekset Udayan ja Subhash. Kirjan nimi lowland tulee heidän kotinsa vieressä olevalta niityltä, johon sadekauden aikana nousee vettä. TOKI paikasta tulee myös kirjan tarinan kannalta tärkeä. Google kertoo, että tämä on julkaistu viime vuonna myös suomeksi nimellä Tulvaniitty.

** ** ** Tästä eteenpäin juonipaljastuksia ** ** **

Subhash ja Udayan ovat totaalisen erilaisia veljeksiä. Kiivas Udayan lähtee yliopistolla kommunistisiin piireihin, kun taas biologiasta kiinnostunut Subhash päättää lähteä stipendin turvin USA:han opiskelemaan - Rhode Islandille jos tarkkoja ollaan.

Veljesten vanhemmat ovat tavallisia intialaisia, joille on selviö, että he päättävät keiden kanssa veljet menevät naimisiin. Näin ei kuitenkaan käy, sillä Udayan rakastuu Gauri-nimiseen naiseen ja menee tämän kanssa salaa namisiin vaikka on luvannut itselleen olla sitoutumatta, sillä kommunistikapinallisen elämä on vaarallista 1960-luvun lopun Kalkutassa.

Udayan on mukana poliisin murhaan johtaneessa terroriteossa, mistä syystä turvallisuusjoukot ottavat hänet kiinni ja ampuvat lowlandilla Gaurin ja muun perheen todistaessa tapahtumia talonsa katolta. Tai siis velimies Subhash on Rhode Islandilla ja saa kuulla koko jutun myöhemmin.

Nämä tapahtumat ovat kirjan ensimmäisillä 50 sivuilla. Tähän kirjan tapahtumat kuitenkin periaatteessa loppuvat. KUKAAN ei pääse yli Udayanin kuolemasta. Hänen vanhempansa lopettavat totaalisesti elämisen. Vaimo Gauri on raskaana, joten lempeä Subhash menee tämän kanssa naimisiin ja kuljettaa tuoreen vaimonsa USA:han synnyttämään ja kasvattamaan lasta.

Pari on kuitenkin rakkaudettomassa liitossa, ja Gauri kasvaa vihaamaan myös omaa lastaan, koska tämä muistuttaa Udayanista. Subhash taas ei kerro kenellekään että lapsi ei ole hänen, ja velloo loppuelämänsä veljensä kuoleman varjossa.

Lowlandin henkilöhahmot ovat aivan helvetin rasittavia. Jhumpa Lahiri ei noudata vanhaa "show, don't tell" -sääntöä, vaan henkilöhahmot puhuvat loputtomiin tunteistaan. Vääntävät ja kääntävät, mutta eivät loppuelämänsä aikana pääse irti parikymppisenä tapetun Udayanin kohtalosta.

Tämä on kirja epäonnistuneista elämistä, joka on puettu melkeinpä sellaiseen jenkkiläiseen talk show -malliin. On ihminen kertomassa loputtoman synkkää elämäntarinaansa, ja ymmärtävästi hymyilevä yleisö nyökyttelee ympärillä. TYYYLLLSSSSÄÄÄÄÄ.

Ehkä tämän pointti on, että intialaiset tarvitsevat sittenkin järjestettyjä avioliittoja, koska vapaan valinnan tapauksessa kaikki menee pieleen? En minä tiedä. En ymmärtänyt tätä selvästikään!

Tai sitten pointti on siinä, miten totaalisesti Udayanin omapäisyys pysäytti elämän hänen ympärillään.

Tai sitten pointti on veljesten tiiviissä yhteydessä, joka toimii heidän erilaisuudestaan huolimatta. Toinen ei onnistu elämään toisen poissaollessa.

Vahvuudet, kuten todettua, ovat vahvassa ympäristön henkiinherättämisessä. En tätä kuitenkaan osaa kenellekään suositella, ellet sitten halua lukea kirjoja, joissa puhutaan yli 400 sivun verran tunteista pääsemättä asioiden käsittelyssä ollenkaan eteenpäin.

Tiivistettynä: Elävien kirjoihin on upea, ehjä kokonaisuus joka sisältää paljon toimivaa sävellystyötä. Se on kuitenkin kevyempi kuin ne Mokoman levyt, joita minä eniten rakastan.

Mokoma eli Moksu on siitä kumma bändi, että varmaan vuoden 2005 Kuoleman laulukunnaat -levystä lähtien olen ajatellut, että "noniin, tässä se oli, Mokoma teki magnum opuksensa, miten mahtavat tästä parantaa", ja silti aina bändi on palannut jotain osa-aluetta teroittaneena. No okei, ehkä se akustinen levy oli vähän outo, mutta varsinaisista studiolevyistä jos puhutaan.

Jostain käsittämättömästä syystä en ole kirjoittanut tähän blogiin arviota Mokoman edellisestä albumista 180 astetta (2012), vaikka pidän siitä paljon. Ei kun siinä taisikin käydä niin, että kirjoitin siitä Rumbaan. 

180 astetta on levy, jolla Mokoman ääripäät paiskaavat kättä. Bändin kirvesosasto pääsi louhimaan sydämensä kyllyydestä, mutta toisaalta Marko Annalan suomirock-sävellyskynääkin kunnioitetaan.

Elävien kirjoihin -levyn vahvuudet ovat tyystin toisenlaiset. Tämä ei ole kattava esitys Mokoman osaamisen eri puolista, mutta toisaalta se on ehjin kokonaisuus mitä bändiltä on kuultu sitten Tämän maailman ruhtinaan hovin (jonka liveluennan todistin viime toukokuussa).

Kuten kaikki mediaa seuranneet tietävät, Elävien kirjoihin -levy kertoo laulaja-säveltäjä-tekstittäjä Marko Annalan masennuksesta, ja miten hän selvisi siitä. Levyn aloittava nimibiisi kouraisee syvältä minuakin, joka en masennuksesta omakohtaisesti mitään tiedä.

Annalan lyhytrivinen ja loppusointuinen tekstitystyyli on joskus hieman kankea, mutta näihin tarinoihin pelkistetty ilmaisu sopii täydellisesti. Luulen (en tiedä), että hän on aiemminkin kirjoittanut lähinnä tositilanteisiin perustuen, mutta masennuksen ympärille rakennettu kokonaisuus on tekstillisesti toimivinta Mokomaa koskaan.

Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta kuvittelen usein (tämä on suhteellista, en nyt USEIN koko elämän skaalalla, koska tämä olisi outo asia esimerkiksi päivittäin pohdittavaksi, mutta usein Mokoma-yhteyksissä), miten Mokomaa levyntekovaiheessa repii ja toisaalta ohjaa eteenpäin se, että Marko Annala osaa kirjoittaa supertarttuvia moderneja suomirock-ralleja, kun taas KEPITTÄJÄT Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen vääntävät enemmän sellaista Slayer-kamaa. Ja juuri tämä vastavoimien kohtaaminen on syy siihen, että Mokoma edelleen on niin relevantti bändi.

Masennuskokonaisuuden ympärille koottu nojaa enemmän Mokoman suomirock-puoleen, mutta ei tämä todella mitään Popedaa silti ole. Puhtaat lauluosuudet ovat edelleen vähemmistössä, ja raskas aihe on luonut sinällään raskana levyn - vaikkei tämä mikään Shining V olekaan.

Levy sisältää myös MOKSUN uran tarttuvimpia biisejä. Radio Citylläkin soiva Mutta minulta puuttuisi rakkaus on biisi, joka saattaa tuoda Mokomalle uusia ystäviä. Vastakkaiset voimat, Lunnaat ja Sinne missä aamu sarastaa soivat myös päässä pitkään. Juttelin tuossa kollegani Sami Virtasen kanssa siitä, että toivottavasti Marko Annalalta löytyy joskus aikaa säveltää lisää biisejä muillekin (hänhän on tehnyt yhden biisin Haloo Helsingille), sillä biisintekijänä hänellä on paljon annettavaa.

Minä olen kuitenkin lopulta enemmän sinut sen bläkkis-Mokoman kanssa. Siksi tämä levy ei jääne itselleni niin tärkeäksi kuin jotkut aiemmista. Vaikka kyllä esimerkiksi nimibiisi, Uhkakuva 6 tai Pohja on nähty (jossa muuten myös todella vahva sanoitus) herättävät halun lähteä PITTIIN heilumaan.

KUITENKIN on sanottava, että vaikka Mokoman perusainekset eivät vuosien varrella paljon muutu, bändi tuntuu löytävän aina uutta käyttövoimaa ja virtaa musiikkiinsa. Ehkä tässä on kyse käsityöläishengestä: Toisto tarkentaa kädenjälkeä. Tuhannes taottu hevosenkenkä on aina vain lähempänä hevosenkengän ideaa.

Ehkä on lopetettava tämä arvio ennen kuin mennään ihan platoniksi. JÄNNÄ nähdä, mitä tälle levylle käy ajan kanssa.

En osaa taas päättää rakastanko Kanye Westiä rajusti, vai pidänkö häntä vähän säälittävänä pellenä.

Kanye West on juuri sitä luokkaa nero, että tällainen tasapainottelu on mahdollista. Toisaalta voi ajatella, että hän elää taidetta niin kiihkeästi, että hän vuodesta toiseen jaksaa ottaa kuumaa jostain palkinnoista, tai sitten hänen kuuman ottamisensa on osa kokonaistaideteosta, jonka nimi on Kanye West.

Tämä kirjoitus sai kimmokkeen eilisillan tapahtumista Grammy-gaalassa, kun Kanye läpällä nousi hetkeksi lavalle kun Beck sai Album of the year -Grammyn Morning Phasesta. Gaalan jälkeen annetuissa haastatteluissa mies paasasi tietysti siitä, että Beyoncén olisi pitänyt saada tuo palkinto loppuvuodesta 2013 ilmestyneestä Beyoncé-albumista.  Ilmeisesti hän tosiaan oli vain puolitosissaan lavalle noustessaan, tehden pilaa vuoden 2009 MTV Video Music Awards -tempauksestaan ja kuuluisasta "Imma let u finish, but..."-puheesta.

Tällä kirjoituksella on tietysti se henkilökohtainen taso, että minusta Morning Phase on parempi levy kuin Beyoncé, MUTTA asiaa voi tarkastella yleisemminkin:

Beyoncé oli markkinoinnillinen ja myynnillinen menestys. Levy oli myös Beyoncén aiempia sooloja huomattavasti kunnianhimoisempi, mutta siitä ei lopulta tullut mitään musiikin historian monumenttia. Edelleenkin sitä kuunnellessa tulee (ironisesti tässä tapauksessa) mieleen, että Beyoncé yritti tehdä Kanye Westin levyn, My Beautiful Dark Twisted Fantasyn, jos ollaan tarkkoja.

Beckin Morning Phase taas oli selkeä sisarteos palvotulle Sea Changes -levylle, eikä sellaisenaan vallankumouksellinen tai uutta luova. Levyn ansioksi voi kuitenkin laskea huolellisen ja rakkautta tihkuvan artistin oman kädenjäljen, ja siitä huokuu käsityöläishenkeä, jota Grammy-tuomaristo ilmeisesti arvostaa.

Tiedän, että jonkun satakuntalaisen musanörtin mielipiteet eivät tätä keskustelua hetkauta puoleen tai toiseen, mutta joka tapauksessa Kanyen pitäisi miehistyä vihdoin, nyt kun hänestä on tullut isä ja muutenkin! Ei hän voi odottaa, että hänen ystäviensä ilmiölevyt palkitaan kategoriassa, jossa etsitään musiikillisesti parasta levyä.

Minä siis rakastan Kanye Westiä. Rakastan, rakastan! Rakastin sitä Flow-keikan autotune-osuutta, rakastan suurinta osaa hänen levyistään, rakastan sitä neroutta ja tunteen paloa.

Mutta gaaloista suuttuminen on sellaista toimintaa, että kokonaistaideteos uhkaa romahtaa. Tosin oli Andy Kaufmanillakin se yökerholaulajahahmo Tony Clifton, joka puhui törkeyksiä julkisissa tilaisuuksissa - ehkä tässä on kyse siitä?

Vitutti kun luin, että Kanye oli taas noussut lavalle. Mutta HETI seuraavaksi mietin, että varmaan minua kuuluikin vituttaa. KANYE PLAYED YOU, SON!

Vai pelasiko? Tuo haastattelulausunto on niin pelottava. Dissata nyt Beckiä! Miten hienoa musiikkia mies tekee. Siis jos vaikka One Direction olisi voittanut Beijonkeen nenän edestä niin olisin jotenkin ymmärtänyt - sellaista varman päälle kirjoitettua ja ylituotettua höttöä, mutta BECK!

JOTEN, kysynkin teiltä, onko Kanye West idiootti vai kokonaistaideteos?

Täältä voi käydä katsomassa mitä tapahtui. Jay Z:n ilme on mahtava kun hän tajuaa, että Kanye heittää läpändeerosta.

Aika pitkään piti tätä kuunnella ennen kuin uskalsin kirjoittaa arvostelun.

Kävi nimittäin niin, että alkuun tämä tuntui pettymykseltä mainion Seitsentahokkaan jälkeen. Pehmeämpi tuotanto ja laveampi biisipaletti tekivät Mesmeriasta alkuunsa vaikean hahmottaa, mutta onneksi olen kuunnellut levyä sitkeän aktiivisesti kohta puolitoista viikkoa. Se, mikä aluksi tuntui tylsältä suomirockilta, kuulostaa nyt jenkkialtsu-vaikutteiselta CMX-musalta.

Levyn on tuottanut Pariisin Keväästä ja Major Labelista tuttu Arto Tuunela, jolla ei ole tuottajana mitään tavaramerkkisoundia, mutta jonka vaikutusta epäilen olevan sen, että CMX:n kitaraosasto kuulostaa tällä levyllä monessa kohdin 1990-luvun amerikkalaiselta alternative rockilta - jopa Sonic Youthilta.

Ehkä eniten bändi kuitenkin kuulostaa itseltään yli 20 vuotta sitten. Aurinko- ja Aura-levyjen kaikuja on niin melodioissa kuin soundeissa, tosin sillä erotuksella, että vanhojen CMX-levyjen suomirock-soundin sijaan kuulostetaan Amerikalta, mikä on tosin minusta hyvä juttu. Mutta esimerkiksi Mystiikan ontologinen sydän ja Ojai-biisit voisivat olla Aurinko-levyn sinkkuja. Hyvässä mielessä siis.

Muuten CMX jaksaa edelleen haastaa itseään. Luin tuon Seitsentahokas-arvioni, jossa siinäkin kirjoitin jo kypsään ikään ehtineen bändin kyvystä pysyä kuranttina ja heidän uskalluksestaan tehdä uutta.

Mesmeria kuulostaa CMX:ltä, mutta ei liikaa. Rakkaudessa ja sodassa -biisi alkaa jonain 1970-luvun lopun kevyempänä avaruuslaivaprogena, mutta seuraava biisi Hyperborea onkin jo altsu-kitarointia, joka jatkuu pehmeämpänä Laavaa-biisillä (joka on levyn sävellyksistä tarttuvin). Soundeista tulee mieleen, että onko Billy Gould tuottanut tämänkin levyn?

En nyt jaksaisi hokea taas tätä, mutta A.W. Yrjänä (vai ovatko nämä Halmkronan säveltämiä biisejä? Spotifystä kuuntelen niin ei voi sanoa) elää jotain kohta 30-vuotisen uran kukoistuskautta säveltäjänä. Tällä levyllä biisinkirjoitus on nimittäin alusta loppuun vahvaa.

Ja ajatella, että se on vielä niin vaivihkaista, että tämä levy tuntui aluksi liian pop-musiikilta. Odotin enemmän jotain hevikitaran puraisuja ja isoja valleja ja progressiivia rakenteita, mutta lopulta tämän levyn progressiivisuus tulee materiaalin laajuudesta ja monipuolisuudesta. Teräs on pianoballadi periaatteessa, sitten lopussa Eksopaleoklimatologi edustaa ehkä sitä mitä levyltä jostain syystä odotin.

Antakaa siis tälle aikaa. Minusta alkaa tässä vaiheessa tuntua, että tämä on vielä parempi kuin Seitsentahokas josta pidin paljon. Valles marineris soi. "Minun sielussani aina sataa, kun kuljen tätä pitkää maisemaa".

On hienoa, että Yrjänä näkee sanoituksiin vaivaa. Erotuksena kaikista suomalaisen musiikin pakkoriimeistä ja kökköilyistä. En minä tajua mitä näissä biiseissä tapahtuu (vaikka tuntuvat itse asiassa aika suoraviivaisilta aiempaan verrattuna), mutta lause kulkee.

Haluaisin nyt vielä alleviivata sitä, miten suuren käännöksen tämä levy mielessäni teki. Tylsä olikin vain hienovarainen, ylipitkä oli monipuolinen ja liian pop oli taitava.

Ja että sen pitää olla CMX, joka tekee kunnianhimoisia ja hienoja rock-levyä. Ei löydy nuoremmista bensaa tähän? Hyvä CMX. Kovin CMX.

Olen kuunnellut CMX:n ja Mokoman uusia levyjä melko lailla, ja aion ne molemmat tässä blogissa arvostella, mutten ole vielä valmis.

Paiskotaan siis arvostelupinosta pitempään jonottanut The Crown alta pois. Sattuikin niin, että povaan tästä yhtä vuoden parhaista metallilevyistä.

The Crown on ruotsalainen death metal (tai death and roll) -bändi, joka on julkaissut ensimmäiset levynsä jo 1990-luvun puolella (tosin ensin nimellä The Crown of Thorns).

Minä en ole pitänyt bändin kaikista julkaisuista, mutta esimerkiksi vuonna 1995 ilmestynyt The Burning  tai 2002 ilmestynyt Crowned In Terror ovat mainioita levyjä

The Crownin death metal ei ole sellaista, että usko ihmiskuntaan häviää, ja mieli vaipuu mustaan nihilismiin. The Crownin death on sellaista, joka saa himoamaan kylmää keskiolutta. Eikä yhtä tai kahta, vaan 16 ravintola-annosta, vähintään.

Minusta tuntuu, että tällä tavallaan-paluulevyllään The Crown on tehnyt rullaavimman levynsä. Bändin edellislevy Doomsday King (2010) oli jotenkin väkinäinen. Se oli ensimmäinen sitten Burningin (2004) jälkeen tapahtuneen hajoamisen, ja sillä esiintyi uusi laulaja Jonas Stålhammar.

Mutta eihän se homma toiminut. Niinpä Stålhammar sai lähteä, ja tilalle tuli alkuperäinen laulaja Johan Lindstrad, jolla on yksi metallimusiikin parhaista äänistä - varsinkin jos pitää sellaisesta vittumaisen kuivakasta ruosteisesta huutolaulusta.

The Crownin jäsenet eivät ole enää pikkupoikia, eikä heillä tunnu olevan kovin paljoa pahuutta jäljellä. Tai sanoitukset ovat varmasti ilkeitä, mutta Death Is Not Deadista huokuu sellainen elämisen riemu ja valtava energia, joka parhaista metallilevyistä yleensäkin välittyy. Tai ehkä elämisen riemua ei välity aina, mutta sellaista perkeleellistä olemassaolon energiaa. Ihan kuin hetken verran olisi enemmän olemassa. Se on metallimusiikissa parasta.

Paikoin on siinä ja siinä, ettei tätä voisi kutsua death metal -säröillä tehdyksi hard rockiksi, niin komeasti veivaavilla kompeilla paikoin edetään. Mutta ei sillä genrellä ole väliä, pääasia että homma toimii.

The Crown on myös jo aiemmin urallaan onnistunut luomaan itselleen oman soundin, ja tällä levyllä se soi niin tunnistettavana, etten aluksi tajunnut, että tutunkuuloinen Eternal onkin itse asiassa Paradise Lost -cover. Hieno cover.

En ole vielä testannut tätä levyä oluen kanssa, mutta selvin päin suoritetuilla noin 10 kuuntelulla loppua kohden kuvioon hiipii pieni puutumus. Levy kyllä rullaa, ja biiseissä on uusia ideoita, mutta ilman alkoholin kiihdyttävää vaikutusta en millään pysy kelkassa aivan loppuun asti.

Kuten sanottua, mielestäni tämä on silti bändin paras (tai ainakin viihdyttävin) levy, jota tulee varmasti kuunneltua varsinkin kesähelteillä.

Jos jaksat kuunnella vain yhden biisin, kuuntele Iblis Bane. Googlasin, hän on joku ihminen, mutten ymmärrä miksi hänestä on tehty biisi.

Suosittelen Death Is Not Dead -levyä kaikille ihmisille. Vuoden 2015 parhaita metallilevyjä, luulen.

Tämä lukuvinkki/kirja-arvostelu ei ole käytännössä miltään osin objektiivinen tai edes kriittinen.

Objektiivisen kulman puuttumiseen on muutamia syitä, jotka luettelen tässä:

1. Sain tämän kirjan ilmaiseksi postissa itseltään Anna Perholta, henkilökohtaisella omistuskirjoituksella.
2. Anna Perho on suosikki-ihmisiäni.
3. Anna Perholla on jackrussellinterrieri. 
4. Minut mainitaan tässä kirjassa - tai oikeastaan minun tähän blogiin kirjoittamaa lausettani lainataan.

Miesten yhdessäoloon kuuluu myös alituinen pelaaminen ja kilpaileminen sekä jatkuvasti päällä oleva pienen kukkotappelun esiaste. 

Näistä kolmesta elementistä koostuva äänimateriaali on elämäni soundtrack. Olen elänyt hyvin vähän sellaisia hetkiä, jolloin taustalta ei olisi kuulunut miesten tai poikien 

aiheuttamaa mölyä. Se on eräänlaista alkukantaista lounge-musiikkia, johon sämplätään pelikoneen ääntä, huudahtelua ja toisen ärsyttämiseen tähtäävää  kovaäänistä verbaliikkaa. Ja, tietenkin, pieruja. 

Niinpä tavallinen koti-ilta kuulostaa vaikkapa tältä.
"Hei pelataaks yks matsi?" [NHL-peliä]
"Joo mä NIIIIN nöyryytän äijää
[Kiroilua, koska peli ei lataudu tarpeeksi nopeasti. Kiistely parhaasta tyynystä, kevyt lyönti jos asia ei muuten ratkea.] 

Kun tilanne on asettunut, kukin otttaa ohjaimen käteen. Huudetaan 10 000 000 000 kertaa MIKSEI SE SAATANA SYÖTÄ! Paiskotaan ohjaimia ja puhutaan virtuaalisille pelifiguureille, kuten Raimo Summanen puhuu valmennettavilleen.

Tässä vielä SE KOHTA jossa minua lainattiin. Mukaan ei mahtunut SE TUNNE kun löytää oman nimensä näin hienosta kirjasta.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 31. 01ta 2015 klo 10.48 PST

Käytin juuri hashtagia otsikossa. Näissä tunnelmissa eteenpäin.

Katsoin eilen TV2:lta Uuden musiikin kilpailun esikatseluraadin, jossa kaikki 18 ehdokasta ruodittiin nelihenkisen raadin voimin. Ensinnäkin on sanottava, että tuo ohjelma oli mainiosti toteutettu. Iisa ja Toni Wirtanen ovat aina viihdyttäviä, Hanna-Riikka Siitonenkin puolusti paikkaansa, ja vaikken ole Cristal Snow'n suuri fani, oli hän tässä ohjelmassa tarpeellinen viisufani. Juontajana oli Aino Töllinen, vanha työkaverini YleX-ajoilta, joka on niin mahtavan luonteva, ilmeikäs ja hauska juontaja että häntä toivottavasti nähdään telkkarissa lisää.

Päätin viimevuotiseen tapaan pistää ehdokkaita järjestykseen. Suuren osan biiseistä olen kuunnellut etukäteen työn puolesta, joten eilinen ei ollut aivan ensikosketus. En yritä miettiä, mikä biiseistä toimisi parhaiten hassussa Euroviisu-formaatissa, tässä puhutaan minun mielestäni parhaista biiseistä.

HYVÄT UUTISET

ENEMMÄN HYVÄÄ KUIN HUONOA

IHAN OK

EI JATKOON

ARVOSTELUASTEIKON ULKOPUOLELLA