Olen kuunnellut CMX:n ja Mokoman uusia levyjä melko lailla, ja aion ne molemmat tässä blogissa arvostella, mutten ole vielä valmis.

Paiskotaan siis arvostelupinosta pitempään jonottanut The Crown alta pois. Sattuikin niin, että povaan tästä yhtä vuoden parhaista metallilevyistä.

The Crown on ruotsalainen death metal (tai death and roll) -bändi, joka on julkaissut ensimmäiset levynsä jo 1990-luvun puolella (tosin ensin nimellä The Crown of Thorns).

Minä en ole pitänyt bändin kaikista julkaisuista, mutta esimerkiksi vuonna 1995 ilmestynyt The Burning  tai 2002 ilmestynyt Crowned In Terror ovat mainioita levyjä

The Crownin death metal ei ole sellaista, että usko ihmiskuntaan häviää, ja mieli vaipuu mustaan nihilismiin. The Crownin death on sellaista, joka saa himoamaan kylmää keskiolutta. Eikä yhtä tai kahta, vaan 16 ravintola-annosta, vähintään.

Minusta tuntuu, että tällä tavallaan-paluulevyllään The Crown on tehnyt rullaavimman levynsä. Bändin edellislevy Doomsday King (2010) oli jotenkin väkinäinen. Se oli ensimmäinen sitten Burningin (2004) jälkeen tapahtuneen hajoamisen, ja sillä esiintyi uusi laulaja Jonas Stålhammar.

Mutta eihän se homma toiminut. Niinpä Stålhammar sai lähteä, ja tilalle tuli alkuperäinen laulaja Johan Lindstrad, jolla on yksi metallimusiikin parhaista äänistä - varsinkin jos pitää sellaisesta vittumaisen kuivakasta ruosteisesta huutolaulusta.

The Crownin jäsenet eivät ole enää pikkupoikia, eikä heillä tunnu olevan kovin paljoa pahuutta jäljellä. Tai sanoitukset ovat varmasti ilkeitä, mutta Death Is Not Deadista huokuu sellainen elämisen riemu ja valtava energia, joka parhaista metallilevyistä yleensäkin välittyy. Tai ehkä elämisen riemua ei välity aina, mutta sellaista perkeleellistä olemassaolon energiaa. Ihan kuin hetken verran olisi enemmän olemassa. Se on metallimusiikissa parasta.

Paikoin on siinä ja siinä, ettei tätä voisi kutsua death metal -säröillä tehdyksi hard rockiksi, niin komeasti veivaavilla kompeilla paikoin edetään. Mutta ei sillä genrellä ole väliä, pääasia että homma toimii.

The Crown on myös jo aiemmin urallaan onnistunut luomaan itselleen oman soundin, ja tällä levyllä se soi niin tunnistettavana, etten aluksi tajunnut, että tutunkuuloinen Eternal onkin itse asiassa Paradise Lost -cover. Hieno cover.

En ole vielä testannut tätä levyä oluen kanssa, mutta selvin päin suoritetuilla noin 10 kuuntelulla loppua kohden kuvioon hiipii pieni puutumus. Levy kyllä rullaa, ja biiseissä on uusia ideoita, mutta ilman alkoholin kiihdyttävää vaikutusta en millään pysy kelkassa aivan loppuun asti.

Kuten sanottua, mielestäni tämä on silti bändin paras (tai ainakin viihdyttävin) levy, jota tulee varmasti kuunneltua varsinkin kesähelteillä.

Jos jaksat kuunnella vain yhden biisin, kuuntele Iblis Bane. Googlasin, hän on joku ihminen, mutten ymmärrä miksi hänestä on tehty biisi.

Suosittelen Death Is Not Dead -levyä kaikille ihmisille. Vuoden 2015 parhaita metallilevyjä, luulen.