Hyvää iltaa ladies & henxelmen.

Noniin, kun yleisö on lämmitetty, voimme aloittaa. Tänään arvioin vanhan kirjan nimeltään Atonement, jonka on kirjoittanut Ian McEwan, yksi Ison-Britannian arvostetuimmista nykykirjailijoista. Kirja ilmestyi vuonna 2001, eli se on vanha uusiin kulttuurituotteisiin keskittyvän blogin mittapuulla, mutta uusi kirjallisuuden historian näkökulmasta.

Noin, jos tämä olisi lehtijuttu, tuo kappale editoitaisiin luultavasti pois turhana jaaritteluna. Mutta tämä on blogini, jonka tekstit hädin tuskin oikoluen.

Seuraavan luettavan kirjan valitseminen on melkeinpä parasta koko lukuharrastuksessa, nautittavan kirjan lukemisen jälkeen tietenkin. Koska kirjan lukemiseen menee minulta keskimäärin viikko (ei oikein ehdi lukemaan niin paljon kuin haluaisi), haluan valita huolella. NIinpä luen yleensä kanonisoituja klassikoita tai luotettavan tahon suosittelemia teoksia. Tylsää, mutta kuten sanottua, ei ole aikaa lukea huonoja kirjoja.

Ian McEwanilta en ole aiemmin lukenut yhtään kirjaa vaikka ukosta on lehdissä ja blogeissa puhuttu paljonkin. Ehkä aavistin etten aivan hirveästi pitäisi hänen tyylistään. Atonement sijoittuu 1930- ja 1940-luvuille (ja ihan lopussa vuoteen 1999), joten ehkä se on siksikin vanhan britti-imperiumin tyyliin melkoisen jähmeä teos. Kaikki teot ja taustat kuvataan huolellisesti, ja kielikin on huolellista - monipuolista ja elävää kyllä, mutta rauhallisen huolellista.

Kirja kertoo kait ihmisen havaintokyvyn rajallisuudesta, ja siitä miten se heijastuu kirjallisuuteen. Päällisin puolin se kertoo pikkutytöstä, jonka lapsellisen virheen vuoksi hänen siskonsa rakastettu joutui vankilaan.

Iso tarina, ja McEwan kyllä osaa käsitellä sitä, mutta jo se, että olen lukenut tätä kirjaa kohta kolme viikkoa, kertoo ettei tämä oikein ollut minun heiniäni. Mielenkiintoista silti tutustua tähänkin kirjailijaan, eli en luovu kirjanvalintateoriani toimivuudesta.

Miten sinä valitset seuraavan kirjasi?


Kai nyt sentään luet, sinä hullu musaihminen???

Facebookin KÄYTTÄJÄT ovat olleet viime päivinä PÖYRISTYNEITÄ kun palvelu on uudistunut - edelläkävijät (kuten minä) ottivat jopa uuden timeline-profiilisivun käyttöönsä.

Yksi uudistuksista on ollut Spotifyn ja Facebookin tiiviimpi yhdistyminen (ja muidenkin musiikkipalveluiden, mutta minun kavereissani taitaa olla vain Spotikan käyttäjiä). Tämä tarkoittaa sitä, että omalle Timeline-profiilisivulleen saa sellaisen Spotify-lootan joka suosittelee musaa ja jonka kautta voi kuunnella musaa, mutta samalla se vuotaa kaiken kuuntelemasi musiikin muiden feedeihin.

Itse olen Spotify Socialin suuri ystävä, siis sen Spotify-ikkunan oikeasta laidasta löytyvän palkin, josta voi käydä katselemassa kavereiden soittolistoja. Tuo FB-feedin spämmääminen oli kuitenkin heti ensinäkemältä ärsyttävää.

Spotifystä tuli toisinsanoen LIIAN sosiaalinen. No, nuo on helppo piilottaa - siis sekä kavereiden kuuntelut omasta feedistä että omat kuuntelut kavereiden feedistä (hide all by Spotify, ja omien soittojen vuotamisen kavereiden FB-feediin voi estää Spotifyn asetuksista, ottamalla ruksin pois kohdasta Get personal recommendations by sending music you play to Facebook's Open Graph).

Mutta jo se, että nuo pitää piilottaa, osoittaa sen ettei Facebookin ja Spotifyn tiukemmassa yhteistyössä ollut ainakaan ensituntumalta sitä loistavuutta, jota olisi voinut toivoa ja kuvitella.

Minä en ainakaan yksinkertaisesti HALUA tietää kavereiden jokaista kuunneltua biisiä. Enkä edes omiani (siksi en käytä edes last.fm:ää). En myöskään halua nähdä tekoälyn biisiehdotuksia, vaan minua kiinnostavat kavereiden harkiten jakamat biisit, levyt ja soittolistat. Eli ne jutut joita olen nähnyt FB-feedissäni tähänkin asti. Kysymys ei ole muutosvastarinnasta, vaan siitä, että juuri nyt en näe syvemmän "sosiaalisen median integraation" tuovan mitään lisää kuuntelukokemukseeni.

Ehkä tulevaisuus on jossain netin "dj-huoneissa", joissa ihmiset valitsevat vuorotellen musiikkia teemojen mukaan. Ei tosin minulle, sillä olen tottunut valitsemaan biisini itse, vaikka sitten radioon.

Miten monta soittolistaa teidän Spotifyssänne muuten on? Itselläni on tällä hetkellä nelisenkymmentä. Niistä ehkä 20 on itse tehtyjä, loput tilauksia tai yhteislistoja.

Oletteko muuten tutustuneet Laadukasta metallia -listaani?

EDIT. Ja tämä feedin vieroksunta ei minun kohdallani johdu siitä Facebookissa levinneestä syystä, että jotenkin häpeäisin sitä mitä kuuntelen. Tästä olen kirjoittanut aiemmin.

Eipä ole varmaan koskaan tullut näin paljon äärilaadukkaita englanninkielisiä suomirap-biisejä yhden vuoden aikana - varsinkaan suhteellisen uusilta nimiltä

Tässä blogissa on jo hehkutettu Megaphone Statea - ja siinä sivussa Graciasta, jotka tekevät selvää jälkeä sekä yhdessä että erikseen.

Nyt vuorossa on Pyhimyksen "tallissa" oleva Noah Kin, joka on esiintynyt myös Graciaksen tuplaajana ja heittänyt siinä samalla omia biisejään.

Eilen tyyppi julkaisi YouTubeen kaksi biisiä (tosin yhteen videoon miksattuna), Intron ja Undergroundin. HUH HUH. 17-vuotias kaveri istuu Funkiestin sohvalla, plärää räppilehteä ja sitten PAM, aloittaa ehkä kovimmalla säkeistöllä mitä artistin ensimmäiseen julkaistuun omaan biisiin voi kuvitella (hän on fiitannut aiemmin ainakin Armen Jamz -tuottajan raidala - kiitos tästä No You Girls Never Know -blogille), joka vieläpä viittaa - tai sanoisinko KEHTAA VIITATA Mobb Deepin läpiklassiseen Shook Ones Part 2:seen. Tai näin ainakin luulen, erotuksena että Mobb Deepin "I'm only nineteen" on vaihtunut "I'm only seventeeniin".

No joo, ehkä toi viittaus oli omaa romantisointia, eihän se Noahin rivi kuitenkaan jatku samalla tavalla.

Oli miten oli, Noah Kin on aivan helvetin lupaava, ja tuotantopuolikin on näytteessä kunnossa. Duunikaveri oli Noah Kinin Mänitseriin yhteydessä, ja ensi viikolla saatetaan saada YleX:lle joku sinkkuraita soittoon. Eli jotain vielä kovempaa kuin nuo kaksi? Ilmeisesti tässä niitetään sitä satoa, jota Pyhimys on tehnyt toimiessaan Helsingin kaupungin nuorisokeskuksessa jonkinlaisena rap-tutorina nuorille.




Muutenkin hienoa, että maahanmuuttajasukupolvet saavat itseään enemmän esiin myös musiikin kautta. Noah Kin kertoo Soundcloud-profiilissaan olevansa suomalais-nigerialainen, joten varsinaisesta maahanmuuttajasta ei voi puhua, mutta puoliksi kuitenkin.

Mahtavaa olla pitkästä aikaa innoissaan räpistä! Siis samalla tavalla innoissaan kun joskus kun kirjoitteli Basso-foorumille ja tuli jotain mahtavia uutuuksia. Kyllähän minä rap-musaa aina kuuntelen ja esimerkiksi Lil Waynen Tha Carter IV on ollut viime aikoina kovassa kuuntelussa, mutta tässä on sellaista uuden löytämistä.

Kun nyt kerran on rapista puhe, en voi olla mainostamatta Rumban uuden päätoimittajan Teemu Fiilinin kokoamaa listaa THÖ klubiräppivuoden 2006 kovimmista raidoista. Tämän tahtiin lähtee rautaisia lenkkejä - testattu on.

Hehee, tämän sarjan ideahan oli "esitellä levyjä, joita ei ainakaan kovin helposti internetin syövereistä löydy", mutta jotka minulla on levyhyllyssäni.

Alun perin tämän kakkososan piti koskea MC Taakibörstan PA 2001 -ep:tä, mutta kuulin että siitä on tulossa uusintajulkaisu, joten odotan esittelyn kanssa siihen asti.

Siispä esittelen Holen parhaan levyn Live Through This, joka ilmestyi vuonna 1994 ja on bändin toinen albumi. No, sen saa kyllä netistäkin jos sen ostaa, tai cd-painostakin saattaa olla jäljellä, mutta Spotikasta sitä ei sentään löydy.

Bloggerissa on muuten uusi "konehuoneen" käyttöliittymä jonka kanssa en ole aivan sinut vielä...

ENIHUU.

Kiitos kännykkä kun käänsit nämä väärinpäin.

Live Through This ilmestyi Jenkeissä huhtikuun 12. päivänä, eli neljä päivää Kurt Cobainin kuoleman jälkeen (joka siis oli Nirvanan laulaja-kitaristi ja Holen laulaja-kitaristi Courtney Loven aviomies, paitsi että jos luet tätä blogia, luultavasti tiesit tämän, mutta olihan pakko varmistaa jos joku on nyt ihan täysin pihalla).

Julkaisun aikaan kiersi huhuja, että Cobain olisi kirjoittanut levyn biisit Courtney Loven kanssa - vähän niin kuin Billy Corgan tulisi tekemään neljän vuoden päästä Celebrity Skin -albumille - mutta ainakin parhaat biisit (Violet ja Doll Parts) ovat olleet olemassa jo vuonna 1991, kun Kurt ja Courtney eivät vielä olleet naimisissa. Kurt on kylläkin laulanut taustoja Asking for It ja Softer, Softest -biiseissä.

No juuri näin. En jaksa kääntää. Antaa olla, paska kuva muutenkin!

Sillä ei ole oikeastaan väliä onko nämä biisit kirjoittanut Kurt Cobain vai Courtney Love ja Eric Erlandson - tämä levy nimittäin tavoittaa täydellisesti sen mitä se hakee. Holen eka levy Pretty on the Inside oli rajumpi ja punk, mutta tämä oli feminiinis-dramaattinen täsmäisku grungemarkkinoille. Celebrity Skinillä Hole teki hienolta soundaavan "classic rock" -albumin, mutta Live Through This on niin vereslihaisen tunteellinen, että varsinkin teininä se teki helvetin kovan vaikutuksen.

Muistan laulaneeni huoneessani näitä biisejä lujaa. Niissä oli sellaista teinitunteen tarttumapintaa. Mutta on niissä sitä vieläkin.

Holen paras levy. Parhaat biisit Violet, Asking For It, Jennifer's Body, Doll Parts, She Walks On Me ja Gutless.





PS. Kesti muuten HELVETIN kauan etsiä tuo cd kuvausta varten hyllystä. Levyjä on aika paljon (vaikka paljon olen heittänyt pois), eivätkä ne ole missään järjestyksessä.

Koria Kitten Riot on oikeastaan yksi tyyppi, nimeltänsä Antti Reikko (ei Riekko kuten sanoin tällä viikolla radiossa).

Ukon ensimmäinen levy on jäänyt minulta tyystin kuuntelematta, mistä syystä olinkin yllättynyt kun tällä viikolla kuulin ensimmäistä kertaa kakkoslevyn ekan singlen An Anthem for the 80's.

Tuotanto on kotikutoista, mutta ei häiritsevällä tavalla. Tai itse asiassa tuotanto on mahtipontista ja komeaa, pienellä kotikutoisuuden häivällä. Minusta on vain hienoa, että joku tekee tätäkin soundia Suomessa. An Anthem for the 80's tuo mieleen Conor Oberstin soololevyt ja parhaat college rockin perinteet, Weezerin ja johdannaisensa. Voisin hyvinkin kuvitella tämän biisin soivan jossain jenkkiläisen teinidraaman haikeassa kohtauksessa.

Tuleva levy on nimeltään The Higs & The Lows. Olen kuunnellut sitäkin, mutta vasta kerran kokonaan, joten en lähde vielä sanomaan onko kokonaisuudessa onnistuttu niin hyvin kuin tässä singlessä.

Mutta lupaavuutta, sitä löytyy.

Tämä saattaa olla "vaikein" levy johon olen kuunaan rakastunut. Tai ainakin kauimpana perinteisestä populaarimusiikista.

Ei tämä nyt mitään suhinaa ja pihinää kuitenkaan ole. Mutta varsin kunnianhimoinen teos, johon Ville Leinosella oli riittävästi rohkeutta ja taitoa.

Kuulostaa kornilta & kliseiseltä, mutta tämä jos mikä on kokonaisuus. Kun kuulin tästä näytebiisinä Leinosen ja Paula Vesalan Ensimmäistä kertaa -hissuttelun, jupisin mielessäni hippikakasta ja muusta sellaisesta.

Minulla on tämän levyn suhteen se epäreilu asema, että haastattelin Ville Leinosta Rumbaan, ja näin pääsin kuulemaan artistilta itseltään mistä tässä on kyse.

Mutta Leinonen on siis tehnyt tämän täysin yksin, samalla tavalla kuin aikanaan Raastinlauluja-debyyttinsä. Omassa työhuoneessa, kaikkia mahdollisia äänilähteitä käyttäen, meteliä pelkäämättä. Kuten nimestä voi päätellä, levy jakautuu kahteen osaan. Auringonsäteellä aloitetaan, jopa piinallisen kevyillä poluilla. Koko ajan on sellainen pieni pelko, että hattaratalo romahtaa.

Ja kyllähän se romahtaakin, kun Ghandalfin lento / American Pantaxion -biisissä "tankit tulevat mäen takaa" (Leinosen määritelmä).

En kuitenkaan osaa arvostella "TAIDEMUSIIKKIA" millään ärsyttävällä TAIDEMUSIIKKISKAALALLA. Kuuntelen tätä ihan samalla tavalla kuin vaikka Anna Abreun Rush-levyä (jota en ihan hirveästi jaksa kuunnella). Tämä on biisien muodostama kokonaisuus, joka haastavasta ilmiasustaan huolimatta vain toimii.

Majakanvartijan uneen en päässyt koskaan sisälle. Tavallaan ihailin sitä hiukan, mutta en pidä sitä "minään" verrattuna tähän. En ole pitänyt mistään Leinosen tuotoksesta näin sitten Suudelmittaren. Vaikka tämä tosiaan on muodoltaan melkoinen, vika biisi Aika on myös sävellyksenä kenties kaikkien aikojen paras Leinos-laulu. Huikea lopetus joka tapauksessa.

Koska tiesin kirjoittavani arvion levystä tänään, kuuntelin sen äsken läpi sateisella juoksulenkillä. Voin kertoa että kyllä tipahteli.

Olen päättänyt luopua arvosanojen antamisesta tässä blogissa, koska se on jotenkin keinotekoista. Tein sen alun perinkin puoliksi vitsillä (siksi russelitaulukko). Jos et tämän tekstin luettuasi tajua että minä palvon tätä levyä, ei sitä russelinkuvat pelasta.

Levy on jostain syystä Spotifyssä. Yleensä Fonalin levyt eivät ole, joten epäilen jakelijan mokaa. Kuuntele levy sieltä. Kuuntele se kokonaan. Ja osta se, jos sattuu Spotikasta poistumaan.

Vuoden kotimaisten levyjen joukossa.

Joanna Newsomilta ei tietääkseni ole tulossa uutta levyä, eikä hänellä ole syntymäpäivä eikä hän valitettavasti ainakaan lähiaikoina ole tulossa Suomeen.

Mutta jos ette tienneet, Joanna Newsom on maailman ihanin pop-artisti.

Tai no, pop ja pop.



Olen nähnyt Joanna Newsomin kahdesti keikalla, ja vaikka toinen oli Kulttuuritalon fiiliksentapposali, pidän niitä silti elämäni parhaimpina keikkakokemuksina. Hänen musiikkinsa kuunteleminen ja esitystensä näkeminen riisuu minut kaikista kriittisistä ajatuksista. Siksi Peach Plum Pear -biisin kuuleminen oli joskus niin hämmentävä kokemus. MITÄ TÄMÄ ON? MIKSI EN NÄE TÄTÄ JOSSAIN VÄSYNEESSÄ VIITEKEHYKSESSÄ? MIKSI EN MIETI MIKSI TÄMÄ ON TEHTY JA KENELLE?

Joanna Newsomia ei voi verrata kehenkään. Hänen musiikkinsa ei kuulosta keneltäkään muulta, vaikka se onkin selvästi länsimaista musiikkia. Se vain on, ihmisen kuoren läpäisevää. Vaarallista, kaunista, lohdullista, älykästä, taitavaa, suvereenia.

Eikä siitäkään ole haittaa, että hän näyttää jumalattoman kauniilta.



Ys on maailman parhaiden levyjen top femmassa, muutkin tuotokset huipulla (vaikka Have One On Me:tä ei kertaistumalta ihan elämäntyylistäkään johtuen kykene kuuntelemaan, se on liian pitkä!). Ysin Emily kihauttaa kyyneleet silmäkulmaan. Samalla se on loputtoman hauska sanoitus, kuten Newsomilla muutenkin.





HUH HUH. Ei kukaan käytä englantia noin. Juhlistakaamme ja palvokaamme siis Joanna Newsomia. Miettikäämme onko hänen ällistyttävyytensä inhimillistä, voiko se olla? En ikinä haluaisi tavata Joanna Newsomia, koska se karistaisi mystisyyttä. En haluaisi FB-kaverikuvaa hänen kanssaan. En tosin juuri kenenkään muunkaan. Paits Chino Morenon, mutta sitä en saanut.

Teinköhän tämän postauksen sittenkin vain noiden kuvien takia? En tiedä, tämä ei ole järjellä perusteltu kirjoitus.

Periaatteessa se on minusta perseestä, että naisista koostuvia bändejä nimitetään aina "tyttöbändeiksi" riippumatta siitä millaista musiikkia he tekevät. Mutta siitä huolimatta uskallan niputtaa naispuoleiset laulaja-lauluntekijät jokseenkin saman katon alle - tai ainakin sen porukan joka laulaa suomeksi ja tekee tällaista iskelmävetoista poppia. Eli Vartiainen/Chisu/Närhi/Geagea/Erin/whathaveyou.

Samoille tantereille ilmestyy parin viikon päästä helsinkiläisen Suvi Isotalon toinen albumi Ps. Maj'lle.

Tänään tajusin tuon levyn.

Eka sinkku Minä en lähde koskaan pois meni jotenkin aivan täysin ohi. Eli en ollut kuullut sitä kunnolla, ajatuksella - tai ainakaan niin kuin sen nyt levyltä kuulin. Toinen sinkku ja nimibiisi Ps. Maj'lle on kyllä ihan hyvä, mutta ei sekään onnistunut riemunkiljahduksia aiheuttamaan.

Sitten tuli Kaikki sanat -sinkku ja samalla levyn ennakkokappale. Tässähän se tuli. En ole noiden alussa mainitsemieni naisartistien uusimmista levyistä pitänyt, paitsi Chisun, joka on ehkä paras suomalainen levy koskaan. Suvi Isotalon Kaikki sanat kuulostaakin minusta siltä biisiltä, jonka moni olisi toivonut Chisun Vapaa ja yksin -levyn jälkeen tehneen, mutta hän tekikin mahtavan haastavan Sabotagen.

Mutta Suvi. Levyn hän on tehnyt kahdestaan miesystävänsä (näin oletan) Timo Kämäräisen kanssa. Puhkilahjakkaita muusikoita ilmeisesti, koska sovituksissa on juuri riittävästi & sopivasti kunnianhimoisuutta, ettei homma mene "vain" moderniksi iskelmäksi. Suvi ei revittele laulajana liikaa, mistä nautin, sillä tuntuu että vähäeleisissäkin lauluissa suomalaiset naislaulajat ähkivät joskus ihan kamalasti.

Niin, se oli siis tänään, joskus klo 13:30 kun pahin iltapäiväkooma oli iskemässä pimeään työhuoneeseeni, kun tajusin tämän levyn, ihan yhtäkkiä. Se KOSKETTI, voisi kornisti sanoa, ja puhua ihan vilpitöntä totta.

En halua lähteä vielä antamaan tarkempaa arvosanaa, koska tosiaan PS. Maj'lle tuntuu edelleenkin jäävän tehokeinonsa vangiksi ja pari biisiä ehkä hiukan nahkeilta, mutta mainitut Kaikki sanat ja Minä en lähde koskaan pois, sekä Helsinki-Oulu, Sitten tuli sade, Ihan onnellinen ja Vastarakastuneet kuulostivat ainakin pakahduttavilta.

Jos olette tällä viikolla lähinnä fiilistelleet St. Vincentin levyä, niin en usko että teidän kannattaa Suvin kohdalla vaivautua, mutta hänen Facebook-sivuillaan on joka tapauksessa Kaikki sanat, PS. Maj'lle ja Minä en lähde koskaan pois kuunneltavissa. Jos kuuntelette vain yhden, kuunnelkaa Kaikki sanat.

Alla PS. Maj'lle -biisin video.

Blogi muuten täytti tässä vuoden, että hups heijaa ja onnea Also Sprach Jussi. Ei ole mitään arvontaa kun en jaksa järjestää, mutta voisin synttärin kunniaksi palata vuoden vanhaan postaukseen.

Silloin nimittäin loin soittolistan nimeltään Dark Nights, Darker Days, koska syksy on oiva tekosyy kuunnella melankolista ja yltiömelodramaattista musiikkia. Kaikki listan biisit eivät siis suinkaan ole mitään rakkaus- tai kaipauslauluja, vaikka niitä kosolti onkin - mutta kyllähän pop-biisit muutenkin lähinnä käsittelevät ko. aihepiirejä.

Olen nyt päivittänyt tuota soittolistaa. Ihmettelen oikeastaan miksi en ole jaksanut päivittää sitä aikaisemmin, kun sitä on tullut vuoden mittaan eniten kuunneltua. Kyllä, itkumusa on kestosuosikkini, koska perimmäisellä tasolla haen musiikista tunnereaktioita.

Tutustu listaan täällä: Dark Nights, Darker Days. Ja TILAA SE! Haen siitä tilatuinta soittolistaani. (Tällä hetkellä johtopaikkaa pitää Uuden musiikin aamuvuoron aloitusklassikot -lista 196 tilaajalla, mutta se on saanut "hieman" vetoapua muualta).

Kuuntelen toki muidenkin syyslistoja. Hyviä ovat ainakin Huldan Silent Nights -lista ja nimimerkki Jus11:n Melodic/dramatic.

Ehdottakaa omianne! Kaikki kliseet sallittuja! Kynttilät palamaan, punkut esiin! Kas ulkonahan on kaunis ruska!

Kiitoksia vaan Von Hertzen Brotherseille. Uusi musiikkivideo Always Been Right on mahtava pläjäys veljesten tietysti tyylikkäästä kesänvietosta mökillä.

Juu, ei suomilaisissa musablogeissa juuri Von Hertzeneitä linkkailla. Mutta tämä on hieno kappale. Kokonaisuutena Stars Aligned jäi kuitenkin hiukan vieraaksi sen raskaudesta (ei siis soundillisesta vaan käsitteellisestä) johtuen, vaikka siinä hyviä biisejä onkin.

Lähinnä haluan esitellä tämän teille kuitenkin siksi, että tästä tulee niin hyvälle tuulelle. Ja vaikka biisi kertookin kaiketi uskovaisen ja ateistin molemminpuolisesta mielipiteen järkähtämättömyydestä, sopii kertosäe "I've always been right and everyone else wrong" ainakin omaan  käytökseeni välillä liiankin hyvin, ainakin jos vaimolta kysytään.



Ei ole toki ensimmäinen mökkivideo tämä. Ultra Bran Villiviini sai vuonna 2000 myös Jyrki-palkinnon. Mutta tämä VHB on parempi biisi ja parempi video. Ähäkutti.

Minne skene menee? Hiphopin tila mainittu. Megaphone State julkaisi nimittäin Lights-nimisen biisin, jonka rohkeasti ja nopean mietinnän jälkeen nostan kaikkien aikojen kovimmaksi Suomessa tehdyksi englanninkieliseksi hiphop-biisiksi.

Räppäri Ekow'n flow'ta olen ihastellut aiemminkin - viimeksi Graciaksen Moneyssä. Mutta joo, Gracias on laadukas räppäri, ehkä jopa samantasoinen kuin Ekow. Megaphone Statesta loistavan tekee taustojen ja räppien yhteispeli.

Lights kuulostaa KÄSITTÄMÄTTÖMÄLLÄ tavalla Blue Lines/Protection-aikaiselta Massive Attackilta ja samalla CHILLEIMMÄLTÄ länsirannikolta pitkään aikaan. Bristol meets Long Beach.

Palvokaa tai olkaa palvomatta, mutta mä olen jotenkin hämmentynyt tän loistavuudesta. Todella näkemyksellistä tuotantoa harjoittaa Simonsound, joka on siis Megaphone Staten toinen puolikas.

Levy tulossa. Odotus.

Lights by The Megaphone State

EDIT!! Kannattaa myös katsastaa Basso TV:n mainio Ekow-haastis http://vimeo.com/28187880

Kiitos muuten No You Girls Never Know -blogin Laurille ansiokkaasta "seuraava Eminem" -postauksesta.  Yelawolfin olen tsekannut aiemminkin, mutta Mac Miller oli mennyt minulta ihan ohi. Eipä sillä, en hirveästi pitänyt hänen materiaalistaan kun sen tarkastin, mutta valkoisia räppäreitä siis on taas tulon päällä.

Yelawolfia jopa palvon pienissä määrin. Aion itse asiassa soittaa huomenna radiossa hänen uuden biisinsä Hard White. Eminem on siis ottanut Yelan levy-yhtiölleen ja virallinen debyytti on tulossa pian.

Molemmat esiintyvät myös Suomessa. Mac Miller syyskuun 17. päivä Tavastialla, Yela marraskuussa Wiz Khalifan lämppärinä Circuksessa.





PS. Blogi on tällä viikolla ollut hiljaa, koska olen käynyt keikoilla. Deftonesin TAJUNNANRÄJÄYTTÄVÄSTÄ keikasta kirjoitin seuraavaan Rumbaan, mutta tiivistettynä: VITTU PARASTA.

Eilen näin hienon keikan Lapkolta. Bändi soitti koko tulevan albuminsa läpi. Lähtevät ensi viikolla äänittämään sitä. Näin niihin levyihin pitäisi tutustua. Bändin livekunto on edelleen varsin suvereenia Suomen olosuhteissa.