Lukupäiväkirja on hyvä tehdä näin vuoden päätteeksi. Täällä viimevuotinen listaus.

Tänä vuonna luin lukumäärällisesti aika vähän kirjoja, mutta jälleen moni niistä oli aikamoinen järkäle, kuten Seveneves, parhaillaan kesken oleva Brief History of Seven Killings, Purity, Knausgårdit jne.

Seli seli. Aina voisi lukea enemmän, koska se kannattaa, aina!

Yhteensä 20 (tai 25 jos lapselle luetut Potterit lasketaan, mutta niistä olen lukenut käytännössä vain puolet, koska vuorottelu iltasadun lukemisessa) kirjaa. Viime vuonna luin 23 ja uhosin lukevani tänä vuonna yhden enemmän, eli sovitaan siis että Potterit lasketaan.

Kirjat ovat lukujärjestyksessä.

Robert Shelton - No Direction Home -  4/5

Martin Amis - Money - 5/5

Anna Perho - Pientä säätöä - 4/5

Jhumpa Lahiri - Lowland - 2/5

F. Scott Fitzgerald - Tender Is the Night - 4/5

Patti Smith - Ihan kakaroita - 3/5

Clive Davis - Soundtrack of My Life - 3/5

Karl-Ove Knausgård - Taisteluni, osa 1 - 5/5

Philip Roth - Portnoy's Complaint - 3/5

Neal Stephenson - Seveneves - 4/5

Vladimir Nabokov - Lolita - 6/5

Lev Grossman - The Magicians - 3/5

Nevil Shute - On the Beach - 4/5

Jonathan Franzen - Purity - 4/5 

Harper Lee - To Kill a Mockinbird - 2/5

John Williams - Stoner - 4/5

David Foster Wallace - A Supposedly Fun Thing I'll Never Do Again - 3/5

Paulo Coelho - Alkemisti - 1/5

Kari Hotakainen - Henkireikä - 2/5

Karl-Ove Knausgård - Taisteluni, osa 2 (arvio vielä tekemättä, tulee jahka tässä) - 5/5

Sitten olen uudelleenlukenut Harry Potterin osia 1-5, koska ollaan puolison kanssa luettu niitä lapselle. En ole niistä erillistä arviota kirjoittanut, mutta erittäin imeviä ja toimivia teoksia nuo edelleen ovat.

*TÄMÄ TEKSTI SISÄLTÄÄ SPOILEREITA*

Eilen sitten näin SEN. Nimittäin Warsin Starin tuoreimman osan. Hype on tietysti ollut valtaisa, joten odotukset olivat sekavat.

Jo traileri kertoi, ettei niiden 2000-luvun taitteessa ilmestyneiden kolmen osan paskuudesta ole tällä kertaa pelkoa. Mutta kuinka hyvään ohjaaja J. J. Abrams valtavissa paineisssa pystyy? Disney osti tunnetusti Lucasfilmin, mikä sai osan internetin nörteistä varpailleen. Näyttää kuitenkin siltä, että Disney on osannut ohjata leffan juuri oikeille urille.

J. J. Abrams pystyy erittäin hyvään suoritukseen. Nautin leffasta todella paljon. Iso osa onnistumisesta johtuu kuitenkin tietynlaisesta varman päälle ottamisesta, vaikka toisaalta Abrams on laittanut pirteästi myös paljon asioita uusiksi (musta miespääosan esittäjä sai internetin uusnatsit raivoamaan, totta kai).

Varman päälle ottaminen näkyy kuitekin lähinnä siinä, että tutut juonikuviot lämmitetään uudestaan Star Wars -fanien myhäillessä tyytyväisenä: Aavikkoplaneetalla asuva orpo, joka on hyvä rakentelemaan koneita ja lentämään lähtee mukaan seikkailuun. Pääpahiksella on epävarmuuttaan oireileva oppipoika ja planeettoja tuhoava ase, jonka saa kuitenkin tuhottua lentämällä X-Wingillä kuilua pitkin. Ja sitten on tietysti avaruusaluksen ohuella kaitettomalla sillalla tapahtuva taistelu, jossa dark side saa tärkeän välivoiton (mutta joka oli pakko tehdä, koska trilogian ekassa osassa pitää kuolla joku tärkeä hahmo, a lá Obi Wan). Ja lopuksi ällistyttävän määrän VOIMAA sisässään pitävä, mutta vielä sitä käyttämään tottumaton nuori jedi lähtee vanhan mestarin oppiin.

Ei se mitään. Ja sitä paitsi tämä A New Hopen (eli sen 1977 ilmestyneen leffan) mukailu oli varmaankin enemmän viittauksen tarjoamista SW-himoissaan pyöriville tosifaneille kuin kykenemättömyyttä rakentamaan uusia kuvioita.

Minua tuo varman päälle pelaaminen ei siis haitannut, vaan otin sen niin kuin se luultavasti oli tarkoitettu: Keskustelun aloituksiksi leffan jälkeen. "Tajusitko muuten....", "Se alus oli ihan samanlainen kuin...".

Ainoa todellinen epäonnistuminen leffassa oli mielestäni pääpahis Snoke. Hänen hologramminsa näytti Klonkulta, ja vähän niiltä peikoilta joita Hobitin ekassa osassa kohdataan nuotiolla. Luultavasti pahis on "todellisuudessa" todella pienikokoinen, koska hänen olinpaikkaansa tai persoonaansa laajemmin ei vielä paljastettu ollenkaan, ja nyt nähdyn jättiläismäisen koon takaa paljastuu varmasti joku yllätys. Alkuperäinen EMPEROR oli luihuleukaisuudessaan pelottava hahmo, ja osien 1-3 ainut todellinen viehätys oli senaattori Palpatinen muuttuminen lopullisesti Pimeällä puolella mätiväksi paskasäkiksi.

Onnistumisiin on luettava Kylo Ren, Klonkku-Snoken oppipoika, Han Solon ja Leian Pimeälle puolelle kääntynyt poika, joka epävarmuuksissaan suorittaa ihan kirjaimellisen isänmurhan ja tekee lopun tuotantoyhtiölle kalliista, mutta leffan huumoriarvolle niin tärkeästä Harrison Fordin virnuilusta.

Onnistuminen Kylo Ren on siksi, että häntä esittämään valittu kuminaamainen kaveri (jonka itse muistan Noah Baumbachin While Were Youngista, mutta monet muut Girls-sarjasta) aiheuttaa tahattoman koomisen reaktion riisuessaan naamarinsa. Hauskannäköinen surkimus, jolla on kyllä Voimaa, mutta jonka trauma on se, ettei hän usko koskaan nousevansa isoisänsä tasolle.

Rakastin myös naispääosaa eli Reytä. Jos joku suuttuu siitä, että hän on nainen, oli roolituspäätös sen arvoinen, mutta minusta hän on vain onnistunut hahmo. Myös Leia oli riisunut prinsessakaapunsa, ja ryhtynyt menestyksekkääksi kenraaliksi - eli rooliin joka yleensä on varattu jähmeille vanhoille äijille.

Joka tapauksessa Reyn nousu lupaavaksi Voiman käyttäjäksi on mahtavaa katseltavaa. Hänet kuvataan toisaalta herkkänä, mutta herkkyys ei ole hänen heikkoutensa, vaan vahvuutensa. Hänen lettikampauksensa oli muuten selvä viittaus Leian kuuluisaan rinkeliin, ja luultavasti kampaamoita jo tällä hetkellä työllistävä ratkaisu.

Myös Finn oli hahmona hienosti rakennettu. Storm Trooperit ovat aina olleet kasvottomia ja tunteettomia - jopa niin, että lapsena luulin että ne ovat robotteja. Mutta aivopesusta ja taistelukoulutuksesta huolimatta tässä trooperissa herää hyvyys. Ja vaikka hänellä ei ole mitään erityistaitoja, sinnikkyys, rohkeus ja yleinen hyvyys riittävät pitkälle.

Viittauksena vanhaan, ja osin varman päälle pelattuna ratkaisuna elokuvan maailma oli tehty sopivasti 1970-luvun versiolta näyttäväksi. Ratkaisu on oivallinen osien 1-3 digitaalisten efektien jälkeen, jotka näyttävät jo nyt, 15 vuotta ilmestymisensä jälkeen, aivan kammottavilta. Mitään valtavaa silmäkarkkia elokuva ei toisaalta tarjonnut - ainakaan itsetarkoituksellista sellaista, mutta paikat näyttivät juuri niin hienoilta kuin pitikin.

Kylo Renin valomiekka muuten näytti helvetin epäkätevältä - ne pienet ulokkeethan ovat miekoissa siksi, ettei käsi valahtaisi terään, mutta nyt käden hiemankin liikkuessa hanskoissa polttaa.

Olen muuten melko varma, että Rey on jonkun keskeisen henkilön tytär. Voima ei muuten virtaisi hänessä niin vahvana, eikä hänen taustatarinansa olisi niin samanlainen kuin Luken ja Anakinin. Tai ehkä se on vain jedeille ominaista osata korjata ja lentää - Voiman lisäksi.

Tässähän tätä jo olikin. The Force Awakens täytti tehtävänsä. Menen mielelläni toukokuussa 2017 elokuvateatteriin oppimaan, mitä Luke opettaa Reylle, ja näkemään mitä Snoke opettaa Kylo Renille - ja tuleeko tästä MIES, vai jääkö hiireksi.

Kommentteihin teoriat ja juoniarvailut. oppimaan, mitä Luke opettaa Reylle, ja näkemään mitä Snoke opettaa Kylo Renille - ja tuleeko tästä MIES, vai jääkö hiireksi.

Fabula on suomalainen, syksyllä lanseerattu palvelu, joka tarjoaa 9,99€ kuukausimaksua vastaan 700 suomenkielisen kirjan valikoiman (lupaavat lisäksi 50 uutta joka viikko), joita saa lukea Fabula-sovelluksen kautta iPhonella, iPadilla tai Android-laitteilla. Englanniksi kirjoja on huomattavasti enemmän (yli 12 000), mutta niistä suurin osa vaikuttaa olevan Project Gutenberg -kamaa, eli tekijänoikeusvapaita kirjoja. On silti kätevää että ne ovat tarjolla suoraan sovelluksessa, Kindlessä ne pitää käydä erikseen Amazon.comista lataamassa.

Sain Fabulan väeltä parin kuukauden testisession, ja koska lukeminen ja lukusovellukset ovat lähellä sydäntäni, tartuin ilomielin tarjoukseen. Toistaiseksi olen lukenut palvelun kautta kaksi kirjaa: Aikamoiseksi jöötiksi paljastuneen Paulo Coelhon Alkemistin ja lieväksi pettymykseksi lässähtäneen Kari Hotakaisen Henkireiän.

Olen jo viiden vuoden ajan lukenut 80% kaikista kirjoistani Kindlen kautta. Tai oikeastaan aluksi Kindle-ekirjalaitteen kautta, mutta nyt muutaman vuoden iPadin Kindle-appin kautta (täällä vanha Kindle-testi jos kiinnostaa).

Tätä taustaa vasten olen tottunut tiettyyn käytettävyyden tasoon, joka ei Kindlessä ole täydellinen, mutta kuitenkin erittäin sujuva. Kindlestä Fabulaan siirtyminen on tässä mielessä helppoa, sillä peruskäyttäminen on intuitiivista, ja kaikki tapahtuu juuri niin kuin lihasmuisti antaa olettaa. Oikeastaan ainut asia mitä jäin kaipaamaan, oli kirjoista alleviivattujen lainausten kerääminen yhdelle sivulle, kuten Kindlen Your Highlights -sivulla.

En myöskään saanut Fabulan "quoteja" omalla iPadillani toimimaan niin, että alleviivattua tekstikohtaa klikatessani hypättäisiin siihen kohtaan kirjaa, klikkaus toimitti minut joka kerta oman kirjastoni etusivulle, mikä ei liene tarkoitus.

Kerran Fabula oli myös hukannut viimeisen lukemani kohdan, kun luin kirjaa lentokoneessa ilman internet-yhteyttä. Toinen pieni puute oli, että Longplayn Mullan linnake -artikkelia (en ole ennen näitä Longplay-juttuja lukenut, mahtavaa että ne löytyvät Fabulasta!) lukiessani en saanut artikkelissa ollutta kuvaa budjettiesityksestä suurennettua. En tiedä miten paljon Long Play -jutuissa yleensä on kuvia, mutta jos kuvia ei tosiaan saa mitenkään suurennettua, voi esimerkiksi historiateosten karttojen tutkiminen olla ongelmallista. Ehkä kartat jne. ovat palvelussa eri formaatissa, ja Mullan linnake -jutussakin oli vain tuo yksi kuva.

Minä olen kirjamaustani melko tarkka, ja toistaiseksi Fabulan valikoima on vielä sen verran suppea (täällä voi tutustua valikoimaan), että 10€ kuukaudessa olisi yksinkertaisesti liikaa. Netflixin kohdalla oma sisältö on sen verran laadukasta että Star Warsin puutteen hyväksyy, mutta en haluaisi maksaa kirjapalvelusta, joka ei tarjoa Karl Ove Knausgårdia tai Jonathan Franzenia, koska niitä haluan lukea.

Siinä mielessä Fabulalla on kohtalon hetket: Soppareita isojen kustantamojen kanssa olisi saatava aikaan. Suomalainen ekirjakauppa on sen verran vaatimatonta ilmeisesti edelleen, että onnistuessaan Fabula voisi ohittaa kotimarkkinoilla yksittäisen kirjojen digimyynnin kokonaan, ja siirtyisimme suoraan on demand -vaiheeseen.

Kuitenkin, JOS olisin lukijana enemmän satunnainen viihdekäyttäjä, Fabula olisi mainio vaihtoehto. Se on vaivaton käyttää, ja oletusruutuna tarjottava kaverisyöte on tunnetusti paras tapa suositella uutta luettavaa (ja jotain, mikä esimerkiksi Kindlestä puuttuu). Nykyään bongaan uusia kirjoja paitsi blogeista ja podcasteista, lähinnä ystäväni Samuli Knuutin Facebook-statuksista, mutta jos Fabulasta näkisin mitä Facebook-kaverini lukevat, ja mitä lukemastaan ajattelevat (vaikka sitten vain 1-5 tähtiskaalalla), olisi uuden lukemisen löytäminen paljon helpompaa.

Ovatko muut kokeilleet?

Let's visa! Ei ole pelkkiä joulumusakysymyksiä, se olisi ollut liikaa.

Mihinkään mitenkään liittymättömänä asiana sanon, että pidän paljon Fintelligensin kappaleestä Mikä boogie?, mutta inhoan sitä kun ihmiset kysyvät "mikä boogie", tai että oli "hyvä boogie". En tiedä miksi näin on, mutta näin on.

Raportoikaa pistemääriä, tai jos visan pitäisi olla vaikeampi tai helpompi.

Lueskelen edelleen Fabula-sovelluksen tarjontaa, joten poikkeuksellisen paljon suomennettua ja suomalaista kirjallisuutta tullut viime aikoina tankattua.

Kari Hotakainen on minulle tärkeä kirjailija. Klassikko iski aikoinaan rajusti (paras suomalainen romaani minusta), minkä jälkeen luin alkutuotannon hurjapäiset Buster Keatonin, Syntisäkin ja Sydänkohtauksia:n, ja rakastuin tulisesti.

Sitten tuli Juoksuhaudantie ja suursusio. Voi paska, tämä kirjoitus on hyvää vauhtia menossa kohti "eka demo oli paras" -klausuulia, vaikkei se kirjojen kohdalla oikeastaan koskaan pidä edes paikkaansa. Ja sitä paitsi ennen mainittuja Hotakainen oli julkaissut jo runoja ja muistaakseni yhden romaaninkin.

JOKA TAPAUKSESSA pari vuotta sitten luin pitkän tauon jälkeen taas Hotakaista (ei kun taisin minä sen Iisakin kirkonkin lukea mutta sanotaan nyt dramaattisuuden lisäämiseksi noin), Jumalan sanan, joka jätti aavistuksen valjun maun. Mestarillinen sanankäyttö oli tallella, mutta meno oli jotenkin paasilinnaistunut.

Nyt sitten Henkireikä.

Heti alusta lähtien kyyti tuntuu tutulta. Hotakainen on hionut tyylinsä niin tarkaksi, että usein yksikin lause riittäisi tunnistamaan kirjoittajan. Ensimmäistä kertaa Hotakaista lukiessa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tyyli toistaa itseään.

Lyhyitä kertovia lauseita, joista viimeinen sisältää uuden, yllättävän kulman tuovan vertauksen. Esimerkiksi:

Mies ilahtuu vaimonsa saapumisesta ja aloittaa Syyrian tilanteesta, vaikka tekisi mieli puhua tunteista, mutta vaimo on sen kieltänyt. Lähi-itä, lähiomainen.

Eihän tuo esimerkki mitenkään ärsyttävältä näytä, mutta havahduin muutaman kerran kyllästyneeni tyyliin, vaikka se toisaalta tuottaa myös tällaista kultaa:

Ihmisessä on vettä, vedestä löytyy ihmisiä, ihmisessä on eläintä ja eläimessä peilityyni hiljaisuus. 

Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa samanlainen kyllästyminen kuin pari vuotta sitten Mikko Rimmisen Nenäpäivää lukiessa. Minä TIEDÄN, että suomalaisten yksinäisyys ja tunteiden patoaminen on todellinen ja tärkeä ongelma, mutta romaanin aiheena se on kerta kaikkisen epäkiinnostava. Ainakaan näistä Henkireiän hahmoista en olisi halunnut tietää tätäkään vähää.

Haluan siis sanoa, että Kari Hotakainen on edelleen armoitettu ja törkyisen taitava kirjoittaja. Mutta kaipaisin hänen kirjoihinsa sellaista hurja- ja rämäpäisyyttä kuin vaikka Buster Keatonissa tai Syntisäkissä oli. Me olemme nyt tavanneet sen Juoksuhaudantiellä asuvan perheenisän ja tiedämme että hänellä on hätä, ja se on sinällään arvokasta, mutta minä jäin kaipaamaan jotain muuta.

Luvussa tällä hetkellä myös se Marlon Jamesin Brief History of Seven Killings. Ehkä luen vielä jotain Fabulasta kun minulla on jouluaattoon asti lukuoikeutta jäljellä.

Kyllä. Minä luin Alkemistin.

Olisi ehkä sopivaa kutsua Alkemistia romaanien Nickelbackiksi. Molemmat ovat valtavan suosittuja, mutta niitä myös parjataan paljon. Nickelbackin parjaamisella yritetään ehkä ostaa uskottavuutta,  Alkemistin kohdalla motiivit saattavat ovat samoja.

Minä en ole parjannut Alkemistia, mutta Paulo Coelhon sosiaalisessa mediassa jaettavia mietelauseita kyllä. Ne vaikuttavat usein ontoilta. Niinpä päätin vihdoin lukea kirjan, jotta tietäisin hieman tarkemmin mistä puhutaan.

Lukemiseen tarjoutui mahdollisuus, kun sain uuden suomalaisen Fabula-nimisen lukusovelluksen koekäyttöön (en saanut siis heiltä rahaa, vaan tunnukset kuukaudeksi, Fabulasta tarkemmin lisää myöhemmässä postauksessa).

Alkemistista on kohistu niin paljon, etten oikein tiennyt mitä odottaa. Coelho kuitenkin tekee pelin selväksi heti alussa. Heti ensimmäisessä virkkeessä hän mainitsee, että kyseessä on muuten sitten symbolinen kirja, tapahtumilla on symbolinen merkitys.

Tämä on tietysti tarpeeton alleviivaus, sillä jos lukija ei tajua kirjan symboliikkaa, syy on joko hänen tyhmyydessään tai kirjailijan huonoudessa. Mutta Alkemistissa Coelho on halunnut tehdä selväksi, että teoksen tapahtumilla on muitakin tasoja kuin ilmitasonsa.

Tämän tosin huomaa siitäkin, että kirjan tapahtumissa ei ilmitasoltaan ole juurikaan järkeä. Juoni: Espanjalainen paimen haaveilee uusista asioista, hän tapaa vanhan miehen joka käskee hänen etsiä aarretta pyramideilta, mies menee Afrikkaan, mullistaa kristallikauppiaan bisneksen, matkustaa aavikon yli, rakastuu keitaalla neitoon, tapaa Alkemistin, menee pyramideille jossa hänet pieksee mies jota näky oli käskenyt lähteä Espanjaan paikkaan josta päähenkilön tarina alkoi.

Tarinan välit on tilkitty mystisillä repliikeillä, joista lukijan odotetaan oivaltavan Coelhon symboliikka, joka ei tosin ole symboliikkaa, koska hän myös sanallistaa monessa kohdassa sen mitä haluaa kirjallaan sanoa: Seuraa sydäntäsi niin kaikki on mahdollista. Kohtalosi on sinun käsissäsi.

Pahoittelen ankaraa sävyäni, mutta minua otti päähän kirjan ote. Minusta parhaat romaanit ovat sellaisia, että kirjailija antaa henkilöiden tehdä mitä he tekevät, ja lukija voi sen jälkeen miettiä onko heidän toimissaan jotain symboliikkaa - ja jos, niin mitä. Eikä näin, että ALKEMISTI sössöttää subtekstiä auki aavikolla, minkä jälkeen PÄÄHENKILÖ KÄY KESKUSTELUA SYDÄMENSÄ, AAVIKON, PILVIEN JA TAIVAAN KANSSA.

Minulle tuli jotenkin mieleen ala-asteen Hyvä Paimen -uskontokirja, jossa ei ihan suoraan haluttu sanoa että Jeesus on paras ja muita uskontoja ei ole, vaan se tehtiin kömpelöiden tarinoiden avulla.

"Maailman sielua ruokkii ihmisen onni. tai onnettomuus, kateus, mustasukkaisuus. Ihmisen ainoa velvollisuus on seurata omaa elämäntietään. Yksi on kaikki. Ja kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen."

Jos sinulle tulee tuon lukemisesta hyvä mieli, niin hyvä. Mutta ei tämä romaanikirjallisuutena ole juuri minkään arvoista. Saman voisi kirjoittaa sellaiseen 640x640 pikselin kuvaan, ja jakaa Instagramiin hashtagilla #quoteoftheday. Ei sitä varten tarvitse kahlata läpi 200 sivun pituista kirjaa paimenesta aavikolla.

Onkohan Paulo Coelho lukenut oikeasti symbolisia romaaneja? En voi olla mainitsematta Joseph Conradin Heart of Darknessia (Pimeyden sydän), joka on yksi suosikkikirjoistani. Merimies Marlow'n matka Kongo-jokea pitkin viidakkoon kohti pimeyden sydämeen hukkunutta norsunluukauppias Kurtzia on tarinana huikea, mutta varsinaisen antinsa se tarjoilee rivien välissä. Mutta ei Marlow katsele romaanissa öisin taivaalle ja huokaile, että TÄSSÄ MUUTEN SAMALLA MATKAAN MYÖS OMAN MIELENI SYVYYKSIIN, ON VAARALLINEN PAIKKA, koska se on kirjan SYMBOLINEN taso, joka joko tulee tai ei tule lukijalle ilmi kun hän lukemisen jälkeen pyörittelee kirjaa mielessään.

Paulo Coelho sen sijaan aliarvioi toistuvasti lukijaansa jankkaamalla noin kymmenen sivun välein pointtiaan. Seuraa sydäntäsi, "kulje loppuun elämäntiesi".

Äh, ehkä minä olen helpottunut että tämä kirja oli mielestäni paska, ettei minun tarvitse puolustaa sitä. Mutta minä olen nyt rehellinen. Jos olisin pitänyt siitä, ei minua olisi pelottanut kehua sitä. Seuraan kuitenkin elämäntietäni ja sanon, että self help -tarpeisiin ja synkän mielen parantamiseen suosittelen jotain tsemppilauseita suoltavia Twitter- tai Instagram-tilejä. Tässä kirjassa on aineksia hyvän mielen pamfletiksi, mutta romaaniksi siitä ei ole.

"Pelkäämme menettävämme kaiken mitä meillä on, oli kyse sitten elämästä tai viljelmistä. Mutta pelkomme katoaa kun ymmärrämme, että kohtaloamme ja maailman kohtaloa ohjaa sama käsi."

ÄALKHÄSFLSKH. Coelho, jos haluat sanoa viljelysanalogiaa käyttäen, että Jumalan vastuulla on kaikki, mutta samalla maagisesti myös meidän vastuullamme (missä ei ole mitään järkeä), älä sano "oli kyse sitten ELÄMÄSTÄ tai viljelmistä". Jätä se "elämästä" pois, ja anna lukijan kokea se valtava AHAA-elämys: "Maestro Coelho kirjoittaa maanviljelystä, mutta VARMAANKIN hän tarkoittaa elämää itsessään".

"Älä ajattele taakse jäänyttä", Alkemisti sanoi pojalle kun he lähtivät ratsastamaan pitkin aavikon hiekkaa. "Kaikki on kirjoitettu Maailman sieluun ja se säilyy siellä ikuisesti".

No, sanotaanko että tuo nyt oli vain ja ainoastaan löysää.

Ehkä minua häiritsee tässä kirjassa eniten se, että Coelho haluaa tyynnytellä ihmisiä väittämällä, että toisaalta kohtalo on ihmisen omissa käsissä, mutta toisaalta Jumala huolehtii kaikesta. Itse ateistina luulen, että ihmiset ovat keksineet uskonnot, koska elämä on rankkaa ja vaikeaa, ja kaikenlainen lohtu on tervetullutta. Eikä lohdun tunteessa ole sinänsä mitään väärää (jos uskonnot vain jäisivätkin sille lohdutuksen tasolle...) Mutta tässä kirjassa Coelho tavallaan sanoo, että ota vastuu, mutta älä kuitenkaan, koska kyllä Jumala huolehtii (tai "Maailma" tai "Elämäntie").

Sellaisen ajatuksen lukemisesta tulee tietenkin hyvä mieli. Voi jatkaa samalla höyryllä elämäänsä. Ei ponnistusta, mut olis kiva tehdä just niinku haluaa.

"Miten uppoudun aavikkoon?"
"Kuuntele sydäntäsi. Se tietää kaiken, koska se on lähtöisin Maailman sielusta ja palaa sinne jonain päivänä".

Kohta alkaa olla vuosi siitä, kun tämä sarja ilmestyi 'Flixiin, mutta sain vihdoin katsottua tämän ja nyt aion kertoa teille siitä mitä näin.

Varsin yleispätevä kuvaus kirjoittamisesta. Toivottavasti saan pidettyä lupauksen, ettei mene haihatteluksi.

Sarja taisi olla valmistuessaan kallein Netflix-originaali, ja suureellisella historiallisella sotadraamalla tavoitellaan selvästi HBO:n Game of Thronesia kuolaavaa yleisöä (KOSKA SE KUUDES KIRJA TULEE????), mutta se taisi jäädä tavoittamatta.

Olen kiinnostunut historiasta, ja sattumalta kuuntelen (ja kuuntelin) sarjan aikana Hardcore History -podcastin Tsingis Kaanista kertovaa ohjelmaa. Sattumalta siksi, että Marco Polo sijoittuu Tsingiksen pojanpojan Kublai Kaanin hoviin nykyisen Pekingin paikalla sijainneeseen kaupunkiin.

Marco Polo jää hoviin vangiksi kusipäisen isänsä takia, mutta kaunopuheinen eurooppalainen nousee pian Kaanin suosikiksi, mikä vituttaa muun muassa Kaanin poikaa sekä arabiapureita.

Antagonistina sarjassa on etelä-kiinalaisen dynastian umpilimainen pääministeri, joka ei aio antaa Kaanin valloittaa pääkaupunkiaan. Kyseessä onkin todella ärsyttävä heppu, jolle toivoin niin paljon pahaa että katsoin sarjan loppuun. Varsinkin kohtaukset joissa tämä paskasäkki hiplaili rukoilijasirkkojaan ottivat päähän ihan huolella. Onnistunut vihollishahmo siis, ja hyvin näytelty.

No ei. Ei Marco Polo NIIN huono ole. Mutta käsikirjoitus on kieltämättä sekava, mikä on oikeastaan sarjan kaikkien ongelmien ydin. Se, ja taian puute. Game of Thronesilla on tissit paljaana aavikolla pyörivä Mother of Dragons, tässä tissit paljaana taljalla pyöriviä aasialaiskaunottaria, mutta näistä kahdesta vain Mother of Dragonsilla on lohikäärmeitä lapsina. On tässä tosin vahvojakin naisrooleja, esimerkiksi OG-mongolien prinsessa ja Kublain lempivaimo.

iPadin Netflix-softassa on ärsyttävä bugi, mistä johtuen sarja jää välillä Chromecastin sammuttamisen jälkeen pyörimään iPadille. Sitten kun seuraavana päivänä jatkan katsomista, sarja onkin hypännyt esimerkiksi kaksi jaksoa eteenpäin, kuten minulle kävi.

Ehdin kuitenkin katsoa melkein koko jakson ennen kuin tajusin, että kaksi jaksoa oli jäänyt välistä. Tämä kertoo paitsi sarjan ajoittaisesta sekavuudesta, myös siitä, ettei Marco Polossa kovasta tohinasta huolimatta tapahdu niin paljoa. Käsikirjoitus ei oikein tiedä minne sarjaa veisi. Ensin haahuillaan pitkään, ja sitten tapahtuukin monta asiaa yhtä aikaa.

Miljöö ja historiallinen viitekehys ovat minusta kuitenkin onnistuneita. En osaa arvioida paljonko käsikirjoittajat ovat ottaneet vapauksia kirjattuun historiaan verrattuna, mutta ainakin sarjassa esiintyvä sokea kung fu -munkki oli Hardcore Historyn mukaan oikeasti Tsingiksen neuvonantaja tämän myöhemmillä vuosilla, eikä osannut kung fua.

Mielummin tätä katsoo kuin tribaalitatuoituja hauiksia paratiisirannalla, mutta tuskin tämä kenellekään on syy tilata Netflix. Outo sanajärjestys tuossa oli, liekö vika Star Warsin lähestyvän? Tästä sarjasta tilattiin kausi toinen, kyllä senkin katson kun ilmestyy. Jouluksi lupasivat jouluspesiaalia, huvittaa ajatus Kublai Kaanista tonttulakissa, vaikka kulkusiaan on esitelty sarjassa paljonkin.

Seuraavaksi otin katseluun Netflixin Jessica Jonesin, joka ilmeisesti liittyy jotenkin saman puljun Daredevil-sarjaan. Kolmen jakson perusteella ihan viihdyttävä sarja, varsinkin kun pääosanesittäjä on niin qma.

Minä todella palvon David Foster Wallacen Infinite Jestiä, enkä sano niin vain siksi, että niin kuuluu sanoa. Lukekaa tämä aiempi tekstini niin ymmärrätte. Mikään romaani ei ole niin vahvasti jäänyt aivoihin kummittelemaan, mikään romaani ei ole samanlainen kuin se, eikä mikään romaani ole niin kaikkea kuin se.

Mutta en pidä esseekokoelmista - tai lehtijuttuja luen kyllä lehdistä, mutta esseitä tai artikkeleja kokoelmina en jaksa. Minulle päivittäinen lukuhetki tarkoittaa nimenomaan romaaneja, varsinkin kun niistä usein "oppii" enemmän kuin asiatekstistä.

DFW-fanitukseni on kuitenkin sitä luokkaa, että päätin lukea tämän kehutun kokoelman, joka sisältää alaotsikkonsa mukaisesti "essays and arguments".

Vaikka on heti kärkeen myönnettävä, että tylsistyin paikoin (katso aiempi maininta lukuhetkestä ja romaaneista), oli Supposedly..:n lukeminen palkitseva kokemus. Se antoi ikään kuin lisää taustaa Infite Jestille, koska esseet käsittelivät paljolti samoja aiheita kuin IJ. Eli siis: Tennistä, televisiota, populaarikulttuuria ja vielä kerran tennistä.

Wallacen teksti on myös siitä palkitsevaa, että SFTINDA:ta lukiessa tuntuu välillä uppoutuvan romaaniin, kunnes reportaasin lainalaisuudet tulevat ja pilaavat kokemuksen. DFW valitteli elinaikanaan romaanin vaillinaisuutta taidemuotona, mutta näihin asiateksteihin verrattuna hän pääsee IJ:ssä huomattavasti vapaampaan lentoon.

Jos DFW:n elämäntyö kiinnostaa, mutta IJ:n runsaus pelottaa, tämä kokoelma on toki hyvä portti hänen ilmaisuunsa. Jos huomaat viihtyväsi, suosittelen todella Infite Jestiin tarttumista, niin voidaan sitten puhua siitä kun nähdään baarissa. Muistan kirjan vieläkin hämmästyttävän hyvin, ottaen huomioon että luin sen 2,5 vuotta sitten.

Kiinnostavin esseistä on varmaankin televisiota käsittelevä pätkä, koska se käsittelee myös ironiaa (jota DFW käsittelee myös IJ:ssä, ja tämä oli nyt viimeinen kerta kun mainitsen IJ:n). Harmi että DFW ei ole enää keskuudessamme, hänellä olisi varmaankin mielenkiintoista sanottavaa viimeisen 15 vuoden aikana koetusta reality-buumista, kun jo 1990-luvun alun television itseään ironisoiva ja sitä kautta vastuusta pääsevä ote kirvoitti noin hienon tekstin.

Ehkä essee ansaitsisi nykypäivänä uuden jälkikirjoituksen, kun televisio elää HBO:n, Netflixin ja muiden ansiosta kultakautta, johon kuuluvat vakavasti otettavat ja kunnianhimoiset draamasarjat.

Nyt aion kuitenkin palata takaisin romaanien pariin. Kindlessä odottaa kehuttu Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings. En malta odottaa.

Jos haluat lukea tässä käsitellyn Supposedly Fun Thing I'll Never Do Againin (mutta suomeksi nimellä Hauskaa muttei koskaan enää), tilaa se Suomalainen.comista, niin minäkin saan pienen siivun, vaikka kirja maksaa sinulle saman verran kuin muutenkin. Tai tilaa se vaikka lahjaksi, läheinen ilahtuu tällaisesti lahjasta.