Tänään pieni asia vain blogattavana. Pieni, mutta harmittava asia. En ole koskaan jaksanut last.fm-käyttäjäksi ryhtyä, mutta biisien tilastointi sinänsä kiehtoo sairasta mieltäni.

Nyt, kun valtaosa musiikinkuuntelustani tapahtuu jumalten keksinnön, eli Spotifyn, kautta, olisi mahtavaa tietää mitä minä absoluuttisesti kuuntelen eniten.

Tässä välissä disclaimer: En aio kytkeä Spotikkaa last.fm:n.

Mutta tätä toimintoa ei saada toimimaan, vaikka sitä usein vahtaankin. Epäloogisesti sen voi tarkistaa kahdesta paikasta: Joko omalta profiilisivulta, tai top lists -kohdasta, jos laittaa rajaukseksi "me".

Alla tämänhetkiset listani: Kaikkia noita biisejä ja artisteja olen varmasti kuunnellut, mutta ei päivän, ei viikon eikä edes kuukauden rajauksella tuossa listassa ole mitään järkeä.

MIKSI? LÄNSIMAISEN IHMISEN AHDINKO!

Mietin ihan oikeasti hetken The Dark Knight Risesin alussa, että voi että jos joku täällä nyt ampuu. Mutta veikkaan, että niin mietti aika moni muukin, ihmismieli vain toimii niin. Onneksi näitä ajatuksia pulpahteli päähän lähinnä ensimmäisen vartin ajan.

EI SISÄLLÄ JUONIPALJASTUKSIA, ainakaan sen enempää mitä trailerista tai Biorexin sivuiltakin selviää.

Kohuttu ja puhuttu Christopher Nolanin Batman-trilogian kolmas ja viimeinen osa. Bruce Wayne on elänyt kahdeksan vuotta erakkona - siitä asti kun Batman otti niskoilleen Harvey Dentin murhan ja pahuuden. Kaupunkiin tulee uusi paha - ultimaattinen paha - Bane. Palaako Batman? Nouseeko hän kuilusta? Mitä mittää?

Kuten varmasti 100% elokuvan nähneistä voivat todeta, tämä ei ollut niin hyvä leffa kuin The Dark Knight. Tästä puuttui Jokerin kaltainen vihollinen ja Heath Ledgerin näyttelijänsuoritus. Bane oli vain möreä ääni - ja paljastamatta liikaa hän oli ihan kirjaimellisesti vain möreä ääni.

Tämä oli kuitenkin laatuviihdettä. Nolanilla on tapana piilotella pieniä herkullisia jippoja ja symboleita ja viittauksia sinne tänne, ja niitä voi pitää joko kömpelöinä tai viihdyttävinä. Ehkä hieman vaivasi sellainen pyrkimys tehdä synkästä toimintatarinasta jotenkin syvällisempi kuin se onkaan. Mutta toisaalta ne viihteellisesti metaforalliset kuvat tarjoavat ajateltavaa elokuvan jälkeenkin, mikä on aina tervetullutta.

Kalle Kinnunen kirjoitti Suomen Kuvalehden arviossaan, että Batman uskoo vain epädemokraattisiin ratkaisuihin, eikä luota ihmisiin. Ehkä niin, mutta vähän kuin Dogvilleä katsoessa ryhtyy pitämään väkivaltaa oikeutettuna ratkaisuna (koska Von Trier haluaa saada katsojan ajattelemaan ja havahtumaan), ehkä Nolan haluaa vastaavasti herättää ajatuksia muustakin kuin ihmisten tyhmyydestä ja pelkuruudesta. Eikä siis väitä, että totalitarismi olisi oikea vaihtoehto. Hauskasti päinvastainen arvomaailma verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin leffoihin. Ei mitään "me kaikki autamme toistamme" -saippuaa, vaan elokuvasarjalle uskollisesti armottomampi meno.

En muista, miksi "Varjojen liigan" pomo halusi siinä ensimmäisessä Nolan-Batmanissa tuhota Gotham Cityn, mutta ilmeisesti ahneudella oli jotain tekemistä asian kanssa. Tämän elokuvan loppu - tai ihan viimeinen minuutti - oli melkoisen nolo. Olisin toivonut Nolanilta kunniakkaampaa lopetusta.

Viihdyin joka tapauksessa loistavasti, ja Nolanin supertähteys varmasti jatkuu tämän leffan jälkeenkin. En malta odottaa millaiseen ideaan hän seuraavaksi tarttuu. Niin juu, ennen leffaa tuli vain yksi traileri, Man of Steel, eli Teräsmiehen uusi, synkempi tuleminen. Nolan ei tosin ohjaa sitä, vaan Zack Snyder. Tylsää, onneksi Wikipedia kertoo, että hän työstää myös Howard Hughesin myöhempiin vaiheisiin perustuvaa elokuvaa (Martin Scorsesen The Aviator oli siirtänyt Nolanin leffaa eteenpäin, kertoo siis myös Hughesin tarinan).

LoppuKANEETTINA: Kannattaa mennä katsomaan, trilogialle arvoisensa päätös, helvetin taitava ja linjakas, mutta jonkin verran kauneusvirheitä.

Nyt meilläkin on sitten se. Se laajakaista.

No ei, vaan Soneran Koti TV, joka siis tarkoittaa käytännössä sadan megan valokuitutekniikalla toimivaa nettiä ja siihen kuuluvaa "digiboksia", joka mahdollistaa telkun katselun netin kautta.

Ensimmäisenä pitää sanoa, että Koti TV on ihan järjetön nimi tälle palvelulle. Okei, se toimii KOTONA ja siinä on TV, mutta samat sanat voisi liittää kaapeli-, antenni- ja satelliittitelkkuihinkin. Nimi ei mitenkään kuvaa sitä, että kyseessä on nk. "siirretyn katselun" taivas, joka mahdollistaa 3000 tunnin "tallentamisen". Käytännössä tuo "tallennus" varmaankin vain aktivoi käyttäjälle tietyn ohjelman, Soneran serverit varmaankin tallentavat kaiken telkusta tulevan matskun.

Alussa oli tietysti vaikeuksia. Sadan megan nettiä ei kuulunut, vaikka itse laitteet tulivat jo seuraavana päivänä tilauksesta. Talojakamossa oli häikkää, tai jossain, joka tapauksessa arviolta 7-8 asiakaspalveluun soiton ja yhden asentajakäynnin jälkeen se lähti toimimaan. Loppu oli helppoa - käyttöohjeet olivat riittävät (eli en miehenä katsonut niitä) ja kaikki on loogista.

Parin viikon käyttö on tehnyt kotitaloudestani käytännössä kokonaan tallennuksiin luottavan. Live-telkkua ei ole katsottu enää ollenkaan (no, uutiset joskus). Se on pelkkää on-demandia baby! Tyhmäähän tässä on se, että käsittääkseni joku tekijänoikeussäätö estää sen, ettei voi katsoa mitä tahansa mennyttä ohjelmaa, vaikka SOnera ne varmasti kaikki tallentaa. Pitää klikkailla itse sonera.fi/tallennus-osoitteesta (tai digiboksin ohjelmaoppaasta) tallennettavat ohjelmat.

Tarjoukseen kuuluu myös kahden kuukauden katseluoikeus Viasatin leffakanaviin ja Maikkarin maksukanaviin. Viasatia on tullut katsottua todella vähän, kun niitä leffoja ei voi "tallentaa". MITEN se on Viasatilta pois, jos ne voisi 90 päivän ajaksi (minkä ajan muut ohjelmat säilyvät katseltavina) pitää muistissa. Se lisäisi kanavan katselua ja halukkuutta ostaa tuota palvelua. Kun 2 kuukautta on ulunut, emme todellakaan ala Viasatista maksamaan, kun tallennuksen sallivilta kanavilta tulee riittämiin hyvä leffoja, ja Soneran online-videovuokraamosta saa loput.

Mistä päästäänkin seuraavan marinan aiheeseen: MIKSI uutuusleffat maksavat 4,5 euroa Soneran nettivuokraamossa, jota käyttääkseen pitää jo maksaa Koti TV:n käytöstä. Nehän maksavat sen verran vuokraamossa, DVD:nä! Kun vähennetään fyysisen liikkeen kulut ja dvd-levyn painatus jne, pitäisi hinnan loogisesti olla HALVEMPI kuin Makuunissa tai Filmtownissa. Sama juttu kuin suomalaisissa nettikirjakaupoissa.

Yleisesti ottaen tämä on kuitenkin mahtavaa. Tallennuksissa lymyilee paljon hyviä leffoja, Seinfeldejä (minulla on kaikki ne DVD:llä, mutta onhan ne helpompi katsoa boksilta...), American Dadeja, Matkaoppaita ja muuta roskaa!  BEAUTIFUL.

Valikosta löytyy muuten myös mahdollisuus katsoa joitain Maikkarin Katsomon pätkiä. Mm. eilisen uutisia. HALOO, miksi tuoreimpien pätkien katselua Yle Areenasta, Katsomosta ja Ruutu.fi:stä ei ole saatu integroitua tuohon?

No, valokuitunetin halpuudesta johtuen koko hoito maksaa 20€ kuussa, jonka mielellään maksaisi pelkästä nettiyhteydestäkin, eli voiton puolella ollaan.

Hyvästi live-tv, tervetuloa 100% on demand -katselu.

Myönnän että syyllistyin otsikossa tahalliseen asiavirheeseen, mutta se johtuu siitä, että toivon suuremman ihmismäärän lukevan postin, jonka otsikossa on Game of Thrones, kuin jos siinä lukisi A Song of Ice and Fire, joka on kyseisen kirjasarjan nimi. TV-sarjan ja kirjasarjan ensimmäisen osan nimi on Game of Thrones.

Olen aiemmin arvostellut tuon mainitun ensimmäisen osan, jonka nimi on Game of Thrones (no niin, tämä menee jo Google-osumien kalasteluksi, mutta kirjoitetaan nyt vielä kerran Game of Thrones). Ja ohos, nyt huomaan, että ensimmäisen osan arvostelusta on kulunut VUOSI. Tuolloin arvelin optimistisesti, että neljän ensimmäisen osan lukemiseen "menee koko kesä". No, nyt olen neljännessä osassa, mutta vuosi on 2012, ei 2011. Olen lukenut aika lailla muuta A Song of Ice and Fire -osien välissä, kun on vain ollut kaikkea jonossa, mutta taannoisella aurinkolomalla luin kolmannen osan loppuun, ja päätin siitä syystä jälleen tarttua hehkutuskynään - näiden kirjojen hehkutus on aiheellista vähintäänkin vuoden välein.

George R. R. Martinin luoma maailma on vain niin käsittämättömän laaja, yksityiskohtainen ja uskottava, että pitää ällistellä miehen kärsivällisyyttä näiden kirjojen kirjoittamisessa. Haluaisin nähdä hänen taustamateriaalinsa, joka pitää kaikki suvut ja ritarit järjestyksessä. Kolmannen osan loppupuoliskoa tankatessani koin valtavia suuruuden ja pienuuden tunteita. Saattoi ehkä johtua siitä, että olin Kroatiassa hotellin parvekkeella aavistuksen punaviineissä pukeutuneena boksereihin keskellä yötä. Tähtitaivas ja George R. R. Martinin valtava urakka.

Martin osaa myös pistää tarinaan vauhtia. Kolmannessa kirjassa (A Storm of Swords) porukkaa kuolee, uusia sivujuonia kehittyy, mutta isot tarinalinjat tiivistyvät myös. Westerosin mantereella on helvetisti ihmisiä, jotka haluavat istua Iron Thronella tai hengata sen läheisyydessä. Paha ei olekaan aina paha, hyvä tekee virheitä. Ikuiset draaman ainekset ovat kasassa. Jäisen muurin takaa puskee jäätyneitä kuolleita, halvaantunut poika etsii kolmisilmäistä korppia, maanpaossa elävä kuningatar synnyttää kolme lohikäärmettä ja niin edelleen.



En oikein osaa päättää miten haluan tämän ilmaista: Voisin luetella lukemattomia henkilöitä joista PITKIEN kirjojen mittaan on tullut niin aidon tuntuisia kuin fantasia-genressä ja mielikuvitusmaailmassa voi kuvitella. Kirjojen massiivinen pituus mahdollistaa myös uppoutumisen niiden maailmaan mahtavalla tavalla. SILTIKÄÄN näitä ei voi verrata mihinkään moniosaiseen roskafantasiaan jota olen elämäni varrella tankannut aivan liikaa.

Näin Kroatiassa kun keski-ikäinen nainen luki uima-altaalla neljättä osaa A Feast for Crows. Tämä on kirjasarja kaikille. Ainoastaan Tolkienin työ järjettömyydessään pääsee näiden yli.



Telkkusarjaa en ole vieläkään katsonut, mutta se lienee turhaa - VAIKKA se varmasti on helvetin laadukas sarja. Ei tällaisen maailman kuvittaminen liikkuiksi kuviksi ole tarpeellista - jos ei sexikohtausten vuoksi. VIIITSIVITSI.

Miksi fantasiakirjoissa muuten on niin paljon seksikohtauksia? En kykene keksimään mitään muuta syytä kuin sen, että ilmeisin kohderyhmä, teinipojat, innostuvat lukemaan eteenpäin. Tosin näiden kirjojen kohdalla kohderyhmä ei todellakaan rajoitu teinipoikiin kuten mainitsin.

Pitkä kirjoitus, mutta se pointti: LUKEKAA NYT IHMEESSÄ NÄMÄ KIRJAT. Minulla vielä puolitoista jäljellä. Luen urakan välillä jotain muuta, ihan vain pitkittääkseni tätä nautintoa.

Olin tuossa viikon verran aurinkolomalla. Moisilla reissuilla tarvitaan luettavaa, joten käännyin arvostamani kirjallisuusihmisen puoleen, ja sain vinkiksi lukea tämän newyorkilaiskirjailija Jennifer Eganin pari vuotta vanhan teoksen A Visit from the Goon Squad.

Jos seuraisin kirjallisuuslehtiä tai -blogeja (miksi en muuten seuraa? Tai seuraan minä suomalaisia kirjallisuusblogeja, mutta niissä puhutaan lähinnä suomalaisista kirjoista, joista en pidä), olisin varmasti kuullut Jennifer Eganista aiemminkin, sillä paljastui, että tämä kyseinen, vuonna 2010 ilmestynyt kirja on voittanut Pulitzer-palkinnonkin. Jennifer Egan on myöskin seurustellut Steve Jobsin kanssa vuoden verran vuonna 1983, mikä suomenkielisen Wikipedian mukaan "nosti hänen nimensä julkisuuteen" Jobsin elämäkerran ilmestymisen aikoihin. Jyst. Ei siis hienot kirjat, vaan maininta Jobsin elämäkerrassa.

A Visit from the Goon Squad sijoittuu löyhähkösti musiikin maailmaan, mikä kait tekee siitä itselleni jo valmiiksi helpomman tarttua. Sitä voisi kuvailla myös postmoderniksi, sillä toisin kuin rakastamani paksut romaanit, jotka - kehnoa metaforaa käyttääkseni - upottavat sormensa syvälle ihmisen elämän multaan, A Visit from the Goon Squad koostuu pintaraapaisuista, jotka joko onnistuvat olemaan myös osuvia syviä pistoja kohteidensa elämästä, tai sitten jäävät vain pinnan tunnusteluksi.

Nyt oli pitkä virke. Toivottavasti tajusitte. Kirja on saanut Pulitzerin varmasti osaksi oivaltavan rakenteensa ja oivaltavien kirjallisten ratkaisujensa ansiosta. Kuuluisimmaksi näistä on noussut pelkästään Powerpoint-dioista koostuva luku, joka ei tosin käytä Powerpoint-dioja kovinkaan powerpointmaisesti, vaan tarjoaa ainoastaan ahtaammaan tilan tekstille - minun mielestäni.

Oivaltavaa - tai lukijasta riippuen rasittavaa - on myös se, että kirjan jokainen luku kertoo eri ihmisen tarinan - tai tarinan pätkän - jotka sitten täydentyvät sivuhuomautuksina muiden henkilöiden tarinoissa. Rakenne on novellikokoelmamainen, mikä ei miellytä paksuihin järkäleisiin mieltynyttä mieltäni, mutta joka on yksi puoli kirjan postmodernista luonteesta.

A Visit from the Goon Squad on fiksu ja taitava, mutta jos rupean lukiessa miettimään kirjan rakennetta, eikä uppoutumisen (tai IMMERSION) kokemusta synny,  en rakasta sitä. Tajuan kyllä, ettei Egan ole yrittänytkään kirjoittaa uppoutumista tai tarinan sisälle pakottavaa kirjaa, mutta joka tapauksessa valittu - joskin taitava - tyyli erottaa sen minun lempikirjoistani.

Suositeltava lukukokemus silti. Paljon mielenkiintoisia ihmisiä, ei siis pelkästään osaavia kirjallisuusjippoja. Vaikuttavin hahmoista taitaa olla Sasha, levy-yhtiöpomo Bennie Salazarin assistentti, napolilainen ilotyttö ja taskuvaras.

Kirja ilmestyy myöhemmin tänä vuonna myös suomeksi. Aika urakka suomentajalla. Kyllä se vain niin on, että vaikka suomentajat ovat varmasti valtavan taitavia, kirja menettää käännöksessä - kirjasta ja kääntäjästä riippuen - paljon tai helvetin paljon. Varovainen mutu ja empiirinen tieto.

Koska en jaksa kirjoittaa tähän synopsista, lainaan sen Amazon.comista:

Jennifer Egan's spellbinding novel circles the lives of Bennie Salazar, an aging former punk rocker and record executive, and Sasha, the passionate, troubled young woman he employs. Although Bennie and Sasha never discover each other's pasts, the reader does, in intimate detail, along with the secret lives of a host of other characters whose paths intersect with theirs, over many years, in locales as varied as New York, San Francisco, Naples, and Africa. We first meet Sasha in her mid-thirties, on her therapist's couch in New York City, confronting her longstanding compulsion to steal. Later, we learn the genesis of her turmoil when we see her as the child of a violent marriage, then a runaway living in Naples, then as a college student trying to avert the suicidal impulses of her best friend. We meet Bennie Salazar at the melancholy nadir of his adult life - divorced, struggling to connect with his nine-year-old son, listening to a washed up band in the basement of a suburban house - and then revisit him in 1979, at the height of his youth, shy and tender, reveling in San Francisco's punk scene as he discovers his ardor for rock and roll and his gift for spotting talent. We learn what became of his high school gang - who thrived and who faltered - and we encounter Lou Kline, Bennie's catastrophically careless mentor, along with the lovers and children left behind in the wake of Lou's far flung sexual conquests and meteoric rise and fall. "A Visit from the Goon Squad" is a book about the interplay of time and music, about survival, about the stirrings and transformations set inexorably in motion by even the most passing conjunction of our fates. In a breathtaking array of styles and tones ranging from tragedy to satire to Powerpoint, Egan captures the undertow of self-destruction that we all must either master or succumb to; the basic human hunger for redemption; and, the universal tendency to reach for both - and escape the merciless progress of time - in the transporting realms of art and music. Sly, startling, exhilarating work from one of our boldest writers.


Mitäs te olette kesällä lukeneet? Onko vinkkejä? Mikä tahansa Don DeLillo / John Irving / Jonathan Franzen / Philip Roth -henkinen on varma hitti, myös Neal Stephenson ja George R. R. Martin kelpaavat. 

Seuraava postaus käsitteleekin muuten taas A Song of Ice and Fire -kirjasarjaa (eli kansan kielellä Game of Thronesia)-

Tämä on vähän masentava kirjoitus, koska toissayönä kun en saanut unta ja tämä aihe tuli mieleeni, siirtyi se blogitekstiksi briljantin näppäränä ja subjektiivisuudessaankin kattavan oloisena viiden parhaan rap-skitin esittelynä.

Nyt kun olen muistellut skittejä, tajusin että tämä ei tule olemaan viiden parhaan rap-skitin lista, edes minun mielestäni. Sen sijaan tämä on lista viidestä rap-levyn välipala-skitistä, jotka ovat jääneet päähäni ja joita tulee järjenvastaisista syistä toisteltua asiayhteydestä irroitettuna ihan arkielämässä.

Ai niin, jos et tiedä mikä skitti on, voin kertoa: Sanan etymologiaa en ryhdy googlaamaan, mutta rap-levyillä on joka tapauksessa joko biisien alkuun liimattuna tai ihan erillisnä raitoina tällaisia lyhyitä, yleensä koomisia pätkiä, jotka joko johdattavat seuraavaan biisin, tai sitten eivät. Hyvin tyypillisesti niissä lainataan populaarikulttuuria, yleensä gangsteri- tai kung fu -elokuvia.

Tässä viisi skittiä, jotka ovat luultavasti ikuisiksi ajoiksi juuttuneet päähäni.

5. D12 - Bizarre Skit
Ihan oikeasti oikeasti oikeasti pidän Eminemin POSSEN eli D12:n levystä Devil's Night, joka ilmestyi vuonna 2001. Bändin läski greisi jäsen on nimeltään Bizarre, ja tässä pätkässä hän juttelee bändikaverinsa Kunivan tyttöystävälle sillävälin kun Kuniva käy kaupassa. Ihana pätkä.



4. Jay-Z - Okay, I'm Reloaded
Jaykka on kuningas myös skiteissä. Jay-Z:n skitit eivät ole niinkään humoristisia, eikä varsinkaan debyyttilevyllä Reasonable Doubt, kun hänellä oli helkkaristi todistettavaa. Carlito's Way -leffan repliikkejä hieman muokattuna. Alkuperäistä spiikkiä ja varsinkin "here comes the pain" -kohtaa on käytetty räp-biiseissä loputtomiin. Brooklyn's Finest -biisissä mukana vielä kuningas Biggie.



3. Ludacris - Greatest Hits
Ludacris on huumormiehhii, joten hänen levyiltään löytyy paljon hauskoja pätkiä. Suurimmassa osassa vitsin idea kiertyy ho-sanan ympärille (tarkemmin ajatellen koko Ludacrisin ura on ho-sanalla leikkimistä), mutta Greatest Hitsissä on kyse valkoisten pilkkaamisesta. Skitti on levymainos, jossa Ludacrisin isoimmat hitit on tehty uusintaversioina "rapped by random white people". Ja sitten on tietysti näytteitä, "offbeat as fuck".



2. Outkast - Da Art of Storytellingin loppu
Tätä ei löytynyt yksittäisenä YouTube-pätkänä ollenkaan, mutta on joka tapauksessa Aquemini-levyllä Da Art of Storytelling pt. 1 -biisin lopussa tämä. Ukkostaa, lapset ovat leikkimässä, tulevat sisään ja kysyvät isoäidiltä että mitä on tämä meteli. "Just the Lord doing his work", sanoo isoäiti.

En tiedä mikä järki tuossa on, mutta jotenkin siihen on onnistuttu luomaan tosi hieno tunnelma, ja se on jäänyt vahvasti mieleen.

1. Wu-Tang Clan - Torture Skit
Äää ää ä äääaaäaä, tämä on paras, ei voi mitään. Ekasta kerrasta kun kuulin Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang -debyytin on tämä Method Manin ja Raekwon the Chefin improvisoidun oloinen "keskustelu" kidutuksesta pyörinyt päässä. Varsinkin tuo törkeä loppu. I'll fucking sew your asshole closed, and keep feeding you, keep feeding you.

Klassikko!



Koska tämä on blogi, niin teidän lukijoiden kuuluu nyt tässä vaiheessa kertoa, että mitkä loistavuudet jätin huomiotta. Ainakin Dr Dre:n 2001-levyn Pause for Porno voisi olla maininnan arvoinen, vaikka se onkin ehkä enemmän biisi... tai jotain.

BONUS BONUS!

Ehkä Suomesta löytyy parempiakin kuin tämä, mutta Avaimen levyltä on jäänyt mieleen Haastattelu-skit, jossa puhutaan nuorten raffist laiffist.