Monen vuoden hangoittelun jälkeen podcast-kumppanini Jani Nivala potkaisi vihdoin vinyylihankettani eteenpäin. Nyt kun "ne" ovat "muotia", on minunkin turvallista lähteä mukaan vinyyliharrastukseen. Myös uuden hienon ja ison kämpän hommaaminen edesauttoi tätä projektia.

Nivala siis auttoi ostamaan kaiuttimet. Lopulta päädyimme hankkimaan KEF Cresta 2 -kaiuttimet, jotka kuulostavat oikein hyviltä. Vinyylisoitin ja vahvistin oli tarkoitus hankkia niinikään käytettynä, mutta sitten yleensä niin vastahankainen isäni tuli apuun. Hän oli aiemmin kieltäytynty luopumasta vanhasta Pioneer-satsistaan, koska kuunteli levyjä itsekin. Sinänsä ihan looginen ja hyväksyttävä syy.

Kuitenkin, kun pari vuotta sitten asensin hänelle Spotifyn ilmaisversion, jäi vanhan miehen vinyylinkuuntelu kokonaan pois. Pelkkää Spotikkaa ja satunnaista cd:tä. Siksi minä sain vinyylisoittimen ja vahvistimen. Ovat mallia Pioneer, hankittu vuonna 1978. Pientä rohinaa ja krahinaa, mutta pääosin hyvin soivat pelit. Kyllä pitää taas toistaa se vanha mantra entisajan teknologian kestävyydestä. 35-vuotiaat vehkeet! "Vehkeet". Uskomatonta jotenkin. Ja hienoa.

Olen aiemmin nihkeillyt vinyyleihin ryhtymistä, koska olen teini-iästä lähtien kerännyt cd:itä, ja on tuntunut hölmöltä ottaa siihen kylkeen vinyylien hamstraamista. MInulla ei myöskään ole koskaan ollut kunnon stereoita. Aina tietokone kiinni johonkin pönttöön - viime vuodet Audio Pro Radio Oneen bluetoothin kautta.

Tässä puolentoista viikon vinyylöinnin myötä olen todennut, että suurin osa vinyyleihin liitetyistä kliseistä pitävät paikkansa. Ensinnäkin albumimuoto on tehnyt paluun elämääni. A-puolet, B-puolet, artistin määrittämä biisijärjestys.

Lisäksi SOUNDIT ovat tehneet paluun. Absoluuttisen parhailta uudesta stereosysteemistäni soundaavat Abban The Album -vinyyli ja Fleetwood Macin Rumoursit. Taiten soitetut kanonisoidut teokset siis. No okei, ehkä The Albumia ei kovin usein kuule rock-piireissä ylistettävän. Myös Anatheman merkkiteos Silent Enigma kuulostaa vinyylinä loistavalta, vaikka se on tehtykin cd-aikana ja painettu vasta myöhemmin vinyyliksi.

Kuten yleensäkään, en tässäkään asiassa suosi liiallista romantisointia. Sitä "SUL PITÄÄ OLLA SE ESINE" -sössötystä. Olen tuoreena vinylistinä sitä mieltä, että tietynlainen musiikki sopii parhaiten kuunneltavaksi vinyylillä. Joku toinen musiikki kuulostaa yhtä hyvältä tai jopa paremmalta streamina tai cd:nä.



 Minulle on siunaantunut myös muutamia suomirap-vinyyleitä, mutta vaikka ne kuulostavat musiikkina hyvältä, eivät ne minulle vinyylimuodossa suo mitään erityistä - VAIKKA hiphop ja vinyylit kuuluvatkin yhteen. Toki Jodarokin, Aksimin ja J-Lainin naamat on mukava nähdä isompina kuin cd:n kannesta.

Siinä tuoreimmat tuntemukset asiasta. Ostin muuten myös CMX:n Kolmikärjen Veljeskunta -boksin Svartin verkkokaupasta. 40 euroa tarjouksesta. TODELLAKIN hintansa väärti. Veljeskunta-levy varsinkin kuulostaa aivan täydelliseltä. Myös Swallow the Sunin Emerald Forest and the Blackbird tarttui vihreänä vinyylinä virtuaaliseen ostoskoriin.

Emerald Forest...:in gatefold-kansissa on UPEAA taidetta, joka yhdessä musiikin kanssa nautittuna ajoi 5-vuotiaan tytärpuoleni kysymään minulta, että "kertooko tämä levy painajaisista".

Lasten suusta kuulet totuuden. Hän koki musiikin.

Lähdin pikkaisen myöhään Jonathan Franzenin kelkkaan, ainakin jos yritän olla jonkin sortin kirjallisuusihminen. Olin toki kuullut miehestä ja hänen kirjoistaan, mutta vasta Freedom-kirjan suomennoksen arvostelu Hesarissa sai minut tarttumaan kirjaan. Alkuperäiskielisenä siis, mutta kumminkin suomennuksen arvostelun innoittamana. Täällä arvosteluni Freedomista.

Pari vuotta Freedomin lukemisen jälkeen Franzenin ensimmäinen suurmenestys Corrections 2000-luvun alusta ei tehnyt niin suurta vaikutusta. Itse asiassa Franzenin jaaritteleva ja lavea tyyli oli kirjan alkuvaiheessa ajamassa minua hulluuden partaalle. Ei ole tapanani jättää kirjoja kesken, mutta Correctionissa on sellainen tyhjäkäyntivaihe alun jälkeen.

Mietin itse asiassa lukiessani, että kirjallisuuden tutkimuksessa tuontyyppiselle tavalle kirjoittaa on joku nimi. Siis että Franzen ikään kuin kertoo kaiken mitä henkilölle tapahtuu, pyrkien tavallaan objektiivisuuteen, vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat tietysti keksittyjä, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan.  Siis että kirjailija haluaa kertoa henkilöstä paljon. Asettaa kaikki tapahtumat lukijan nähtäville, ja lukija sitten tekee johtopäätöksensä.

Myöskin mietin, että Franzen vihaa henkilöhahmojaan, mikä on tietysti mukavaa vaihtelua siihen, että hän rakastaisi henkilöhahmojaan teennäisen vimmaisesti, kuten joskus käy. Mutta miksi vihata hahmoja noin paljon? Koko viisihenkinen Lambertin perhe on jollain tavalla epäonnistunutta tai rikkinäistä väkeä (no, tämä auttaa mielenkiintoisen tarinan aikaansaamisessa), ja Franzen piiskaa heistä inhottavimmat piirteet esiin. Äiti on fantasioidensa perhejouluun takertuva teeskentelijä, isä on sulkeutunut tunnevammainen hullu, Gary on teennäinen alkoholisti, Denise epävarma ja rikkinäisestä isäsuhteesta kärsivä raunio ja Chip vain epäonnistunut käsikirjoittaja.

Oikeastaan Chip, jota Franzen kirjan alun perusteella piiskaa eniten, on lopulta henkilöistä ehjin. Rahapulasta johtuva ahdistuneisuus ja äidin jatkuvat utelut tekevät kenestä tahansa ärtyisän. Voisi ehkä sanoa, että Chipissä on vähiten korjattavaa. Kirjan teema taitaa kuitenkin kietoutua eniten perheen isän ja äidin - Alfredin ja Enidin - ympärille.

Kirjan loppu on loistava, ja siellä ne kirjan nimen mukaiset korjauksetkin tehdään. Ilmeisesti Corrections viittaa myös it-pörssikuplaan, ainakin viimeisen luvun alun perusteella. Mutta Lambertin perheen jäsenet tekevät ne omat korjauksensa vasta ihan loppusivuilla.

Kuten huomaatte, kirjassa on kyllä materiaalia ja se herättää paljon ajatuksia. Lukemisen arvoinen kirja siis, mutta ei missään nimessä niin taiten rakennettu kuin hyvin samantyyppinen Freedom. Jonathan Franzen oli tiettävästi David Foster Wallacen hyvä ystävä. Ei kyllä osaa kirjoittaa ollenkaan niin taitavasti.

Minulla oli suunnitelmissa ensin kirjoittaa Jay-Z:n uudesta Magna Carta... Holy Grail -albumista, koska Jay-Z on (tai ainakin on ollut) maailman paras räppäri. Hän ei siis ole välttämättä tehnyt maailman parhaita levyjä, mutta RÄPPÄÄMISESSÄ hän on minusta maailman paras.

Upporikas ja perheellinen mies ei kuitenkaan ole enää joutsenlaulukseen tarkoitetun Black Albumin jälkeen ole onnistunut tekemään hyvää levyä - paitsi Kanyen kanssa Watch the Thronen, josta arvostelu tässä.

Magna Cartaan pettyneenä päätin testata Jay-Z:n nuoren suojatin J. Colen toisen albumin Born Sinner. Monta mixtapea ja yhden levyn (Cole World vuonna 2011) julkaissut nuori räppäri oli itselleni melko tuntematon tapaus ennen tätä levyä. Muistaakseni olen jotain biisiä Cole Worldilta kuunnellut, ja nimeen törmää silloin tällöin, mutta muuten tiesin miehestä vain sen, että hän on Jay-Z:n levy-yhtiöllä ja tämän suojatti.

Born Sinner osoittautui juuri sellaiseksi levyksi jota olin kaivannut. En tiedä miksi kaipaan tasaisin väliajoin hyvää RÄP-levyä. Siis sellaista missä vain RÄPÄTÄÄN helvetin hyvin, eikä olla välttämättä tekemässä mitään top 100 albums of all time -merkintää. Siis vaikka sellaista kuin Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil. Rap on outoa musiikkia. Joskus sitä on räppipäissään, ja joskus ei jaksa kuunnella räppiä yhtään. Muutenkin on outoa odottaa jotain tietynlaista levyä, niin kuin nyt vaikka PERUS-rap-levyä, niin kuin tämä Born Sinner.

Peruslevy se on siksi, että Yeezuksen intensiivisen hulluuden ja Magna Cartan pöhöttyneen tylsyyden jälkeen J. Colen päiväkirjamainen tyyli on oikein virkistävä. Lisäksi hän on vilpittömästi taitava sanailija. Sellainen, että tulee pysähdyttyä monta kertaa kuuntelemaan mitä mies sanoo. Esimerkiksi heti ekassa biisissä:

"Beyoncé told me that she want to cop the blue Bugatti
That shit is more than what I'm worth
I think she knew it probably"

Luin (muistaakseni) Pitchforkin arvion, jossa levyä moitittiin siitä, että siinä lainaillaan paljon kaikkea, eikä artistin oma persoona pääse esiin. Muistuttaisin kuitenkin tässä vaiheessa, että tämä on HIPHOPPIA. Tässä lainataan muita! Viitataan loputtomasti genren muihin teoksiin niin, että alkuperäisteoksen tekijä pikku hiljaa häviää, ja sanaparista tai sämplestä tulee genren yhteistä omaisuutta. Vaikka olen jättimäinen Outkast-fani, ja Aquemini on minusta maailman parhaita levyjä (ellei paras), ei Da Art of Storytelling pt. 1:n taustan lainaaminen Land of Snakes -biisiin kuulosta ollenkaan kornilta - selvimpänä esimerkkinä.

Levyn paras biisi on Let Nas Down, joka on hyvyytensä ohessa loistava esimerkki siitä, että hyvät biisit syntyvät siitä siitä, että on joku oikea tarina kerrottavana. Ei siis niin, että räppäri päättää kirjoittaa naisten inhottavuudesta tai rahan vallasta, vaan että hän huomaa jossain elämänsä käänteessä, että tästä on tehtävä biisi.

Let Nas Down kertoo siitä, kun J. Cole kuuli ystävältään, että hänen suuri sankarinsa Nas ei ollut pitänyt hänen singlestään. Hieno tarina. Suosittelen.

"Yeah, long live the idols, may they never be your rivals
Pac was like Jesus, Nas wrote the Bible"

Ja vielä samassa biisissä kolmannen säkeistön alku - J. Colella on tosin vielä opeteltavaa Jeesus-riimeissä jos vertaa Kanyen vastaaviin, mutta vakuuttavaa jälkeä silti:

 I always believed in the bigger picture
If I could get them niggas to listen outside my core then I can open a door
Reintroduce 'em to honesty, show 'em that they need more
The difference between the pretenders and the Kendrick Lamars
And so, I took the fall like the son of the Lord
On the cross, dyin' for that fake shit you niggas bought
For the past decade, if I should pass please let this be my last essay
Therefore I write from the heart
Apologies to OG's for sacrificin' my art

Uppoutukaa siis hyvän rap-levyn maailmaan. Tämä on tarina siitä, kun oppipoika pesi mestarinsa samaan aikaan ilmestyneen levyn arviolta 6-0. Jay-Z, olet paras, mutta ehkä kannattaisi vetäytyä bisnesmieheksi. J. Cole määrää.



 

Tällä viikolla on sosiaalinen media sykkinyt surua, kun Helsingin Sanomat ilmoitti, että mediaväen suosikkiradiokanava Radio Helsinki luultavasti lopetetaan syksyllä. HS-konserni käynnisti Radio Hkiä koskevat yt-neuvottelut, koska ei ole löytänyt keinoa jatkaa kanavan toimintaa nykymuotoisena.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että freelancer-voimin pyöritetty ohjelmaradio on aivan liian kallis verrattuna paikallisradion mainosmyyntituloihin. Radio Helsinki on Hesarin alaisuudessa tehnyt tappiota aina. Nyt paljastetut luvut jättivät menoviivan alle 750 000 euroa ja tuloviivan alle 400 000.

Radio Helsingin ystävät suhtautuvat Radio Helsinkiin intohimoisesti, mikä osoittaa, että kanavalla on tehty paljon asioita oikein. Nyt on perustettu jopa "kansanliike" (eli Facebook-ryhmä) Radio Helsingin pelastamiseksi.

Minä en kuitenkaan ymmärrä, miksi Yleisradion (eli veronmaksajien) tai jonkun upporikkaan osakeyhtiön pitäisi rahoittaa tällaista niché-toimintaa, kun se ei selvästikään Suomessa kannata. Vaikka FB-ryhmän kulttuuriväki kuinka toivoisi, Suomessa (tai edes pääkaupunkiseudulla) EI OLE tarpeeksi ihmisiä, jotta FM-radion kulurakenne olisi realistinen Radio Helsingin ohjelmistolle. Let's face the music, vaikka Radio Helsingin ohjelmisto oli laadukasta (oli siellä huonojakin ohjelmia), on kulttuurieliitin naiivia vaatia, että joku muu maksaa pienen ryhmän mielissä arvokkaaksi mielletyn ohjelmiston saattamisen kaikkien korviin.

Tämän pohdinnan jälkeen koin kirkastumisen hetken (Moment of clarity ei oikein käänny...). Miksi Radio Helsingin kaltaisen toimijan pitäisi vuonna 2013 tukeutua kalliiseen ja luvanvaraiseen FM-jakelutiehen, kun melko selvästi on käynyt ilmi, että se ei kulujen puolesta ole realistista? Nyt olisi oiva tilaisuus jättää FM-jakelutie sellaisille kanaville, joiden liiketoimintaan se sopii (kuten esimerkiksi työnantajalleni SBS Discoverylle. Pitää muuten mainita, että työnantajani kantaa en tietenkään yksityishenkilönä edusta, vaikka ylpeä työstäni olenkin).

Minä pyöritän harrastuspohjalta mahtavaa Mäntysaari ja Nivala -podcastia, jonka kulut ovat hyvinkin kevyet. Minulla oli Macbook Pro -tietokoneessa valmiina Garage Band -ohjelma, jolla editoin podcastit. Skypeen ostin 20 eurolla Call Recorder -nimisen lisäosan, Verkkokaupasta 60 eurolla USB-liitäntäiset mikrofoniluurit ja vielä 80 eurolla rajattoman Soundcloud-tilin (vuosimaksu). Näillä investoinneilla olen julkaisija! (Podcastimme äänenlaatua ollaan parantamassa, mutta se on sivuseikka). Minä ja Nivala teemme tällä haavaa podcastiamme puhtaasti harrastuspohjalta, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö innostunut Radio Helsinki -podcastjoukko voisi tehdä castata muista lähtökohdista.

Podcastien valtamaassa USA:ssa erilaisille niché-asioille on tietysti suurempi yleisö, mutta Radio Helsingin yleisö on vahvalla mutu-tuntumalla, mitään demografioita näkemättä varmasti sellaista, jolla on tekninen ja asenteellinen valmius kuunnella podcast-muotoista ohjelmaa. Miksi Radio Helsingin aktiiviväki ei perustaisi podcast-verkostoa sivustolle Podcast-radiohelsinki.fi, jonne valittu joukko freelancereita tuottaisi laadukasta puheohjelmaa mistä aiheesta tahansa?

Jep, musiikki on tässä yhtälössä yksi ongelmista. En ole tutustunut Teoston tariffeihin, mutta luulen, että biisin esittäminen kokonaan nauhoitetussa, mp3:na saatavilla olevassa ohjelmassa on joko erittäin kallista tai luvatonta. Ehkä lainsäädäntö joskus muuttuu musapodcastien yleistyessä, mutta ehkä on turvallisempaa olettaa, että homma vedettäisiin läpi ilman nauhoitettua musiikkia.

Tämä siksi, että kyseessä on podcast, jonka yhteyteen voi luoda YouTube- tai Spotify-soittolistan käsitellyistä biiseistä! Ei tehdä enää radio-ohjelmaa vaan luodaan sisältö uuden jakelutien ehdoilla - ja sen antamia mahdollisuuksia hyväksikäyttäen. Puheohjelmia kaikesta mahdollisesta, Skype-konferenssipuhelujen mahdollistamia raportteja vaikka New Yorkista, WIlliamsburgin hipsta-festareilta tai miksei vaikka muotiviikoilta (siihen olisi ainakin helppo löytää yhteistyökumppani, koska €)

No, sitten se raha. Nykyisellään Radio Helsingin pelastusta odotteleva väki toivoo, että joku kuittaisi laskun, koska "toiminta on tärkeätä". Kulttuuri kuolee muuten. NYYH. Ei riitä. Jonkun on otettava härkää sarvista ja ryhdyttävä podcast-mainonnan myyjäksi. Oikeastaan Suomessa on ensin LUOTAVA koko podcast-mainonta. Itse asiassa joku yritteliäs kaveri voisi perustaa yhtymän, joka hoitaa blogi- ja podcast-mainontaa. Volyymi on voimaa. Mutta siinä tosiaan pitäisi luoda kokonaan uusi tapa toimia. Ei tarvita perinteistä mediamyyjää, vaan ihmistä, joka osaisi luoda ohjelmayhteistöitä. Ja sitten ohjelmantekijöitä, jotka osaisivat liittää ne luontevasti osaksi ohjelmaansa. Tietysti niin, että kuulijalle välittyy selvä kuva

Muotiblogeihin syydetään jatkuvasti enenevässä määrin rahaa, joten kyllä oikein tehtyihin podcasteihinkin saattaa pikku hiljaa alkaa virrata jotain - varsinkin kun kulurakenne on niin kevyt, että printtimedian menettämien mainostajien ei tarvitse ohjata kuin murto-osa podcastien suuntaan niin toiminta mahdollistuu edes jotenkin.

Tällaisia ajatuksia heräsi. Itse kuuntelin Radio Helsingistä lähinnä jotain Lasse Kurjen pitkiä haastatteluja joskus, mutta ajattelin joka tapauksessa, että on parempi ehdottaa jotain rakentavaa, kuin toivoa että joku lähtisi mukisematta maksajaksi.

Sitäpaitsi minulla on vahvasti oma lehmä ojassa: Haluan, että Suomesta tulee podcast-maa, ja Mäntysaari ja Nivala -podcastista vielä paljon isompi! 

Olipas tämä arvio vaikea aloittaa. Luultavasti ja tietysti liioittelin kirjoittamisen aloittamisen vaikeutta, mutta Kanyen edellinen albumi My Beautiful Dark Twisted Fantasy on minusta kaikkien aikojen parhaiden levyjen top 10:ssä, joten Yeezusta odotettiin tässä pirtissä kuin jeesusta monissa muissa pirteissä.

Ei tämä ole niin hyvä levy kuin MBDTF. Sen voin kertoa tässä suoraan, että päästään siitä demonista. Mutta ei tämä myöskään huono levy ole. Järjetön (ja siksi niin upea) riskinotto, vähän hätäisen oloinen ehkä, mutta erittäin hyvä levy kuitenkin.

Tämän levyn myyttiä kasvattaa vielä tämä Rick Rubinin haastattelu, jossa mies kertoo, että Kanye oli ottanut häneen yhteyttä viisi viikkoa ennen Yeezuksen suunniteltua julkaisupäivää. Oli pyytänyt apua. Miehet olivat tavanneet, ja Rubinille oli selvinnyt, että Kanyella ei ollut vielä mitään valmiina, vain kolme tuntia demoja.

Tästä demokasasta Rubin ja Kanye puristivat esiin Yeezuksen, joka on minusta sisarteos MBDTF:ä edeltäneelle 808's & Heartbreakille. 808's:n konsepti oli tuo mainittu rumpukone ja vocoder-laulu - yhdistettynä vahvasti tunnustukselliseen itkuräppäykseen, jota kuullaan myös Yeezuksella (ja jota Kanye esitti myös taannoin Flow-spektaakkelissaan). Yeezuksen konsepti on minimalistinen tekno - jopa dubstep - yhdistettynä poliittisiin räppeihin.

Räppärinä Kanye kuulostaa monin paikoin paremmalta kuin koskaan. Ilmeisesti hänellä on ollut räppejä valmiina jo ennen Rubinin tapaamista, niin punnittuja nämä rivit ovat. Kuten tiedetään, Kanye ei ole mikään freestyle-virtuoosi tai tekninen mc - hänen tyylinsä perustuu pikemminkin huolelliseen kirjoittamiseen. New Slaves esimerkiksi on terävästi ja tuhlailematta kirjoitettu. Hassua, että Jay-Z:n mestariteos Blueprintillä Kanye breikkasi tuottajana ja Jay-Z oli maailman kovin mc. Nyt Jay-Z:n samoihin aikoihin julkaistu Magna Carta... Holy Grail jää lyyrisesti Kanyen jalkoihin - kuten tietysti myös tuotantopuolelta.

Yeezuksella on järkyn kovia avainbiisejä: Mainittu New Slaves, I Am God, Blood on the Leaves ja Black Skinhead, mutta kokonaisuutena (räplevyksi lyhyenä kokonaisuutena) tässä on liikaa hutkimisen makua. Ehkä Kanye olisi tarvinnut lisäaikaa.

Toisaalta jokainen biisi on MUSIKAALINEN, mikä erottaa Kanyen riviräppäreistä. Biisit ovat kokonaisteoksia, eivät nasevia biittejä räppien taustalle.

Levyllä ei ole mitään radiosinkkuja. Käsittääkseni tästä on joissain piireissä puhuttu "laskelmoituna levynä". Se tuntuu ihmeelliseltä. Enemmänkin tämä on potentiaalinen kaupallinen itsemurha (no, taisi se miljoonan myydä ekalla viikolla), mutta Kanye onkin artisti.

Hieno mies. Tarvitsemme häntä. Mutta Yeezuksen tähden, My Beautiful Dark Twisted Fantasy säilyy lempiteoksenani. Nyt kovin tylsältä tuntuviin Late Registration jne. -levyihin ei onneksi taida olla enää paluuta.

Hei!

Blogin suunnittelematon kesäloma on ohi. Jos tämä olisi muoti/lifestyle-blogi, kertoisin nyt sadoin kuvin lomaeleganssistani Kyproksella ja pintaremontoinnin vaikutuksista espoolaisen paritalon ulkonäköön.

Mutta koska tämä ei ole, sanon vain, että pullea ylävartalo muuttuu viikossa valkeasta ruskeaksi auringossa, ja että pienillä maalaus-, pakkelointi- ja hiontatoimilla saa ihmeitä aikaan.

Olen vältellyt blogiin palaamista, koska minun pitäisi arvostella Kanye Westin Yeezus-levy. En vain vieläkään osaa sanoa lopullista tuomiota siitä.

Siksipä välipala Spotifyn mokista.

Eilen huomasin kauhukseni, että Spotifyn What's New -sivu on kadonnut. KADONNUT KOKONAAN. Sitä ei saa mistään takaisin, vaikka Twitter-avunpyyntöni jälkeen sainkin käyttäjä @Halmkrona:lta vinkin, että asetuksissa on ruksi "Hide What's New page". Otin ruksin pois, mutta ei sitä sivua näy silti.

What's New'n tilalle on tullut DISCOVER, joka on Spotifyn kuuntelualgoritmeihin perustuva suosittelusivu. Siis periaatteessa se kertoo minulle, että jos tykkään Metallicasta, niin saattaisin tykätä Megadethistäkin. Kiitos tiedosta. YMMÄRRÄN toki, että keskiverto-Pertsan ja Spotifyn välejä hiertää se, että Pertsa ei tiedä mitä hän kuuntelisi. Siksi Spotikan on yritettävä soittolistojen helppokäyttöisyyden lisäksi tarjota tälle Jormalle väylä löytää se long tail, miljoonien kuuntelemattomien biisien kirjasto.

Päätös korvata What's New Discover-sivulla on silti järjetön. Niiden rinnakkaiselon ymmärtäisin, mutta ainakin minulle on tärkeätä, mitä uutta Spotikassa on. Ja onhan se tärkeätä levy-yhtiöillekin, että heidän uudet julkaisunsa saavat huomiota. Levy-yhtiöt omistavat Spotikan, joten tästä ja runsaasta yleisöpalautteesta johtuen luulisin, että What's New -sivu palaa pian takaisin.

Hyvä niin. Samalla kun palautatte sen, niin antakaa minunlaisilleni maanikoille mahdollisuus nähdä KAIKKI uudet julkaisut, vaikka maittain tai "everywhere" - eikä vain sitä parinkymmenen valikoidun julkaisun listaa. Nostot ovat sitten tietysti erikseen.

Vielä yksi VÄLTTÄMÄTÖN parannuskohde, jotta minun ja Spotikan yhteiselo voi jatkua yhtä onnellisena kuin tähänkin asti: Artistinäkymässä on ÄÄRIMMÄISEN tärkeätä päästä erottelemaan varsinaiset studioalbumit kaikesta uudelleenjulkaisukuonasta. Eli kun menet vaikkapa Pink Floydin Spotikkasivulle, näet ensiksi aikajärjestyksessä studiolevyt, ja sitten vaikka omana välilehtenään kokoelmat ja uudelleenjulkaisut. Koittakaapa etsiä Bob Marleyn studiolevyjä. Tai Marvin Gayen. VITUIKSI MENEE.

Ymmärrän toki, että minä olen erilainen musiikinkuuntelija kuin se Spotifyn tarvitsema ja tavoittelema tavis, mutta kai meidänkin tarpeemme voivat edes tässä musiikkipalvelussa olla samanlaisia. Näistä ehdotuksista on hyötyä kaikille! Rakastan elämää!

Lopuksi vielä kevennyksenä esimerkki Discover-algoritmien TÄYDELLISESTÄ tietämättömyydestä, joka menee jopa loukkauksen astelle: