Kyllä. Olemme tässä pisteessä. Kaikki vanhat mediat ja instanssit ovat jo vuoden parhaat -listansa julkaisseet – Spotify julkisti jopa kuunnelluimmat biisit vaikka vuotta on vielä jäljellä – mutta minä maltoin odottaa tähän asti.

10. Sia - 1000 Forms of Fear

9. Tom Petty & The Heartbreakers - Hypnotic Eye

8. J. Cole - 2014 Forest Hills Drive

7. Behemoth - The Satanist

6. Taylor Swift - 1989

5. Kent - Tigerdrottningen

4. Beck - Morning Phase

3. Weezer - Everything Will Be Alright in the End

2. Hozier - Hozier

1. Ed Sheeran - X

J. Cole! Ehkä paras uuden polven räppäreistä. Minä kun tykkään enemmän rap-räppäreistä, joten nostan Colen ohi vaikkapa Kenrick Lamarrin, jonka Good Kid, Mad City (ne pisteytykset jotenkin tuohon) on kieltämättä kova levy myös.

J. Colen viimevuotinen Born Sinner (hänen 2. studioalbuminsa, sitä ennen pari mixtapea) oli minusta loistava levy (arvostelin levyn täällä), ja naulasi Colen roolin sukupolvensa ajattelevana ja paljon asiaa sisältäviä biisejä tekevänä mc:nä.

2014 Forest Hill Drive vahvistaa tätä kuvaa entisestään. Nyt mies on itse tehnyt suuren osan tuotannoistakin, ja ilmeisesti sitä myöden päättänyt että tuotantojen on oltava minimalistisia jotta RÄP pääsee esiin.

Muistaakseni viimeksi J. Colesta kirjoittaessani puhuin RÄPPIPÄISSÄ olemisesta. Sanaa ei voi kirjoittaa ilman kapitaaleja. Mutta J. Colen musiikilla on räppipäihin ajava vaikutus. Sellaista nostattavaa ymmärrystä maailmasta nuoren miehen rytmillisen sanailun kautta.

Tällä levyllä ei ole mitään rap-hittiä. Rihanna ei laula kertsiä. Ei edes Nate Dogg. Tämä on RÄP-RÄPPIÄ.

Tässä kohdin lukijasta saattaa tuntua, että tämä on konseptuaalinen levyarvio, jossa hoetaan RÄP-RÄPISTÄ niin monta kertaa, että homma muuttuu piilokameraksi.

Mutta ei. Tässä nyt vain on kyse asioista. On tällä levyllä melodiaakin, maestro itse osaa laulaa, ja eeppinen päätösbiisi Note To Self on oikeastaan laulu. Tai oikeastaan se muuttuu parodisesta yökerhosoulista kiitoslistaksi, jossa Cole väläyttelee myös huumorintajuaan kuittaillessaan tahoille jotka eivät meinanneet antaa hänelle lupaa käyttää levyllä kuultavia sampleja.

Levy ilmestyi tänään, ja olen kuunnellut sen nyt neljä kertaa. Viime levyllä oli ultimaattinen huippubiisi Let Nas Down, ja nyt sellaista lähimmäksi pääsee ehkä Fire Squad, jolla J. Cole kertailee sitä, että valkoiset ovat ottaneet räpin itselleen, ja sillä välin mustat kiistelevät keskenään kuka on kuningas.

History repeats itself and that's just how it goes
Same way that these rappers always bite each others flows
Same thing that my nigga Elvis did with Rock n Roll
Justin Timberlake, Eminem, and then Macklemore
While silly niggas argue over who gon' snatch the crown
Look around, my nigga, white people have snatched the sound
This year I’ll prolly go to the awards dappered down
Watch Iggy win a Grammy as I try to crack a smile
I'm just playin', but all good jokes contain true shit
Same rope you climb up on, they'll hang you with

Tästä on tietysti jo ehditty suuttua Detroitissa. Räppäri Trick Trick on uhonnut MTV.comin mukaan, että J. Cole ei pääse Detroitiin esiintymään, ja että hän kerjää turpaansa. Eminem on itse käsitellyt tämän ihonvärikysymyksen joskus uransa alussa, mutta onhan tuossa tavallaan pointti. Iggy Azalea -viittaukselle tyrskähdin, koska eihän hän mikään hyvä räppäri ole vaikka hittejä osaakin leipoa.

Levyn nimi tulee J. Colen vanhasta kotiosoitteesta Pohjois-Carolinassa. Colen äiti joutui myymään talon samoihin aikoihin kun poika muutti New Yorkiin tekemään RÄPPIÄ. Nyt poika on rahoillaan ostanut talon takaisin, ja tehnyt siitä Apparently-nimisen biisin - ja tietysti laajemmin koko levyn.

J. Cole on edelleen kuin Jay Z ilman hittihakuisuutta - tai Jay Z:tä itseään lainatakseni, J. Cole ei "dumb down for his audience". 2014 Forest Hills Drive on räppiä, joka lähestyy runoutta, slam-runoutta ainakin. Mies on kuin Nas, jolla on vielä energiaa ja joka ei toista itseään.

Vahva on myös ensimmäisen seksikokemuksen jännityksestä kertova Wet Dreamz. Mahtavaa miten tällaisesta aiheesta voi tehdä luontevan biisin. Hauskan biisin. Mutta silti vilpittömän biisin.

I wrote back and said "Of course I had sex before"
Knowing I was frontin'
I said I'm like a pro, baby
Knowing I was stuntin'
But if I told the truth I knew I'd get played out son
Hadn't been in pussy since the day I came out one
But, she don't know that
So she done wrote back and told me
"Oh you a pro homie? Well I want you to show me
My mama gone for the weekend
So Saturday baby we can get to freakin'"

J. Cole on ainoita räppäreitä, joiden uusia levyjä todella odotan. En taida enää toistaa sitä termiä (RÄP-RÄP), mutta tässä ollaan jotenkin asian ytimessä. Hieno kokemus.

Taidan lopettaa tämän arvion lainaukseen levyn avausbiisistä January 28th, joka on tietysti Colen synttäripäivä. Hän aloittaa elämänsä avaamisen tietysti syntymästä, koska levykin kerran on nimetty miehen vanhan kodin mukaan. Lainaus on viimeaikaisten tapahtumien valossa (poliisit ja mustat miehet) hyvinkin ajankohtainen.

What's the price for a black man life?
I check the toe tag, not one zero in sight
I turn the TV on, not one hero in sight
Unless he dribble or he fiddle with mics
Look out the window cause tonight the city lit up with lights, cameras and action
May no man alive come through and damage my faction
I brought you niggas with me cause I love you like my brothers
And your mothers' like my mother
Think we need a plan of action

Minulla oli suunnitelmissa ensin kirjoittaa Jay-Z:n uudesta Magna Carta... Holy Grail -albumista, koska Jay-Z on (tai ainakin on ollut) maailman paras räppäri. Hän ei siis ole välttämättä tehnyt maailman parhaita levyjä, mutta RÄPPÄÄMISESSÄ hän on minusta maailman paras.

Upporikas ja perheellinen mies ei kuitenkaan ole enää joutsenlaulukseen tarkoitetun Black Albumin jälkeen ole onnistunut tekemään hyvää levyä - paitsi Kanyen kanssa Watch the Thronen, josta arvostelu tässä.

Magna Cartaan pettyneenä päätin testata Jay-Z:n nuoren suojatin J. Colen toisen albumin Born Sinner. Monta mixtapea ja yhden levyn (Cole World vuonna 2011) julkaissut nuori räppäri oli itselleni melko tuntematon tapaus ennen tätä levyä. Muistaakseni olen jotain biisiä Cole Worldilta kuunnellut, ja nimeen törmää silloin tällöin, mutta muuten tiesin miehestä vain sen, että hän on Jay-Z:n levy-yhtiöllä ja tämän suojatti.

Born Sinner osoittautui juuri sellaiseksi levyksi jota olin kaivannut. En tiedä miksi kaipaan tasaisin väliajoin hyvää RÄP-levyä. Siis sellaista missä vain RÄPÄTÄÄN helvetin hyvin, eikä olla välttämättä tekemässä mitään top 100 albums of all time -merkintää. Siis vaikka sellaista kuin Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil. Rap on outoa musiikkia. Joskus sitä on räppipäissään, ja joskus ei jaksa kuunnella räppiä yhtään. Muutenkin on outoa odottaa jotain tietynlaista levyä, niin kuin nyt vaikka PERUS-rap-levyä, niin kuin tämä Born Sinner.

Peruslevy se on siksi, että Yeezuksen intensiivisen hulluuden ja Magna Cartan pöhöttyneen tylsyyden jälkeen J. Colen päiväkirjamainen tyyli on oikein virkistävä. Lisäksi hän on vilpittömästi taitava sanailija. Sellainen, että tulee pysähdyttyä monta kertaa kuuntelemaan mitä mies sanoo. Esimerkiksi heti ekassa biisissä:

"Beyoncé told me that she want to cop the blue Bugatti
That shit is more than what I'm worth
I think she knew it probably"

Luin (muistaakseni) Pitchforkin arvion, jossa levyä moitittiin siitä, että siinä lainaillaan paljon kaikkea, eikä artistin oma persoona pääse esiin. Muistuttaisin kuitenkin tässä vaiheessa, että tämä on HIPHOPPIA. Tässä lainataan muita! Viitataan loputtomasti genren muihin teoksiin niin, että alkuperäisteoksen tekijä pikku hiljaa häviää, ja sanaparista tai sämplestä tulee genren yhteistä omaisuutta. Vaikka olen jättimäinen Outkast-fani, ja Aquemini on minusta maailman parhaita levyjä (ellei paras), ei Da Art of Storytelling pt. 1:n taustan lainaaminen Land of Snakes -biisiin kuulosta ollenkaan kornilta - selvimpänä esimerkkinä.

Levyn paras biisi on Let Nas Down, joka on hyvyytensä ohessa loistava esimerkki siitä, että hyvät biisit syntyvät siitä siitä, että on joku oikea tarina kerrottavana. Ei siis niin, että räppäri päättää kirjoittaa naisten inhottavuudesta tai rahan vallasta, vaan että hän huomaa jossain elämänsä käänteessä, että tästä on tehtävä biisi.

Let Nas Down kertoo siitä, kun J. Cole kuuli ystävältään, että hänen suuri sankarinsa Nas ei ollut pitänyt hänen singlestään. Hieno tarina. Suosittelen.

"Yeah, long live the idols, may they never be your rivals
Pac was like Jesus, Nas wrote the Bible"

Ja vielä samassa biisissä kolmannen säkeistön alku - J. Colella on tosin vielä opeteltavaa Jeesus-riimeissä jos vertaa Kanyen vastaaviin, mutta vakuuttavaa jälkeä silti:

 I always believed in the bigger picture
If I could get them niggas to listen outside my core then I can open a door
Reintroduce 'em to honesty, show 'em that they need more
The difference between the pretenders and the Kendrick Lamars
And so, I took the fall like the son of the Lord
On the cross, dyin' for that fake shit you niggas bought
For the past decade, if I should pass please let this be my last essay
Therefore I write from the heart
Apologies to OG's for sacrificin' my art

Uppoutukaa siis hyvän rap-levyn maailmaan. Tämä on tarina siitä, kun oppipoika pesi mestarinsa samaan aikaan ilmestyneen levyn arviolta 6-0. Jay-Z, olet paras, mutta ehkä kannattaisi vetäytyä bisnesmieheksi. J. Cole määrää.