So ya
Thought ya
Might like to go to the show.
To feel the warm thrill of confusion
That space cadet glow.
Tell me is something eluding you, sunshine?
Is this not what you expected to see?
If you wanna find out what's behind these cold eyes
You'll just have to claw your way through this disguise.

Eilen oli SE päivä. Ai mikä päivä? No The Wall -päivä! Koska vanha herra Waters ei tee mitään pienesti, hän oli päättänyt järjestää konserttielokuvansa (jonka hän on ohjannut yhdessä Sean Evansin kanssa) ensi-illan koko maailmassa samana päivänä, ja niin että se alkaa kaikkialla samaan kellonaikaan. Aussit näkivät siis leffan ensin.

Itse olin katsomassa leffan Kinopalatsissa, mutta itse asiassa Suomessa Watersin sääntöä jouduttiin hieman kiertämään Tennispalatsissa, missä Napapiirin Sankarit 2 -elokuvan kutsuvierasensi-ilta viivästytti The Wallin alkua.

Toivottavasti kukaan ei kertonut sitä Rogerille. "Sir, in Finland there was this premiere... yes, a local movie... no sir, not Kaurismäki, I think it's a movie about drinking alcohol in cold weather and the possibility to get pussy".

Kävin katsomassa The Wallin silloin kun Roger toi show'nsa Hartwall Areenalle. Uskomatonta että siitä on jo yli neljä vuotta aikaa... Keikka oli joka tapauksessa kolmen elämäni kovimman keikan joukossa, joten tätä konserttielokuvaa olen odottanut erittäinkin kiihkeästi.

En tiedä miten paljon tiedätte The Wallista, mutta tehdäkseni arvion paremmin ymmärrettäväksi avaan vähän mistä on kyse: Pink Floydin vuonna 1979 tehty tuplalevy The Wall syntyi melkein kokonaan Roger Watersin toimesta.

Vuonna 1977 Pink Floydin keikalla Montrealissa Waters oli hermostunut ilotulitteita poksauttelevaan faniin, ja sylkäissyt tätä lopulta turhautuneena naamaan. Ilmeisesti samassa purkautui myös bändin sisäisiä jännitteitä (lähinnä kai riitoja David Gilmourin kanssa), mutta Watersilla oli ollut aiemminkin vaikeuksia sietää häiritsevän äänekästä yleisöä rauhallisten biisien aikana (ehkä siitä syystä bändi äänitti 1970-luvulla Live in Pompeii -levynsä amfiteatterissa kokonaan ilman yleisöä).

Joka tapauksessa tästä tapauksesta inspiroituneena Waters kehitti tarinan rock-tähdestä, joka sulkeutuu kokonaan muurien taa fanien ja auktoriteettien puristuksessa. Albumin ilmestymisen jälkeen PF teki varsin rajoitetun määrän keikkoja, joiden aikana bändin ja yleisön väliin rakennettiin muuri, joka sitten lopussa murtuu. Homma oli vuonna 1980 vähän turhan kallista, eikä tekninen toteutus muutenkaan miellyttänyt vaativaa Watersia.

No, hän erosi Pink Floydista Final Cut -levyn jälkeen, mutta päätti onneksi palata mestariteoksensa pariin tekniikan kehityttyä.

Hartwall Areenalla koin siis yhden elämäni parhaista keikoista, mutta Roger Waters The Wall -produktiossa on niin valtavasti hienoja yksityiskohtia, että näin piippuhyllypaikaltani näistä vain murto-osan. Lisäksi Waters laajensi produktion myöhemmin stadion-kokoon, jolloin show hieman muuttui.




Leffateatterissa The Wall todella pääsee oikeuksiinsa. Ensinnäkin mikään konseptilevy ei ole niin ehjä kuin The Wall, mutta konsertin visuaalinen puoli onnistuu kasvattamaan tarinaa entisestään.

Tällä toisella kierroksella Waters on lisännyt alun perin henkilökohtaisempaa ahdistusta kuvanneeseen tarinaan uusia tasoja - eli siis enemmän politiikkaa. Sodanvastaisista lausunnoistaan tunnettu taiteilija on ottanut upeasti sodan ja terrorin uhrit Wallin keskiöön, ja auktoriteettien painostava ote tuntuu vielä alkuperäisversiotakin ankarammalta.

Minusta tuntuu, että Wall-leffa pitäisi nähdä vielä muutaman kerran uudestaan, että bongaisin kaikki muuriin heijastetut viittaukset milloin mihinkin. Toivottavasti tämä tulee pian saataville.

Elokuvaversioon oli lisätty myös sivujuoni, jossa Waters matkustaa vanhalla autolla ympäri Eurooppaa isoisänsä ja isänsä sankarihautojen perässä. Vaari kaatui I maailmansodassa Ranskassa, isä toisella kierroksella Monte Cassinossa Italiassa.

KENEN tahansa muun kuin Watersin tekemänä muistelomatka sankarihaudoille tuntuisi kornilta, mutta tähän konseptiin se upposi kuin en-vitussa-sano-veitsi-voihin.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Watersin veli (?) muistelee vuoristotien levähdyspaikalla, että vastasyntyneen lapsenlapsen pitäminen käsivarsilla tuntui samalta kuin salamanisku Olympos-vuorella 18-vuotiaana on huima.

Ja tietysti myös leikkaukset konsertin ja Eurooppa-pätkien välillä toimivat. Varsinkin alku, missä Waters on vaarinsa haudalla, ottaa torven esiin, soittaa levyn aloittavan ja lopettavan melodian (koska, kuten ystäväni Sammy Streamer muistutti, kaikki Pink Floydin levyt alkavat ja loppuvat samalla tavalla, niin että ne ovat periaatteessa luuppeja) ja katsoo sitten hautamuistomerkin ylle, josta lähestyy pommikone, joka leikkaantuu VALTAVAN screenin kuvaan joltain stadionilta. Ja sitten In the Flesh paukahtaa käyntiin. Voi VITTU millaiselle kananlihalle valahti iho siitä alkuiskusta.

En nyt arvostele tässä levyä, mutta Watersin keikkabändin soittamana vanha klassikkolevytys sai juuri tarvittavan määrän lisää jytyä, että musiikki pysyi megalomaanisen kuva-annin mukana.

Hauska oli myös katsoa, miten soittajat nautiskelivat yhdessä soittamisesta kun muuri oli nostettu heidän ja yleisön eteen. Muuten aika ilmeettömästi soittanut ryhmä jammaili kuin treenikämpällä kymmenien tuhansien ihmisten hurratessa muurin takana.

Sivuhuomio: Kakkosvokalisti Robbie Wyckoff näyttää aivan Koivusipilän Mikolta.

Turhaan minä tässä yritän arvostella: Rakastin koko paskaa. Yritän vain kertoa teille puitteista. Ei tällaisia levyjä tai kiertueita ole muita. Ei mikään jävla fittans best of show, vaan yksi teemalevy alusta loppuun maailman hienoimmissa lavasteissa.

Silloin kun Comfortably Numbin kitarasoolo posahtaa soimaan ja Roger lyö Wallin harmauden lääkkeiden huuruista autuutta kuvaavan psykedelian väreihin tuntuu kuin mikään musiikki maailmassa koskaan kuulostanut niin hyvältä. Snowy White lurittelee Gilmourin soolon muurin päältä. Yleisö itkee. Ja esimerkiksi Hey Youn liveversiota kuunnellessa tulee mieleen miten paljon Opeth on lainannut Pink Floydilta. Ne kahden akkarin juoksutukset, man!

Leffa oli siis helvetin hieno, ja lopussa nähty 19 minuutin kysymys-vastaus-sessio Watersin ja Nick Masonin kanssa oli tarvittava comic relief, ettei tarvinnut lähteä kotiin sydän aivan pakahtuneena.

Kysymys on vain siitä, uskallatko katsoa tällaista musiikkiviihdettä. Siitä nauttiakseen pitää olla valmis hyväksymään, että tämä on kantaaottavaa rock-teatteria.

Täydellistä. Roger Waters oli Pink Floydin tärkein jäsen. Ei David Gilmour tai varsinkaan Syd Barrett (jonka ykköseksi nostaminen on pakollinen indie taliban -mielipide).

Vastatakseen tuohon kysymykseen kirjoittajan pitäisi tehdä aiheesta tutkimus, tai ainakin referoida jo tehtyjä tutkimuksia. Sitä kirjoittaja ei kuitenkaan tee, vaan tyytyy purkamaan päänsä sisäisiä ajatusvyyhtejä tekstimuotoon, koska kirjoittaminen on itsessään tärkeätä.

Olen törmännyt otsikon väitteeseen ainoastaan sosiaalisessa mediassa, mikä on tietysti sinänsä ironista. Koskaan ei fyysisesti samassa paikassa oleva ihmisjoukko ole minun läsnäollessani keskustellut siitä, onko verkkoyhteyden kautta hoidettu sosiaalisuus tehnyt ihmisistä epäsosiaalisempia.

Ehkä sosiaalisen median kritiikki toimii parhaiten kuvana sosiaalisessa mediassa, koska siellä se leviää nopeasti. Jakaminen sosiaalisessa mediassa ei myöskään ole yhtä vahva statement kuin asian ottaminen puheeksi ystävien kesken, mikä tekee mielipiteestä vaivattomamman ilmaista. Puolimielipide. Heitto. Vähän niin kuin kantaaottava teksti T-paidassa julkisella paikalla.

Yleensä tuohon otsikon väitteeseen törmää Facebookissa, joka on nykyajan tori tai marketin parkkipaikka. Joku on napannut kuvan kännykkää tuijottavista ihmisistä bussipysäkillä, tai yksinäisestä ihmisestä näyttöpäätteen äärellä. Viesti on vahva.

Vai onko? Porisivatko ihmiset innokkaasti aamubusseissa 1980-luvulla? Luoliensa edustalla kivikautisen auringon noustessa?

Minusta on selvää, että sosiaalinen media ja mukana kannettavat laitteet ovat tehneet ihmisen sosiaalisesta elämästä runsaampaa. Vaikka ihmisen ystäväkapasiteetti ei ole muuttunut mihinkään, erisyvyisten tuttavuuksien elämä on tullut lähemmäksi kuin koskaan ennen. Samoin yhteydenpito kehen tahansa on helppoa.

Suurin vastaväite on se, etteivät ihmiset enää jaksa nähdä toisiaan OIKEASTI, kun yhteydenpito hoidetaan sosiaalisessa mediassa. Mutta mihin tämä väite perustuu? Eikö kaupunkien keskustojen olisi pitänyt tyhjentyä, kahviloiden mennä konkurssiin jos tämä pitäisi paikkansa?

En silti tarkoita, että jatkuva kännykän tuijottaminen olisi nykyajan sivutuote, joka pitäisi vain hiljaisesti hyväksyä, jos sen kokee häiritsevänä. Sosiaalinen media ei ehkä ole tehnyt meistä epäsosiaalisempia, mutta kännykkä on tehnyt meistä epäkohteliaampia.

Tästä on tehty varmaan ihan oikeitakin tutkimuksia, mutta kännykän ja sosiaalisen median tuottama jatkuva palaute ilmeisesti ruokkii aivojen mielihyväkeskuksessa jotain tunnetta, jota en osaa maallikkopsykologiallani paikallistaa mihinkään selviytymisen kannalta olennaiseen toimintoon. Vai onko toiminnosta syntyvä palaute jotenkin aivoille nannaa?

Vai johtuuko se siitä, että kaikki ovat saatavilla aina, joten jotain saattaa tapahtua koko ajan? Ja siksi on pakko tarkistaa mitä tapahtuu, jos vaikka tapahtuisi jotain? Huomaan nimittäin, että jos olen paikassa (ulkomailla esimerkiksi) jossa kännykän netti ei toimi, ei minulla ole mitään poltetta päästä tarkistamaan mitä tapahtuu, mutta jos olen Suomessa ja arkiseen toimintaan tulee pienikin luppohetki - odotan hissiä, kävelen junaan ja niin edelleen - mahdollisten tapahtumien tarkastaminen tuntuu jopa pakolliselta.

Kännykän käyttäminen seurassa on monisyistä. Vertaisin sitä sanomalehden lukemiseen. Jos sosiaalinen tilanne on löysää kaverien loikoilua sohvalla, sanomalehden silmäily tuskin häiritsisi ketään. Samaan tapaan kännykän räpläys sopinee tällaiseen tilanteeseen. Mutta jos kolme kaverusta on juuri tavannut sovittuun aikaan baarissa, sanomalehden lukeminen tuntuisi varmaankin oudolta.

Hauskaa on, että lukemista pidetään niin arvokkaana toimintona, ettei kukaan kauhistele jos joku kertoo lukevansa paljon. Päinvastoin, sehän on merkki syventyvästä älykkyydestä. No, itsekin luen paljon, muttei se kyllä ole. Siihen ei kuitenkaan suhtauduta niin myrkyllisesti kuin sosiaalisen median kuluttamiseen. Miksi?

Vanha pääsaatana eli televisiokaan ei enää tunnu niin pahalta ihmisten puheissa. Vaikka se on edelleen passivoiva! Ja ohjelmatkin tyhmiä! Ainakin jos sosiaaliseen mediaan on uskominen.

Jos luit tähän asti, saatoit huomata ettei otsikon kysymykseen ole tyhjentävää vastausta. Siitä tuli sivuasiana mieleen, että jos kirjoittaminen olisi niin koukuttavaa kuin Facebookin räpläys, paheksuittaisiinko sitäkin? "Lopeta se kirjoittaminen!" "Älä kirjoita koko aikaa!"

Vedetäänpä nyt kuitenkin ajatuksia yhteen. Sosiaalinen media siis ei mielestäni ole tehnyt meistä epäsosiaalisia, päinvastoin. Sosiaalisen median mekanismit ovat kuitenkin pelanneet aivomme moodiin, jossa jatkuvaa palautetta narkataan tilanteissa, joissa se on epäkohteliasta ja -sopivaa.

Tämä yhdistettynä varmasti evoluutiobiologialla selitettävään "ennen kaikki oli paremmin" -hybrikseen mahdollistaa sen, että jaamme Facebookiin kuvan jossa zombiemaiset ihmiset tuijottavat kännykkää, ja käymme sitten puolen tunnin välein katsomassa onko joku tykännyt kuvasta.

Tai sitten pidämme Facebook-paaston, josta kukaan ei tietäisi ellemme kertoisi siitä Facebookissa. Snapchatissa muutumme suorastaan näkymättömiksi jos emme 24 tuntiin tuota mitään sisältöä. Pitäisi siis käydä 24 tunnin välein kertomassa, että on paastolla, jos haluaisi jonkun siitä tietävän.

Tällä blogilla olisi paljon vähemmän lukijoita ilman sosiaalista mediaa. Siksi yritänkin nyt jakaa tämän tekstin Facebookiin, joka näyttää olevan alhaalla. Ironiakerroin on melkoinen.

Tämä aihe tulee tasaisin väliajoin vastaan sosiaalisessa mediassa. "Suosittele podcasteja". Viimeksi tänään Twitterissä.

Innostuin taas monen vuoden jälkeen podcasteista. Olisko kellään vinkata hyviä? Aiheet saa vaihdella laajasti. #podcast

— Jenna Karas (@karasjenna) September 22, 2015

Suosittelen aina podcasteja, koska rakastan podcasteja ja ne ovat elintärkeä osa päivittäistä media mixiäni. Tajusin, että minun lienee parasta tehdä tällainen kokoava postaus myös tänne blogiin, jotta voin sitten aina linkata tämän tekstin, ja saan lisää mainostuloja! (File under: rehellisyys, hyötynäkökulma).

Olen kyllä kirjoittanut podcasteista muutamaan otteeseen, mutta en varsinaisesti ole tehnyt parhaiden castien listaa. Tässä siispä tulee.

Paras suomalainen podcast oli tietysti Mäntysaari ja Nivala -podcast, mutta se pistettiin tauolle kun Nivalan podcastausolosuhteet huononivat, ja nyt työsopimukseni kieltää musiikin arvostelun, joten ko. podcast on määräämättömän mittaisella tauolla. Se palaa vielä!

Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä, mutta numeroin ne silti, koska olen epälooginen ihminen.

En välitä liian "hyvin" tehdyistä podcasteista - siis sellaisista joita monen hengen työryhmä toimittaa valmiiksi radio-ohjelmiksi. Minusta podcastit ovat parhaimmillaan raakoina ja rosoisina. Niin ne hyödyntävät parhaiten omaa muotoaan, eikä niitä rajoita esimerkiksi radion ohjemitat, pakollinen toisto tai niche-aiheiden välttely. Siksi tällä listalla ei ole Serialia, jota kaikki tulevat teille suosittelemaan. Kuunnelkaa sekin.

1. Hardcore History Podcast

Jenkkiläisen toimittajan Dan Carlinin historia-aiheinen (yllätys yllätys) podcast, joka sukeltaa tarkkanäköisesti mutta viihdyttävästi maailmanhistorian mikro- ja makrotasoille. Ennen tämän postauksen kirjoittamista kävin lenkillä, jonka aikana kuuntelin vihdoin loppuun HH Podcastin viisiosaisen I Maailmansota -historiikin Blueprint for Armageddon, jonka yhteiskesto on rapiat 16 tuntia. Jotkut jaksot käsittelevät kuitenkin paljon pienempiäkin tapahtumia. Podcast inspiroi muun muassa tämän postauksen historian pahimmasta kännimokasta.

2. Bill Burr's Monday Morning Podcast

3. WTF with Marc Maron

Tämä on tavallaan koomikkopodcastien kunkku. Tai ehkä Joe Roganin on suositumpi, mutta neuroottisen musanörtti Marc Maronin haastattelut ovat klassikoita. Hetki sitten haastattelussa oli Barack Obama, joka nyt ei suorastaan avannut sieluaan, mutta vaikutti taatusti rennommalta kuin missään haastattelussa tätä ennen. Maronilla on niin paljon klassisia haastatteluja, etten ajan- ja tilanpuutteen vuoksi viitsi niitä tässä luetella, mutta kannattaa kaivaa arkistoista ainakin Louis CK:n eka vierailu, Moon Zappa (jonka kanssa Maron sitten seurustelikin hetken), Lucinda Williams, Paul Thomas Anderson, Tom Green, kaikki jotka ovat olleet Saturday Night Livessä ja Iggy Pop.

4. Freakonomics

Freakonomics-kirjojen ystäville parhaimmillaan todella mielenkiintoista "SETTIÄ". Samalla ennakkoluulottomalla asenteella ajateltu tuttuja asioita uuden näköisiksi. Jaksot sen verran lyhyitä, että sopivat vaikka paikallisbussimatkalle. Ei hauska eikä henkilökohtainen, mutta hyödyllinen ja ajatuksia herättävä.

5. Bookrageous

Tämä kannattaa ottaa pienellä varauksella, panelistit puhuvat nimittäin ärsyttävällä jenkkinuotilla, joka kuulostaa minun korvaani teennäiseltä. "I was like.... oh so TOTALLY into this, eeeheeheeheee". MUTTA kirjallisuus on ihana ja tärkeä aihe, ja olen saanut tästä podcastista lukuisia lukuvinkkejä (no pun intended, and even if it were, it would be a lousy pun). Ärsyttävää tosin on myös se, että kirjakauppiaista ja kirjallisuustoimittajista koostuva paneeli käsittelee kirjat silloin kun he itse lukevat ne, eli noin puoli vuotta ennen kuin ne ilmestyvät. Tekisi mieli välillä läpsiä näitä ympäri korvia.

6. The Nerdist

Olkaa niin hyvät!

Saattaa olla inan vaikeampi kuin viimeksi, toisaalta voi olla että näitä on helpompi päätellä.

Kuten yleensäkin, tuloksia ja palautetta kommenttikenttään - varsinkin jos tuntuu liian vaikealta.

Varmasti yksi oudoimmista otsikoista joita olen koskaan kirjoittanut. Mutta paikkansapitävä, ei millään muotoa harhaanjohtava.

Jokainen internetiä vähänkin enemmän selannut on varmasti huomannut, että varsinkin YouTubessa finnien tai mustapäiden puristelua sisältävät videot ovat hyvin suosittuja. Ihmiset pitävät niitä ällöinä, ja silti katsovat.

Mutta mustapäät ovat kuitenkin vielä aika kevyttä kamaa siihen verrattuna, mitä kaikkea ihon alta revittyä miljoonat ovat YouTubessa katselleet. Löytyy sisäänkasvaneita ihokarvoja, kovettunutta korvavaikkua, kärpäsen toukkia ja "mangoworm"-matoja - ja tämä taitaa olla vielä ns. mainstreamia, en edes uskalla ajatella mitä hardcore tässä yhteydessä tarkoittaa.

Kun eräs tamperelainen kääntäjä-sarjakuvanörtti jakoi Facebookissa jokin aika sitten videon, jossa apinan ihosta otetaan pihdeillä irti kymmeniä "botfly"-kärpäsen toukkia, ryhdyin pohtimaan mikä näissä jutuissa viehättää.

Myönnän nimittäin, että osa näistä videoista viehättää jollain oudolla tavalla myös minua. Ei, kyseessä ei ole mikään seksuaalinen mato- tai vaikkufetissi, mutta joku useimmista mielihyväntunteista erillään oleva tunne.

Ryhdyin hieman selvittämään asiaa. Olin nykyjournalismin perinteistä poiketen jopa hämmästyttävän perinpohjainen, ja tutustuin kolmeen lähteeseen.

The Guardianin juttu keskittyy lähinnä finnienpuristelijavideoiden tähtinimiin, ja hieman myös ilmiön taustoihin. Koska saan itse outoja kiksejä JOISTAIN tämäntyyppisistä videoista, käytin itseäni peilinä syitä perustellessa.

Guardianin haastattelemat asiantuntijat puhuvat turvallisesta tavasta kokea inhon tunteita, mutta koska itse en halua nähdä videoita joissa college-opiskelijat hihkuvat kun kaverin jättifinnistä vuotaa valkoista smegmaa, en allekirjoita tätä viehtymyksen pääsyynä.

Myös Medical Daily puhuu turvallisesta inhon tunteesta. Jossain vaiheessa evoluutiota inhoa on tarvittu suojelemaan ihmistä vaarallisilta asioilta, mutta koska nykyisessä kliinisessä ympäristössämme ei ole juuri inhottavia virikkeitä tarjolla (kirjoittaja ei ole ilmeisesti seurannut maahanmuuttokeskustelua Facebookissa), aivomme tuuttavat fanfaareja kun niitä ilmaantuu näkyviin - samalla kuitenkin kertoen, että tämä on inhottavaa hommaa. Tästä syntyy se kahtiajakoinen kokemus josta monet puhuvat.

University of Michiganin tutkija Nina S. Strohminger on kirjoittanut aiheesta kirjankin, The Hedonics of Disgust. Lyhennelmän perusteella hänkin keskittyy yllä mainittuun inhottavuuden kokemisen evoluutiobiologiseen hyrisyttävyyteen.

Minä saan eniten kiksejä videoista, joissa jokin irtoaa. Mieluiten ihosta tai jostain muusta orgaanisesta pinnasta.

Esimerkiksi ala-asteella puukäsityön tunnilla levitin usein Erikeeperiä kämmeneeni, jotta voisin sitten nautinnollisesti repiä sen pois liiman kuivuttua. Samoin saatoin räntäkelillä levittää isukin auton lämmittimen johdon kotipihaan, jotta yöpakkasten jälkeen voisin repiä johdon jäästä irti niin, että jäähän jää jälki.

Irtoaminen. Plumpsahdus. Siksi tuo aiemmin mainitsemani video, jossa "botfly"-matoja vedetään apinasta irti tuotti outoa mielihyvää (katso video jutun lopusta jos uskallat). Vaikka se on hirvittävä video! Enkä ikinä haluaisi edes mennä alueelle jossa tuollaisia matoja on.

Koska tutustuin aiheeseen tuon apinavideon jälkeen, löysin toisen genren joka oudosti miellyttää. MANGOWORM-madot. Varsinkin tämän pätkän kaksi ensimmäistä osiota, jossa koirasta pulpahtelee matoja. Jotain tuossa puristuksessa ja madon siistissä ulostulossa on. Mutta sitten kun matoja on tuhansia ja koirat henkihieverissä tunnen lähinnä surua.

Kuvailen tuntemuksiani yksityiskohtaisesti siksi, että haluan mahdollisten kohtalotovereiden ymmärtävän täsmälleen mistä on kyse. Ei siis niinkään se turvallisesti koettu inhottavuus (ehkä pienessä määrin), vaan nimenomaan se pulpahdus tai jonkin irtoaminen.

Muistan kun nuorena, jos en saanut unta, kuvittelin miten ihosta voisi ottaa turvallisesti jotain irti - vaikka piikkejä tai ihokudosta - mutta niin että se ei sattuisi. Sama tunne, irtoaminen ihosta.

Voin kuvitella, että ihmisille, jotka näkevät näissä videoissa vain loisia tai juntteja puristelemassa finnejä tämä on ollut aika piinallinen kirjoitus.

Mutta toivon, että joku tutkija joskus löytää tämän tekstini ja kääntää sen Facebook Translatorilla ja ymmärtää, että pelkkä "turvallinen inho" ei selitä kaikkea. Olen puhunut.

Testiksi itsellenne: Koittakaa miltä tuo alla näkyvä apinavideo tuntuu.

JÄLKIKÄTEIS-EDIT: Tätä Facebookissa ruodittiin hieman eteenpäin. Onnistuin rajaamaan inhottavuuden kokonaan pois omasta kokemuksestani. Todisteena tuolta apinavideon alta löytyvä video, jossa surinamilaisen sammakon poikaset PULPAHTAVAT emon selästä. Tekee hyvää katsella sitä, mutta siinä ei ole kyse loisista.

Selvisi myös, että epäsäännöllisiä reikiä pelkäävää ihminen kärsii trypofobiasta. Koska tähän minun TILAANI liittyy nimenomaan päinvastainen käytös, kutsun tätä trypomaniaksi, vaikkei se pelkkä reikä riitäkään, pitää olla jotain substanssia myös. Pun intended.

Pitkästä aikaa leffa-arvio. Tai olenhan minä leffoja katsonut useita per viikko, mutten niistä yleensä viitsi rustata mitään kun koen että muut ovat sanoneet paremmin.

Mutta Inside Outista minun on ihan pakko kirjoittaa vähän, vaikka tästäkin toki on sanottu paljon - ja varmaan nämä minunkin huomioni vähintään kerran.

MUTTA OLIHAN HIENO LEFFA!

Käyn aika ajoin tytärpuoleni kanssa elokuvissa. Yleensä elokuvavalinta on kompromissi, jossa hän saa sanoa viimeisen sanan. Tällä kertaa JYRÄSIN, ja ostin lipun tähän leffaan jonka halusin itse nähdä.

En nyt tiedä miten alusta minun pitäisi aloittaa kun tästä leffasta on kirjoitettu niin paljon, mutta Inside Outin täytyy olla paras koskaan tehty MYÖS lapsille sopiva elokuva. Siinä on sellaista yleishyödyllisyyttä. Kaikille välttämätöntä sisältöä. Mutta puettuna alle kahden tunnin lastenleffaksi.

Leffaa katsellessa tulee samanlainen olo kuin parhaita scifi- tai fantasiaromaaneja lukiessa: Millaisiin maailmoihin te viette minut! Jos olisi mahdollista että tällaista olisi, niin juuri tällaista se olisi!

Käsikirjoitus on niin hieno ja tehokas! "Oletko koskaan ajatellut mitä toisen ihmisen pään sisällä tapahtuu? No minä tiedän!", sanoo tunnehahmo Ilo, kun leffa alkaa mustasta ruudusta. Sitten Riley - elokuvan tavallaan päähenkilö mutta silti sivurooli - syntyy ja avaa silmänsä.

Elokuva kertoo siis tunteista ja tunteiden vuorovaikutuksesta. Perustunteita - eli hahmoja 11-vuotiaan Rileyn pään sisällä - on viisi: Ilo, Suru, Inho, Viha ja Pelko. Nämä kontrolloivat Rileyn matkaa läpi elämän, kukin omilla painotuksillaan.

Pixarin nerot ovat keksineet niin uskomattoman hienon päänsisäisen maailman, että intoilin lapsellekin leffan aikana jatkuvasti. Hän halusi keskittyä elokuvaan ja hiljensi minut. YDINMUISTOT joista kehittyy persoonallisuuden piirteitä! Pelkällä ilolla ja jatkuvalla positiivisuudella ei pärjää! Tämä on muuten leffan ydinsanoma, joka on varsin poikkeava länsimaisesta positiivisuustoitotuksesta. Nerokkaasti ilmennetty.

Ollaan nyt kaksi päivää juteltu lapsen kanssa tämän elokuvan ulottuvuuksista. Toki minun 7-vuotias lapseni on fiksuin kaikista (koska kaikkien omat on), mutta silti on syytä miettiä miten hyvä leffan pitää olla, jos ekaluokkalainen intoutuu suorastaan filosofisiin keskusteluihin sen teemoista.

Mieleenjäävin leffan sivuhahmoista on ehdottomasti Rileyn vanha mielikuvituskaveri, joka vaeltelee säilömuistissa. Ei vielä unohtuneena, muttei jokapäiväisessä käytössä. Miten kauniin traaginen hahmo tuo hattaran, elefantin ja minkävielä karkkeja itkevä sekoitus onkaan!

Every possible emotional overlap in #InsideOut pic.twitter.com/GN5RAHNp3J

— Avery A Pearson (@averyapearson) August 28, 2015

Alkusanat: Tämä on sattumoisin blogini 600. postaus. Blogi myös täytti sunnuntaina viisi vuotta. Onnea minä ja te, jotka näitä juttujani luette. Kiitos. 

Tämän kirjan päätin lukea, koska Sammy Beertasen blogissa puhuttiin tästä Roger Watersin Amused To Death -levyn yhteydessä - levyllä kun on kirjaan perustuva biisi. Myös Sir Elwoodin Hiljaisten Värien samanniminen biisi on saanut innoituksensa tästä kirjasta. Haluaisin uskoa, että myös Chris Rean klassikkolevy on saanut tästä nimensä, mutta enpä usko.

Jos Juha Lehden ja Waters-papan sydän värähtelee kirjalle, oli minunkin pakko lukea se. Eivätkä olleet väärässä Waters ja Lehti.

Kirjojen alussa on aika usein lainaus jostain, yleensä Shakespearen näytelmästä tai jostain runosta. On the Beachin alkulehdillä lainataan T.S. Eliotin runoa.

Koskaan ei kirjan aloittava lainaus ollut yhtä paikallaan kuin On the Beachissa. T.S. Eliotin "this is how the world ends, this is how the world ends, this is how the world ends, not with bang but with a whimper" nimittäin kuvaa täydellisesti sitä, mistä On the Beachissa on kyse.

On the Beach kertoo maailmasta, joka on Australiaa lukuun ottamatta niin radioaktiivinen, että ihmiset ja eläimet ovat kuolleet. Kiina ja Venäjä ovat aloittaneet "all-in"-henkisen ydinsodan, johon Eurooppa ja Jenkit myöhemmin liittyivät. Lopputuloksena on täystuho. Kaikki alkoi tietenkin väärinkäsityksestä Albaniassa.

Australialaiset tietävät, että loppu on tulossa. Osa ei suostu uskomaan että loppu tulee, suurin osa ei halua miettiä asiaa jatkuvasti. Australiaan on myös päätynyt viimeinen USA:n ydinsukellusvene ja kapteeninsa, joka hankkii tuliaisia USA:n itärannikolla odottavalle perheelleen.

Luen kirjoja lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Tämä kirja vei minut paikoin varsin kauniinsurullisiin maisemiin perheen nukkuessa ympärillä. Shute on onnistunut vangitsemaan teokseensa upeasti painostavasti lähestyvän kuoleman, haikeat viimeiset kuukaudet, ja lopullisen tussahduksen. Loppu on suorastaan raukea.

Loppuun ei sisälly väkivaltaa, raivoa tai räjähdyksiä. Lopuksi on jäljellä vain yksi ihminen, viimeisellä rannalla, heittämässä hyvästejä miehelle jota ei koskaan voinut saada.

Shute esittää ydintuhon vakuuttavasti, tieteellisesti uskottavasta scifi-kirjallisuudesta tutulla pieteetillä. Oikeasti On the Beach on kuitenkin romaani siitä, miten sattumanvaraista elämämme täällä on, ja miten vähän maailmankaikkeus - tai edes maapallo - välittää, jos meitä ei yhtäkkiä olekaan.

Nevil Shute ei ole kokenut ihmiskunnan kuolemaa, mutta en ole minäkään. Olin välillä jopa paniikissa siitä, miten lempeästi ihmiset suhtautuivat vääjäämättömään. Miten turhaa on raivo tai epätoivo.

Kirjaan on toki piilotettu myös toivoa - Seattlen läheltä kun kuuluu epäloogista radiosignaalia. Ydinsukellusvene Scorpionin on tietysti käytävä katsomassa mikä siellä tikittää. Mutta enpä nyt spoilaa enempää - eikä tässäkään hienossa kirjassa pääpaino ole juonenkäänteissä.

Suosittelen. Jokseenkin pysäyttävä lukukokemus.