Eilen parin viikon mittainen piinaava odotukseni päättyi, ja tämän levyn vihreä vinyyliversio saapui Virosta. Kyseessä oli ensimmäinen Discogs-tilaukseni, joka sujui muuten hyvin, mutta Viron posti on ilmeisesti todella hidas. Air Mail, vieläpä...

No, levy on tuttu lukioajoilta lähtien ja se löytyy myös Spotifystä, joten päätin kastaa sen nyt heti tuoreeltaan uuden version hankkimisen kunniaksi Levyhyllyn aarteet -sarjaan.

Anthems To the Welkin at Dusk kuuluu tähän arvostettuun kirjoitussarjaan siksi, että se on maailman paras black metal -albumi. Tämä ei ole mikään oma hienostunut erikoismielipiteeni, kyllä tämä taitaa olla ihan yleisestikin arvossa pidetyin BM-julkaisu. Joskin BM-yhteisö on vähän sellainen, että he puhuvat mielummin asioista joista eivät pidä kuin asioista joista pitävät.

Mutta Emperor.

Bändin moottoreina tässä uran vaiheessa olivat Ihsahn ja Samoth. Jälkimmäinen oli juuri nauttinut puolentoista vuoden vankeustuomion koska oli eräänkin Varg Vikernesin kanssa käynyt polttamassa kirkon.

Emperor ei kuitenkaan tyytynyt olemaan vain "aidoista" jätkistä koostuva vitun kovaa soittava ja vaarallinen bändi, vaan heillä oli tuohon aikaan valtavasti kunnianhimoa. Anthems... edustaa sinfonisen bläkkiksen koulukuntaa. Se alkaa Alsvartr (The Oath) -introlla, joka torvisynien johdattamana kuljettaa kuulijan kohti Ye Entrancemperium -biisin helvetillistä tulitusta.

Ihsahn ja Samoth ovat onnistuneet sävellyspuolella yhdistämään epätoivoisimman ja vimmaisimman tykityksen pinnan alla kulkeviin helvetin hienoihin melodioihin. Ihsahnin "laulusuoritukset" eivät ole mitään opaskirjasta harjoiteltua kirkunaa, vaan ihan oikeasti vitun pahassa paikassa viruvan miehen tilitystä. Vaikka temmollisesti käydään suvannoissa, paahde ei päästä otteestaan hetkeksikään. SAATANA! No pun intended.

Sanoitukset ovat toki sitä ihtiään - eivät geneerisintä "satan is here" -hölkkää, vaan satanismi-henkistä yli-ihmisyyttä ja mielen sairautta.

Ihsahn taisi myös tietää, että liian harva tulisi koskaan ymmärtämään tämän levyn hienouden: "Wasting visions on a world of blinded fools".

Levyn kuunteleminen alusta loppuun on suositeltavaa, sillä se etenee jollain tavalla loogisesti, varsinkin nyt kun pääsin kuuntelemaan sitä kahteen puoleen jaettuna. Mutta jos nyt lähdette Spotifystä jotain koplaamaan, niin Thus Spake the Nightspirit, The Acclamation of Bonds ja With Strength I Burn ovat parhaat biisit.

Aina kun tämän levyn kuuntelee läpi tulee hämmästeltyä tuota intensiteettiä ja tunnetta joka tähän on saatu tallennettua. Ja SILTI se on monitahoinen ja melodinen kuin parhainkin moderni orkesteriteos. Ihmeellisiä aikoja elettiin Norjassa 1990-luvun alusta lähelle loppua.

Minulle selvisi vasta näistä kansiteksteistä, että Ye Entrancemperiumin introssa on käytetty Euronymousilta jäänyttä riffiä. Hienoa.

Kuunnelkaa jos uskallatte. Varautukaa siihen, että se kuluttaa henkisesti.

Jos tämä kirjoitus olisi elokuva, se alkaisi kohtauksella, jossa bussin valo halkoo sankkaa sumua (miettikää Mulholland Drive, mutta sateella ja Pitäjänmäessä). Tie lipuisi keskiviiva kerrallaan ohitse, ja voiceover-ääni (mieluiten rauhallinen, vanhempi mies) kertoisi, mistä on kyse.

Ilmassa oli pahoja merkkejä. Ensinnäkin edellisyönä kelloja oli siirretty tunti taaksepäin, joten pimeä oli saapunut liian aikaisin. Toiseksi olen aina ollut taipuvainen melodraamaan ja mässäillyt kaipuulla. Kun tulin nuorena kesäleiriltä, olin pari päivää aivan järkyttävässä post-leiri-stressissä. Teki mieli kuunnella surullista musiikkia ja ikävöidä ihmisiä, joihin en kuitenkaan ollut muodostanut edes kovin vahvaa sidettä.

Samoin kun muutama vuosi sitten sain kunnian osallistua YleX:n festariradion tekoon Provinssissa, olin muutaman päivän melodraama-darrassa. Sekä tietysti myös alkoholista johtuvassa darrassa.

Bussi oli matkalla kohti Helsingin Jäähallia, jossa 10 vuotta toiminut PMMP soittaisi TOISTAISEKSI viimeisen keikkansa.  Olin toisaalta innoissani, mutta toisaalta olin vältellyt tilannetta, sillä PMMP:n levyillä ja keikoilla on aina ollut omituisen vahva tunnevaikutus minuun. Joskus jopa niin, etten ole uskaltanut kuunnella Veden varaan -levyä sen laadusta huolimatta, koska se vetää mielen niin kaihoisaksi.

Hetkinen, lopetetaan nyt tämä elokuvakohtaus. Tämä kirjoitus EI ole elokuva, vaan tunnepitoinen kirjoitus siitä, mitä ajattelin PMMP:n toistaiseksi viimeisen keikan aikana. Ja edelleen, minulle on ihan se ja sama palaavatko he takaisin ja milloin, tätä paskamyrskyä olen käsitellyt jo aiemmin täällä. Tärkeintä on, että oli rakennettu huikea lopetus, draaman kaari.

PMMP:n keikoilla on ollut minuun hieman samanlainen vaikutus kuin joillain heidän levyillään. Tahtomattaan niihin tempautuu liian syvälle mukaan, ja bändin poistuttua lavalta fiilis on omituisen kaihoisa. Ihan kuin kesäleiri olisi loppunut.

Ja nyt oli loppumassa oikein helvetin pitkä kesäleiri, jonka aikana on solmittu aivan jumalattoman syviä ihmissuhteita. Ehkä minua satakuntalaisen tunnevammaisen mieleni sopukoissa pelottikin nähdä kun JOKU MUU on vastaavan tunnetilan vietävänä. Siis Paula, Mira, Juho, Heikki ja Mikko.

Näissä tunnelmissa siis kohti hallia. ONNEKSI #nainen lähti mukaan, muuten tämä olisi voinut olla liian raskas reissu. PMMP:n keikalle on hyvä ottaa mukaan joku, jonka kädestä voi pitää, ja jota voi vähän pussailla.



Kuten arvata saattaa, Jäähallin spesiaaleja olosuhteita silmälläpitäen bändi ja tuotantotiimi olivat nähdneet valtavasti vaivaa, jotta viimeisistä keikoista saataisiin yleisölle juuri niin ikimuistoiset kuin kaikki toivoivat. Valotelineistä (joilla on varmasti joku muukin, roudaritekninen nimi) muodostettu PMMP-logo tallennettiin tuhansiin kännykkäkameroihin ja sitä kautta some-kanaville. Paula ja Mira ammuskelivat milloin savupyssyllä, milloin konfettipyssyllä, milloin videokameralla. Valot olivat huikeat. Pommi-Marko (vai mikä se oli) pisti parastaan.

Pääosassa - ladies and henkselmen - oli kuitenkin musiikki. PMMP:n musiikki, jota on 10 vuoden aikana syntynyt helvetin paljon hyvälaatuista.

Aluksi mietin miten bändi osaa ottaa Jäähallin lavan haltuunsa. Festarilavat ovat toki vielä isompia, mutta miten Nordenskiöldinkadun PYHÄTTÖ taipuisi soundien alla? Ei pelkoa. PMMP:stä on muodostunut jo ajat sitten yksi Suomen parhaista livebändeistä, ja kunniakas grande finale hoidettiin sellaisella teholla, että en voinut kuin ällistellä.

Perusmiehityksen lisäksi mukana oli Rubikin ja Pariisin Kevään Artturi Taira, sekä osassa biisejä viehättävät viulusiskokset, Lauluyhtye Viisi sekä kolmimiehinen torvisektio. Esimerkiksi Heliumpallon livesovitus oli niin järkyttävänhelvetinperkeleen upea, että teki mieli varmistaa, että kaikki yleisössä varmasti tajusivat todistavansa NEROUTTA ja musiikin JUHLAA!

Samoin Matkalaulu-levyltä tuttu DOOMIHTAVA versio Kovemmistä käsistä. Kovemmat kädet. KOVIMMAT kädet! Aivan järkyttävän hienoa kamaa.  Tai sitten Kiitos, joka on minulle tärkein PMMP-biisi: Aluksi vanha tuttu versio, lopussa Matkalaulu-versioksi muuttuminen ja ASAN (eli Suomen parhaan räppärin) vierailu lavalla. Kiitos-biisissä silmät kostui. Tärkeä biisi.

Kronologinen eteneminen tarkoitti, että loppua kohti meno myös hieman synkkeni. Mikä on tietysti tarkoituksenmukaista. Olihan tämä viimeinen keikka. Kaksi ja puoli tuntia Jäähallissa ei ole silti koskaan tuntunut noin nopealta. Oo siellä jossain mun oli jälleen hieno, Merimiehen vaimo myös.

No vittu, voisin luetella ne kaikki biisit!

Entäs sitten se lopetus? Jos melodramaattisuuteen taipuvainen MINÄ olisin saanut päättää miten lähdetään, olisin tietysti tuikannut Matkalaulun viimeiseksi. Olisin tehnyt siitä oikein yhteislauluversion, ja lopussa halitaan. Ja itketään.

Matkalaulu tuli ekan encoren toiseksi viimeisenä biisinä. Ihan normi bileversio. Mira ja Paula jo aika kyynelherkkinä. Mutta ONNEKSI heillä on enemmän tyylitajua kuin minulla. Ja he tietävät mistä PMMP on tehty. Ei PELKÄSTÄÄN siitä, että suomalainen liikuttuu, vaan RÄMINÄSTÄ.

Siksi perään lätkäisiin Kohkausrock, varmasti raskaimpana koskaan kuulemanani versiona.

Sitten verhoihin. Yleisö HUUTAA.

Takaisin. Perjantaina julkaistu lähtösingle Valloittamaton. Hyvä biisi, muuten. Vielä ei olla valmiita lopettamaan.

Minkä viestin PMMP jättää viimeisenä soimaan? Tietysti Tytöt. Hymyilytti. Ei täältä lähdetä itkeskellen. Täältä lähdetään muistuttaen siitä, että PMMP on tuonut NAISET suomirockin etualalle. He eivät ole NAISrockareita tai NAISartisteja, vaan artisteja. Vierailijoina Jenni Vartiainen, Mariska ja Jori Sjöroos - joka tosin on mies.

Kumarrukset. Syvät kumarrukset. Pala kurkussa. Kiitos!

Melodramaattisuuteen taipuvaisen tyypin on tässä vaiheessa parempi lähteä kiiruhtamaan kohti narikkaa ja yöbussia. En edes uskalla miettiä miltä lavan takana tuntuu. Koska ne eivät ole minun bileeni.

Kenelläkään ei oikeasti ole mottoa. Sellainen keksitään vain, jos naistenlehdet tai joku muu media sellaista kysyy. Tai jos sitä tiedustellaan slämärissä.

Minulla kuitenkin on motto. En tosin ajatellut sitä ensin sellaisena, mutta viime aikoina olen havahtunut useinkin miettimään tuota lausetta. It's just a ride. Sen on sanonut maailman paras stand up -koomikko Bill Hicks viimeiseksi jääneessä spesiaalissaan Revelations.

Olen tatuoinut käteeni tuon lauseen. Enkä siltikään miettinyt sitä mottona. Mutta motto se on.

Selitän tarkemmin. Tai ehkä on hyvä aloittaa siitä, että kopioin Hicksin Revelations-show'n lopun tähän. Hän vetää homman aika hipiksi, mutta ajatus tulee kuitenkin selvästi ilmi.

The world is like a ride at an amusement park, and when you choose to go on it, you think it's real, because that's how powerful our minds are. And the ride goes up and down and round and round and it has thrills and chills and it's very brightly colored and it's very loud. And it's fun, for a while.

Some people have been on the ride for a long time, and they begin to question: 'Is this real? Or is this just a ride?' And other people have remembered, and they come back to us and they say 'Hey! Don't worry, don't be afraid -- ever -- because... this is just a ride.' And we kill those people.

'Shut him up! We have a lot invested in this ride! Shut him up! Look at my furrows of worry; look at my big bank account, and my family. This has to be real.' It's just a ride. But we always kill those good guys who try and tell us that -- ever notice that? -- and we let the demons run amok.

But it doesn't matter, because... it's just a ride, and we can change it any time we want. It's only a choice. No effort. No worry. No job. No savings and money. Just a choice, right now, between fear and love. The eyes of fear want you to put bigger locks on your door, buy bigger guns, close yourself off. The eyes of love, instead, see all of us as one.

Here's what we can do to change the world, right now, into a better ride. Take all that money we spend on weapons and defense each year and, instead, spend it feeding, clothing and educating the poor of the world, which it would do many times over -- not one human being excluded -- and we can explore space together, both inner and outer, forever. In peace.

Eli siis: Elämä on kuin vuoristorata-ajelu. Se tuntuu vakavalta ja vaaralliselta, mutta ei sitä kannattaa ottaa niin vakavasti, it's just a ride. Ne, jotka ovat tosissaan ajelussa mukana eivät halua, että kukaan suhtautuu ajeluun kevyesti. We have a lot of money invested in this ride.

Tämä asia tuli mieleen kun ihmiset suuttuivat Sini Saarelalle siitä, että hän lähti Venäjälle vastustamaan mielestään tapahtuvaa vääryyttä. "Et saatana mene! Sinun kuuluu käydä töissä, liikuttua Vain elämäästä! Tämä on tärkeätä koska me uskomme sen olevan tärkeätä!"

Tai kun se pilvenpolttajahippi kehuskeli sossutuloillaan. No joo, olen sitä mieltä että systeemi ei saisi mahdollistaa laiskuuden, päihteiden ja mielenterveysongelmien avittamaa luisua ulos yhteiskunnasta, mutta aika pelottavan vahvaa huolestumista olin havaitsevinani ihmisissä. It's just a ride, oli tämä hippi tajunnut.

Tämän moton mukaan yritän itsekin elää elämäni. En siis löysäillen tai yhteiskunnasta syrjäytyen, vaan niin, etten ota elämää liian vakavasti. Yritän nauttia siitä, sen sijaan että huolehtisin liikaa siitä, että kaikki ovat yhtä vakavissaan uriensa, asuntolainojensa ja Instagram-annoskuviensa kanssa. Minulla on asuntolainaa, mutta en silti käytä energiaa sen uskotteluun että se olisi kuolemanvakava asia, joka määrittää minua. It's just a ride!

Huomenna menen katsomaan PMMP:n viimeistä keikkaa. Ehkä se ajoi minut filosofiseksi. Odotan sitä hirveästi. Kuuntelin tänään muutaman viikon tauon jälkeen Haloo Helsingin Maailma on tehty meitä varten -levyä. Se on erittäin vahvoilla vuoden kotimaista levyä päättäessäni.

Koska minulla on motto, odotan että Arto Nyberg tai naistenlehti tekisi minusta jutun jossa sitä kysyttäisiin. It's just a ride. Tulen usein hyvälle tuulelle kun vilkaisen tatuointiani.

---

Minä olen lukenut Malcolm Gladwellin kaikki kirjat. Siis nyt, kun olen lukenut tämän uusimmankin. Olen myös lukenut hänen juttujaan New Yorkerista.

Varsinkin Outliers ja Tipping Point ovat hienoja ja oivaltavia tietokirjoja. Gladwellin tyyli on raflaava, helppo ja hyvin rullaava. Silti kirjoissa on oikeasti paljon tietoa ja journalistiseen työhön perustuvaa oivallusta.

Vähän aikaa sitten Journalisti-lehti kertoi, että Gladwell sai 100 000 euroa luennostaan Jyväskylässä Nordic Business Forum -tapahtumassa. Hänen kirjojaan on myyty miljoonia kappaleita. Ei siis ihme, että hän on saanut osansa myös backlashista.

Tämän uusimman kirjan myötä luin Friendly Atheist -FB-ryhmästä kirjoituksen jossa puitiin Gladwellin kristillisen vakaumuksen vaikutusta hänen kirjoihinsa. Varmasti on olemassa oikein sivustojakin, joissa hänen huomioitaan puretaan.

Minä en halua lähteä backlashiin, sillä pidän Gladwellista edelleen paljon. Valitettavasti tämä uusi kirja ei vain ollut niin hyvä kuin edelliset.

Siinä missä Outliers pureutuu koko mitaltaan menestyksen salaisuuteen (Gladwell toi 10 000 tunnin säännön suuren yleisön tietoisuuteen, onnella ei olekaan merkitystä), tai Tipping Point siihen "tipping pointtiin", David ja Goliath ei oikein onnistu mielestäni sitomaan teemaansa yhteen.

Daavidin ja Goljatin tarina käydään läpi aluksi, ja sen jälkeen esimerkkejä, joista jotkut sopivat otsikkoon hyvin, ja jotkut vähemmän hyvin. Esimerkiksi aasinsilta hugenottien juutalaisten pelastamisen ja Daavidin ja Goljatin välillä on aika hutera.

No, kuten aina, Gladwellin kokoamat tarinat OVAT mielenkiintoisia, ja "three strike rule":n läpikäynti hyödyllistä yleistietoa. Mukana on myös paljon muuta historiaa, joka kiinnostaa.

Mutta ei tämä ole niin hyvä kuin edelliset. Ei tässä minusta silti mitään kristillistä maailmankuvaa tuputeta, tutkani sellaiseen on nimittäin aika tarkka.

Jos olet gladwellisti, sinä luet tämän, jos et, ei kannata aloittaa tästä kirjasta, vaan vaikkapa Tipping Pointista.

Matter-of-factly-henkiset otsikot toimivat blogeissa parhaiten.

Minulla odottaa muistiinpanoissa pari pitkää ja vakavaa postausaihetta. Tämän varsin pitkän ja tapahtumarikkaan päivän päätteeksi en halua niihin tarttua, joten haluan kertoa teille uusista juoksukengistä joista innostuin.

Minä en ole KOKEILLUT näitä kenkiä, mutta kampaajani Mirva (jolla muuten on Helsingin mukavatunnelmaisin ja paras kampaamo, suosittelen) kertoi näiden kenkien toimivan hänelle loistavasti, ja että monet triathlonistit suosivat näitä myös. Mirva on siis myös triathlonisti. Mutta se hänestä.

Kengät, joista puhun, ovat nimeltään On Cloudrunner. ON on niitä valmistavan sveitsiläisen firman nimi, ja Cloudrunner taas malli.

Olen saarnannut Born To Run -henkistä tuetonta kenkäfilosofiaani monessakin postauksessa, ja edelleenkin siis juoksen suurin piirtein joka toisen lenkin Niken Free Runeilla ja joka toisen Niken vähän enemmän pehmustetuilla mutta neutraalisti tuetuilla Pegasus 29:illä.

Nyt nuo molemmat kengät alkavat kuitenkin olla loppuunjuostuja, joten pitäisi hankkia uusia tilalle. Eräs maratoonari suositteli minulle Free Runien tilalle Skechersin On the Go -mallia, jotka aion hankkia.

Mirvan suosittelemat Cloudrunnerit ovat iskunvaimennetut, mutta niissä(kään) ei ole mitään älyttömiä pronaatio-nilkanvääntö-jalankääntö-säätöjä, vaan pelkästään loppuun asti ajateltu ja uudenlainen tapa vaimentaa askeleen iskuja.

On-firma jaottelee kenkänsä minuuttia/kilometri-nopeuden mukaan. Cloudrunnereita suositellaan pidemmille ja rauhallisemmille lenkeille - nopeampaan vauhtiin firma suosittelee jotain muuta. Kuten tiedetään, minä en ole huippunopea juoksija, mutta rakastan pitkiä rauhallisia lenkkejä, joten nämä vaikuttavat täydellisiltä.

Jahka saan rahat kokoon, menen hakemaan tällaiset kengät. Tai ainakin kokeilen miltä ne tuntuvat. Kampin 4 Runners taitaa olla oikea kauppa tähän. Onko kellään kokemuksia näistä?

AI NIIN. Juoksin tänään aamulla töihin. 10,7 kilometriä ja tasan tunti. Oli loistava fiilis tehdä töitä sen jälkeen, aivot olivat erittäin energiset ja tuntui että sain paljon aikaan. Aion ottaa tavaksi, onneksi työpaikka tarjoaa suihkumahdollisuuden.

Alla SELFIE jonka otin työpaikan hississä aamulenkin jälkeen. Naattikaa.

Jo seitsemänteen osaan on ehtinyt tämä hieno juttusarja, jossa alun perin piti esitellä harvinaisia ja/tai vähän tunnettuja levyjä. NOH, nyttemmin olen päättänyt, että musiikin back-katalogi tarvitsee myös kirjoituksia, joten tässä esiteltyjen levyjen ei tarvitse olla harvinaisia.

Vaan hyviä tai muuten tärkeitä.

Tänään on vuorossa Chris Rean On the Beach, joka oikeastaan kuuluisi tulla esitellyksi kesällä. Sen voi päätellä nimestä - totta kai - mutta harvassa levyssä nimi ja sisältö tukevat näin hienosti toisiaan. (No ehkä Roxetten Don't Bore Us, Get To the Chorus pääsee samaan).

Eli Chris Rea on siis tehnyt levyn, joka ilmentää täydellisesti sitä tunnetta, kun on ollut koko päivän rannalla, ja iho on kuivunut aavistuksen kutiavaksi auringosta ja meriveden suolasta. Chris Rean tapauksessa ollaan valkoisissa puuvillavaatteissa, ja lukuisten eilisiltojen kokaiinit tuntuvat limakalvoilla.

Auringon laskiessa maisema värjäytyy siedettävämmän väriseksi. Kun päästään eroon suoran auringonvalon värilämpötiloista, 80-luvulta tutuissa syvään uurretuissa stringiuikkareissa Miami Beach -pyyhkeen päällä pötköttävä kikkarapäinen kaunotar tilaa Chrisiltä Pina Coladan (en varmasti laita sitä kiehkuraa n:n päälle) ja maestro Rea tekee työtä käskettyä ja lompsii nautiskelevin liikkein rantabaariin, kokkelipussi taskussa kuumottaen.

Minä olen kuullut tästä levystä lähinnä AOR-fanaatikoilta (namely Rumban päätoimittaja Teemu "B-Ling" Fiilin). Ostin sen pari kuukautta sitten viidellä eurolla Black  & Whitestä. Olin kuullut aiemin vain nimibiisin. Sitten annoin levyn soljua sisääni.

A-puoli on aivan JÄRKYTTÄVÄN tanakkaa kamaa. En ole koskaan kokeillut kokaiinia, enkä ollut Miami Beachilla, mutta en ole varma onko Reakaan (joka on britti). No joo, KYLLÄ HÄN ON. En tiedä mikä on "Little Blonde Plaits", mutta biisissä on jotain, mistä M83 (ja lukuisat muut) ovat myöhemmin ottaneet mallia. Lucky Day on A-puolen pirtein tapaus, mutta kokonaisuutena se on raukeinta ja pinnaltaan virheettömintä musiikkia kenties koskaan.

B-puolen avaa 7:28 kellottava It's All Gone, joka on ehkä levyn hienoin sävellys, ja sisältää myös härskeimmät synasoundit. B-puolen toiseksi viimeinen biisi Light of Hope tuntuu samaan aikaan lohdulliselta ja lohduttomalta.

Ja sitten se aurinko laskee. Chris lähtee kohti tylsempiä maisemia, eikä koskaan enää tee yhtä tyylikästä kokonaisuutta.

Tämä oli ylidramatisoitu lopetus, sillä en ole juuri kuunnellut muita Rean kokonaisia albumeita. Mutta se Road To Hell -matsku on ainakin aika ankeata, kuten ylipäätään muukin hänen "rokimpi" materiaalinsa.

Mutta jos tähän törmäätte, poistakaa.

PS. Tuo kuva on ruma. Mutta otin sen Lumialla hämärässä.

Ensimmäinen stand up -arvio tässä blogissa koskaan! Tai onhan täällä stand upista kirjoitettu, mutta alan keikkoja olen käynyt katsomassa LIIAN VÄHÄN!

On hienoa huomata, että stand up -kulttuuri on Suomessa saturoitunut siihen pisteeseen, että yleisö huomaa, että on olemassa monenlaista stand uppia. En tässä halua arvottaa stand uppia, mutta itse olen aina pitänyt enemmän tyylistä, jossa jutellaan ajatuksia auki, vrt. vitsien kertominen.

Toki kaikki neljä Paukutusjengin koomikkoa kertovat myös vitsejä, mutta pääpaino on ajatusten jakamisessa. No okei, Teemu Vesterinen ei kerro vitsejä. Porukan kokeneimpana (näin oletan) hänen tyylinsä on jalostunut jo "ohi" vitsien kertomisesta. Ei se varmasti ole mikään stand upin ylin päämäärä, mutta Teemulle se sopii.

Juttelin ennen keikan alkua erään paikalle osuneen ystävän kanssa siitä, että Glorian aulassa oli viittä vaille kahdeksan hieno ja odottava tunnelma. Olimme yhtä mieltä siitä, että pitkään aikaan ei millään musiikkikeikalla ole tuntunut samalta. Ihmiset ovat kiinnostuneita stand upista! Stand upin ympärillä on kuhinaa!

Kuinka hienoa.

Paukutusjengiin kuuluvat Joni Koivuniemi, Jukka Lindström, Anders Helenius ja Teemu Vesterinen. Kenenkään täyspitkää keikkaa en ollut aiemmin nähnyt, ja kaikki olivat vilpittömästi helvetin hyviä. Ehkä Jukan osuus toimi itselleni parhaiten, vaikka Teemu Vesterinen olikin jotenkin selkeästi taitavin. Hienosti rakennettu setti. Joni Koivuniemen Vantaa-läpät osuivat myös, ja Anders Heleniuksen suomenruotsalaisuus-teema. Mistä muuten johtuu, että meillä on suhteessa paljon suomenruotsalaisia stand up -koomikoita? Johtuuko siitä, että heitä pilkataan niin paljon, että siitä on helppo ammentaa materiaalia?

Muutamilla näkemilläni suomalaisilla stand up -keikoilla on tullut myötähävettävä olo, mutta eilen siitä ei ollut tietoakaan. Glorian sali oli loppuunmyyty, ja koomikot nauttivat tilanteesta. Lisäksi yllätysvieraana nähty venäläistaustainen Nikolai oli loistava välinumero.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta sanon nyt: MENKÄÄ hyvät ihmiset katsomaan Paukutusjengiä (keikkapäivät ja -paikat täällä)! Stand upissa tapahtuu muutenkin, kun Sami Hedbergillä on keikka Hartwall Areenalla, menkää sinnekin!

Mutta ennen kaikkea: Tulkaa katsomaan bostonilaista Bill Burria tiistaina 10.12. Savoy-teatteriin, sitä keikkaa odotan TODELLA paljon.

Tänään katsoin stand up -päissäni Netflixistä Marc Maronin uuden spesiaalin Thinky Pain. Vahvaa näyttöä, ja luulen että jokainen eilen nähdyistä neljästä koomikosta pitää Maronia ainakin jonkinlaisena esikuvana. Tai sitten vaan hyvänä koomikkona.

The Hearing voisi nimensä perusteella olla tyylikäs ja tunnelmallinen folk-metallibändi, mutta nimen takaa PALJASTUU Ringa Manner, joka tunnetaan myös Pintandwefall-yhtyeen Cute Pintinä.

Minä pidin Pintandwefallista, paljonkin. Vaikkeivät he tuntuneet haluavan tehdä ehjää kokonaista levyä, vaan sortuivat aina hassuttelemaan, heillä oli kyky tehdä yksinkertaisista aineksista loistavia biisejä, jotka ennakkoluulottomasta suhtautumisesta johtuen oli sovitettu raikkaalla tavalla. Kuunnelkaa vaikka Hero Sounds jos ette usko.

The Hearingissa ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään samaa kuin Pintandwefallissa. Ja miksi olisikaan, olihan Ringa vain yksi neljästä hassun-mutta-nerokkaan bändin jäsenestä.

Dorianin kannesta katsoo vakava nuori nainen. Nyt ei lauleta supersankareista, vaan Dorian Graysta, joka on tietysti Oscar Wilden kirjan päähenkilö, turhamaisuuden kuningas. En muista kuin kaksi biisiä jossa viitataan Dorian Grayn muotokuva -romaaniin. Toinen on James Bluntin. Tämä sivuhuomautuksena.

Joka tapauksessa, Dorian-levy voisi olla kotoisin jostain muusta Pohjoismaasta. Suomesta ei ole - ennen tätä - kuultu samaan aikaan tuotannollisesti uskottavaa, mutta silti sydämeenkäyvää singersongwriterismia. Jossain vaiheessa tuntui, että Norjasta ja Ruotsista pukkasi vastaavia artisteja vuoroviikoin. Nyt meillä on asettaa viivalle The Hearing, ja hän kestää tämän vertailun oikein mainiosti.

The Hearing on enemmän tai vähemmän pariskuntalevy, sillä sen on tuottanut Ringan poiccis, I Was a Teenage Satan Worshipperistä tuttu Pasi Viitanen. Soundimaailma on vähäeleinen, ja sen verran harkiten luotu, että se tekee levystä hienolla tavalla mietityn kokonaisuuden. Tuotanto ei myöskään ole päälleliimatun oloista, vaan kaikki tuntuu kumpuavan The Hearingin - eli sen Ringan - lauluista.

Ringan lauluääni on persoonallinen. Sitä on joissain kohti ehkä kaiutettu vähän liikaa, ja joissain kohdin laulusuoritukset menevät aikamoiseksi kiekumiseksi, MUTTA se on kuitenkin minusta parasta tässä levyssä. Hänen äänessään on jotain kaunista ja läpitunkevaa. Jotain pistävää, jotain pehmeää.

Aluksi tuntuu, että levyllä ei ole kovin vahvoja melodioita, tai sitten ne on piilotettu kaiun alle. Ensimmäiset kuuntelut menevät levyn kutsuvaan maailmaan uponneena. Mutta sitten biisitkin alkavat erottua. Metro ja nimibiisi ovat suosikkejani, mutta Swallow, Sometimes ja Nothing Special ovat myös ehdottoman hienoja biisejä.

Hävettää sanoa tämä, mutta minä, alhaisissa ennakko-odotuksissani luulin että tämä levy tuntuisi vain näppärän konseptin esittelyltä. Mutta tämä on oikeasti hieno levy. Sielua repiväkin, paikoin. Ringa Manner saattoi olla hauska kun hänellä oli musta naamari ja liikanimi Cute Pint, mutta tällä levyllä hän livahtaa ihmisen ihon alle.

Suosittelen.

Koska kirjoitan juoksusta edelleen liian vähän, on pieni "RECAP" tarpeen.

Ensinnäkin aavistuksen penkin alle mennen maratonin jälkeen polvi vihoitteli, ja olin piinallisen pitkät kolme viikkoa juoksematta. Nyt on muutama varovainen ja tämänpäiväinen pidempi lenkki takana, ja pieni outo tunne oikeasa polvessa edelleen on, mutta kyllä sillä juoksemaan pystyy.

Mikä on tietysti PARASTA, koska syksy on minusta parasta juoksuaikaa. Sää on juuri sopiva, maisemat kauniita, ja juoksun antama ylimääräinen energia todellakin tarpeen.

Oheisesta kuvasta (en osaa poseerata selfieissä, promokuvissa tai missään muissakaan kuvissa, antakaa anteeksi) näkyy tämänpäiväinen varustus.

Vaatteita oli lopulta vähän liikaa. Jalassa on pitkät Niken juoksusukat ja Pegasus 28 -kengät. PITÄISI ostaa kompressiosukat, niitä on niin paljon kehuttu. Trikoot on sellaiset talvitrikoot, eli ohuella vuorella varustetut. Päällä merinovillainen paita (se lämmittää pakkasella, mutta on aika viileä tällä kelillä) ja vielä Pietarista ostettu Niken vähän paksumpi juoksutakki. Kädessä oleva mytty on Niken juoksuhanskat ja päässä vielä lahjaksi saatu Radio Rock -buff-huivi.

Olisin lopulta voinut lähteä kevyemmällä takilla missä on vähän windstopperia ja enemmän hengitysaukkoja. Mutta muuten tuo takki on kyllä todella toimiva.

Tällainen lenkki siitä sitten tuli.



Olisi muuten hienoa jos Movescountista voisi upottaa juoksun tiedot esimerkiksi blogiin niin ei tarvitsisi ottaa kuvankaappausta. Suunnon sykemittarista (M5) tykkään kyllä, mutta tuo nettipalvelu on vähän vaillinainen.

Tämä on taas sellainen kirja, että ihmettelen miksen ole kuullut siitä aiemmin. Tai korjataan: Olen minä KUULLUT, mutten ole sitä lukenut. Orson Scott Cardilta olen tainnut lukea vain Seitsemännen pojan seitsemäs poika -fantasiakirjan joskus lukiossa.

Jos tämä olisi löytynyt lukioaikana Huittisten kirjastosta suomennettuna, aivan varmasti olisin lukenut sen! Lukenut ja nauttinut, fanittanut ja huutanut!

Orson Scott Card kirjoitti tämän kirjan jo vuonna 1985. Ensimmäisen kerran tarina ilmestyi typistetyssä muodossa vuonna 1977. Tämän luin Wikipediasta.

Amazon luultavasti suositteli tätä kirjaa minulle siksi, että se on "uudelleenjulkaistu" digitaalisesti marraskuussa ensi-iltaan tulevan samannimisen elokuvan kunniaksi ja sen markkinointia edistämään. Mutta hyvä että suositteli.

Ender's Game sijoittu Maan tulevaisuuteen ja kertoo Ender Wiggin -nimisestä pojasta, josta povataan ihmisrodun pelastajaa - maailman kaikkien aikojen parasta sotapäällikköä. Enderiä ja hänen siskoa ja veljeään on seurattu syntymästä asti, ja vihdoin kuusivuotiaana Ender lähtee pahamaineiseen Battle Schooliin opiskelemaan.

Battle School -jaksossa kirja on valtavan imevä. Enderin taistelussa pahaa vastaan (oli se sitten koulukaveri tai opettaja) on jotain samaa kuin Harry Potterissa. Suljettu kouluympäristö luo toimivan miljöön. Oikeastaan tässä kohtaa ajattelin, että hitto miten paljon nautin tästä kirjasta, mitenköhän vanhoille ihmisille tämä on tarkoitettu.

Mutta toisaalta Card on kirjoittanut tarinaan sisään paljon muutakin - varsinkin kun edetään kirjan loppua kohden.

Tässä näyte:

In the moment when I truly understand my enemy, understand him well enough to defeat him, then in that very moment I also love him. I think it’s impossible to really understand somebody, what they want, what they believe, and not love them the way they love themselves. And then, in that very moment when I love them—’ ‘You beat them.’ For a moment she was not afraid of his understanding.

Nuortenkirjamaisesta henkilögalleriasta ja tarinan perusrungosta huolimatta uskallan suositella tätä kirjaa. Esimerkiksi Enderin veljen Peterin ja siskon Valentinen sivutarinassa on hienoa tulevaisuuteen näkemistä. Nämä yli-inhimillisen älykkäät lapset kirjoittavat "verkkoihin" kahden keksityn poliittisen identiteetin nimissä populistisia kirjoituksia, ja ihmiset nousevat raivokkaasti ölisemään heidän ksenofobisten kirjoitustensa puolesta. Tai oikeastaan toisen kirjoitukset edustavat suvaitsevaista vastanäkemystä.

Persujen blogit, anyone? Teekutsuliikkeen nettiprovot? Vuonna 1985 kirjoitettu!

Myös Enderin luppoaikoina pelaama videopeli on hieno sivujuonne ja tarjoaa ajateltavaa, ja liittyy se kirjan tarinaankin. En viitsi kirjoittaa siitä enempää, ettei juoni mene pilalle.

Oikeastaan kokonaan toinen keskustelu on, onko nuortenkirjoista luvallista nauttia aikuisena? No tietysti on, vaikka tämän kirjan kohdalla monet nyanssit menevät varmasti nuorilta ohi. Ainakin minulta olisi lukion ekalla mennyt. Tai yläasteella. Harry Potteritkin luin ihan aikuisiällä. Loppua kohden se sarja lässähti aika pahasti, mutta ekoissa neljässä kirjassa oli huima imu!

Jos sci-fi, hyvä tarina ja aavistuksen älykäs viihde kiinnostavat, suosittelen Ender's Gamea. Lue se nyt AINAKIN siitä syystä, että leffan tullessa voit mumista:

Olet ystävien seurassa, kuten NRJ:n kanavalupaus kuuluu. Sitä olin tänään, kun matkustin heti aamusta Itä-Helsingin helmeen, Kontulaan, ostamaan vinyylilevyjä.

Kontu Krouvin terassilla paikalliset alkoholistit olivat jo saapuneet särpimään hanatuotteita. Minä en kuitenkaan halunnut alkoholia, vaan päästä sisälle läheiseen yksityisasuntoon, jossa paikallinen mies myy 2000 vinyylin kokoelmaansa.

Siinä oli jotain hyvin yhdistävää, vaikka en mikään himokeräilijä olekaan. Ensinnäkin 2000 metallivinyylin näkeminen samassa paikassa oli vaikuttavaa. Kokoelman arvoa en osaa mitenkään arvioida, mutta esimerkiksi Metallicalta oli monia harvinaisuuksia (ainakin Garage Days -ep:n ja Metal Up Your Assin taisin nähdä, ja joitain joita en edes tunnistanut), ja varmasti paljon muitakin kalleuksia.

Paikalla oli tietysti miehiä. Miehiä, jotka hamuavat jo cd:nä omistamiaan äänitteitä.

Vittu, Paradise Lostin Draconian Times oli nimmareilla vinyyliversiona! Maksoi liikaa liian, äärimmäisen ja naurettavan pieneen budjettiini nähden. Panteran Projects in the Jungle! Eli siis Pantera pre-hyvät levyt. Fear Factoryn Demanufacture... teini-ikäni soundtrack.


No joo, tässä kirjoituksessa on kuitenkin se pointti, että levyjä ostavien, myyvien ja keräävien ihmisten kohtaamisessa on jotain hienoa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Olisin voinut jahkailla siellä tunteja, mutta käytin pikku-buduni lopulta kolmeen klassikkoon, jotka ovat Toolin Undertow, Deep Purplen Machine Head ja Led Zeppelinin III.

Tiedoksenne muuten, että myyjän yhteystiedot saa minulta, jos levyjen ostaminen myöhemminkin kiinnostaa. Sinne jäi kyllä vielä ihan reilusti levyjä...

Keksin tänään musakaskumestari Rikalan FB-lankaan oivan lisän: Kuka on Suomen paras terassitrubaduuri? Juha Patio!

Iskelmä-sana on ollut melkoisessa myllerryksessä jo pitkään. Mikä on iskelmää? Mikä ei ole iskelmää? Kukaan ei ole oikein halunnut myöntää tekevänsä iskelmää, vaan tekevätkö sitä kaikki?

Minulla on jonkin sortin iskelmäallergia. En pelkää sitä sanaa, mutta muotokieli lyö vastaan. Kliseiset sanoitukset, turvalliset sovitukset, liioitellun siirappinen fraseeraus ja yleinen kornius – kyllä te tiedätte.

Juha Tapion monista biiseistä olen pitänyt, en kumminkaan pysty vastustamaan tunteisiin vetoavia lauluja (vilpittömiä sellaisia), tulivat ne sitten tanssilavalta tai ruotsalaisen teinin läppäriltä. Kuitenkin hänen tuotantonsa yleisesti olen leimannut melko iskelmälliseksi. Enkä ole siis kovin tarkkaan kuunnellut hänen kokonaisia levyjään, vaan diggaillut singlejä.

Lapislatsulia on siis ensimmäinen TAPSU-levy, jonka kuuntelin kokonaan. Ja onneksi kuuntelin!

Juha Tapio vaikuttaa mielenkiintoiselta ihmiseltä. Tänään näin, kun hän soitti neljä biisiä kitaralla säestäen työpaikkani aulassa. Yleisönä oli kauneusmessuille matkalla olevia mediatoimistojen naistyöntekijöitä. En voinut mitään, Juhan esitys kosketti – vaikka olin työpaikalla ventovieraiden mediatoimistotyöntekijöiden kanssa. Toistan itseäni miljoonatta kertaa kun sanon, että Juha Tapion laulaessa tunne välittyy.

Nyt spekuloin. Minulle tulee Juha Tapiota katsellessa ja hänen laulujaan kuunnellessa sellainen olo, että hän kokee sisällään jonkinlaista maailmantuskaa. Toisaalta hän on valtavan tyyni (johtuu ilmeisesti tunnustuksellisesta kristinuskosta), mutta toisaalta minusta tuntuu, että hän taltuttaa sisäisiä demonejaan kauniisiin lauluihin. Puristaa vahvan tunteen ulos.

En tiedä mistä tällainen mielikuva on tullut. Ehkä hänen karuista kasvoistaan. Ehkä siitä, että hän haluaa auttaa hädänalaisia. No, en näköjään osaa perustella tätä, mutta tunne luo joka tapauksessa mielenkiintoisen jännitteen siihen arkipäiväiseen herkkyyteen ja tarkkanäköisyyteen, jota Juha Tapion säveltaide edustaa.

Lapislatsulia on sellaista musiikkia, josta iskelmä-genre pitäisi tuntea. Näin koko genrellä ei olisi mitään uskottavuusongelmia. Tapiolla on taustallaan hieno bändi, joka ei briljeeraa tai soita näytöstyyliin, vaan palvelee artistin kappaleita.

Nimibiisillä yhtye kuulostaa jopa upealta ruotsalaisyhtye Fatboylta, kun taas Meillä on aikaa alkaa aivan kuin Yö-yhtyeen biisi joskus 90-luvun alussa kun tykkäsin heistä hetken. Mutta siinä missä Yön biisi muuttuu hyvin pian sellaiseksi rekkamiehen lihapiirakkamössöripuliksi, Meillä on aikaa onnistuu siinä missä Lapislatsulia-levy muutenkin: Banaalista arkielämästä voi laulaa kauniisti ja vilpittömästi, ilman että se tuntuu kurjuuden maksimoinnilta.

Vaikka kaikissa muissa tapauksessa inhoan Arttu Wiskarin ja Jonne Aaronin tutuksi tekemää vetistelevää Citymarket-iskelmää, Lapislatsulialla melko samankaltaiset aiheet: Kahden suomalaisen aikuisen ihmisen liitto VOI olla muutakin kuin "TAPPAVAN HILJAINEN RIVARINPÄTKÄ" tai "TAIVAS ITKEE HUUTOITKUA" (copyright: Anna Perho). Se voi olla Toistemme pelastajaksi, Meidän talomme tai Kanssasi sun. Se voi olla ska:htava Aito rakkaus.

Tai sitten biisi, jolla Juha Tapio teki itsestään hetkeksi pop-artistin. Suomessa ei ole kovinkaan montaa onnistunutta miehen tekemää pop-biisiä (joka siis on VAIN poppia, ei rockkia, poprockia, räppiä tms), mutta TSNEH on yksi niistä. Juha Tapio ei aluksi kehdannut ottaa biisiä mukaan, mutta ilmeisesti a&r Pekka Ruuska sai hänet suostumaan. Ja hyvä niin. PERUSainekset: Tyttö ja poika puistonpenkillä, ei uskalla puhua, ja sitten tykkään susta. Toimii. Suomeksi laulettuna sitä ei vain ole tottunut kuulemaan.

Olenpas kirjoittanut pitkään. Lapislatsulia on siis loistava levy. Välillä se tuntuu liian iskelmältä, iskelmäallergia iskee päälle. Mutta kokonaisuutena nautin siitä. Herkistyn. Kuuntelen kun sisältä piinattu herkkä mies laulaa huolella tehtyjä laulujaan. Rakkaudella tehtyjä. Kuinka paljon sellaista musiikkia loppujen lopuksi julkaistaan? VITUT siitä jos siellä on joku Jeesus-pohjavire tai iskelmän tehokeinoja: Se on hienoa musiikkia, ja pidän siitä paljon.

Minulle Pearl Jamin tarina alkoi uudestaan vuonna 2009, kun bändi julkaisi yhdeksännen levynsä Backspacer. Albumi on itsevarman, tyylillä vanhentuneen yhtyeen rentoutnut näyte laulunkirjoitus- ja soittotaidosta. Minulle se on bändin kolmanneksi tai neljänneksi paras albumi.

Siksi Lightning Bolt on kutkutellut etukäteen.

Tällä levyllä Pearl Jam jatkaa melko lailla siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Heidän ei tarvitse enää todistella mitään, heillä ei ole mitään valtavaa tarvetta keksiä jotain musiikillisen suuntansa muuttavaa uutta, MUTTA heillä on edelleen kyky kirjoittaa hienoja lauluja ja lisäksi iän mukanaan tuoma rentous.

Jotkut bändit vanhenevat väkinäisesti, mutta eivät nämä seattleaatit. Oikeastaan koko vanhenemisen myytti rockissa vaatisi pidemmän kirjoituksen, mutta joka tapauksessa Pearl Jam kuulostaa kymmenennellä levyllään vielä rentoutuneemmalta kuin Backspacerilla. He eivät tee uusia studiolevyjä päästäkseen soittamaan vanhoja hittejään maailmankiertueelle. He tekevät levyjä, koska niitä löytyy heidän sisältään, ja ne tulevat ulos vaivattomamman oloisesti kuin koskaan - jos kahta uusinta PJ-levyä vertaa vaikka 1990-luvun loppuvuosina ja 2000-luvun alkupuolella julkaistuihin.

Ja millaisia levyjä! Sinkkuna julkaistu Sirens on bändin uran kauneimpia balladeja, vaikka niitä on ennestäänkin järjettömän paljon. Backspacerin aikaan hoin tuota hyvällä tavalla ikääntymistä, ja näköjään tämän levyn arviointi kulkee samoissa merkeissä. Sirensillä soi elämänkokemus ja Vedderin ääni niin kauniisti, että varsinkin sanoja lukiessa meinaa pikkaisen itkettää.

Oh,  it’s a fragile thing, this life we lead, if I think too much, I can’t get over

When by the graces, by which we live our lives with death over our shoulders

Want you to know, that should I go, I always loved you, held you high above too

I studied your face, the fear goes away.

Oih. Ja voih.  Ja vielä koskettava kitarasoolo. Minä en todellakaan pidä kitarasooloista, yleensä, mutta tässä biisissä SKEBA laulelee tunnetta.

Onnistumisen kulmakivet ovat siis: Rentous, johon liittyy tuo pakottamattomuus, jumalattoman irtonainen soitto ja bändin ikä. Laulunkirjoitustaito, joka on ei enää grunge (tietenkään), vaan kaihoisa ja verevä rock. Tunteen välittäminen, eli vanha mantrani. Tämä levy tekee kestonsa varrella hemmetin iloiseksi ja usein pikkaisen surulliseksi ja haikeaksi.

Lightning Boltilla ei ole samanlaista yllätysmomenttia kuin Backspacerilla, jota ennen olin heittänyt toivoni uusien PJ-levyjen loistavuuden. Siitä huolimatta tämä ensimmäisten kuuden-seitsemän kuuntelun jälkeen tuntuu jopa paremmalta kuin Backspacer.

Ehkä bändi soittaa vähän isommalla paletilla kuin ennen. Olisiko nimibiisissä jopa vähän E Street Bandin meininkiä? Loppua kohden rullataan Amerikan takamaita maalaavia JÄTTILÄISkokoisia biisejä, kuten Swallowed Whole, Sleeping By Myself ja Yellow Moon. Ihan viimeisenä vielä herkkä Future Days. KLASSINEN rakenne siinäkin mielessä, että keskivaiheilla Infalliblen ja Pendulumin kohdalla käy hetkeksi mielessä, että kestääkö tämä sittenkään.

Sitten se ratkeaa. Eddie Vedder on sitäpaitsi maailman coolein ihminen.

Mietin koko ajan miten uskallan lopettaa tämän arvion. Ehkä näissä lauluissa on tärkeintä se tunteen välittäminen. Tai en minä tiedä! Jotenkin tässä on sellaista 70-lukulaisen ison rock-levyn menoa. Parhaamme tehtiin, soitettiin VITUSTI, ei kommervenkkejä.

Kymmenes levy, ja edelleen se soundi jalostuu. Tulisivat nyt Suomeen keikalle vihdoin.

Tämä on omistettu nimimerkille IDDQD (kaikki tietää et se on Doom 2:n huijauskoodi...): PAKKO varmaan hankkia tämä vinyylinä, nyt olen kuunnellut iTunesin ennakkokuunteluna!

Tripodien aika oli mahtava tv-sarja pienenä, #muuten. Tuli mieleen tuosta otsikon muotoilusta "blogien aikaan".

Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee ajatuksiani musiikkikirjoittamisesta vuonna 2013. Olen sivunnut aihetta aiemmin kirjoituksissani Ei enää artistihaastatteluja ja Ei tähtiä levyarvioihin.

Tavallaan ajankohtaiseksi - tai ainakin ajatuksiini - aihe nousi kahden erillisen tapauksen ansiosta. Ensin luin PMMP:n Facebook-sivuilta, miten kirjoittamaani Matkalaulu-arviota arvosteltiin siitä, ettei se kiinnitä huomiota musiikin, musiikkitekniikan, musiikin teorian ja tuotannon kuvailuun (Kiitos muuten linkkauksesta, arviota on luettu IHA SIKANA!).

Ei ole mitenkään sattumaa, ettei blogiarvioissani kiinnitetä tuollaisiin asioihin huomiota. Palaute ei sinänsä ollut mitenkään pahansuopa, enkä halua tuomita kritiikin esittäjää - ainoastaan sen sisällön.

Eri kulmasta aihe tuli mieleeni, kun luin metallimusiikin monitoimimies Teemu Suomisen blogista kirjoituksen The Shiningin levystä V: Halmstad. Tuo blogi on muutenkin ns. vahvaa lunastusta, sillä masennuksesta kärsivän ja vuoden verran juomatta olleen alkoholistin kirjoituksissa on todella jämäkästi asiaa. Suosittelen.

Joka tapauksessa Teemu onnistui tekemään juuri sellaisen musiikkikirjoituksen, joka on mielestäni musiikkikirjoittamisen tulevaisuutta. Spotifyn ja YouTuben ansiosta kaikilla on mahdollisuus kuulla levyä itse, joten Hesarin, NYTin ja monien muiden lehtien arviosta tuttu sisällön analysointi ja viitekehykseen asettaminen on jokseenkin toissijaista. Kiinnostavampaa on lukijalle tutun hahmon ja persoonan fiilis musiikista. Mikä tahansa aito tunne, joka musiikista syntyy.

Totta kai tähän päälle tarvitaan laajaa tietoa, että musiikin osaa asettaa suurin piirtein jonnekin, enkä väitä ettei tätä tehdä missään lehdessä koskaan, mutta tuollainen henkilökohtainen ote on minun mielestäni luontevin ja paras tapa kirjoittaa musiikista, joka jo lähtökohtaisesti on erittäin subjektiivinen kokemus.

Suomisen kirjoituksen ansiosta olen ryhtynyt metsästämään Halmstad-vinyyliä, ja levyä on tullut muutenkin kuunneltua parin vuoden tauon jälkeen paljon. Kyseessä on järkyttävän hieno ja tunteeltaan VÄKIvahva levy masentuneen ruotsalaisneron päänsisäisestä helvetistä, ja olen oikeastaan kiitollinen etten osaa ruotsia tämän paremmin - sanoituspuoli voisi käydä päälle.

En minä väitä että musakirjoittaminen olisi jotenkin kriisissä, tai ettei sitä tarvittaisi. Mutta itse olen siirtynyt kuluttamaan ja tuottamaan enemmän hypersubjektiivista blogifiilistelyä, analyyttisemman ja journalistisemman musasisällön sijasta.

Ei levyistä kannata yrittää kirjoittaa liian analyyttisesti. Mielipide musiikista kun muuttuu, ja on aika-, paikka- ja tunnetilariippuvainen. TOKI harjaantunut musiikkiautisti (c'est moi) kuulee heti onko joku biisi MILLÄÄN tavalla hyvä omaan korvaan, mutta esimerkiksi Nationalin Trouble Will Find Me -levy kolahti tänään yllättäen VIELÄ paljon kovemmin kuin kertaakaan ennen tätä. Tavallaan siis siitä aiemmin kirjoittamani arvio ei enää pidä paikkaansa.

Täällä alkuperäinen arvio, jonka tein kesäkuussa. Nyt minulla on levy vinyylimuodossa, ja syksy on saapunut. Ja kuinka ollakaan, aika vittumaisen päivän päätteeksi tänään nuo biisit tippuivat ihan suoraan sydämen pohjimmaiseen sopukkaan.

Ihastelin jo alkuperäisessä arviossani Nationalin musiikin kuuntelukestävyyttä. Nyt se ilmeni niin konkreettisesti, että jopa JANOSIN lisää Trouble Will Find Me:tä. Levyn lopetus Hard To FInd on sanoitukseltaan, tunnelmaltaan ja säveleltään syksyn anthem. Berningerin vässykkä-kertojahahmo on kertakaikkisen paras.

Koko levyn mitalle ulottuva tunnelma huipentuu hienosti tuossa lopetusbiisissä. Nuoruuden rakkaus (?) on jäänyt kotiseudulle, ja siellä se varmaan olis vieläkin, mutta kertojaminä ei halua lähteä etsimään, koska se olis varmaan vaikea löytää. Mutta oikeasti on kyse tietysti siitä, että päähenkilö ei uskalla enää yrittää, koska menetyksen ja epäonnistumisen tuska olisi liikaa.

There's a lot I've not forgotten
I let go of other things
If I tried they'd probably be
Hard to find

Tällaisia ajatuksia tänään. Loppubiisinä jätän teille pirteän rallin Shiningilta.

Koska blogini on ehdolla Suomen parhaaksi (KRÖHÖM), päätin keventää sunnuntai-iltaanne tutkimalla miten tänne löydetään.

Toki vähänkin vakavammin blogaamiseen suhtautuvat tutkivat muutenkin, miten blogiin tullaan ja mistä aiheista kannattaa siis kirjoittaa enemmän. Lähiaikoina näkee selvästi, että blogiin on tultu Jenni Vartiaisen Terrasta lukemaan, mikä on hienoa.

Muutenkin eniten tänne on löydetty ihan oikeiden asioiden takia: On haluttu lukea mielipide kulttuurituotteesta. Terran lisäksi suosittuja ovat olleet Maija Vilkkumaan Nainen katolla, Pariisin Kevään Jossain on tie ulos, PMMP:n Matkalaulu, Sannin Sotke mut ja Aviciin True.

Myös blogin nimeä ja minun nimeäni googlataan melko paljon. Tämä johtuu ehkä siitä, että ihmiset eivät jaksa kirjoittaa nettisivujen osoitteita, vaan käyvät aina Googlen kautta.

Tällaista tietoa jakaa siis Google Analytics. Mutta mitkä ovat mielipuolisimmat haut joilla tänne on löydetty?

Cersei Lannister hair

Oh dear. Game of Thrones / Song of Ice and Fire -maailmaa tuntemattomalle aika kylmää kyytiä. Täällä kirjoitukseni aiheesta.

marko patteri

En tiedä kuka on Marko Patteri enkä viitsi googlata kun päädyn tänne omaan blogiini, mutta viisi kertaa on tuolla haulla tultu tänne...

terra jo wallace

Ei hajuakaan. Ehkä tuo Terra on mennyt Vartiaisen piikkiin ja sitä kautta tänne?

Ja arvatkaa mitä! Google on parantanut huimasti, koska muita järjettömiä hakutuloksia ei ole! JOskus niitä oli paljon, mutta nyt on vain todellisia ja hyödyllisiä aina Suunto M5 -arvostelusta bändipaitoja pohtivaan kirjoitukseeni.

Arvatkaa mitä, taidan pitkästä aikaa kehua jotain toista blogia! Toki Suomessa on paljon hienoja blogeja, mutta viime aikoina olen tykännyt erityisesti tästä ulkosuomalaisen käsikirjoittajan blogista: Kaukana Espoosta.

Tämä kirja jatkaa lukufilosofiaani, jossa seuraava luettava kirja – jos mitään ehdotonta ei ole tarjolla – valitaan klassikoiden joukosta. Kirjallisuudessa klassikot eivät nimittäin koskaan petä. Tai todella harvoin.

Olin kuullut tästä kirjasta aiemminkin, mutta varsinaisesti innostuin siitä pari kuukautta sitten Bookrageous-podcastin kautta, kun podcastin vakiojäsen kertoi lukevansa kirjaa parhaillaan.

Lyhyesti esiteltynä kirja sai ilmestyessään 1952 heti paljon huomiota ja voitti National Book Awardin. Se kertoo mustasta miehestä 1920-luvun Amerikassa, mustien poliittisesta ja sosiaalisesta tilanteesta, ammattiyhdistyksistä, rasismista sekä kait Amerikasta itsestään.

Ensin ajattelin, että voi helvetti, ei kai tämä koko pitkä ja haastavahkosti kirjoitettu kirja taiteile sen varsin ilmiselvän seikan ympärillä, että musta mies on näkymätön. Pelkäsin, että kirja tuntuisi vanhentuneelta ja teema ilmiselvältä.

Onneksi Ellison ei ole kirjoittanut alkuunkaan sellaista kirjaa. Tai no, tavallaan on, sillä kyllähän nimetön päähenkilö nimenomaan ymmärtää olevansa näkymätön rotunsa ja tekojensa johdosta, mutta tapa jolla tähän johtopäätökseen päästään, ei ole ollenkaan itsestäänselvä.

Kirja on kirjoitettu mahtavalla tyylillä, jota kuvaisin ehkä runolliseksi, tajunnanvirtaiseksi ja metaforiseksi. Lauseista huomaa, että kirjaa on kirjoitettu pitkään, sillä ne ovat hiottuja ja toimivalla tavalla haastavia.

Avaan vähän tapahtumia. Nimetön päähenkilö opiskelee collegessa, jonne mustat saavat stipendejä rikkailta valkoisilta miehiltä. Hän vie fantasisen hienossa luvussa erään mesenaatin ajelulle, ja he tapaavat köyhän mustan joka on paukauttanut tyttärensä paksuksi. Mesenaatti voi tapauksen johdosta sen verran heikosti, että hänen on päästävä baariin. Lähettyvillä on mustien ensimmäisen maailmansodan veteraanien kansoittama huoratalo-kuppila, jossa mesenaatti joutuu melkoiseen myllytykseen.

Tämän seurauksena koulun musta rehtori lähettää nimettömän päähenkilön pois koulusta New Yorkiin, jossa hän ajautuu ensin tehdastyöhön maalitehtaaseen, joiden tähtituote on valkoinen maali (tajusitteko... valkoinen).

No, tapahtumia on helvetisti enkä niitä ala tässä avaamaan, mutta tämän jälkeen hän joutuu muun muassa jonkinlaiseen sähköiseen lobotomiatestiin ja sitä kautta puhujaksi poliittiselta suuntaukselta hämäräksi jäävään Brotherhoodiin, joka ilmeisesti kritisoi kommunismia.

Itse asiassa kirjan tapahtumat etenevät juuri sellaisella tajunnanvirtaisella ja mielikuvitusrikkaalla tavalla jota rakastan. Kirjan teema ja henkilöt eivät ole itselleni kovinkaan samaistuttavia, mutta hiottu ja älykäs kirjoitustyyli, tajunnanvirtaisuus ja historiallisuus tekivät tästä ehdottomasti suositeltavan kirjan.

Ja muistakaa, klassikko ei koskaan petä.

Tässä tyylinäytteitä :

‘Dispossessed,’ eighty-seven years and dispossessed of what? They ain’t got nothing, they caint get nothing, they never had nothing. So who was dispossessed?” I growled. “We’re law-abiding. So who’s being dispossessed? Can it be us? These old ones are out in the snow, but we’re here with them. Look at their stuff, not a pit to hiss in, nor a window to shout the news and us right with them. Look at them, not a shack to pray in or an alley to sing the blues! They’re facing a gun and we’re facing it with them. They don’t want the world, but only Jesus. They only want Jesus, just fifteen minutes of Jesus on the rug-bare floor … How about it, Mr. Law? Do we get our fifteen minutes worth of Jesus? You got the world, can we have our Jesus?

I’m an invisible man and it placed me in a hole—or showed me the hole I was in, if you will—and I reluctantly accepted the fact.

Kuten usein kirja-arvostelujen yhteydessä muistutan, SUOSITTELU on kirjajutuissa tärkeintä. Juuri koskaan en pääse kirjoista kenenkään kanssa puhumaan (paitsi viimeksi tänään sivusimme aihetta nimimerkki Gary Annen kanssa, vai oliko se eilen), joten KERTOKAA kommenttikentässä mitä luette nyt.

Seuraavaksi minä luen kahta kirjaa samaan aikaan: Katja Ketun Kätilön olen jo aloittanut (nimimerkki Rännie O pakkolainasi sen) ja Orson Scott Cardin Ender's Gamen aloitan tänään illalla.

Tämä on aina vaihtelevin väliajoin mielestäni maailman paras levy. Minulla on ollut tämä omistuksessani cd-versiosta aina siitä lähtien kun levy ilmestyi vuonna 2006. Valitettavasti viimeiset pari vuotta levy on ollut hukassa, ja olen kärvistellyt Ysittömänä - tätä kun ei ole myöskään Spotifyssä.

Sitten edellisessä Mäntysaari ja Nivala -podcastissa paljastui, että suurvisiiri Nivala, Bildeberg-seuran ylimmän looshin johtaja ja Mäntsälän kovin teknomies, on PITÄNYT LEVYÄ IKUISUUSLAINASSA VIIMEISET PARI VUOTTA. Huh huh.

No, asia tuli oikeastaan ilmi sitä kautta, että kehuskelin ostaneeni tämän helmen vinyyliversiona. Joka on tietysti ylivertainen, eikä vähiten upean sanoitusvihkonsa ansiosta.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, sinun täytyy tehdä se jossain elämäsi vaiheessa.

Kerronpa miksi.

Joanna Newsom on suhteellisen nuori, jättimaista harppua soittava keijukaismainen kaunotar, joka laulaa kuin Pikku Myyn ja keskiaikaisen trubaduurin sekoitus. Ys-levyllä on viisi kappaletta, joista pisin, Only Skin, kestää rapiat 16 minuuttia. Albumi etenee kuin unessa läpi keskiaikaisen ja tinkimättömän moraalisen faabelin.

Ihan vaan teille pinnallisille ihmisille tiedoksi, että tämä tinkimätön ihmisnero näyttää tältä:

Musiikki on saanut vaikutteita vanhasta kansanmusiikista. Van Dyke Parks ja Newsom ovat sovittaneet isolle jousiorkesterille musiikkia joka ei ole klassista eikä folkia, eikä varsinkaan mitään "indie"-otsakkeen alle tyrkättävää, mutta silti poppia.

Ilmeisesti levyn avaava - HENGÄSTYTTÄVÄN UPEA - Emily-biisi kertoo Newsomin siskosta. En osaa sanoa onko laulussa kertojaminä vai laulaako Newsom itsestään, mutta ilmeisesti hän on ollut heitteillä ja sisko on tullut pelastamaan hänet.

Kuvittelit varmaan, että hän kertoisi tämän tarinan jotenkin selkein kielikuvin, mutta kuvittelit ihan täysin väärin. Ys-levyn maailmaan sopii, että tämä tarina on säävertauksin ja arkaaisilla ilmauksilla koristelluin kielikuvin kerrottu.

Emily on tähtitieteilijä, ja levyn muistettavimmassa kohdassa Newsom on luvannut, että hän laittaa siskon opetukset meteoreista, meteoriiteistä ja meteoroideista runoksi jotta muistaa mistä on kyse: "I promised I'd set them to verse so I'd always remember".

Ja sitten tulee se luettelo, jonka voit lukea sanoitusvihosta nappaamastani kuvasta, kuvan alareunasta.


Jos kuva on liian pieni, sanoitus menee näin:

That the meteorite is the source of the light
And the meteor's just what we see
And the meteoroid is a stone that's devoid of the fire that propelled it to thee

And the meteorite's just what causes the light
And the meteor's how it's perceived
And the meteoroid's a bone thrown from the void that lies quiet in offering to thee

 Huomaan, että tämän(kin) levyn kohdalla on ihan turhaa yrittää kuvailla analyyttisesti ja soittimia läpikäyden miksi tämä on niin mahtavaa musiikkia. Tämä on minun kirjoissani kaikkien aikojen parhaiden levyjen top 3 -listalla siksi, että tämä vie NIIN nopeasti ja tehokkaasti ihmisen toiseen maailmaan, ettei sellaista koe musiikin kanssa kuin harvoin. Ja se tapahtuu melkein joka kerta levyä kuunnellessani.

Se omituinen runollisuus, sanoitusten kirjallinen taituruus ja Newsomin ääni yhdistettynä upeaan musisointiin vain toimii. Usein tuntuu, että sävy on pelkästään lempeä, mutta hetkessä ollaankin jo palavan kaupungin yllä, tai koskettamassa kuollutta kättä. Niinkuin vaikka Sawdust & Diamondsissa (3. biisi):

then the slow lip of fire moves across the prairie with precision
while, somewhere, with your pliers and glue you make your first incision
and in a moment of almost-unbearable vision
doubled over with the hunger of lions
"hold me close," cooed the dove
who was stuffed now with sawdust and diamonds

 Minulla menee kylmiä väreitä pelkästä kirjoittamisesta. Kun Joanna kävi Tavastialla Ys-levyn aikaan, olin tietysti katsomassa keikkaa. Bändi soitti hyvin hiljaa, koko Tavastia pidätti henkeään taukojen aikana. Tämä nyt on klise, mutta itkin monta ilon kyyneltä kun keijukainen pisti menemään harpullansa.

Parasta musiikkia, nyt ja aina.