Burial eli William Emmanuel Bevan on saatanan kova jätkä.

Machoottinen aloitus, mutta niin se vain on. Untrue-levyn (2006) jälkeen hän ei ole enää pitkää muotoa halunnut harrastaa, vaan on keskittynyt ep-single-henkiseen matskuun.

Kolme vuotta sitten Street Halo, pari vuotta sitten Kindred, vuosi sitten Truant / Rough Sleeper ja nyt Rival Dealer.

Untrue oli aikoinaan todella kova juttu. Ennen sitä konevetoinen musiikki oli iskenyt yhtä lujaa kun kuulin ensimmäistä kertaa Massive Attackia tai DJ Shadow'n Entroducingin.

Sumuinen, lämmin, kalsea, pelottava, maaginen. Ei liian ajassa kiinni, mutta silti ajankohtainen.

Burialin musiikki on aina jotenkin henkinen kokemus. Ei tanssittava, ei älyllistettävissä oleva. Jos nyt kuitenkin sen verran älyllistän Williamin touhuja, että yritän katsoa minne hän on menossa.

Untruen jälkeiset ep:t ovat sisältäneet pidempiä ja tavallaan "vaikeampia" biisejä kuin suurta huomiota saanut Untrue. Hän ei ole toistanut itseään, mutta on kuitenkin säilyttänyt tyylinsä ja sen uskomattoman hienon tunnelman joka biiseistään aina välittyy.

Rival Dealerilta toivoin ehkä suurempaa uudistumista, mutta vaikkei sitä saatu, olen jälleen aivan aseeton tämän soundin edessä. Kolmen biisin ep:tä tulee kuunneltua repeatilla uudestaan ja uudestaan.

Burialin musiikki kuulostaa mielessäni Lontoolta. Luultavasti siksi, että tiedän hänen olevan Lontoosta, mutta joku muukin kytky tässä on. Välillä Burialin musiikki kuulostaa aavistuksen Intialta ja Pakistanilta, välillä 2 stepiltä tai dubstepiltä. Brittiläisyys, Jamaika ja itä kohtaavat, aivan kuten Lontoossakin.

Joululomani on yhdeksän päivän pituinen. Varsin messevä siis. Perheelliselle miehelle ei jää liiaksi aikaa lukea, mutta onneksi sain lomaani mahdutettua myös varsin paljon lukuaikaa. Lukuaika on tärkeätä.

Kirjoja on kesken kolme (melko tavallinen tilanne minulle). Niistä sain ensin luettua tämän Hesarin ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken loppusyksystä ilmestyneen Narrien laivan. Samannimistä blogia hehkutin jo aiemmin, nyt se on tainnut kirjan ilmestymisen myötä valitettavasti hiljetä. Perinteinen markkinointiblogi siis. Tai oikeastaan: Eikö kirjaa markkinoiva blogi olisi syytä pitää elossa myös kirjan julkaisun jälkeen, jotta ihmiset löytäisivät kirjan?

Sivuasia.

Pääasia on tämä kirja. Kokenut ulkomaantoimittaja Aittokoski lähtee selvittämään mikä maailmassa on pielessä. Yhteen sitovana tekijänä on 1400-luvun lopulla Sveitsissä kirjoitettu satiirinen runoelma Narrien laiva, jossa kirjailija Sebastian Brant nykymaailman mielettömyyttä (eli siis hänen aikansa maailman - sama hullutus jatkuu edelleen).

Kirja jakautuu eri puolille maailmaa suuntautuviin retkiin. Lähinnä käydään kurjuuden äärellä, ja mietitään mikä meni pieleen. Kirjasta tulee melko lohduton olo - niin moni asia on mennyt pieleen. Nicaraguassa Aittokoski nostaa virkistävästi esiin maamme demarijohdon (Tarja Halonen etunenässä) rakkauden Nicaraguan sandinistijohtoa kohtaan. Sandinistit ovat tietysti aivan yhtä korruptoituneita kuin entinen, USA:n siunaama oikeistojohtokin. Sandinistien vallankumous sai vain Suomen vasemmistolaispiireissä aikanaan niin suurta suosiota, että kehitysapua jatkettiin räikeistä väärinkäytöksistä huolimatta sinnikkäästi ja totuudelta silmät sulkien.

Kehitysapu saa kirjassa muutenkin huutia. Suurin osa siitä menee kaikkialla väärään paikkaan. Auttamisen tapoja on muutettava, byrokratiaa kevennettävä.

Kirjasta sai päivitettyä hyvin tietonsa maailman kriiseistä ja taustalla toimivista motiiveista. Millä saada täysin hajallaan oleva maa auttamaan itseään? Bangladeshissä on miljoonia ompelijoita jotka tekevät halvalla vaatteita meille länteen, mutta silti bangladeshiläisten vaatteiden boikotoiminen tekisi tilanteesta vain pahemman, osoittaa Aittokoski.

En osaa tarkasti määrittää mistä aavistuksen nahkea fiilikseni kirjaa kohtaan johtuu. Sillä on paljon ansioita: Se on huolellinen, sujuvasti kirjoitettu, onnistunut sekoitus tarinankerrontaa ja tutkivaa journalismia. Ehkä pitkään kestäneen ulkomaantoimittajuuden mukana tulee sellainen aavistuksen paremmin tietävä klangi, joka hävittää inhimillisyyttä, tai jotain. Kuten todettua, en osaa oikein sanoa mistä fiilikseni johtuu, mutta aavistuksen nahkein sormin tuli sivuja kirjan loppua kohden käännettyä.

Viime viikolla Hesarissa Atrian toimitusjohtaja muistutti minua tärkeästä asiasta: Hyvistä romaaneista saa usein paljon enemmän viisautta kuin tietokirjoista. Tietokirjoja lukemalla tieto kasvaa, mutta viisaus ei välttämättä. Siksi minusta tuntuukin, että olen ymmärtänyt pakolaisuudesta ja maailman nurjuudesta enemmän lukemalla samaan aikaan Narrien laivan kanssa Zadie Smithin White Teethiä, jonka arvostelen sen luettuani.

Joka tapauksessa: Narrien laiva on hieno katsaus siihen, mikä maailmassa on pielessä. Se auttaa ymmärtämään, että seilaamme edelleen narrien laivalla, vaikka monet asiat ovatkin 500 vuodessa parantuneet.

Keksin just että tämän blogin lukijat on alsospracheteerejä.

Tässä joulua toivottaa koiramme Ringo, joka ei suhtaudu jouluhörsäkekaulukseen kovin myötämielisesti. Lemmikin nöyryytys kiteyttäköön joulun lämpimimmän tunnelman.

Apuna käytin pixlr.com-sivustoa ja sen tarjoamia kuvankäsittelymahdollisuuksia.

Rauhallista joulua teille. Palataan vielä ennen uuden vuoden carceloita.

Tämä postaus on sisältöyhteistyö HSL:n kanssa. Saan siis rahaa Kutsuplussan testaamisesta ja tämän postauksen kirjoittamisesta. Sama postaus julkaistaan myös Kutsuplus-blogissa. Lisätietoja blogimarkkinoinnista löytyy oikean yläkulman Suomen Blogimedia -linkin takaa.

Ennen tätä sisältöyhteistyötä luulin ihan vilpittömästi, että Kutsuplus on joku mummojen palvelu. Siis, että esimerkiksi palvelutaloilla tai kaupungin työntekijöillä on oikeus tilata noita pikkubusseja mummeleita varten.


Oli siis varsin pirteä hetki huomata, että tämä ei suinkaan ole VAIN mummojen palvelu, vaan ihan kaikkien pääkaupunkiseutulaisten. Tai no, vähemmässä määrin vantaalaisten, sillä palvelun nykyinen alue ei taida osua kuin ihan pieneen osaan Vantaata. Aluetta ollaan laajentamassa ensi vuoden puolella, joten sitten pääsevät vantaalaisetkin naatiskelemaan. Tällä hetkellä operoidaan suurin piirtein Kehä I:n sisäpuolisella alueella.

Ensisijaisesti tämä palvelu kaipaakin tiedonvälitystä. Siis sitä mitä minäkin tässä nyt teen: Kerron teille että tämä on olemassa, ja miten se toimii. Sillä palvelu kyllä TOIMII, siitä ei ole epäilystä! Sille pitäisi vaan saada lisää käyttäjiä!

Oikeastaan luulin ensin, että palvelu on tällä hetkellä testikäytössä, mutta eräs Lauttasaaressa asuva ystäväni (pienen pojan äiti) valaisi minua Facebookissa, että tämä on kyllä ihan julkisessa käytössä, ja että hän on  käyttänyt sitä tyytyväisenä jo pitkään.

No niin. Omia kokemuksia. Olen huristellut Kutsuplussalla nyt muutaman kerran, joka kerta lähtöpisteenäni on ollut kotini Espoon Vermossa. Lähin bussipysäkki sijaitsee toisella puolella junarataa, jonne kävelen oveltani noin neljä minuuttia. Kutsuplussa kun saapuu ja toimittaa aina hakuosoitteita lähimmille pysäkeille.

Ensimmäisellä kerralla nopeus yllätti. Kutsuplus.fi-sivulla luodaan tunnus, minkä jälkeen tilille ladataan rahaa (minä ajelin testirahalla ilmaiseksi). Sen jälkeen homma toimii yhtä sujuvasti kuin maanmainio reittiopas.fi: Lähtöosoite ja määränpää ja lähtöajankohta. Sitten ÄLYJOUKKOLIIKENNE alkaa!

Ohessa näette äsken tekemäni haun. Käytin feikkiosoitetta - en oikeasti asu raviradalla, mutta lähellä kumminkin. Kuten näette, palvelu laskee miten kauan minulla kestäisi työpaikallaeni, ja mitä sama matka tarkoittaisi perus-julkisilla. Sitten kun päättää ostaa kyydin, kartta näyttää mistä Kutsuplus-auto lähtee kohti lähintä pysäkkiäni, ja mihin asti se odottaa pysäkillä.

Okei, tässä tapauksessa pitäisi kävellä 900 metriä, mutta JOKA kerta kun olen kokeillut Kutsuplussaa, olen päässyt perille nopeammin mitä tuo arvio sanoo. Itse asiassa, koska Kutsuplussa saa ajella bussikaistalla olen päässyt perille nopeammin kuin henkilöautollani.

Sitten kun palveluun saadaan enemmän käyttäjiä, niin pysähdellään toki välillä ottamaan ihmisiä kyytiin. Nyt, kun käyttäjiä on vasta vähän, on jokainen matka kuin taksimatka, mikä on tietysti aivan mahtavaa. Toisaalta Kutsuplussan fiilis on jotenkin lämpöisempi, olisi ollut ihan mielenkiintoista kokea miltä tuollainen kimppakyyti tuntuu - olisiko sitä rohjennut jutella kanssamatkustajalle, bussissa kun en sitä ikinä tee.

Verrattuna taksiin kutsuplussailu on joka tapauksessa niin halpaa, että aion vastaisuudessakin tätä käyttää. Miettikää nyt: Käteisellä ostettuna seutulippu on 4,50€, matkakortin arvona 3,47€. Kutsuplussakyyti 6-9€.

Laajempana kokonaisuutena tämä on myös tärkeä hanke, sillä kasvavalle pääkaupunkiseudulle tarvitaan paljon ja toimivia vaihtoehtoja yksityisautoilulle. Massajoukkoliikenteen lisäksi älyjoukkoliikennettä, käyttäjien tarpeisiin joustavasti mukautuvaa sellaista.

Kokeilkaa, suosittelen.

Tämä on Asan toinen Asa Masa -nimellä tehty levy. Ensimmäinen oli Jou jou, joka siis jo nimellään on korostetun RÄP, kuten myös tämä Rapsodia. Asa Foetida -nimellä (tai jollain jota emme vielä ole kuulleet) Asa tekee sitten härömpiä ja kokeilevampia levyjään - kuten vuosi sitten Use Your Illusion III:n.

Minun on hyvin vaikea arvostella Asan levyjä mitenkään kriittisesti. Tai aina yritän löytää niistä jotain mistä en pidä, mutta kerta kaikkiaan miehen tyyli ja tapa tehdä jättävät minut aina aseettomaksi: Asa on edelleen Suomen paras räppäri, helposti.

Rapsodia jatkaa Jou joun ajatusmaailmaa sikälikin, että se on korostetusti positiivinen, aiheissaan rakentava ja uutta luova. Muistan Asan kertoneen Jou joun yhteydessä, että hänelle on tullut yleisöä katsellessaan tietynlainen vastuuntunto; ettei hän ainakaan halua edistää negatiivista ajattelua. Tai jotain sinne päin.

Positiivisen musiikin tekeminen on helvetin vaikeata, mutta Asa onnistuu jälleen roolissaan leppoisana ja hyväntuulisia viisauksia laukovana sanaseppona. Tietynlaisena käsityöläisenä, tai siis äänihuulityöläisenä, mutta ymmärtänette maanläheisen artesaaniotteen. Ratkaisu toimii, mutta kieltämättä itselleni parhaiten tulee aina jäämään mieleen Loppuasukkaan tai Terveisiä kaaoksesta -levyn tilityksellisempi pääty, vs. positiivisuus.

Taustojen tekijästä ei ole tietoa, mutta Polarsoulilta nämä jotenkin kuulostavat. En ole vielä kerennyt ostaa vinyyliversiota joten mennään Spotify-pohjilta tällä hetkellä. Joka tapauksessa, kun Asa päättää että nyt tehdään hiphoppia, taustat ovat helvetin muhevia ja sämplerikkaita. Eli siis loistavia.

Asan flow'ta ja sanoitustyyliä ei voi liikaa kehua. Hän ottaa sanat vakavasti, ja onnistuu aina kääntämään ne sujuvaan järjestykseen. Miehen otteista tulee mieleen Kari Hotakainen, joka hänkin tuntuu olevan jollain lailla kielen yläpuolella. Nörttivertausta käyttääkseni Asalle ja Hotakaiselle kieli on kuin maailma Matrixin Neolle. He pystyvät asettumaan kielen ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä läpitunkevammin kuin me muut.

Helvetin hyvä rap-levy. Ei Asan paras, mutta se nyt olisi liikaa pyydetty. Prinsessa Madeleinelle omistettu biisi on IHANA.

Kuulin #muuten huhua, että ensi vuonna Asa on vihdoin tekemässä kauan puhutun Love Records -sampleja hyödyntävän levynsä. Mutta tämä on huhu, varmaksi en tiedä.

Tämä kysymys on pyörinyt päässäni tänä vuonna - esimerkiksi kun mainio Satin Circus -yhtye esiintyi työpaikkamme jokamaanantaisella yhteisaamiaisella. Nuoret, soittamista selkeästi opiskelleet kundit tulivat ja vetivät hymyt kasvoilla äärimmäisen taitavan akustisen keikan, joka sai työyhteisön hyvälle mielelle.

Mutta hetkinen. Tämä siis tarkoittaa sitä, että tuolla treenikämpillä pyörii porukkaa, jotka harjoittelevat stemmalauluja ja säveltävät pirteitä pop-ralleja. Heidän toimissaan ei näy tai kuulu sitä angstia tai raivoa mikä oman sukupolveni treenikämppämuusikoille on tyypillistä. Se angsti, joka on tehnyt Suomesta maailman johtavan metallimusiikkimaan.

Yhdestä bändistä ei tietenkään voi vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Itse asiassa jos vaivautuisin tutkimaan asiaa, selviäisi varmaan että Satin Circusin kundit ovat suomenruotsalaisia...

Mutta silti! Miettikää vaikka Sannia. Hän on ensisijaisesti muusikko, mutta POP-muusikko! Hän ei ole tullut mistään "iik mä haluun julkkikseksi" -ohjelmasta, vaan tehnyt biisejä. Mutta pop-biisejä!

Oma lukunsa ovat tietysti bieberinsä opiskelleet nuoret toivomme Robin, Isac Elliot ja KidSingin Voice of Kidsin (vai Kidsingin?) voittanut Molly, joista ainakin viimeksi mainittu on käynyt Ruotsissa asti treenaamassa esiintymistä ja laulamista - siis popparina olemista. Myös Robin ja Isac ovat selvästi tahtoneet tulla poppareiksi ja tehneet sen eteen paljon töitä.

Silloin kun minä olin 14, haaveilin mahdollisimman ärjyjen riffien soittamisesta ja keskioluen maistamisesta, en Michael Jackson -musan tekemisestä.

Aiemmin meillä oli vain Tuiskun Ana ja pari muuta Idolia. Siinä oli meidän popparit. Muut tekivät rokkia, iskelmää tai metallia. Mutta kuten Zimmermanin Robban joskus kauan sitten kähähti: TIMES THEY ARE A-CHANGING.

Sanokaa nyt, onko tässä mitään perää, jaarittelenko vain, vai onko Suomessa kasvamassa uusi poppareiden sukupolvi? Most pop bands per capita?

Ja onko tämä tv-ohjelmien ansiota? Onko Idolsia ja Voice of Finlandia kiittäminen tästä? Onko tämä hyvä vai huono asia?

On tämän pakko olla! Vuoden paras soittolista!

Kokosin yhdelle Spotify-listalle Vuoden 2013 parhaiden levyjen biisejä. Kaksi biisiä jokaiselta levyltä, 20 biisiä Suomesta ja 20 ulkomailta, yhteensä siis neljä biisiä.

Parhaista levyistä parhaimmat biisit valitsemalla syntyy paras soittolista, niin sen täytyy olla!

Olen vähän lyhytsanainen, mutta tässä sopivasti ennen joulua siirryimme Voicella käyttämään uutta musiikin skedulointisoftaa ja se aiheuttaa tietysti aika lailla säätöä. Niin paljon, että työpäivät ovat kellon ympäri.

Mutta kohta se toimii!

Ja listakin tuli tehtyä:



Aiheeseen liittyen myös Voicen soittolista on tullut isommalla profiililla ja rytinällä Spotifyyn, kun aloitimme Digsterin kanssa yhteistyön. Täällä lisätietoa, ja työn puolesta kuratoimani loistava soittolista alla:

Näin Facebookissa tällaisen kiertokirjeen. Ainakin käyttäjänimet Samuli Knuuti ja Ritva Marjakangas olivat omilla seinillään tällaisen täyttäneet.

Kysymyksen asettelu on siis: 10 kirjaa jotka ovat koskettaneet sinua jollain tavalla. Otsikossa otin vähän vapauksia muuttaa kuvailua, mutta samasta asiasta on kumminkin kyse.

FB-meemistä poiketen lisään myös lyhyet perustelut joka kirjan perään. Eli nyt ei haeta mielestäni parhaita kirjoja, vaan kirjoja jotka syystä tai toisesta aikanaan jättivät jäljen.

1. J. R. R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta
Oli tämä aikoinaan kova. Luin ensin yläasteella, sitten lukiossa ja vielä aikuisena englanniksi. Ekalla kertaa en tajunnut läheskään kaikkea, mutta valtavan jäljen tämä jätti. Pelottava kirja, tämä maailma tuntui jotenkin niin valtavalta ja Frodo niin pieneltä.

2. John Irving - Cider House Rules
Suomeksi taisin ekan kerran tämän lukea, suomennettu nimellä Oman elämänsä sankari. Alkaa lainauksella Dickensin David Copperfieldistä, mistä suomennoksen nimikin tulee. Vaikkei minulla ollut mitään samanlaisia kokemuksia kuin kirjan päähenkilöllä, koin valtavan isoja samaistumisen tunteita tätä lukiessa. Koskettava kirja.

3. Don DeLillo - White Noise
Ensikosketukseni Don DeLilloon. Miten joku voi kirjoittaa näin hienosti? Sitä ajattelin silloin, ja sitä ajattelen edelleen. Samaan aikaan arkista ja fantastista.

4. Iain M. Banks - Kävelyä lasilla
Lukioaikojen lempikirjani. "Haastava" rakenne tuntui silloin aivan valtavan hienolta oivallukselta. Kun kaksi maailmaa yhdistyy. Väkevää sanaa.

5. Philip K. Dick - Valis
Täysin sekopää kirja, josta poimin mm. dj-nimeni Horselover Fat. Philip K. Dick on tietysti scifi-kirjailijoiden parhaimmistoa, ja tätä kirjoittaessaan hän oli jo melko pihalla. Sekoilun ytimeen tunsin pääseväni itsekin.

6. Kari Hotakainen - Klassikko
Mikään suomalainen kirja ei ennen eikä jälkeen tämän ole tuntunut yhtä tärkeältä. Sain tämän muistaakseni 18-vuotislahjaksi koulukaveriltani Anulta. Loppujakso, jossa Hotakaisen hahmo kaahaa LInnatuuleen ja menee kirjoittamaan vessakoppiin viimeiset sanansa on vahvinta ja parasta Hotakaista koskaan. "Nyt minun täytyy mennä, sillä muillakin on hätä". HIENOUTTA!

7. Theodore Roszak - Flicker
Lukioaikaiset suosikit näyttävät painottuvan tällä listalla. Erakoituneen elokuvaneron etsinnästä kertova kirja. En ole vuosiin lukenut, mutta ansaitsisi kyllä uuden kierroksen. Jätti paljon ajatuksia jälkeensä. Esimerkiksi metafora elämän ja filmin samankaltaisuudesta on pyörinyt mielessä usein. Vuorotellen musta ja valaistu ruutu. Mitä siellä mustassa tapahtuu? Vajaa vajaa.

8. Gabriel Garcia Marguez - Sadan vuoden yksinäisyys
Macondon kylään tekee mieli palata usein takaisin. Lukiossa tämänkin luin ensimmäistä kertaa, ja sen jälkeen muistaakseni kahdesti. Väkevä, ja latinalais-amerikkalaisessa ajatusmaailmassaan viehättävän kiihkeä ja vieras.

9. Joseph Conrad - Heart of Darkness
Taitaapa olla maailman paras romaani tämä. Aina niin vangitseva, ja aina siitä myös saa jotain lisää. Olen lukenut tämän ehkä viidesti. Ehkä vähän nolosti kuulin tästä vasta Apocalypse Now!:n katsomisen jälkeen. Se on mielestäni maailman paras leffa. Jokin siinä pimeyteen sukeltamisessa viehättää.

10. David Foster Wallace - Infinite Jest
Vaikka luin kirjan vasta tänä vuonna, epäilen ettei mikään kirja ole aiemmin tuntunut samalta kuin tämä - ei edes herkässä lukioiässä. Varmasti vaikein lukemani kirja, mutta samalla niin palkitseva. Ei siis turhauttavan vaikea. Kuten arvostelussani totean, yhdellä sivulla voi olla aineksia kahteenkin romaaniin. Ylittämätön ja loistava kirja, jota ajattelen edelleen aktiivisesti.

"AI TAASKO SE JAUHAA PODCASTEISTA"

Kyl vaan, vaikka minun ja Nivalan podcast on jäähyllä kun hra Nivala muutti jonnekin jumalan selän taa eikä homma teknisesti onnistu, niin podcasteja kuuntelen edelleen joka siunaaman päivä. Suomessakin niiden merkitys kasvaa koko ajan. Keksintö on vanha, mutta suosion piikki vielä tulevaisuudessa, näin väitän minä.

Ehdottomasti mielenkiintoisin uusi tulokas on kirjailija (jos ette tienneet) Brett Easton Ellisin podcast. Homma perustuu vieraisiin, ja kaksi ensimmäistä vierasta ovat Kanye West ja Marilyn Manson.

Kanyen julkinen imago vihjaa välillä suoranaisesta idiotismista. Hänen musiikkinsa ja keskustelu snobbailevan ja sopivasti misantrooppisen Ellisin kanssa muistuttaa siitä, että todellisuudessa Kanye on aito hipsteri ja oikeasti älykäs mies.

Vai keskustelisiko idiootti arvostetun kirjailijan kanssa Michelangelo Antonionin elokuvista?

Ellisin kirjat eivät enää aikoihin ole säväyttäneet (let's face the music: shokkiarvon jälkeen ne eivät aikuiselle tarjoa kovin paljoa. Lunar Park ehkä jonnin verran, Amerikan Psyko kylläkin, mutta sen luin jo lukiossa), mutta podcast-muodossa hänestä saa paljonkin irti.

MIelenkiintoinen on esimerkiksi hänen esittämänsä huomio siitä, että aikamme on jotenkin haluton tai pelokas käsittelemään KRITIIKKIÄ. Siis mitä tahansa kritiikkiä. Miettikää vaikka viime aikoina vellonutta Cheek-keskustelua: Ihmiset suuttuivat siitä, että joku kehtasi arvostella Cheekiä. Minä en tässä arvostele Cheekiä, mutta puolustan ihmisten oikeutta kritisoida Cheekin tekemisiä. Kaikki kritiikki ei ole kateutta tai negatiivisuutta.

Ellis on kokenut tämän muun muassa Twitterissä, jossa hänen kärkkäät huomionsa elokuvista tai musiikista ovat poikineet paljon vihaa. Kritiikki ei ole vihaa. No, isompi keskustelunaihe.

Kirjailija ei todellakaan ole puhetyöläinen, minkä huomaa siitä, että ulosanti on melkoista narinaa. Tämä oikeastaan sopii kuvioon, sillä ihanalla tavalla vihamielisen Ellisin narinoita on oikeasti viihdyttävää kuunnella.

TÄÄLTÄ tilaamaan ja tutustumaan tähän hienoon podcastiin.

Enkä voi olla muistuttamatta Bill Burrin Monday Morning podcastin loistavuudesta.

"Oh CHEEZZUZ", kuten Bill Burr sanoisi. Eilen näin tämän ihmisneron ensimmäistä kertaa elävänä. En ottanut elävänä pulloon, mutta vaikutuin syvästi.

Ensimmäistä kertaa Suomessa pari vuotta sitten vieraillessaan Burr ei vielä mahtunut tutkaani, mutta Spotifyn ja Netflixin synnyttämä syöksy kohti stand up ydintä on auttanut minua muodostamaan sen mielipiteen, että Bill Burr on parhaita eläviä stand up -koomikoita - ellei jopa paras. Marc Maron on eri tavalla hyvä, ja esimerkiksi eilen näkemäni setti oli Maronin Thinky Painia parempi - joskaan ei syvällisempi. Doug Stanhope olisi kanssa mielenkiintoista nähdä, mutta ei ole kai lähiaikoina palaamassa Suomeen.

Mistä aloittaisin. Burrin työskentelyä livenä katseltuaan nauramisen aiheuttama kurkkukipu on toissijainen tunne. Päällimmäisenä mielessä on ihailu ja arvostus. Yli 20 vuotta stand uppia tehnyt Burr todella tietää mitä tekee. Hänen ilmaisunsa, rytmityksensä, olemuksensa ja kielensä toimivat täydellisesti yhteen.

Mietinkin esityksen jälkeen, että Suomessa ei vielä ole yhtä pitkään VAIN stand uppia tehneitä ihmisiä. Tai jos on, niin... no, he eivät ole kehittyneet aivan samaa tahtia. Enkä tässä halua suomalaista osaamista yhtään moittia, esimerkiksi taannoinen Paukutusjengi oli todella hienoa tavaraa, ja ainakin 2/4 jengistä oli paikalla eilen katsomassa Burria. Mutta Burr on silti nextillä levelillä.

Hän ei ole mikään älymystön koomikko, tai loputtoman tiedostava ja maailmantuskassaan piehtaroiva. Mutta toisaalta hän ON todella älykäs koomikko. Vaikka hän puhuu "tyhmistä" asioista. Tai vaikka hän aina välillä muistuttaa olevansa tyhmä (joskin enemmän "tietämätön"-merkityksessä). Hän ei myöskään yritä shokeerata, vaikka pystyykin hiljentämään katsomon miehet-naiset-heitoillaan tai diktaattoripuheillaan.

Burr ei varmaankaan ollut tottunut kohteliaaseen yleisöön, jota täysi tupa suomalaisia tietysti edusti. Hän oli aluksi ehkä hieman hämmentynyt kun vastauksia kysymyksiin oli vaikea saada. Tai sitten sekin oli show'ta. Luulen, että hänen tapansa on rakentaa osa esityksestä improvisaation pohjalta, joka liittyy yleisön kansallisuuteen ja sen stereotypioihin. Mutta hän sai kaiken Suomi-läpän tuntumaan jotenkin loppuun asti käsikirjoitetulta. "Ok, you have no rich people and everybody dresses well. If you sir (osoittaa eturivissä istuvaa rillipäistä tyyppiä) would live in America, I would buy anything from you, no questions asked".

Hauska yksityiskohta oli myös uskonnosta puhuminen. Burr teki (ja on tehnyt aiemminkin) selväksi, ettei varsinaisesti usko jumalaan. Siksi hän käsitti sanalla "religion" enemmänkin sen kulttuurisen taustan jonka se ihmiselle antaa. Siksi uskonnottomat suomalaisetkin voi käsittää "lutheran"-uskonnon edustajiksi, jos Burr on "catholic".

Äh, miksi yritän selostaa koko illan kulkua.

Ilta oli valtavan hieno. Toivottavasti tämän tason koomikoita saadaan lisää Suomeen. Nyt on tulossa Poliisiopiston ääniä matkiva kaveri, mutta helikopterin matkiminen ei jotenkaan eilisen jälkeen tunnu houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Ja jälleen kerran täytyy suositella myös Burrin podcastia, Monday Morning Podcast. Ensi maanantain jaksossa kuullaan varmasti mitä mieltä hän oli Suomesta itse. Kirveellä tappaminen jäi varmasti mieleen. Ja se, ettei täällä uskota kummituksiin.

Stäättistics!

Parasta. Palvon.

En sitten malttanut päivää pidempää pihdata tätä kotimaisten listaa. Häshtäg Nainen halusi aloittaa keittiön ovien maalausurakan ma-iltana klo 20:30, ja kun sain oman osuuteni suoritettua päätin vielä ryhtyä kirjoittamaan tätä pläjäystä.

Kuten aina, listan kokoonpano elää kokoamispäivän mukaan. Tämän päivän totuus on tällainen, ehkä kärkiviisikko olisi about noin minä päivänä tahansa.

Paljon hienoja suomalaisia levyjä julkaistiin tänä vuonna, huomaan! Ulkopuolellekin jäi vaikka mitä - muun muassa Sur-rur, jonka toinen LP on KUMMINKIN sen verran ekaa heikompi että nämä upeudet menivät edelle. Asan levyä en ole ehtinyt kuunnella tarpeeksi, mutta se luultavasti sopisi tähän mukaan.

10. Juha Tapio - Lapislatsulia

VAIN ELÄMÄÄ -Tapion iskelmällinen poprock-levy. Vilpittömyysviisari tiukasti tanassa, hienojen biisien siivittämänä iskelmä-klangikaan ei vie pisteitä. Paremmat päivät alkaneet on! Hieno mies, joskin ylähuuleton. Mukana myös taiteellisesti haastavampaa ilmaisua, jota ei ehkä radiosinkkujen perusteella uskoisi levyltä löytävänsä.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

9. The Hearing - Dorian

The Hearing eli Ringa Manner on tuttu Pintandwefallista, jonka faneihin lukeudun. Tämä on kuitenkin jotain ihan muuta. Vankan vision varassa hallitusti maaliin viety kelmeä pop-levy, joka voisi olla Flow-lavoja täyttävän ruotsittaren tekemä. Upea lauluääni, hieno kokonaisuus. Kiitos.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

8. Jenni Vartiainen - Terra

Kuten pitkässä ja punnitussa blogiarviossani totesin, aineksi kahdelta eri levyltä - joskin hienoilta sellaisilta. Terra-konseptin huikeimmat eli Muistan kirkkauden, Sivullinen ja Suru on kunniavieras houkuttavat haaveilemaan siitä 10/10-levystä jonka Jenni ja Jukka Immonen vielä joskus tekevät. Tämä ei ole. Tässä on mm. joululaulu mukana. Silti, rampanakin vuoden parhaita.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

7. Pimeys - Muut on jo menneet

Ainakin Pekka Nisu on Huittisista (eli osa tätä bändiä), mikä saa uskomaan että siitä kaupungista voi tulla muutakin kuin rujoa tai kärsivää musiikkia. Upean pehmeä kitarapop-levy, joka saa samaan aikaan ikävöimään Ultramariinia ja uskomaan, että suomalainen kitarapop on kuranttia ja menestyvää musiikkia.

EN OLE arvioinut tätä blogissa :( Olen idiootti. Hehkutin kuitenkin viime vuonna bändin ekaa sinkkua.

6. CMX - Seitsentahokas

CMX:n on välillä vaikea suhtautua. En ole koskaan ollut CMXofiili, mutta tämä levy iski jostain syystä kovaa heti alusta lähtien. Ei varmasti merkittävästi erilainen kuin bändin muut 10 vuoden sisällä tekemät levyt, mutta jotenkin tässä on minulle valtavasti tarttumapintaa. En tahdo nähdä enää yhtään alastonta on vuoden biisejä - ainakin jos autoa ajaessa huutaen mukanalaulaminen on käypä mittari. Käytän nyt bändistä fraasia "vanha sotaratsu", ja sanon että vanha sotaratsu on edelleen voimissaan! Hyvä niin.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

5. Pariisin Kevät - Jossain on tie ulos

Paljon odotin, paljoon uskoin, paljon halusin, paljon sain! Kestänyt kuuntelua, noussut mielestäni bändin parhaaksi kokonaiseksi levyksi, varsinkin kun olen sitä koulukuntaa jonka mielestä kaksi ekaa eivät olleet niinkään vahvoja kokonaissuorituksia (vaikka niillä pari ässäsinkkua olikin). Sanoituksiltaan ja sävellyksiltään samaa päämäärää kohti kulkeva, looginen, pelottavakin. Tenhoava. Pidän, palvonkin. Varjot ja ihmiset on vuoden biisejä.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

4. Deathchain - Ritual Death Metal

Juuri viime torstaina eräissä PIPPALOISSA pohdin toisen asianharrastajan kanssa, että jos maailmassa olisi oikeutta edes hiven jäljellä, Deathchain olisi palvottu ja rakastettu metallipiireissä ympäri maailman. Näin tiukasti death metalin kirkkaana palavaan ytimeen pureutuvaa levyä ei tehdä usein. Kuopiolaisbändin aiemmat ovat kulkeneet kohti tätä pistettä. Tässä se tulee. Täydellisyyttä. Palvon.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

3. Sanni - Sotke mut

Vuoden kovin tulokas, ehdottomasti. Järkyttävän ja häikäisevän lahjakas sekä biisinkirjoittana, esiintyjänä että laulajana. En viitsi edes päivitellä sitä, että Sanni on vasta 19-vuotias. Sotke mut astuu pari kertaa hieman harhaan, mutta mahtavien biisien kavalkadi todistaa, että suomalaisella pop-musiikilla on tulevaisuus. Sanni ansaitsee kaiken suitsutuksen ja palkinnot. Uusi kirkas ääni. Palvon.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

2. Sammal - Sammal

Vuoden yllättäjä, ainakin minulle. Mahdollisimman epätrendikästä ja varsin omalaatuista musiikkia soittava bändi. Analogisoundista iskelmävaikutteista progea, sitä tämä kai lähinnä on. Sisältää teeskentelemätöntä rakkautta tekemiseen. Tietää historiansa ja viittaakin kai johonkin, mutta lähinnä vain on olemassa, ja pitämässä ihmisestä kiinni, tarjoamassa ihmiselle kokemuksia. Hieno levy.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

Tässä levyssä on kaikki kohdallaan, kerta kaikkiaan. Tätä levyä kuunnellessa tulee valtavan hyvä olo, sillä tässä soittaa bändi, joka on "on top of their game". Oli pakko käyttää amerikkalaista ilmaisua kun se kuvaa niin hyvin levyn tunnelmaa. Bändi on suurelta osin jättänyt apusäveltäjät taakseen ja ottanut homman omiin hansikkaisiinsa. Vuodet keikoilla ovat antaneet varmuuden ja tiedon siitä, mistä tässä bändissä on kyse. Nyt levyltä on julkaistu neljä singleä, mutta sieltä riittäisi ainakin vielä kolme kovaa raitaa radioille - ja kaikille muillekin.

Rakastan tätä levyä, eikä se kulu, vaan päinvastoin antaa aina lisää. Siksi tämä on paras Suomessa vuonna 2013 julkaistu albumi.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

JA NYT SE ALKAA! Musamaanisen ihmisen vuoden kohokohta ja kirpeä kauhun hetki: Vuoden parhaiden levyjen listaus. Aloitamme ulkomaiden kymmenellä kovimmalla tänä vuonna ilmestyneellä levyllä. Kotimainen lista on vuorossa parin päivän päästä.

Lähetin vastaavat listat Rumban kriitikkopollia varten jo pari viikkoa sitten. Tämä ei ole kuitenkaan siihen listaan identtinen, sillä lista muuttuu riippuen kokoamispäivästä. Viiden kärki on kuitenkin sama.

Bubbling under -levyjä olivat muun muassa John Grantin Pale Green Ghosts, J. Colen Born Sinner, Katy Perryn Prism ja mitä muuta en edes muista.

Jos tässä listatut levyt kiinnostavat laajemmin, suosittelen lukemaan linkatut pidemmät blogiarviot, nämä esittelyt ovat vain hutaisuja.

10. Kanye West - Yeezus

Ei minusta edelleenkään  lähellekään niin hyvä kuin My Beautiful Dark Twisted Fantasy, mutta samalla tavalla ehjä ja tyylikäs levy kuin 808's & Heartbreak. Ilman Rick Rubinin apua tästä olisi saattanut tulla megalomaanisempi ja pidempi, mikä olisi ehkä Kanyen tapauksessa ollut vain hyvä. Muutama loistava ja monta hyvää biisiä.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

9. Daft Punk - Random Access Memories

Ranskalaisduon aiemmat levyt sisältävät huikeita klassikkobiisejä, mutten ole niistä koskaan kokonaisuuksina innostunut. Tämä virallinen möhis-levy on samaan aikaan musikaalinen, itseriittoisen cool ja oivaltava. Huikea onnistuminen, vaikkei joka biisi loistakaan.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

8. Frightened Rabbit - Pedestrian Verse

Ihan puskista tuli tämä koko bändi alkuvuodesta. Aikoinaan pidin Mumford & Sonsin parista biisistä jotka ensimmäisinä kuulin. Koko levyllä bändi on kuitenkin turpeaa paskaa. Frightened Rabbit pelaa - jossei samalla niin ainakin viereisellä pelikentällä. Silti tämä on ollut yksi eniten kuuntelemistani levyistä tänä vuonna. The Woodpile on ehkä vuoden paras biisi. Sellainen jota tekee mieli huutolaulaa mukana. Ihanaa musiikkia.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

7. James Blake - Overgrown

Pari vuotta sitten Blaken debyytti teki selvää jälkeä kriitikkolistoilla. Tätä ei taida niillä nähdä, koska nopeasti uuden tyylin airuina mediahuomiota saavat artistit eivät yleensä kiinnosta pop-kirjoittajia enää toisen albumin saapuessa. Harmi, sillä Overgrown on parempi kuin Blaken debyytti. Enemmän laulujen ympärille rakennettu, kaunis, hallittu. Täydellistä musiikkia, varsinkin kun RZA:kin on mukana. Eikä Overgrown onneksi NIIN hyljeksitty levy ole, James nimittäin voitti Mercury Prizen tällä.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

6. Queens of the Stone Age - ...Like Clockwork

Ihmeellinen paluu suosikkimusiikkieni joukkoon. Rated R:n jälkeen tämä bändi unohtui mielestäni kun heidän levynsä tuntuivat sellaiselta post-lompsarokilta, vähän jotain Danko Jonesin faneille tarkoitettua rokkia ehkä. Mutta tämä levy koskettaa, koska se kertoo laulaja-kitaristi Josh Hommen syvistä aatteista sairauden ja huumeongelmien suossa. Vahva keikka Rock the Beach -festareilla vakuutti myös. Vampyre of Time and Memory on yksi vuoden biiseistä.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

5. Pearl Jam - Lightning Bolt

Jos QOTSA oli poissa "tutkastani" yli 10 vuotta, Pearl Jam palasi suoraan iholle Backspacerilla yli 15 vuoden tauolta. Lightning Bolt jatkaa samaa myöhempien aikojen kukoistusta, mutta ei niin raikkaalla ja powerpop-henkisellä raikkaudella kuin Backspacerilla. Pensseli on tällä kertaa leveämpi, ja pari kertaa ollaan hukkumassa 2000-luvun alkupuolen PJ:n tylsyyteen, mutta loistobiisit pitävät rockin kurssista. Tällaista on amerikkalainen rock. Sirens on yksi vuoden biiseistä.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

4. The National - Trouble Will Find Me

Natikka jaksaa edelleen. High Violet nousi jollain tavalla yllättäen suosikikseni - sitkeän kuuntelun jälkeen. TWFM:hin osasin siksi suhtautua jo alun perin eri tavalla: Annan sen soida, annan sen soida soida. Ei tarvittu niin kauan aikaa kuin High Violetin kanssa. Matt Berninger on jalostanut itsestään ihmissuhteiden antisankarin ja entistä hienomman sanoittajan. Tämä kuulostaa Nationalilta, joka ei onneksi yritä rokata. Tyyli on nyt hiottu huippuunsa, luulen.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

3. Avicii - True

Käsittämättömän kova suoritus Tim Berglingiltä. Oikeastaan hänen ei edes kannattaisi julkaista levyjä, vaan puskea Spotikkaan singlejä kuukauden välein. MUTTA siitä huolimatta hän loi todella hienon albumikokonaisuuden - sellaisen joka jää varmasti historiaan kolmen tärkeimmän EDM-julkaisun joukkoon (Calvin Harrisin 18 Monthsin ja Guettan Nothing But the Beatin ohella). Tällä levyllä ei ole heikkoa biisiä. Osa on selkeitä radiohittejä, osa puhtaampia tanssiraitoja. Kestää hienosti kuuntelua. Palvon. Kehitti myös oman alalajin yhdistäessään kantrin ja housen.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

2. Arctic Monkeys - AM

Jaa, tämäkin oli jotenkin yllättävää. Että innostuisin Arctic Monkeysistä nyt, neljännen levyn kohdalla. Mutta innostusta tämä on. Levyllä yhdistyy debyytin riemu, Humbugin pölyinen vanha rock ja yleinen nerokkuus melodiankirjoitusosastolla. Levy ei kulu sitten millään, ja se on tasapainoitettu juuri oikein: Kuuntelukokemus jättää joka kerta himon kuunnella levy uudestaan. R U Mine on vuoden biisejä, vaikka taisi ilmestyä singlenä jo viime vuoden puolella. Kiitos, ja tervetuloa  AM-faniksi minä.

Alkuperäinen blogiarvio täällä.

Ainoa levy tänä vuonna, joka on välillisesti meinannut aiheuttaa uloslentämisen asunnostamme. #Nainen ei nimittäin arvostanut jatkuvaa "saathanas, biieeelsebub" -kohdan laulantaa - ainakaan minun äänelläni. Ghostin debyytti jäi itselleni aavistuksen kylmäksi, mutta tämä TIPPUI ja lujaa. Olen kuunnellut levyä kymmeniä kertoja, eikä se pentele kulu ollenkaan. Päin vastoin, Ghostin julmanpehmeä maailma paljastaa lisäkuunteluilla pieniä hienouksia itsestään. Oikeastaan tämän bändin pitäisi olla paljon isompi jos maailmassa olisi yhtään oikeutta tai oikeutusta. Ei tällaisia melodioita kirjoita mikään tavallinen Svedu-Teppo, tässä on sellaista ikuista ison rock-levyn fiilistä. Kuulostan nyt joltain Jake Nymanin partahaivenelta, mutta sanonpa silti: Ei tällaisia levyjä tehdä enää. Vaikka pitäisi tehdä. Ja he tekivät.

Vuoden paras!

Alkuperäinen blogiarvio täällä.


Parin päivän päästä julkaisen siis vastaavan listan kotimaisista levyistä. Sitten pistän julki myös Spotify-listan jossa mukana kaksi biisiä joka levyltä. Siis myös näiltä.

Tänään on valeperjantai, joten esittelen teille tällä viikolla pakertamani soittolistan, joka on tarkoitettu PERJANTAI!-olotilaan. Siihen, kun on maistanut ensimmäisen oluen, ja on aikeissa juoda muutama lisää, ja tekee mieli samalla kuunnella musiikkia joka vahvistaa tätä nostattavaa olotilaa.

Lista koostuu lähinnä elektronisesta paukkeesta ja hiphopista. Kaljanjuontipunkille luon ehkä oman listan joskus, mutta tähän sitä ei ole otettu mukaan.

Kirjoitus liittyy löyhähkösti aiempiin Spotifyn soittolistaherruus -spekulointeihini. En siis tavoittele tuota herruutta, vaan muistuttelen soittolistan kokoamisen mahtavuudesta.

Tilatkaa siis, ja nauttikaa, saatatte saavuttaa kuvasta välittyvän kultalevy-olotilan.

(**Kuten tavallista, tämäkään kirja-arvosteluni ei sisällä spoilereita**)

Donna Tarttin esikoisromaani Secret History (Jumalat juhlivat öisin) on varmasti monille tuttu.

Väite. Sitä kirjaa on myyty miljoonia kappaleita, siksi uskallan väittää näin. Varsinkin kun olet tämän blogin lukija. Me ollaan fiksua porukkaa. Just. Asiaan. To business.

Mutta onhan se kova. Se on juuri sellainen kirja jota ihmiset suosittelevat toisilleen. "Sun PITÄÄ lukea se!"

Loistava romaani. Se kirja imee mukaansa. Lue se. Tai ei se ole loistava niin kuin joku kypsä klassikko on loistava, mutta se on samaan aikaan syvällinen (tai ainakin syvällisehkö) ja superviihdyttävä.

Kymmenen vuotta Jumalien jälkeen Tartt julkaisi kakkosensa Little Friend. Olen kyllä lukenut sen, mutten oikein muista siitä mitään. Pienoinen huti, siis.
Kymmenen vuotta Pienen ystävän jälkeen saapuu Tarttin kolmas, The Goldfinch. Aikaa on jälleen ollut kypsytellä kirjaa ihan valmiiksi asti. WSOY:n FB-päivityksen perusteella ilmestyy suomeksi keväällä.

Hiljaa hyvä tulee ja muita latteuksia.

Mutta kyllä sitä kannatti odottaa. The Goldfinch on ehkä jopa parempi kuin Secret History. Se ei ole niin imevä, ja varsinkin keskivaiheillaan se käy hetken tyhjää (sivuja on Kindle-painoksessa 770, sivunumero vaihtuu vasta kahden iPadin ruudullisen jälkeen), mutta voi pojat miten upeasti Tartt on kyhännyt sen kasaan.

Ensinnäkin, The Goldfinch on hollantilaisen Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaama taulu, jossa goldfinch-lajin lintu (en tiedä mikä se on suomeksi) nököttää ketjuun kiinnitettynä. Löytyy mm. täältä.

Goldfinchin päähenkilö on newyorkilainen Theodore Decker. Kirjan alussa hän on 13-vuotias, ja odotellessaan rehtorin puhuttelua käy äitinsä kanssa taidenäyttelyssä katsomassa mamman lempitaulua, joka on tietysti tuo Goldfinch. Museossa räjähtää pommi. Äiti kuolee. Theo nappaa paniikissa arvotaulun mukaansa.

Siitä alkaa kirjan tarina. Paljastamatta liikaa kerron sen verran, että seuraavaksi Theon elämään palaa hänen juoppo ja peliriippuvainen isänsä, joka oli kadonnut sanaa sanomatta muutamaa vuotta aiemmin. Isän kanssa Theo asuu Las Vegasissa, jossa hän tutustuu venäläisen kaivosekspertin poikaan Borikseen, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä.

Kirja on samaan aikaan visiotaan tyrkyttämätön kronikka, Theon elämä "as is", ja melko tiivisjuoninen romaani.

Ehdottomasti upeinta tässä kirjassa on kuitenkin tapa, jolla Tartt on rakentanut Goldfinch-maalauksen tarinan kiinni Theon elämän tarinaan. Voitte kuvitella, että räjähdyksessä äitinsä menettäneen pikkupojan loppuelämää värittää tuo tapahtuma.

Mutta pääseekö Theo yli traumastaan? Ylittääkö hän jälkensä?

En ole varmaankaan koskaan ajatellut taidetta niin paljon kuin tätä lukiessani. Theon äiti oli taidefanaatikko - tai taiteen rakastaja. Toisaalta kirjassa on taitava entisöijä ja antiikkiesineiden rakastaja Hobie, joka osaa tehdä uusistakin esineistä patinoituneita. Theokin on rikki, minkä hän pystyy peittämään jopa Hobielta. VOI ETTÄ SITÄ SYMBOLIIKKAA. Hienoutta, upeutta, palvon, rakastan.

Kirjan nuoruusvaiheen Tartt on kirjoittanut hienosti niin, että lukija ajattelee 13-vuotiaan ajatuksia. Hän ei näe isompaa kuvaa, eikä omien tekojensa syitä tai seurauksia. Vanhempana Theo pystyy jo analysoimaan itseään, ja kirjan lopussa hänellä onkin valmiina hengästyttävän upea parikymmentäsivuinen selitys siitä, miltä hänen elämänsä on tuntunut.

Siis ihan kirjaimellisesti haukoin henkeä. Tai miten se tapahtuu? No, sanotaan että pidätin henkeä! Tuossa kirjan lopussa siis. Tartt vyöryttää tiiviin ja vettäpitävän selityksen sille, miten vanhan taulun ja rikkinäisen pojan elämät liittyvät toisiinsa.

And as much as I’d like to believe there’s a truth beyond illusion, I’ve come to believe that there’s no truth beyond illusion. Because, between ‘reality’ on the one hand, and the point where the mind strikes reality, there’s a middle zone, a rainbow edge where beauty comes into being, where two very different surfaces mingle and blur to provide what life does not: and this is the space where all art exists, and all magic.

Kuten totesin, kirjan keskivaiheilla olin jo pikkaisen taipuvainen pitämään tätä epäonnistumisena. Theon elämässä oli pitkä masennuskausi, ja kirjakin jauhoi paikallaan. Mutta kaikelle oli näköjään syynsä. Tarttilla on ollut aikaa rytmittää kirja oikein.

Pitkien ja ajatuksia herättävien romaanien ystävät: Lukekaa nyt jumalauta tämä kirja. Ette pety.

Jotain kirjan loistavuudesta kertoo sekin, että tästä kertyi Amazonin quote-pankkiin suurempi määrä lainauksia kuin mistään muusta lukemastani kirjasta. Tai no okei, Infinite Jestistä taisi olla nememän, mutta se onkin kaikin puolin omassa liigassaan.

What was that line from Yeats, about the bemused Chinese sages? All things fall and are built again. Ancient glittering eyes. This was wisdom. People had been raging and weeping and destroying things for centuries and wailing about their puny individual lives, when – what was the point? All this useless sorrow? Consider the lilies of the field. Why did anyone ever worry about anything? Weren’t we, as sentient beings, put upon the earth to be happy, in the brief time allotted to us?

Ja vielä lopuksi:

We have art in order not to die from the truth.  - Nietzsche

Jostakusta tahosta tulee jossain vaiheessa Spotikka-listojen heimopäällikkö maassamme. Tai oikeammin sanottuna jostain soittolistasta. Tämä lista tulee mitä todennäköisimmin olemaan jonkun levy-yhtiöön kytköksissä olevan tahon tekemä. Ehkä. Voihan se olla jonkun yksityisen ihmisenkin, mutta esimerkiksi Digster-tyyppiset tahot tekevät töitä saadakseen listoilleen seuraajia.

Olen suomalaisten levy-yhtiöihmisten kanssa keskusteltuani antanut itseni ymmärtää, että muissa Pohjoismaissa (joissa Spotikan penetraatio on tietysti muutenkin kaikin puolin rajumpi) on olemassa muutama lista, joilla on kymmeniä tuhansia seuraajia.

Nämä listat koostuvat tietysti päivän suurimmista hiteistä, koska niitä kuuntelemaan löytyy se suurin kriittinen massa. Best of William Fitzsimmons ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi houkutteleva lista.

Temppu tulee tässä: Sitten kun jollain taholla on tällainen megalista, sinne väliin ujutetaan oman levy-yhtiön uusia biisejä. Sinne ei voi laittaa kaikkia uusia biisejä, koska ihmiset lopettaisivat listan tilaamisen. Pitää valita ne kovimmat uudet tyrkyt.

Näin Spotify-listan ylläpitäjästä tulee VÄHÄN NIINQ radion musiikkipäällikkö. Eli niin kuin minä. Mutta vielä en ole tällaista listaa Suomesta havainnut. Digsterillä on paljon omia, mm. Voicella on omansa, mutta megalista lienee vasta tulossa.

Koska minä olen soittolistaihminen henkeen ja vereen, rakastan myös Spotify-listojen tekemistä. Syyssoittolistojen lisäksi minulta löytyy elektronistalista, soul-lista, bläkkis ja dödis, hiphopin helmet, Uuden musiikin aamuvuoron aloitusklassikot (joka YleX-vetoavusta johtuen on tilatuin listani 316 tilaajalla) ja Suomi-indie muutamia mainitakseni.