Voi pojat. Olipa keikka. Fiilistelen vähän.

Kuten olen aiemmin tänä vuonna bloggaillut, Susanne Sundførin keikka on ollut kovassa odotuksessa Ten Love Songsin kovuudesta johtuen. Itse asiassa tuon arvion viimeisenä lauseena toivon näkeväni hänet livenä.

Eilen näin. Huvilateltta-neitsyys meni siinä samalla. Varsinkin viimeisenä kesäiltana Huvilateltan miljöö sopi täydellisesti siihen mitä Sundførillä ja bändillään oli tarjota.

Jo viisi levyä urallaan julkaisseen artistin keikka painottui loistokkaaseen Ten Love Songsiin, vaikka homma korkattiinkin parilla vanhemmalla palalla.

Olin etukäteen miettinyt miten varsin kunnianhimoinen tuotanto taipuu live-muotoon, mutta nelihenkinen bändi klaarasi homman loistavasti. Hyvin groovaavan rumpalin lisäksi Susannella oli taustallaan pelkästään syntikoita/sekvensseriä veivannut kundi ja Susannen bestikseltä vaikuttanut mimmi (jota keikkaseurani kuvaili "ruotsalaisen derbypelaajan" näköiseksi), joka hoiti syna/sekvensseriosaston lisäksi kitaroita ja taustalaulua.

Sundførin musassa kolkosti ja korkealta soiva laulu on kaikki kaikessa, ja olikin hienoa huomata miten upeasti Susannen ja bestis-mimmin äänet soivat yhteen myös livenä. Ihan kylmät väreet -kamaa koko ajan.

Vaikka hänen melodiansa ovat pop-musaa parhaimmillaan, osasi Sundfør viedä settinsä myös tyylikkäästi kokeilevampaan suuntaan. Heti kolmantena biisinä kuultiin synteettinen äänikollaasi, jonka Sundfør suoritti lavalla kykkien. Ilmeisesti hänellä oli siellä joku pedaali, en nähnyt mimmistä eturivin jengin takaa kuin vähän selkää.

Siinä missä Knifen - Susannen selkeän esikuvan - Dreijerit tuntuvat olevan allergisia yleisön miellyttämiselle, Susanne tietää että viihteestä tässä on lopulta kysymys. Siksi haastavampi matsku tasapainoteltiin taitavasti iskevämpien melodioiden kanssa. Juuri kun ollaan noustu supervähäeleisestä surulaulusta aplodeihin, bändi polkaisee käyntiin White Foxesin, ja kylmisskaala paukkuu. Ja huipennoksena tietysti Delirious.

Huomaan olevani melko kykenemätön kovin analyyttiseen arviointiin. Siispä vetäydyn keikasta päällimäiseksi jääneen tunteen taa: Ilta oli jotenkin taianomainen. Biisit saivat lisämerkitykstä levyversioihin verrattuna. Olin liikuttunut, haltioissani ja iloinen. Tunteita, joita elävä musiikki toimiessaan herättää. En kertaakaan katsonut kelloa, tai miettinyt koska keikka loppuu.

Palvon.

A video posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Aug 30, 2015 at 12:08pm PDT

Viisi vuotta lusittiin tätä blogia (2 päivän päästä viisivuotispäivä!) ennen kuin tartuin yhteiskunnalliseen aiheeseen.

Tai ehkä "tarttuminen" on liian vahva sana, mutta on jo tässä pidemmän aikaa ollut sellainen tunne, että minun on kirjoitettava ajatuksiani jonnekin - eli siis tänne, jonka alaotsikko on "ajatuksia vähän kaikesta".

Nimittäin rasismi masentaa.

Rasismia on ollut Suomessa - ja kaikkialla - varmasti siitä lähtien kun on ollut omasta viiteryhmästä poikkeavia ihmisiä. Minut kuitenkin tekee surulliseksi se tapa, jolla rasismista on nyt tehty salonkikelpoista.

Minulla ei tavallaan olisi niin suurta ongelmaa asian kanssa, jos suomalaiset rasistit eivät käyttäisi niin kamalasti vaivaa siihen, että kieltävät olevansa rasisteja. Ja sitten sanovat tai tekevät jotain rasistista.

Tällainen käytös maamme päättävissä elimissä on ilmeisesti aiheuttanut sen, että arvoisat kansalaisetkin ovat ryhtyneet rohkeammin irroittelemaan kielenkantojaan (jos tuo edes tarkoittaa mitään).

On pelottavaa ja surullista, että esimerkiksi Facebookissa ihmiset kommentoivat omalla nimellään haluavansa "tappaa jokaisen neekerin" tai "heittää neekerit mereen". Ja näin vaan tapahtuu! Emme voi sille mitään! Poliiseille ei ole resursseja tai halua ja yhteiskunnalla ei vastaavasti ole keinoja näyttää, että tällainen ei kerta kaikkiaan vetele.

Oikeastaan rasismi on on huono sana. PELKO olisi oikeampi sana. Sitä tuolla näppisten takana projisoidaan, kun loruillaan tappofantasioita vieraista viattomista ihmisistä.

Minulla ei siis ole mitään asiakeskustelua vastaan. Jos kaikki syyrialaiset joutuvat pakenemaan hullujen fundamentalistien tieltä, heidän asuttamisena on ongelma. Mutta ei se tarkoita sitä, että me voisimme joidenkin peräkammarin poikien väkivaltaisten huutojen saattelemana pistää rajat kiinni.

Tämä aihe on nyt liian iso tässä auki kirjoitettavaksi. Mutta haluan vain sanoa, että olen surullinen. Surullinen siitä, että väkivaltaisesta oman pahan olon purkamisesta on tullut yleisesti hyväksyttävää, että pukemalla rasismi mukamas politiikaksi sitä voi harjoittaa mukamas sananvapauden varjolla.

Rasistit, sanokaa että olette rasisteja niin voidaan jutella teidän peloistanne. Sama koskee ihan kaikenvärisiä ja näköisiä rasisteja. Jos joku tekee rikoksen, häntä rangaistaan, ei hänen kansallisuuttaan.

Me, jotka emme ole rasisteja: Sanotaan ääneen, että tämä paskanjauhanta on nyt mennyt liian pitkälle. Ei voi olla näin, että koko helvetin internetin uutistoiminta menee pilalle siksi, että yhtään uutista ei voi lukea ilman että joku sössöttää siellä SUVAITSEVAISTOSTA tai johonkin muuhun maahan syntyneistä ihmisistä.

Olen surullinen, mutta kuten tiedämme, living well is the best revenge. Älä anna paskiaisten päättää, kuten suomalainen lyyrikko A. Tykki on sanaillut.

Jos teillä on pienikin julkinen foorumi, kertokaa että olette eri mieltä pelkurimaisten huutelijoiden kanssa. Kohdataan ihmiset ihmisinä, ongelmat ongelmina ja keskustellaan asioista mieluiten tosiasioihin nojaten, ei hiirulaisten maalaamien uhkakuvien ehdoilla.

Minä rupean nyt katsomaan Orange Is the New Blackia. Siinä näkyy monen värisiä tissejä.

Maan mahtavat mittelevät jälleen voimiaan kun Näin puhui Jussin elokuun musavisa on julki!

Kysymyksiä musiikki-aiheen sisällä varsin monipuolisesti, ei varmasti suosi vain yhden genren tuntijoita.

Tuloksia voi jakaa kommenttikentässä. Nauttikaa.

Minä olen sitä tyyppiä nörtti, että luin Harry Potter -kirjat neljännestä osasta lähtien heti kun ne ilmestyivät. Ne kirjat eivät ole maailman parhaita fantasiakirjoja (ja itse asiassa kolme viimeistä osaa junnaavat pahasti paikallaan), mutta kerroin tämän antaakseni teille hieman kontekstia tähän kirjoitukseen.

Nyt luen #muuten Harry Potterin neljättä kirjaa iltasaduksi tytärpuolelleni. Tai en NYT, mutta vielä 20 minuuttia sitten. Harmittaa jo hänen puolestaan, että seuraava kirja on niin synkkä. Pelkään, ettei hän enää nauti siitä. Nämä neljä ensimmäistä osaa ovat nimittäin kolahtaneet 7-vuotiaalle kovaa.

Vielä vähän kontekstia ennen asiaan pääsemistä. Olen lukenut liikaa huonoa fantasiakirjallisuutta. Hyvät ja loistavat voi laskea kahden käden sormilla, mutta Terry Pratchettien,  Neil Gaimanien, Brian Aldissin Helliconia-sarjan (joka on ehkä enemmän sci-fiä) ja Ursula LeGuinin Maameren tarinoiden jälkeen parhaina voidaan mainita George R. R. Martinin Song of Ice and Fire (eli tv-sarjan mukaan paremmin Game of Thronesina tunnettu kirjasarja) (jota olen arvioinut täällä, täällä ja täällä) sekä tietysti Taru Sormusten Herrasta.

Lev Grossmanin The Magicians on ilmestynyt vuonna 2009, ja koska tämä on fantasiakirjallisuutta, Grossman teki aiheen ympärille tietysti trilogian, jonka kaksi jälkimmäistä osaa ilmestyivät 2011 ja 2014.

Harry Potter oli kätevä mainita tuossa aiemmin, sillä myös Grossmanin kirjan päähenkilö Quentin Coldwater saa yhtäkkiä tietää olevansa velho, ja saa kutsun taikakouluun (tai oikeastaan taikakoulun pääsykokeisiin). Erona Potteriin on se, että Coldwater on 17-vuotias ja Brooklynistä aloittaessaan taikaopinnot.

Grossman flirttailee muillakin fantasiakirjallisuuden ikonisilla tarinoilla, tehden niistä ikään kuin viittauksia. Esimerkiksi Narniasta otetaan pitkiä pätkiä.

The Magiciansista on tehty aikuisten kirja sillä, että osa tapahtumista on melko raakoja, mutta erityisesti sillä, että Quentin ja ystävänsä ryyppäävät ja panevat.

Aluksi pidin college-kasvutarinan ja kevytfantasian yhteentörmäyksestä, mutta jossain vaiheessa tarina lähti kehittymään suuntaan, joka tuntui yksinkertaisesti kököltä. Grossman kyllä punoo uskollisesti kaikki juonikuviot lopulta yhteen, ja lukija saa täyttymyksensä, mutta minusta kirjaa vaivaa jonkinlainen sieluttomuus.

Kekseliäs se kyllä on, ja ihailen usein tarinoissa vakuuttavasti liitävää mielikuvitusta ihan sellaisenaan, mutta jotenkin tämä kirja tuntui lahjakkaan ihmisen kirjoittamalta, joka ei kuitenkaan ole rusentanut sydäntään tähän mukaan - kuten vaikka Tolkien tai Martin ovat aina tehneet.

Sanoisin silti, että tämä on hyvää fantasiakirjallisuutta. En ladannut heti seuraavia osia, mutta kaipa ne tulee joskus luettua. On vielä sanottava, että kuulin tästä trilogiasta Bookrageous-podcastista, jonka panelistit hehkuttivat nimenomaan sarjan kolmatta osaa, eli ehkä tarina lähtee vielä rajumpaan lentoon tai Quentinin toimiin tulee enemmän sielua mukaan.

Jos siis pidät fantasiakirjallisuudesta, pidät luultavasti tästäkin. Älä silti odota liikoja.

Ai niin, ja SyFy-tv-kanava on tekemässä trilogiasta myös tv-sarjaa. Eli olkaa huoleti te jotka ette jaksa lukea mitään: Tämän voi kohta töllöttää telkusta myös!

Kolme päivää musiikkia, ystäviä ja rieslingiä kahdella jäällä. Olipa kivaa.

Koska kaikilla pitää olla joku mielipide Flow'sta, saatte nyt lukea minun mielipiteeni.

Oikeastaan mielipiteellisyys on varmaankin tuon hienon juhlan suurin meriitti. Jostain syystä edelleenkin monilla ihmisillä on tarve kertoa ainakin:
- Olivatko he Flow'ssa vai eivät
- Miten he pukeutuivat Flow'hun jos olivat
- Mitä mieltä he ovat niiden pukeutumisesta jotka olivat Flow'ssa
- Miten he eivät olleet Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä
- Miten he olivat Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä,

Koko juttu on ihan kuin NYT-liitettä vuonna 2009, mutta jostain syystä Flow'n erityisasema kummasteltavana festivaalina on vankkumaton. Edes Tuskan "tummanpuhuvista" "gooteista" ja "saatananpalvojista" ei enää jakseta puhua niin paljon.

Minulla oli kuitenkin jälleen hauskaa. Ei ehkä niin hauskaa kuin silloin, kun löysimme naisen kanssa Stellan ja Marin skumppajuhlat Flow'n keskeltä, mutta todella hauskaa joka tapauksessa. Tapasin ystäviä, hukkasin ystäviä, kuuntelin keikkoja yksin ja nautin Perhesunnuntain ohjelmasta.

Kosmologisista muutoksista sen verran.

Tuo oli sisäpiirin vitsi joka aukeaa minun lisäkseni ehkä viidelle ihmiselle. Kerran sellainen hippi jakoi Tampereen Telakalla lappuja joissa kertoi näkyjään. Eräs kappale alkoi "kosmologisista muutoksista sen verran". Siis se oli se koko lause. Hienoa.

Mutta musiikki. Minulle ei ole suotu niin laajaa hahmotuskykyä, että osaisin verrata eri festivaalivuosia toisiinsa, mutta ehkä jonain vuonna on ollut etukäteen kiinnostavampia staroja kuin tänä vuonna. Siitä huolimatta huomasin nauttivani monista esiintyjistä.

Kirjoitan tässä nyt muutamasta, en jaksa kaikista.

Perjantain yllättäväksi huippukohdaksi nousi Chic, jonka konstailematon nerous ja taito aiheuttivat nöyrää palvontaa. Yleensä vierastan muusikkouden ihailua, mutta Nile Rodgersin posse teki sen niin vailla briljeerausta, ettei voinut olla rakastumatta. Onnellisia muusikoita. Onnellinen yleisö.

The War On Drugs on hypensä arvoinen. Aikamoista bruceilua, mutta jotenkin bändin rock-otteet eivät tuntuneet teatterilta tai ulkoa-opetellulta tai - mikä pahinta - ironiselta larpilta, vaan hellästi junnaavaan rytmiin pääsi hyvin mukaan.

Lorentz oli sankan savun ja strobojen takaa esiintyessään juuri niin mahtavan haavainen kuin Kärlekslåtar antaa olettaa. Biiseissä ei ollut kummempia krumeluureja - taustat nauhalta ja räpit päälle - mutta se ei haitannut.

Belle & Sebastianista halusin tykätä enemmän, mutta aika pirteä bändi se silti oli. Olen kuunnellut enemmän niitä alkupään twee-hommia. Elliphantilta kuulin vain Love Me Badderin, mutta se onkin helvetin hyvä biisi. Likanen Etelää en levyltä jaksa yhtään, mut livenä yllättävänkin viihdyttävä.

Mutta Paperi-T, voi jessus miten kovassa vireessä mies on. Vaikka tuossa linkkaamassani arviossakin puhun etäisyydestäni Paprun maailmaan, en voinut olla sulautumatta osaksi sitä sukupolvikokemusta joka Sinisessä teltassa kuohui. Nuoret mimmit huutavat toistensa naamalle kaikkien biisien sanoja ulkoa, ja minä mukana. Kesä ei tulis yhdessä tai selvän. Vai miten se menee. Jäätävän kova. Palvoin. Ja se levy kuulostaa nyt vielä paremmalta kuin ilmestyessään.

Pet Shop Boysin ensinäkeminen oli vähän antiklimaattinen. Ehkä olisi pitänyt ryysiä eteenpäin, mutta nyt katsoin keikkaa enemmänkin kiinnostuneena kuin hurmoksessa. Ei huono, mutta ei silti oikein jättänyt mitään fiilistä.

Beckiä odotin festivaalin esiintyjistä ehkä eniten. Viimevuotinen levy on edelleen kestokuuntelussa, ja vaikka Beck onkin tällä kiertueella lähtenyt mainion taustabändinsä kanssa aivan muille linjoille, kokonaisuuden nivoi yhteen bändin hyvä tunnelma ja Beckin nörttimäisen innostunut riehakkuus. Meno vaihteli paskaisesta funkista pariin herkkään palaan (joita siis etukäteen olin toivonut enemmän), mutta Where It's Atia joratessa olin lopulta kiitollinen artistin ja bändin taiteellisista ratkaisuista. Hieno mies, ja päätti osaltani festarin täydellisesti.

Pitää vielä erikseen kiittää Flow'ta Perhesunnuntain järjestelyistä, #lapsi oli kolmatta kertaa festareilla käymässä ja viihtyi taas mainiosti.

Video, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 16. 08ta 2015 klo 10.46 PDT

Muutama viikko sitten Netflix tyrkytti Wet Hot American Summer -nimisen sarjan traileria. Paul Ruddin machoilu, Amy Poehlerin ja Janeane Garofalon mukanaolo vakuutti, kuten myös Bradley Cooperin ja Michael Ian Blackin. Ja on niitä staroja muitakin (Niles!). Michael Ceran ihan vitun kova lakimieshahmo! Elisabeth Banks kuumana rock-toimittajana! <3 <3 <3 <3

Selvisi, että sarja pohjautuu vuonna 2001 julkaistuun pahasti flopanneeseen leffaan, joka sijoittuu kesäleirin viimeisiin päivään.

Tämä Netflixin 8-osainen sarja perustuu saman kesäleirin ensimmäiseen päivään. En ole nähnyt leffaa (vielä), enkä ole varma olisiko siitä ollut juonen kannalta haittaa - sarja kun tosiaan sijoittuu leffaa edeltävään aikaan.

Koska mukana ovat samat näyttelijät kuin 14-vuotta sitten, nyt 40 ikävuotta lähenevät (ylittäneet, joissain tapauksissa) komediastarat esittävät 16-vuotiaita leiriohjaajia. Itse leiriläiset ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta "aitoja" teinejä.

Sarjan tyyli on mielenvikaisen mahtava. Paitsi että nelikymppiset näyttelevät 16-vuotiaita, ei missään muussakaan ole oikein järkeä. Vähiten juonessa. Vaikka tapahtumat mukamas sijoittuvat yhteen ainoaan päivään, monet sivujuonet ovat oikeasti paljon pitkäkestoisempia.

Oikeastaan minun on turha yrittää selittää sarjan tahallista paskuutta. Se on joka tapauksessa vedetty rohkeasti niin överiksi, että ensin se tuntuu vain paskalta, kunnes sarjan kyytiin pääsee mukaan.

Juoni on vuoroin kömpelö, b-luokan rikosleffaa, törkyistä American Pie -meininkiä ja teinidraamaa. Varmaankin kova tähtikaarti on syynä siihen, että homma pysyy lopulta niin hyvin kasassa.

Sivujuonista mahtavimpana on pakko mainita leirin läheiseen autiomökkiin vuosia sitten linnoittautunut "protopunk"-yhtyeen keulahahmo, joka metsästää täydellistä biisiä erakkona.

Mutta siis, katsokaa tämä. Kummallisin komediasarja ehkä koskaan, jos joitain sketsisarjoja (The Jam) ei oteta lukuun.

Tämä on muistutus liittyen toukokuiseen Juhlaviikot-postaukseeni.  Eli yhteistyössä Huvilateltan kanssa haluaisin vinkata muutamasta itselleni tärkeästä esiintyjästä, vaikka koko ohjelmasta löytyy tietysti paljon muutakin.

Lippuja kaikkiin Huvila-keikkoihin saa edelleen täältä. Tällä hetkellä näyttää, että lippuja on vielä aika hyvin saatavilla, ainakin vinkkaamilleni Susanne Sundfœrin, Sturgill Simpsonin ja Sabina Ddumban keikoille.

Vaikka Flow on ensi viikonloppuna (olen menossa, parhautta tiedossa), kesä ei todellakaan lopu vielä siihen. Sen jälkeen nautitaan Helsinki-klassikosta eli pimenevästä loppukesän illasta Huvila-teltassa.

Omat lippuni saapuivat jokin aika sitten. Toivat fiilistä.