Voi pojat. Olipa keikka. Fiilistelen vähän.

Kuten olen aiemmin tänä vuonna bloggaillut, Susanne Sundførin keikka on ollut kovassa odotuksessa Ten Love Songsin kovuudesta johtuen. Itse asiassa tuon arvion viimeisenä lauseena toivon näkeväni hänet livenä.

Eilen näin. Huvilateltta-neitsyys meni siinä samalla. Varsinkin viimeisenä kesäiltana Huvilateltan miljöö sopi täydellisesti siihen mitä Sundførillä ja bändillään oli tarjota.

Jo viisi levyä urallaan julkaisseen artistin keikka painottui loistokkaaseen Ten Love Songsiin, vaikka homma korkattiinkin parilla vanhemmalla palalla.

Olin etukäteen miettinyt miten varsin kunnianhimoinen tuotanto taipuu live-muotoon, mutta nelihenkinen bändi klaarasi homman loistavasti. Hyvin groovaavan rumpalin lisäksi Susannella oli taustallaan pelkästään syntikoita/sekvensseriä veivannut kundi ja Susannen bestikseltä vaikuttanut mimmi (jota keikkaseurani kuvaili "ruotsalaisen derbypelaajan" näköiseksi), joka hoiti syna/sekvensseriosaston lisäksi kitaroita ja taustalaulua.

Sundførin musassa kolkosti ja korkealta soiva laulu on kaikki kaikessa, ja olikin hienoa huomata miten upeasti Susannen ja bestis-mimmin äänet soivat yhteen myös livenä. Ihan kylmät väreet -kamaa koko ajan.

Vaikka hänen melodiansa ovat pop-musaa parhaimmillaan, osasi Sundfør viedä settinsä myös tyylikkäästi kokeilevampaan suuntaan. Heti kolmantena biisinä kuultiin synteettinen äänikollaasi, jonka Sundfør suoritti lavalla kykkien. Ilmeisesti hänellä oli siellä joku pedaali, en nähnyt mimmistä eturivin jengin takaa kuin vähän selkää.

Siinä missä Knifen - Susannen selkeän esikuvan - Dreijerit tuntuvat olevan allergisia yleisön miellyttämiselle, Susanne tietää että viihteestä tässä on lopulta kysymys. Siksi haastavampi matsku tasapainoteltiin taitavasti iskevämpien melodioiden kanssa. Juuri kun ollaan noustu supervähäeleisestä surulaulusta aplodeihin, bändi polkaisee käyntiin White Foxesin, ja kylmisskaala paukkuu. Ja huipennoksena tietysti Delirious.

Huomaan olevani melko kykenemätön kovin analyyttiseen arviointiin. Siispä vetäydyn keikasta päällimäiseksi jääneen tunteen taa: Ilta oli jotenkin taianomainen. Biisit saivat lisämerkitykstä levyversioihin verrattuna. Olin liikuttunut, haltioissani ja iloinen. Tunteita, joita elävä musiikki toimiessaan herättää. En kertaakaan katsonut kelloa, tai miettinyt koska keikka loppuu.

Palvon.

A video posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Aug 30, 2015 at 12:08pm PDT

Tämä on muistutus liittyen toukokuiseen Juhlaviikot-postaukseeni.  Eli yhteistyössä Huvilateltan kanssa haluaisin vinkata muutamasta itselleni tärkeästä esiintyjästä, vaikka koko ohjelmasta löytyy tietysti paljon muutakin.

Lippuja kaikkiin Huvila-keikkoihin saa edelleen täältä. Tällä hetkellä näyttää, että lippuja on vielä aika hyvin saatavilla, ainakin vinkkaamilleni Susanne Sundfœrin, Sturgill Simpsonin ja Sabina Ddumban keikoille.

Vaikka Flow on ensi viikonloppuna (olen menossa, parhautta tiedossa), kesä ei todellakaan lopu vielä siihen. Sen jälkeen nautitaan Helsinki-klassikosta eli pimenevästä loppukesän illasta Huvila-teltassa.

Omat lippuni saapuivat jokin aika sitten. Toivat fiilistä.

Tiivistelmä: Ihmettelen, jos tämä levy ei löydy Vuoden parhaat -listaltani. Susanne Sundförin konseptin paras levymittainen toteutus. Ääni puhdasta kylmätväreet-upeutta.

Minä kuulin Susanne Sundföristä (en jaksa tästä eteenpäin kopsia tuota norjalaista ö:tä) ensimmäisen kerran ystävältäni Annie O-Zonelta, joka linkkasi pari vuotta sitten Brothel- ja White Foxes -biisit minulle. AIVAN MINUN KAMAANI, mietin: Nainen, joka laulaa kohtalokkaita melodioita kolkon kauniilla äänellä.

Olen jonkun verran Spotikasta tykitellyt hänen aiempia levyjään, mutta nuo mainitut biisit ja muutama muu ovat jääneet parhaiksi kosketuksiksi.

Ten Love Songs onkin siitä mahtava paketti, että se onnistuu olemaan myös hemmetin hieno levy – ensimmäinen Sundör josta pidän kokonaisena.

Oikeastaan Ten Love Songsin ensikuuntelu viime viikon lopulla oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olin pitelemättömän innostunut uudesta levystä (enkä esimerkiksi vain Bob Dylanin Bringing It All Back Homesta jota olen viime aikoina kuunnellut paljon).

Ten Love Songsista on julkaistu viime vuoden puolella pari näytesingleä. On sanottava, että tältäkin levyltä huippukohdat jäävät selkeiten mieleen – ainakin aluksi. Delirious on vuoden parhaita biisejä ("I hope you have a safety net, 'cos I'm gonna push you over the edge") ja Fade Away toimii myös mahtavasti.

Minulle on käynyt niin, että joka toisella kuuntelukerralla levy tuntuu nimenomaan yhdeltä 10 biisin kokonaisuudelta, mutta joka toisella kerralla odotan lähinnä kuulevani Deliriousin. Toisaalta minussa on kuuntelijana välillä sellaista vikaa, että jämähdän liiaksi joihinkin biiseihin. Niinkuin nyt

Lopulta on kuitenkin niin, että Deliriousin hyvyys hämää. On epäreilua että levyn arvoa vähentää tuon yhden biisin loistavuus. Esimerkiksi aloitusbiisi Darlings, käännekohdaksi muodustuva kymmenminuuttinen score-pala Memorial, kaunis ja herkkä Slowly (oikeastaan Sundföriä haavoittuvaisimmillaan) Fiona Applen Tidalin mieleen tuova urkubiisi Trust Me ja levyn päättävä pelottava Insects ansaitsevat myös erityismaininnan.

Oikeastaan vain ennen levyn hienosti katkaisevaa Memorialia (puolivälissä) kuultavat Silencer ja Kamikaze ovat ainuita jotka eivät oikein sytytä. Silencerissä on Kate Bushin Kick Inside -fiilistä, mutten silti lämpeä, Kamikaze jollain tavalla ponneton.

Toisaalta Susanne Sundförin ei edes tarvitsisi säveltää näin mahtavia biisejä. Hänen kylmänkaunis äänensä yhdistettynä kansantajuisempaan versioon Knifen parhaista hetkistä on yhdistelmänä toimivaksi todettu ja aiemmilla (tämä on viides (!)) levyillä kuultu, mutta edelleen se kantaa.

Ten Love Songs on lopulta musiikillisesti aika monipuolinen. Skandinaavi-synkkäelektro hallitsee äänimaisemaa, mutta mainitulla Memorialilla seikkaillaan klassisen musiikin maailmassa, Trust Me on pelkistetty urkuharmonibiisi, Slowly upean haavoittuvainen kasarielektro, kun taas überparas Delirious on kuin Ladytronia parhaimmillaan.

Lykke Lin homma meni yliyrittämiseksi ja suomalaislaulajattaret flirttailevat aina iskelmän tai r&b:n kanssa. Siksi Susanne Sundför on kruunattava Pohjolan Elektropop-Akaksi, kylmien tuulten kuningattareksi, kolkon tunnelman kissanaiseksi. Ei kai tähän muita ehdokkaita ole?

Haluaisin nähdä livenä, suosittelen kaikille.