Voi pojat. Olipa keikka. Fiilistelen vähän.
Kuten olen aiemmin tänä vuonna bloggaillut, Susanne Sundførin keikka on ollut kovassa odotuksessa Ten Love Songsin kovuudesta johtuen. Itse asiassa tuon arvion viimeisenä lauseena toivon näkeväni hänet livenä.
Eilen näin. Huvilateltta-neitsyys meni siinä samalla. Varsinkin viimeisenä kesäiltana Huvilateltan miljöö sopi täydellisesti siihen mitä Sundførillä ja bändillään oli tarjota.
Jo viisi levyä urallaan julkaisseen artistin keikka painottui loistokkaaseen Ten Love Songsiin, vaikka homma korkattiinkin parilla vanhemmalla palalla.
Olin etukäteen miettinyt miten varsin kunnianhimoinen tuotanto taipuu live-muotoon, mutta nelihenkinen bändi klaarasi homman loistavasti. Hyvin groovaavan rumpalin lisäksi Susannella oli taustallaan pelkästään syntikoita/sekvensseriä veivannut kundi ja Susannen bestikseltä vaikuttanut mimmi (jota keikkaseurani kuvaili "ruotsalaisen derbypelaajan" näköiseksi), joka hoiti syna/sekvensseriosaston lisäksi kitaroita ja taustalaulua.
Sundførin musassa kolkosti ja korkealta soiva laulu on kaikki kaikessa, ja olikin hienoa huomata miten upeasti Susannen ja bestis-mimmin äänet soivat yhteen myös livenä. Ihan kylmät väreet -kamaa koko ajan.
Vaikka hänen melodiansa ovat pop-musaa parhaimmillaan, osasi Sundfør viedä settinsä myös tyylikkäästi kokeilevampaan suuntaan. Heti kolmantena biisinä kuultiin synteettinen äänikollaasi, jonka Sundfør suoritti lavalla kykkien. Ilmeisesti hänellä oli siellä joku pedaali, en nähnyt mimmistä eturivin jengin takaa kuin vähän selkää.
Siinä missä Knifen - Susannen selkeän esikuvan - Dreijerit tuntuvat olevan allergisia yleisön miellyttämiselle, Susanne tietää että viihteestä tässä on lopulta kysymys. Siksi haastavampi matsku tasapainoteltiin taitavasti iskevämpien melodioiden kanssa. Juuri kun ollaan noustu supervähäeleisestä surulaulusta aplodeihin, bändi polkaisee käyntiin White Foxesin, ja kylmisskaala paukkuu. Ja huipennoksena tietysti Delirious.
Huomaan olevani melko kykenemätön kovin analyyttiseen arviointiin. Siispä vetäydyn keikasta päällimäiseksi jääneen tunteen taa: Ilta oli jotenkin taianomainen. Biisit saivat lisämerkitykstä levyversioihin verrattuna. Olin liikuttunut, haltioissani ja iloinen. Tunteita, joita elävä musiikki toimiessaan herättää. En kertaakaan katsonut kelloa, tai miettinyt koska keikka loppuu.
Palvon.
