Alkusanat: Tämä on sattumoisin blogini 600. postaus. Blogi myös täytti sunnuntaina viisi vuotta. Onnea minä ja te, jotka näitä juttujani luette. Kiitos.
Tämän kirjan päätin lukea, koska Sammy Beertasen blogissa puhuttiin tästä Roger Watersin Amused To Death -levyn yhteydessä - levyllä kun on kirjaan perustuva biisi. Myös Sir Elwoodin Hiljaisten Värien samanniminen biisi on saanut innoituksensa tästä kirjasta. Haluaisin uskoa, että myös Chris Rean klassikkolevy on saanut tästä nimensä, mutta enpä usko.
Jos Juha Lehden ja Waters-papan sydän värähtelee kirjalle, oli minunkin pakko lukea se. Eivätkä olleet väärässä Waters ja Lehti.
Kirjojen alussa on aika usein lainaus jostain, yleensä Shakespearen näytelmästä tai jostain runosta. On the Beachin alkulehdillä lainataan T.S. Eliotin runoa.
Koskaan ei kirjan aloittava lainaus ollut yhtä paikallaan kuin On the Beachissa. T.S. Eliotin "this is how the world ends, this is how the world ends, this is how the world ends, not with bang but with a whimper" nimittäin kuvaa täydellisesti sitä, mistä On the Beachissa on kyse.
On the Beach kertoo maailmasta, joka on Australiaa lukuun ottamatta niin radioaktiivinen, että ihmiset ja eläimet ovat kuolleet. Kiina ja Venäjä ovat aloittaneet "all-in"-henkisen ydinsodan, johon Eurooppa ja Jenkit myöhemmin liittyivät. Lopputuloksena on täystuho. Kaikki alkoi tietenkin väärinkäsityksestä Albaniassa.
Australialaiset tietävät, että loppu on tulossa. Osa ei suostu uskomaan että loppu tulee, suurin osa ei halua miettiä asiaa jatkuvasti. Australiaan on myös päätynyt viimeinen USA:n ydinsukellusvene ja kapteeninsa, joka hankkii tuliaisia USA:n itärannikolla odottavalle perheelleen.
Luen kirjoja lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Tämä kirja vei minut paikoin varsin kauniinsurullisiin maisemiin perheen nukkuessa ympärillä. Shute on onnistunut vangitsemaan teokseensa upeasti painostavasti lähestyvän kuoleman, haikeat viimeiset kuukaudet, ja lopullisen tussahduksen. Loppu on suorastaan raukea.
Loppuun ei sisälly väkivaltaa, raivoa tai räjähdyksiä. Lopuksi on jäljellä vain yksi ihminen, viimeisellä rannalla, heittämässä hyvästejä miehelle jota ei koskaan voinut saada.
Shute esittää ydintuhon vakuuttavasti, tieteellisesti uskottavasta scifi-kirjallisuudesta tutulla pieteetillä. Oikeasti On the Beach on kuitenkin romaani siitä, miten sattumanvaraista elämämme täällä on, ja miten vähän maailmankaikkeus - tai edes maapallo - välittää, jos meitä ei yhtäkkiä olekaan.
Nevil Shute ei ole kokenut ihmiskunnan kuolemaa, mutta en ole minäkään. Olin välillä jopa paniikissa siitä, miten lempeästi ihmiset suhtautuivat vääjäämättömään. Miten turhaa on raivo tai epätoivo.
Kirjaan on toki piilotettu myös toivoa - Seattlen läheltä kun kuuluu epäloogista radiosignaalia. Ydinsukellusvene Scorpionin on tietysti käytävä katsomassa mikä siellä tikittää. Mutta enpä nyt spoilaa enempää - eikä tässäkään hienossa kirjassa pääpaino ole juonenkäänteissä.
Suosittelen. Jokseenkin pysäyttävä lukukokemus.
Kiitos itsellesi ja blogillesi, täältä on tarttunut matkaan monta hyvää musiikki- ja kirjavinkkiä.
Niin ja onnea viisivuotiaalle! :)
Kiitos Suvi!
Tulee vastuuntuntoinen mutta hyvä fiilis jos joku näiden perusteella oikeasti ottaa jonkun kirjan lukeakseen. Pyrin pitämään tason korkealla.