Tämä on viehättävä pieni kirja, joka koostuu kymmenestä runoilija Rainer Maria Rilken kirjoittamasta kirjeesta.

Kirjeenvaihdon toinen osapuoli on Itävalta-Unkarin armeijassa palvellut Frank Kappus, joka haaveili kirjoittajan urasta ja päätti lähestyä häneen vaikutuksen tehnyttä runoilijaa. Rilke vastasi hänelle, ja lopulta tässä julkaistuja kirjeitä kertyi kymmenen kappaletta viiden vuoden ajalta.

Rilke on kuuluisimpia saksankielisiä runoilijoita, mutta minulle hänen runoutensa ei valitettavasti ole tuttua. Olen tässä vuosien varrella haalinut itseeni enenevässä määrin runoutta, mutta jostain syystä runokokoelmien arvostelemiseen en ole vielä uskaltautunut. Rimakauhua. Aion tämän kirjekokoelman perusteella joka tapauksessa tutustua Rilken tuotantoon.

Kappus siis lähestyy ihailemaansa runoilijaa. Hänen kirjeitään ei julkaista, mutta Rilken ensimmäisestä kirjeestä voi päätellä, että nuorella miehellä on ongelmia kirjoittamisensa ja etenkin itsetuntonsa kanssa. Wikipediassa mainittiin, että Rilken runoudesta on 2000-luvulla ammennettu irtolauseita muun muassa self help -kirjallisuuteen. Tämä on helppo uskoa miehen kirjeiden perusteella, sillä kirjeissään ventovieraalle kirjoittajanalulle Rilke onnistuu kuulostamaan välittömästi syvälliseltä, nöyrällä tavalla viisaalta ja aidosti maailmasta kiinnostuneelta ihmiseltä.

“I beg you, to have patience with everything unresolved in your heart and to try to love the questions themselves as if they were locked rooms or books written in a very foreign language. Don’t search for the answers, which could not be given to you now, because you would not be able to live them. And the point is to live everything. Live the questions now. Perhaps then, someday far in the future, you will gradually, without even noticing it, live your way into the answer.” 

Kirjeet alkavat suht konkreettisina ohjeina kirjoittamiseen. Olen itsekin harrastelijakirjoittaja, joten tällaisia vinkkejä lukee mielellään. Rilke noudattaa monelta muusikolta tuttua kaavaa, ja pyytää Kappusta unohtamaan kriitikot kokonaan. Kritiikki ei hänen mukaansa kosketa taideta, se ei pääse siihen käsiksi. Siksi ei pidä koskaan katsoa ulospäin omaa kirjoittamista arvioidessa, vaan omaan itseen. Kirjoitatko syvältä itsestäsi, oletko rehellinen sisimmällesi. Kappus on kirjettä lukiessaan 19-vuotias, ja vaikka on vuosi 1903, en usko että alle parikymppinen nuori mies tietää omasta sisimmästään juuri mitään.

Vaan Rilke ei luovuta, vaikka vastauksista päätellen Kappus voivottelee yksinäisyyttään ja runojensa paskuutta. No, Kappus suuntasi lopulta sotilasuralle, vaikka myöhemmin palasikin journalistiksi ja julkaisi myös runoja ja näytelmiä. Tähän Rilke toteaa mahtavasti viimeisessä kirjeessä, että:

"Art too is just a way of living, and however one lives, one can, without knowing, prepare for it; in everything real one is closer to it, more its neighbor, than in the unreal half-artistic professions, which, while they pretend to be close to art, in practice deny and attack the existence of all art - as, for example, all of journalism does and almost all criticism and three quarters of what is called (and wants to be called) literature."

Ehkä Rilken puhdasoppisuus ja itsestä ammentaminen on se, mikä nykyihmistä viehättää. Minuakin jollain tavalla. Istu näppiksen eteen ja vuodata, netissä kiertävää Hemingway-lainausta parafraseeratakseni.

Viehättävää on myös ajankuva. Runoilijaksi tai kirjoittajaksi ei kyennyt ryhtymään kuka tahansa, vaan jonkun verran pätäkkää piti vanhemmilta saada, vaikkei elämä toki mitään yltäkylläisyyttä ollutkaan. Rilke vastailee milloin Pariisista, milloin Roomasta, milloin Ruotsista, ja aina hän on hyvien kelien perässä, koska oli ilmeisesti aika sairaalloinen kuten 100% tuon ajan taiteilijoista. Rilke kuoli lopulta 51-vuotiaana, mikä on runoilijaksi jo aikamoinen ikänestori.

Kirja on Penguin Booksin punnan hintaista Little Black Books -sarjaa, johon törmäsin taannoisella Riian-lomalla (terveisiä oikeinkirjoitusihmisille) kirjakaupassa. Olisi tehnyt mieli ostaa kaikki hyllyssä olleet sarjan kirjaset, mutta ostin lopulta vain tämän ja Edgar Allan Poen runokokoelman. Paperikirjoista irtipääseminen on erittäin vaikeata, vaikka luen 80% kaikesta iPadin Kindle- ja Elisa kirja -sovelluksista.

Suosittelen joka tapauksessa tätä kirjaa erittäin lämpimästi. Se on paljon enemmän kuin kirjoitusopas, sillä sitä se on aika vähän. Letters To a Young Poet avaa ikkunan sata vuotta sitten eläneen viisaan miehen sielunelämään, joka korosti yksinäisyyden ja itsetutkiskelun tärkeyttä. Joka piti kirjoittamista tärkeänä, mutta vain jos löysi itsestään kirjoittamisen pakon. Jonka sanat ovat niin tarkoin aseteltuja ja lauseet niin runsaita, että monet sivut on hyvä lukea kahdesti heti kättelyssä. Joka kirjoittaa rakkaudesta ja tasa-arvosta tavalla, jota ei uskoisi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä eläneen miehen kynästä lähteneeksi.

"it is clear that we must trust what is difficult; everything alive trusts in it, everything in Nature grows and defends itself any way it can and is spontaneously itself, tries to be itself at all costs and against all opposition. We know little, but that we must trust in what is difficult is a certainty that will never abandon us; it is good to be solitary, for solitude is difficult; that something is difficult must be one more reason for us to do it.” 

Erittäin myöhään, ehkä jopa viimeisinä ihmisinä maailmassa, katsoimme puolisoni kanssa Mad Menin seitsemän kautta tässä muutaman viime kuukauden aikana. Matka oli huikea, ja sarja sen verran ajatuksia herättävä, että oli pakko kirjata hieman ajatuksia muistiin heti tänään, kun viimeisen jakson katsomisesta on vain muutama tunti.

Alun perin kun sarjaa näytettiin Suomen televisiossa taisin katsoa sitä parin jakson verran, mutta hulluko sitä jaksaa tai ehtii olla joka viikko johonkin tiettyyn aikaan television ääressä. Muistelin, että alku vaikutti ihan kivalta, mutta vähänpä tiesin. Nyt, kun sarjan aloitti järjestyksessä alusta, yleensä 2-3 jakson putkissa ahmien, joutui varsinkin parin ensimmäisen kauden kohdalla hokemaan ääneen sitä, miten hieno sarja on kyseessä.

Hienous jatkui kyllä kaikilla seitsemällä kaudella, mutta ehkä sitä sitten jo kolmoskauden jälkeen tottui siihen, että joillekin sarjoille hienoutta on jaettu tavallista isommalla kauhalla.

Mutta mistä Mad Menissä on kyse? En nyt tässä sen kummempaa juonitiivistelmää esitä, mutten toisaalta välttele spoilereitakaan (eli jos et ole sarjaa katsellut niin varaudu paljastuksiin). Mad Menistä erityisen onnistuneen tekee se, miten monta jännitettä tarinaan on kirjoitettu.

Ensinnäkin on tietysti Don Draper eli Dick Whitman, jonka elämän suuri teema on pakeneminen. Draper pakenee lähinnä itseään, mutta myös vaimoa, perhe-elämää, yhteiskuntaa ja yleensäkin kaikkea joka pakottaisi hänet antamaan jotain takaisin tai ottamaan asioista vastuuta.

Toiseksi on naiset. 1960-luvun Madison Avenuella (ja USA:ssa tai koko maailmassa yleisemmin) naisten asema oli suorastaan koomisen alisteinen miehille. Tämän asetelman överiydellä Mad Men onnistuneesti pelaa. Sihteerien kropat tsekataan heti ensimmäisenä päivänä ja kilpaillaan kuka pääsee ensimmäisenä panolle. Naisten työpalaverit asiakkaiden kanssa sisältävät joko suoraa tai tökerön suoraa seksuaalista vihjailua, ja kaikkein parasta olisi, jos vaimot pysyisivät vain kotona (muut naiset saavat kyllä tehdä töitä, miesten alla, usein jopa kirjaimellisesti). En väitä, että tämä olisi vielä nykymaailmassakaan vierasta, mutta 1960-luvun asenteiden jähmeydestä saadaan revittyä runsaasti onnistunutta komiikkaa. Saati sitten kun kyseessä on musta nainen.

Toisaalta sarjan sankareita ovat usein naiset. Peggy Olson luulee suorittavansa mainostoimistoelämää ja panee keskitason johtajaa. Tulee raskaaksi, antaa lapsen pois ja palaa töihin. Ylenee lopulta, muttei tietenkään luovaksi johtajaksi asti – vaikka hänelle asiasta vihjaillaankin. Peggy joka tapauksessa haistattaa paskat kaikelle, ja tekee lisäksi erittäin vaikeita henkilökohtaisia päätöksiä, sortumatta silti kusipäisyyteen tai pyrkyryyteen.

Punapäisella Joanilla on upea kroppa, ja hän saa miehiltä melkeinpä pelkästään epätoivottua huomiota. Hän tietää paikkansa ja arvonsa, ja löytää lopulta rauhan työstä perhe-elämän, lapsensaannin ja taloudellisen riippumattomuuden osoittauduttua toimimattomiksi ratkaisuiksi hänen onneensa. Olipa pitkä lause ja luin sen itsekin pari kertaa, mutten keksi miten sitä välimerkein parantaisin. Joan ansaitsee runsaan lauseensa.

Sitten on Trudy Campbell, jonka tyylikkyys, ryhdikkyys ja pirteys eivät romahda vaikeillakaan hetkillä. Yksi sarjan suurimmista douchebageista – Peter Campbell – on Trudyn mies, mutta Trudyn hymy ei hyydy, vaan hän selviytyy voittajana menettämättä kasvojaan tai tinkimättä periaatteistaan. Trudy <3

Kenties suurin sankari on kuitenkin Sally Draper, joka kammottavan turhamaisen ja ulkokultaisen äitinsä ja itsekkään ja aina niin etäisen isänsä yrityksistä huolimatta kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi nuoreksi naiseksi, joka pystyy ottamaan vastuuta kun sitä häneltä vaaditaan. Lapsinäyttelijä on valtavan lahjakas, mutta hahmo on muutenkin upeasti rakennettu.

Ja on siellä muitakin vahvoja naisia. Megan Draperin äiti Marie, oikean Don Draperin vaimo Anna, Roger Sterlingin ensimmäinen vaimo (aika ambivalentti hahmo tosin, osaa olla myös turhamainen) jne.

Koska sarjassa on onnistunut henkilögalleria, jako ei tietenkään ole niin mustavalkoinen, että kaikki miehet olisivat pahoja ja naiset hyviä. Esimerkiksi mainittu Sallyn äiti, Donin ensimmäinen vaimo Betty Draper (myöh. Francis) osoittautuu ihmiseksi, joka ei oikein tiedä mitä haluaisi, mutta ainakaan se ei saa sisältää mitään hankalaa. Toisaalta kotiäitiys tekee hänestä lapsilleen tiuskivan hirviön, toisaalta ulkomaailma aidosti pelottaa häntä. Myös Roger Sterlingin sihteeri-vaimo Jane on puhtaasti gold digger, jota ei kiinnosta muu kuin rahakas avioliitto. Suosikkikohtauksiani sarjasta on, kun Roger ja Jane LSD-tripin jälkeen päättävät erota. He makaavat alasti valtavan asuntonsa olohuoneen lattialla, kalliisiin lakanoihin kääriytyneenä. Sitten Roger kertoo haluavansa eron, ja raukea Jane toteaa miehelleen, että "it's gonna be expensive".

Mutta kuten alkutekstien aikanakin nähdään, eivät miehetkään ole välttämättä onnellisia roolissaan. Heitä ei tietenkään sorreta, varsinkin kun kaikki hyvätuloiset mainosmiehet ovat valkoisia, mutta 1960-luvun edetessä ja naisten ja seksuaalisuuden vapautuessa he ovat enenevässä määrin hukassa. Madison Avenuen hullut miehet ovat vaatimusten ympäröimiä. Pitäisi olla hyvä isä, suuret tulot ja toisaalta loistaa töissä, olla kukko tunkiolla, fyysinen mutta älykäs. Varsinkin Pete Campbell selvästi kärsii tästä macho-yhteiskunnan vaatimustasosta,  myös Lane Pryce, eikä Donkaan oikein osaa asettua rooliinsa, koska ei tunne itseään.

Otsikko olisi antanut olettaa, että puhuisin Donista enemmänkin. Jostain syystä usein kun jakson loputtua menin viemään koirat iltapissalle, tuo lause pyöri mielessäni. Siksi sen on pakko olla tämän kirjoituksen otsikko. En tiedä onko "tyhjyys" paras sana kuvaamaan Don Draperin sielua. Ehkä siellä on pikemminkin pimeää ja tunkkaista, koska sieltä ei pääse mikään ulos. Koko mies on haudannut oikean itsensä Dick Whitmanin nimen mukana syvälle, ja vain alkoholismi auttaa pitämään tunteet aisoissa.

Vasta kun hän käy oikean Don Draperin Anna-vaimon luona, vasta kun Betty saa vahingossa selville hänen oikean nimensä, aukeaa Don Draperin sisin edes hieman. Mutta niin vähän, että Don pääsee jatkamaan teeskentelyä itselleen ja muille. Hän ei koskaan anna itsestään mitään. Hänen työtapansa on asettua ihmisten mieleen, mutta tämä on kaikki roolia, ja rooleissa hän on hyvä. Sitten kun hän lopulta ammentaa ideoinnissa omasta elämästään Hershey's-kampanjaa tehdessään, hän saa potkut.

Lopulta hän lähtee kliseisti pakoon, luullessaan ehkä etsivänsä itseään. Oikeasti hän halusi vain kadota tuskin tuntemansa naisen kanssa, kenties aloittaa taas uutena ihmisenä. Don yritti samaa Rachel Menkenin kanssa jo kolmannella kaudella, mutta koska Rachel ei ollut hullu, hän ei suostunut. Don pakeni loppuun saakka, kunnes rannikolta toiselle paettuaan löysi ainakin näennäisesti rauhan viimeisen jakson retriististä.

Mutta Mad Men ei olisi Mad Men ilman lopun HELVETILLISTÄ NEROUTTA. Don istuu lootusasennossa ja Tyyni Valtameri kuohuu taustalla. Gurun johdolla he hokevat "ommmmmm", ja Don hymyilee ensimmäistä kertaa aikoihin. Suora leikkaus ilmeisesti autenttiseen 1960-luvun Coca-Cola-mainokseen, joka ryöstökalastaa hippiaatetta todella härskisti.

Katsoja jää miettimään, palasiko Don tekemään haaveilemansa kokismainoksen (itse en tätä usko), vai halusivatko käsikirjoittajat vain ironisoida sitä, miten mainosala ottaa kaikki aidot ja vahvat tunteet ja ilmiöt käsittelyynsä, ja tekee niistä jonkun globaalin brändin jatkeita.

Helppo sanoa: PALVON.

Bonarina näädimmät näädät top 3:
1. Duck Phillips
2. Peter Campbell
3. Jim Cutler / Harry Crane (jaettu)

Oli meinannut unohtua tämän arvostelu! Tämä oli meillä kirjakerhossa jo kesän alussa käsittelyssä, mutta en tuolloin ollut lukenut kokoelmaa aivan loppuun joten kirjoittaminen jäi vaikka sainkin sen luettua.

Jos et ole seurannut kirjallista keskustelua, niin tiivistyksenä: Lucia Berlinin novellit ovat saaneet laajempaa tunnustusta vasta tekijän kuoleman jälkeen (2004 edesmeni hän, kevyet mullat). En nyt jaksa googlata mikä yksittäinen taho hänen elämäntyönsä nosti maailman lukijoiden keskuuteen, mutta sittemmin näistä novelleista on puhuttu paljon, Suomessakin siitä lähtien kun käännös tänä vuonna ilmestyi.

Minä luin kokoelman englanniksi, ja vasta äsken kansikuvaa etsiessäni selvisi, että se on itse asiassa tuplasti pidempi kuin suomennettu laitos, toinen puoli julkaistaan ilmeisesti myöhemmin. Novelleja ei käsittääkseni oltu järjestetty valmistumisjärjestykseen, ja vaikka samantapaisia hahmoja seikkaileekin joskus kahdessa-kolmessa novellissa ei tuotannon jakaminen kahteen vaikuta lukunautintoon millään tavalla.

(Meinasin aloittaa tämänkin kappaleen minä-sanalla muutta pyyhin pois. Tautologian lisäksi on oireellista jos toisen ihmisen kirjoittamaa novellikokoelma käsittelevässä tekstissä puhuu näin paljon itsestään, mutta siis olin sanomassa etten tykkään novellikokoelmista, ja se lopulta häiritsi tätäkin lukukokemusta erittäin paljon. Juuri kun pääsee tarinan kyytiin niin se loppuu. Lisäksi en pidä novelleissa usein käytetystä itsetarkoituksellisen töksähtävästä lopusta. Oikeastaan novellikammoni syy juontaa varmaankin lukioon, kun opettaja pakotti lukemaan jotain Joni Skiftesvikin juttuja. Ehkä niitä on parempi nauttia vasta aikuisena.)

Tajuan toki, miksi Berlinin jälkeä hehkutetaan. Lause on tarkkaan hiottua,  kuivakkaakin, ja se sopii mainiosti Lounas-USA:n ja Meksikon maisemiin, jonne moni suurin osa novelleista sijoittuu. Berlinin maailmassa liikutaan yhteiskunnan kiiltävien fasadien takana, missä siivoojat jakavat kätkettyä viisauttaan herrasväen maailmasta, tai trailer parkin asukkaat käyvät Meksikon puolella aborttipuoskarilla. Myös henkilöiden vähäeleinen ja syvällinen hyvyys viehättää. Olot on rankkoja, mutta eletään hyvin.

Erityisesti mieleeni jäi muista tarinoista setupiltaan erottuva leskirouvan paratiisilomasta kertova novelli. Hän asettui asumaan pieneen veneretkiä tarjoavaan perheeseen, jonka isännän kanssa hän ajautuu suhteeseen. Jotenkin yksinkertaisen maalaiselämän sääntöjen ja varakkaan vanhemman rouvan kohtaamisesta tuli mieleen rakastamani John Irvingin Cider House Rules (Oman elämänsä sankari), missä siiderinpanijoiden (vai "pannaanko" sitä?) ja talon isäntien välillä vallitsee omat, osin alistumiseen perustuvat sääntönsä.

Näin loppuKANEETTINA heitettäköön siis, että jos novellikokoelma ei kirjallisuuden muotona pelota, niin tämä on erittäin suositeltavaa sanasisältöä. Tai vaikka pelottaisikin, niin Berlinin karheanviisaaseen maailmaan kannattaa kyllä tutustua. Minä en kuitenkaan taas hetkeen novellikokoelmia jaksa.

Tällä hetkellä luen kolmea kirjaa: Rainer Maria Rilken Letters To a Young Poet, Margaret Atwoodin Oryx and Crake ja Umberto Econ The Name of the Rose (tämä ollut kesken aika kauan, koska paperiversio eikä aikaa ja paikkaa sellaisten lukemiseen).